Olen jo monta kertaa aloittanut tätä kirjettä, mutta aina on jokin
seikka sen valmistumista pitkittänyt: kaunis päivä, lupaus olla hyvissä
ajoin herra T:n huvilassa, yksinäisyys. Sinä naurat? Eilen ja toissa
päivänä nousin vakavasti päättäneenä sinulle kirjoittaa ja -- melkein
huomaamattani löydänkin itseni ulkona.
Nyt sataa sekä vettä että rakeita ja salamoi. Aion alistua
välttämättömyyteen ja viettää hyvin tämän helvetillisen päivän
kirjoittamalla sinulle. Kuusi, seitsemän päivää on mennyt
kävelyretkiin. Olen nähnyt luonnon loistavimmassa kauneudessaan.
Teresa, hänen isänsä, pikku Isabellina, Odoardo ja minä kävimme
Petrarcan kodissa Arquàssa. Sinne on, kuten tiedät, neljä peninkulmaa
täältä, mutta lyhentääksemme matkaa menimme oikotietä vuoriston yli.
Nousi mitä ihanin syyspäivä. Oli kuin yö varjoineen ja tähtineen
olisi paennut auringon tieltä, joka äärettömässä loistossa, ikäänkuin
koko maanpiirin valtiaana, murtautui esiin itäisten pilvien peitosta.
Koko maailma hymyili. Tuhatväriset, kultaiset pilvet täyttivät
taivaanrannan, joka loisti niin ihanasti kuin tahtoisi se avautua
lahjoittaakseen kuolevaisille itse jumaluuden antimia. Joka askeleelta
tervehdin eri kukkia ja yrttejä, jotka vähitellen nostivat aurinkoa
kohti kasteen painamia päitään. Vienosti humisevien puiden oksilla
värisivät auringon valossa läpinäkyvät kastehelmet, ja raikkaat
aamutuulet karistelivat liiallisen kosteuden kukkien lehdiltä. Oli
kuin ihmeellisimmän sopusoinnun henki olisi levinnyt yli metsien ja
laululintujen, purojen, karjan ja ihmisten puuhien. Puhalsi lenseä
tuulenhenki, ja ilman täyttivät tuhannet tuoksut, joita riemuitseva
maa laaksoista ja vuorilta lähetti kohti aurinkoa, koko luonnon
korkeinta herraa. -- Säälin sitä onnetonta, joka mykkänä ja kylmänä
voi katsella näitä luonnon ihmeitä silmiensä siinä samalla täyttymättä
kiitollisuuden kyyneleillä. Vieressäni seisoi Teresa lumoavimmassa
suloudessaan. Hänen kasvoillaan, joilla tavallisesti asuu vienon
surunvoittoinen ilme, kuvastui nyt vilpitön, sydämellinen ilo; hän
puhui hiljaisella äänellä, kyyneleitä ilmestyi hiljalleen hänen
suuriin, tummiin, ihastuneisiin silmiinsä; seudun pyhä kauneus näytti
haltioivan koko hänen sielunsa. Tällaisina autuuden hetkinä sydän
avautuu sydämelle, ja niinpä hänkin kääntyi Odoardon puoleen. Oi suuri
Jumala! tämä näytti sokeana harhailevan yön pimeydessä tai luonnon
siunauksesta osattomaksi jääneessä erämaassa. Teresa työnsi hänet äkkiä
syrjään ja nojautui minun käsivarteeni sanoen, -- -- mutta ei, Lorenzo,
vaikka haluaisinkin jatkaa, on kuitenkin parempi, että vaikenen. Jos
voisin sinulle kuvata hänen ääntämistapaansa, hänen liikkeitään, hänen
äänensä sointua, hänen kasvojensa taivaallista ilmettä, jos voisin edes
toistaa hänen sanansa muuttamatta tai lisäämättä ainoatakaan tavua,
olisi sinulla syytä olla minulle kiitollinen, mutta kun en voi, on
parempi vaieta, jotta en epäonnistumiseni vuoksi suuttuisi itselleni.
Sillä mitä kannattaa epätyydyttäväsi jäljitellä lajissaan täydellistä
taulua, jonka pelkkä maine tekee syvemmän vaikutuksen kuin huono
kopio. Enkö mielestäsi ole Homeroksen kääntäjien kaltainen? Näethän,
etten kaikesta vaivastani huolimatta voi muuta kuin heikontaa minua
innoittavaa tunnetta ja pukea haltioitumiseni tyhjien sanojen muotoon.
Lorenzo, minä alan väsyä. Kertomukseni jatko jääköön huomiseksi.
