Rukoilen sinua, Lorenzo, älä kiusaa minua enää. En aio poistua näiltä
kukkuloilta. Olen kyllä äidilleni luvannut paeta jonnekin ulkomaille,
mutta minulla ei ole sydäntä tehdä sitä, ja toivottavasti hän antaa
sen minulle anteeksi. Sillä onko tällä elämällä sitten niin paljon
arvoa, että se pitäisi säilyttää häpeän ja maanpaonkin uhalla? Katuen
huokaavat nyt monet kansalaisemme kaukana kodeistaan, sillä emmehän
me vieraalla maalla voi muuta odottaa kuin puutetta ja halveksimista
tai parhaassa tapauksessa hetkellistä ja kylmää sääliä, joka on ainoa
lohdutus, minkä sivistyskansat suovat muukalaiselle maanpakolaiselle.
Ja mistä etsisin turvapaikkaa? Italiastako, joka on raiskattu maa ja
vihollisen ainainen voittosaalis? Voinko minä raivosta itkemättä nähdä
edessäni ne julmurit, jotka tuskallemme nauraen ovat myyneet hävitetyn
maamme viholliselle? Nuo kansojen turmelijat esiintyvät muka vapauden
esitaistelijoina, samoinkuin paavit muinoin ristiretki-innostuksen
varjolla edistivät omia itsekkäitä pyrkimyksiään. Oi, kuinka usein
haluaisinkaan kostosta epätoivoisena raivossani lävistää rintani
vuodattaakseni viimeiset veripisarani maani viimeisten tuskanhuutojen
kaikuessa!
Entä nuo muut sitten? He ovat ostaneet meidän nykyisen orjuutemme ja
siten kullalla voittaneet takaisin sen, mitä he typeryydessään ja
halpamaisuudessaan eivät aseilla voineet puolustaa. Minä olen tosiaan
noita onnettomia, jotka kuolleiksi luultuina haudattiin elävinä, mutta
tointuessaan havaitsevat olevansa haudassa pimeyden ja luurankojen
ympäröiminä, tietäen elävänsä, mutta vailla auringon armasta valoa ja
pakoitettuina kuolemaan omiin kirouksiin ja nälkään. Miksi piti meidät
ensin päästää vapauden makuun ja tuntuun ja sitten riistää se meiltä
katalasti ikiajoiksi!