Vaikene, vaikene. On päiviä, jolloin menetän kaiken itseluottamukseni:
on kuin joku demooni polttaisi, raatelisi, näännyttäisi sieluani. Ehkä
kuvittelen itsestäni liikoja, mutta minusta tuntuu mahdottomalta,
että viholliset vapaasti saavat polkea synnyinmaamme tannerta niin
kauan kuin me vielä elämme. Mitä me oikeastaan saamme aikaan, jos näin
valitellen elämme päivästä toiseen? Rukoilen sinua kuitenkin, älä enää
puhu minulle tästä asiasta. Vai tahdotko sinä luettelemalla meidän
kärsimyksiämme moittia minua siitä, että olen täällä toimettomana? Etkö
huomaa, että sillä vain enennät muutenkin hirmuista tuskaani? Oi, jos
meitä sortaisi vain yksi tyranni ja jos hänen orjansa olisivat vähemmän
tympeitä, silloin minun käsivarteni riittäisi. Mutta näin ollen myös
se, joka nyt moittii minua arkuudesta, syyttäisi minua rikoksesta,
ja viisaat ihmiset valittaisivat pikemmin tekoni mielettömyyttä
kuin ylistäisivät sen uljuutta. Mitä luulet voivasi tehdä kahdelle
mahtavalle kansakunnalle [ranskalaiset ja itävaltalaiset. Suom.],
jotka, vaikka ovatkin toistensa vannottuja, ikuisia, katkeroita
vihollisia, ovat yhtyneet kuristaakseen meidät? Elleivät heidän
voimansa riitä, pettävät he meitä, toinen lietsomalla muka vapauden
innostusta, toinen ylläpitämällä uskonnollisia intohimoja, ja me itse,
joita sekä entinen orjuus että nykyinen vallattomuus on turmellut,
huokailemme kuin halvat, petetyt ja nälkiintyneet orjat. Ei petos eikä
nälkä enää saa meitä nousemaan. Oi, jos voisin, hautaisin taloni,
rakkaimpani ja itseni enkä jättäisi jälelle mitään, en mitään,
jotteivät sortajat saisi riemuita omasta kaikkivallastaan ja minun
orjuudestani! Olihan olemassa kansoja, jotka välttääkseen maailmaa
rosvoilevien roomalaisten herruutta polttivat kotinsa, vaimonsa,
lapsensa ja itsensä haudaten kunniakkaitten raunioiden ja isänmaansa
tuhan alle pyhän riippumattomuutensa.