Yltyvästä rajuilmasta huolimatta yritän mennä Teresan luo; vien hänelle
terveisiä sinultakin. --
Jumalani, minun täytyykin jatkaa, sillä oveni edessä on todellinen
järvi, joka tekee kaiken liikkumisen mahdottomaksi. Voisinhan sen
ylikin hypätä, mutta se ei asiaa parantaisi, sillä sade ei lakkaa,
puolipäivä on jo ohi ja yö lähestyy muutaman tunnin perästä uhkaavana
kuin maailman loppu. Oi Teresa, hukkaan on tämä päivä mennyt. --
"En ole onnellinen", sanoi minulle Teresa, ja näillä sanoilla hän
murti sydämeni. Äänetönnä kävelin hänen rinnallaan; Odoardo ja
Teresan isä kulkivat innokkaasti jutellen edellämme. Jälessämme tuli
Isabellina puutarhurin kainalossa. "Minä en ole onnellinen." -- Olin
ymmärtänyt noiden sanojen hirvittävän merkityksen, ja sydämeni oli
pakahtua nähdessäni rinnallani uhrin, joka oli tuomittu sortumaan
ennakkoluulojen ja kylmän itsekkäisyyden tyydyttämiseksi. Huomatessaan
äänettömyyteni Teresa koetti puhua iloisemmin ja hymyillä: "onko joku
rakas muisto", yritti hän sanoa minulle, mutta painoi taas äkkiä päänsä
alas. -- Minä en voinut vastata mitään.
Olimme jo Arquàn läheisyydessä, ja astuessamme rehevää rinnettä myöten
alaspäin tuntuivat maisemat, jotka ylempää katsottuina näyttivät
olevan siroteltuja sinne tänne pitkin laaksoja, häipyvän etäisyyteen.
Vihdoin olimme tiellä. Sen toisella puolella kasvoi poppeleita,
joiden kellahtavat lehdet väristen putoilivat päällemme; toiselta
puolelta sitä varjostivat suunnattoman korkeat tammet, joiden tumma
rauhallisuus esiintyi kauniina vastakohtana poppelien viehkeälle
vihreydelle. Paikotellen pujottautui molempien puurivien väliin villejä
viiniköynnöksiä, joiden vihreitä vöitä lauha aamutuuli huojutteli.
Teresa pysähtyi ja katsoi ympärilleen. "Oi kuinka usein", hän huudahti,
"olenkaan istunut tällä vihreällä nurmikolla ja levännyt näiden
varjoisain tammien siimeksessä. Monesti kävin täällä menneenä kesänä
äitini kanssa." Hän vaikeni ja kääntyi taaksepäin sanoen odottavansa
jonkun verran jälelle jäänyttä Isabellinaa, mutta luulen, että hän
jättäytyi seurastani peittääkseen kyyneleensä, joita silmät olivat
tulvillaan ja joita hän luultavasti ei voinut pidättää. "Mutta miksi
äitinne ei koskaan ole täällä?" kysyin häneltä. -- "Jo useampia
viikkoja on hän asunut Padovassa sisarensa kanssa; ehkä ainaiseksi
on hän meistä eroitettuna. Isäni kyllä rakasti häntä, mutta siitä
hetkestä alkaen, jolloin isä tahtoi pakoittaa minut naimisiin miehen
kanssa, jota en voi rakastaa, on sopu perheestämme paennut. Kun onneton
äitini huomasi, että hänen vastarintansa tässä asiassa oli turha,
poistui hän, jotta hänen ei tarvitsisi olla osallisena ehdottomassa
onnettomuudessani. Kaikki ovat minut hyljänneet! Olen antanut
lupaukseni isälle enkä tahdo olla tottelematon, mutta eniten minua
surettaa se, että perheemme juuri minun tähteni on näin hajaantunut.
Mitä omaan kohtalooni tulee -- koetan olla kärsivällinen." Näin
sanoessaan hän itki hereästi. "Suokaa anteeksi", hän lisäsi, "että
minun täytyi Teille purkaa sydämeni tuskat. En saa kirjoittaa äidilleni
enkä vastaanottaa kirjeitä häneltä. Isäni, joka on jyrkkä ja ankara
päätöksissään, ei tahdo kuulla hänen nimeäänkään mainittavan; hän
väittää alinomaa, että äiti on sekä hänen että minun pahin viholliseni.
