Julkaisemalla nämä kirjeet koetan pystyttää muistopatsaan unhoon
jääneelle hyveelle ja pyhittää ainoan ystäväni muistolle ne kyyneleet,
joita minun ei ole sallittu vuodattaa hänen haudallaan.
Ja toivottavasti sinä, lukijani, suot osanottosi onnettomalle
nuorukaiselle, ellet nimittäin kuulu niihin, jotka muilta vaativat
heidän luonteelleen vierasta sankarillisuutta; kenties on hänen
tarinansa sinullekin sekä esimerkiksi että lohdutukseksi.
_Lorenzo Alderani_.
Euganian kukkuloilla 11.X.1797.
[Eugania sijaitsee Pohjois-Italiassa, Padovan eteläpuolella, lähellä
Adige-joen alajuoksua.]
Isänmaamme kärsimysten mitta on täysi: kaikki on menetetty; ja jos
meille vielä suodaan tämä elämä, niin se jää meille vain itkeäksemme
onnettomuuttamme ja häpeäämme. Tiedän että minunkin nimeni on
kuolemaantuomittujen luettelossa, mutta pitäisikö minun pelastuakseni
sortajaltani heittäytyä sen armoille, joka on minut pettänyt?
[Tarkoittaa itävaltalaisia ja Napoleonia. Edelliset tuhosivat v.
1797 Compoformion rauhassa Napoleonin suostumuksella Venetsian
itsenäisyyden.] Lohduta sinä äitiäni; hänen kyyneleittensä taivuttamana
olen jättänyt Venetsian, välttääkseni ensimäiset ja julmimmat vainot.
Pitäisikö minun nyt lisäksi jättää tämä vanha, rakas lepopaikkani,
jossa voin vielä viettää muutamia rauhan päiviä kadottamatta silti
näköpiiristäni onnetonta maatani?
Sinä saat minut kauhistumaan, Lorenzo: kuinka suuri onkaan onnettomien
luku? Oi, että me italialaiset itse pesemme käsiämme omien
kansalaistemme veressä! Minun osakseni tulkoon nyt mitä tahansa.
Kokonaan epätoivoisena sekä synnyinmaani että omasta kohtalostani
odotan tyynesti kahleita ja kuolemaa. Ruumiini ei ainakaan joudu
muukalaisten käsiin; muutamat harvat kunnon ihmiset, jotka ovat meidän
onnettomia kohtalotovereitamme, tulevat minua hiljaa itkemään, ja luuni
saavat levätä isieni mullassa.