Olen nähnyt hänet, Lorenzo, tuon jumalallisen immen, ja sinulle
olen siitä kiitollinen. Hän istui juuri maalailemassa omaa kuvaansa
pienoiskoossa. Hän nousi tervehtimään minua kuin vanhaa tuttua ja
lähetti palvelijan hakemaan isäänsä. "Isä ei osannut toivoa, että
tänään tulisitte", sanoi hän minulle. "Hän on lähtenyt viljelyksiään
katsomaan, mutta on kohdakkoin palajava." Pikku tyttönen juoksi
hänen syliinsä kuiskaten jotakin hänen korvaansa. "Tämä herra on
Lorenzon ystävä", vastasi Teresa, "sama, jota isä toissa päivänä kävi
tapaamassa". Sillävälin palasi herra T. Hän otti minut ystävällisesti
vastaan ja kiitti minua tulemastani. Mutta Teresa otti pikku siskoaan
kädestä ja lähti. "Katsokaa", sanoi minulle herra T. osoittaen
huoneesta poistuvia tyttäriään, "tässä on koko perheemme". Hän
sanoi näin ikäänkuin ilmaistakseen minulle, että hän oli menettänyt
vaimonsa, mutta ei puhunut hänestä sanallakaan. Juttelimme kauan aikaa.
Jäähyväisiä lausuessani palasi Teresa. "Me asumme lähellä toisiamme",
sanoi hän minulle, "käykää toisinaan iltaisin meitä katsomassa".
Riemu sydämessä palasin kotia. Mitä? Voiko kauneuden näkeminen
vaimentaa meidän kurjain kuolevaisten kaikkia tuskia? Kas siinä minulle
uusi elämän lähde, varmaankin ainoa ja ehkä kohtalokas sekin! Mutta
jos kerran on ennakolta määrätty, että sieluni on elävä ainaisessa
myrskyssä, niin eikö tämäkin ole yhdentekevää?