Ja kuitenkin tunnen, etten rakasta enkä koskaan tule rakastamaan
tuota sulhasta, joka on minulle määrätty." -- Kuvittele, Lorenzo,
minun asemaani tällä hetkellä. En tiennyt mitä hänelle vastaisin,
millä häntä lohduttaisin ja neuvoisin. "Kaiken pyhän nimessä", jatkoi
Teresa, "rukoilen Teitä, älkää olko surullinen minun tähteni. Te olette
uskottuni, sillä minä kaipaan osanottoa ja myötätuntoa, ja Te olette
ainoa, jonka puoleen voin kääntyä." -- Oi, ihanin enkeli, kunpa minä
voisin aina itkeä puolestasi ja siten kuivata sinun kyyneleesi! Minun
kurja elämäni on kokonaan sinun, pyhitän sen sinulle, pyhitän sen sinun
onnellesi!
Kuinka paljon onnettomuutta, oi Lorenzo, yhdessä ainoassa perheessä!
Kuinka voikaan herra T., joka muuten on niin kelpo mies, tässä asiassa
olla näin itsepintainen. Hän rakastaa vilpittömästi tytärtään, hän
ylistää häntä usein ja katselee häntä ihastuneesti, ja kuitenkin hän
antaa turmion miekan riippua hänen päänsä päällä. Teresa kertoi minulle
muutamia päiviä myöhemmin, että turmiolliset intohimot aina olivat
raadelleet hänen isänsä levotonta sielua. Pilattuaan taloudellisen
asemansa liiallisella komeudenhalulla hän oli joutunut noiden
roistojen uhriksi, jotka vallankumouksellisina aikoina rikastuvat
kanssaihmistensä perikadon kustannuksella. Nyt hän, pelolla ajatellen
lastensa tulevaisuutta, toivoi voivansa parantaa kaikki järkevän,
varakkaan ja suuren perinnön toivossa elävän vävyn avulla. Ehkäpä
tähän vielä liittyy annos turhamaisuutta, sillä se, joka syntyy
aatelismiehenä, tahtoo kuollakin aatelismiehenä. Uskaltaisinpa,
Lorenzo, lyödä vetoa sata yhtä vastaan, että hän ei antaisi tytärtään
miehelle, jonka suonissa virtaa vaikka vain kahdeksannes aatelitonta
verta. Sitä suuremmassa määrässä puolison vastarinta hänestä tuntuu
loukkaukselta isällistä arvovaltaa vastaan, ja tämä tyrannillinen
tunne tekee hänet yhä taipumattomammaksi. Ja siitä huolimatta hän on
pohjaltaan hyväsydäminen. Hänen vilpitön ilmeensä, hänen ainaiset
hyväilynsä ja sääli, jota hän toisinaan aivan avoimesti osoittaa
tytärtään kohtaan, todistavat, että hän surukseen huomaa onnettoman
olennon hiljaisen alistumisen, mutta hän pysyy sittenkin päätöksessään.
Tosiaankin, kun minä näen, miten ihmiset ikäänkuin kohtalon pakosta
etsimällä etsivät onnettomuutta, miten he valvovat, hikoilevat ja
itkevät lisätäkseen ikuisten tuskiensa kalkkia, tunnen halua lävistää
rintani säästyäkseni samanlaiselta kamalalta intohimolta.
Jätän sinut nyt, Lorenzo, sillä Michele kutsuu minua syömään. Hetkisen
perästä jatkan kirjettäni, jos voin. --
Rajuilma on asettunut. On mitä ihanin iltapäivä. Aurinko hajoittaa
vihdoinkin pilvet ja lohduttaa surevaa luontoa hyväilevillä säteillään.
Kirjoitan sinulle pöydän ääressä vastapäätä parveketta ja katselen,
kuinka ikuinen valo häikäisevän loistavassa kirkkaudessaan vähitellen
vaipuu taivaanrannan taakse. Ilma on jälleen tyyni, ja luonto näyttää
iloisemmalta kuin ennen myrskyä, vaikka maa onkin vesitulvan peittämä
ja puut värjöttävät lehdettöminä ja monet kasvit juurettomina.
Samoinhan, oi Lorenzo, onneton ihminenkin pudistaa päältään
painostavien huolten taakan toivon ensi kipinän sädehtiessä ja löytää
kurjuudessaan lohtua pienistä iloista, joita hän sokean onnen päivinä
tuskin huomasikaan. -- Mutta jo sammuu päivä, kuulen iltakellon soivan;
on siis aika vihdoinkin lopettaa kertomukseni.
Jatkoimme siis lyhyttä kävelymatkaamme, kunnes näimme etäisyydessä
häämöittävän majan, jossa kerran asui "tuo suuri, jonka maineelle
maailma oli liian ahdas ja joka lauluillaan loi Lauralle jo maan päällä
taivaallisen kunniaseppeleen".
