Kolmen päivän perästä Odoardo, Jumalan kiitos, on poissa näiltä mailta.
Teresan isä saattaa häntä rajalle. Hän on antanut minun ymmärtää,
että hänelle olisi ollut mieluista, jos minä olisin seurannut häntä
tuon lyhyen matkan, mutta olen kiittänyt siitä kunniasta, sillä minun
täytyy ehdottomasti käydä Padovassa. En tahdo myöskään käyttää väärin
herra T:n ystävyyttä ja luottamusta. -- "Pitäkää nyt hauskaa seuraa
tyttärilleni", sanoi hän minulle tänä aamuna. Nähtävästi hän pitää
minua oikeana Sokrateena tuon enkelimäisen olennon rinnalla, joka on
luotu rakastamaan ja rakkautta osakseen saamaan ja joka kuitenkin
samalla on niin onneton. Olen aina tuntenut mitä syvintä myötätuntoa
onnettomia kohtaan, sillä olen tosiaankin aina ollut löytävinäni
jotakin ilkeää onnellisissa ihmisissä.
En ymmärrä, kuinka Teresan isä ei huomaa, miten minä hämmennyn ja
vapisen aina kun puhun hänen tyttärestään, kuinka kasvojeni ilme
muuttuu ja minä seison kuin tuomarin edessä. Silloin vaivun myöskin
omituisiin mietelmiin ja olisin melkein valmis kiroamaan taivasta
siitä, että se tuolle miehelle on antanut niin monta oivallista
ominaisuutta. Sillä hänen ennakkoluulonsa ja sokea uskonsa kohtalon
määräyksiin turmelevat kokonaan hänen avunsa, ja hetki on tuleva,
jolloin hän itkee katkerasti. -- Näin minä kulutan kurjat päiväni
voihkimalla toisten ja omaa onnettomuuttani.
Kuitenkaan ei tämä minua miellytä. Nauran usein omalle itselleni,
sillä totisesti tämä minun sydämeni ei suvaitse pienintäkään rauhan
hetkeä. Sen täytyy aina olla liikkeessä, olivat tuulet sitten vastaisia
tai myötäisiä. Jos iloa puuttuu, etsii se ravintoa surusta. Eilen
tuli Odoardo luokseni tuomaan takaisin lainaamansa metsästyspyssyn
ja sanomaan jäähyväisiä. En voinut antaa hänen mennä heittäytymättä
hänen kaulaansa, vaikka minun oikeastaan olisi pitänyt matkia hänen
omaa välinpitämättömyyttään. En tiedä, minkä nimen te muut viisaat
annatte sellaiselle henkilölle, joka liiaksi seuraa sydämensä ääntä:
sankari hän varmaankaan ei ole, mutta onko hän silti halveksittava?
Ne, jotka pitävät tunteellisia ja intohimoisia ihmisiä heikkoina
raukkoina, muistuttavat lääkäriä, joka julisti potilaansa mielipuoleksi
sen vuoksi, että hän kuumeissaan houraili. Samoinhan jotkut rikkaat
syyttävät köyhiä ikäänkuin köyhyys olisi rikos. Minusta on kaikki
tässä elämässä näennäistä, ei mikään todellista. Ihmiset, jotka eivät
omilla ansioillaan voi ansaita omaa eikä kanssaihmistensä kunnioitusta,
koettavat kohottaa arvoaan ylpeilemällä siitä, että heillä sattumalta
ei ole joitakin heikkouksia, joita naapurilla on. Mutta voiko sitä
sanoa raittiiksi, joka ei koskaan esiinny juopuneena syystä että
hänellä on luontoinen vastenmielisyys viiniä kohtaan?
Sanokaa te, jotka rauhallisesti puhutte inhimillisistä intohimoista,
näinköhän te ylpeilisitte niin suuresti ankarasta filosofiastanne,
ellei kaikki, mihin kylmillä käsillänne kosketatte, tuntuisi
kylmältä, ellei kaikki, mikä tunkeutuu hyiseen sydämeenne, paikalla
jäätyisi? Kuinka siis voitte keskustella asioista, joita ette tunne?
Minä puolestani annan kernaasti viisaitten kerskua hedelmättömällä
välinpitämättömyydellään. Olen jonkun runoilijan teoksista lukenut,
että koko heidän hyveensä on verrattava jäävuoreen, joka vetää kaiken
puoleensa ja muuttaa jääksi jokaisen, joka sitä lähestyy. Mutta
"Jumalakaan ei aina pysy hiljaa ylevässä rauhassaan; Jumalan henki
tuntuu myös tuulten pyörteessä ja aaltojen kuohussa."