Olin samanlaisen tunteen valtaamana kuin lähestyessäni isieni hautoja;
sieluni täytti hartaus, jota papit tuntevat vaeltaessaan äänettömän
kunnioituksen haltioimina jumalten pyhissä lehdoissa. Tuon suuren
italialaisen koti on päässyt rappeutumaan, sillä ne, jotka tämän
aarteen omistavat, ovat välinpitämättömiä sen hoidosta. Turhaan
etsii kaukaisilta mailta saapunut, harrasmielinen vaeltaja huonetta,
jossa Petrarcan laulujen taivaallinen sointu vielä kaikuisi. Itkien
hän on löytävä soraläjän, jolla kasvaa nokkosia ja villejä yrttejä
ja jonne yksinäinen kettu on pesänsä rakentanut. Oi Italia, lepytä
suurten miestesi haamuja! -- Vapisevin sydämin muistelen Torquato
Tasson viimeisiä sanoja. Kärsittyään 47 vuotta hovin halveksumista,
oppineitten oikkuja ja ruhtinaitten ylpeyttä milloin istuen
vankeudessa, milloin harhaillen ympäri maata tuo aina alakuloinen,
sairas ja köyhä runoilija vihdoin vaipui kuolinvuoteelleen ja kirjoitti
viimeisellä hetkellään: "En tahdo valittaa kohtaloni kovuutta,
jotta minun ei tarvitsisi syyttää ihmisten kiittämättömyyttä, jonka
uhrina nyt kuitenkin kerjäläisenä vaivun hautaan." Oi Lorenzo, nuo
sanat kaikuvat alinomaa sielussani, ja luulen tuntevani henkilön,
joka kuolinhetkellään on ne toistava. Sillävälin lausuilin hiljaa
itsekseni, sielu täynnä rakkautta ja sopusointua, sellaisia Petrarcan
canzoneja ja sonetteja kuin "Chiare, fresche, dolci aque", "Di pensier
in pensier, di monte in monte", "Stiamo, Amore, a veder la gloria
nostra", ["Kirkkaat, raikkaat, suloiset vedet", "Aatoksesta aatokseen,
vuorelta vuorelle", "Nyt, Lempi, kunniaamme katselkaamme".] ja muita
yliluonnollisen ihania säkeitä, joita herkistynyt muistini johti
mieleeni.
Teresa ja hänen isänsä seurasivat Odoardoa, joka meni tarkastamaan
läheisyydessä omistamaansa maatilaa hoitavan pehtorin tilejä. Sittemmin
sain tietää, että Odoardo on aikeissa lähteä Roomaan erään serkkunsa
kuoleman johdosta. Hänen matkansa ei kuitenkaan liene kiireellinen,
sillä muut sukulaiset ovat ottaneet haltuunsa kuolleen omaisuuden ja
asia joutunee tuomioistuimen ratkaistavaksi.
Kun he olivat palanneet, söimme aamiaista muutamassa
talonpoikaistalossa ja lähdimme kotimatkalle. Hyvästi, hyvästi.
Minulla olisi vielä yhtä ja toista muutakin kerrottavaa sinulle, mutta
kirjoittaminen ei todellakaan enää tahdo sujua. Mutta tosiaankin, en
muistanut mainita, että Odoardo kotimatkalla koko ajan käveli Teresan
rinnalla ja puheli hänen kanssaan pitkään ja ylen mahtipontisen
näköisenä, ikäänkuin moittien häntä. Muutamista korviini sattuneista
sanoista päättäen hän kaikin mokomin tahtoi pakoittaa morsiamensa
ilmoittamaan, mitä meidän keskustelumme oli koskenut. Huomaat tästä,
että minun täytyy harventaa käyntejäni, ainakin hänen lähtöönsä asti.
Hyvää yötä, Lorenzo. Säästä tämä kirje. Kun Odoardo vie mukanaan
hyvän hengettärensä, kun minä en enää saa nähdä Teresaa, kun hänen
suloinen pikku sisarensa ei enää leiki polvellani, silloin on surun
päivä minulle valjennut ja itse tuskakin tuntuu suloiselta. Jonakin
iltahetkenä voimme silloin uudelleen lukea nämä muistiinpanoni leväten
hiljaista Arquàa reunustavilla rinteillä. Muisto siitä, että Teresa oli
ystävättäremme, on kuivaava kyyneleemme. Luokaamme silloin rakkaista
ja suloisista tunteista itsellemme aarre, joka kaikkina vielä ehkä
edessämme olevina surun ja ahdistuksen vuosina on lohduttava meitä
tietoisuudella siitä että emme aina ole olleet onnettomia.