I. On todellakin niin. Me olemme puhuaksemme vanhan kansan tapaan
"unhoittaneet Jumalan;" tahi -- käyttääksemme uudenaikaisinta lausetapaa
ja esittääksemme asian varsinaisen totuuden -- olemme saaneet
maailmastamme käsityksen, joka *on väärä*. Olemme rauhallisesti
ummistaneet silmämme kaiken olevan todellisuudelle ja katselemme vain
sen harhakuvia. Uskomme rauhallisesti että koko maailmamme sisällinen
olemus on suuri, käsittämätön "*kenties*." Ulkoapäin se kieltämättä on
suurehko nautatalli ja työhuone suunnattomine keittiöineen ja pitkine
pöytineen, ja vain se on viisas, jonka onnistuu päästä niiden ääreen.
Kaikki maailmaa koskeva *totuus* on epävarmaa; vain se, mikä koskee
voittoa ja tappiota, ravintoa ja kunniaa, on ja pysyy "varmana"
käytännölliselle ihmiselle.
II. Samaten on itse asiassa niiden kansojen laita, jotka tuntevat
itsensä kurjiksi, onnettomiksi. Kansakuntien entiset johtajat,
profeetat, papit, tahi miksi niitä sanottaneekin, tiesivät sen vallan
hyvästi ja aina meidän päiviimme saakka ovat he saarnanneet ja
teroittaneet meihin totuutta. Kansojen uudet johtajat, joilla myös on
koko joukko nimiä -- sanomalehtimiehiä, valtiomiehiä, valtiotalouden
opettajia j. n. e. -- ovat peräti sen unhoittaneet ja ovat valmiit sitä
kieltämään.
Mutta yhtä kaikki pysyy se ijäti voimassa, kukistumattomana, ja
epäilemätöntä on, että meidän täytyy jälleen oppia käsittämään tämä
totuus ja uudelleen tunnustaa se todeksi. Meitä kaikkia tullaan
ruoskimaan ja kurittamaan, kunnes vihdoin opimme sen tuntemaan, tahi
kuritetaan meidät kuoliaaksi, sillä kieltää sitä ei voida!
Kun kansa oli onnetonta, oli tuo vanha profeetta oikeassa sanoessaan
sille: Olette unhoittaneet Jumalan, olette luopuneet Jumalan tieltä,
muutoin ette olisi tulleet onnettomiksi. Te ette ole eläneet totuuden
lakien mukaan, vaan petoksen, valheen lakien mukaan, ehdoin tahdoin
vääristelleet totuutta, siksi onkin luonnon kärsivällisyys lopussa,
siksi olette joutuneet tähän.
III. Maailmassa on yö ja viipyy vielä kauvan, ennenkuin päivä koittaa.
Vaellamme suitsevien, kytevien raunioitten keskellä ja aurinko sekä
taivaan tähdet ovat ikäänkuin laastut pois joksikin aikaa, ja kaksi
suunnatonta aaveolentoa: *teeskentely* ja *jumalankieltäminen*
rehentelevät yhdessä tuon ahnaan pedon, *himokkuuden* kanssa ympäri
maapallomme ja sanovat sitä omaisuudekseen. Parhaiten voivat täällä
unikeot, joiden koko olemassa olo on velttoa unennäköä. Meillä ei ole
uskontoa, ei ole Jumalata. Ihminen on kadottanut sielunsa ja yrittää
turhaan parantaa yhteiskuntaa. Turhaan surmaa hän kuninkaita, valmistaa
kapinoita, vallankumouksia, laatii lakeja -- parannuskeinoa ei ole.
IV Eräillä sukupolvilla, kuten esim. nykyisellä, on merkillinen tehtävä
maailmanhistoriassa. Niinkuin apinat istuvat he nuotion ääressä metsässä
ymmärtämättä ylläpitää tulta uusilla risuilla. Pian täytyy heidän se
jättää ja vaeltaa edelleen -- arvatenkin kaaokseen, valtakuntaan, jonka
Siionin vuorena on Bedlam.[1] Mutta käykin selville, ettei maailma
olekaan tehty syötävästä ja juotavasta, sanomalehtireklaameista,
kullatuista vaunuista, prameudesta ja koristeista; ei, se on kokonaan
toisista aineksista, Vanhat roomalaiset, niinkuin Suetonius heitä kuvaa,
turmeltuneet, lavertelevat kreikkalaiset Rooman keisarikunnan
rappeutumiskaudella -- meillä on useampi kuin yksi esimerkki, elkää
lisätkö enää niiden lukua! Sankariudetta, -- ei jäliteltyä, hervotonta
sankariutta -- ilman julkilausuttua tahi mykkää tunnetta, että ihmisen
elämässä on jotakin jumalallista, että hänen historiansa todella on
ijäisyyden vertauskuva -- ei Roomaa olisi ollutkaan; _se_ se juuri oli,
mikä loi vanhan Rooman, vanhan Kreikan ja juutalaisten valtakunnan.
Apinat vain räpyttelevin silmin loikovat nuotion ääressä, jota he eivät
kykene ylläpitämään uusilla puilla; he sanovat, että se kyllä on palava
puittakin, tahi, voi, he sanovat sen ijäksi sammuvan: se on surullinen
näky.
[1] Tunnettu hourujenhoitolaitos Lontoossa.
V. Lukemattomat ihmiset ovat kuolleet; kaikkien ihmisten täytyy kuolla;
-- meidän kaikkien viimeinen lähtömme tapahtuu tuskan tulisissa
vaunuissa. Mutta kurjaa on, säälittävää, täytyä elää tietämättä miksi;
kovaa on tehdä työtä mitään ansaitsematta; olla sydämestä ja sielusta
väsynyt, veltto, koko elinaikansa kuolla hitaasti vangittuna kuuroon,
kuolleeseen, loppumattomaan "hoida itsesi!" -periaatteeseen, ikäänkuin
Phalaris-härän loihdittuun, rautaiseen vatsaan! Moinen on ja on alati
oleva sietämätöntä Jumalan luomille ihmisille.
VI. Emme voi vaeltaa millään nykyisen elämän julkisella valtatiellä,
emmekä edes kaukaisimmalla sivupolulla kohtaamatta ihmistä tahi
inhimillistä pyrintöä, joka ei ole kadottanut ijäisyyden ja totuuden
toivoa ja kohdistanut toivoaan ajalliseen, puolittain tahi kokonaan
väärään, pettävään. Kunnianarvoisa parlamentinjäsen valittaa, että
Yorkshiren verankutojat väärentävät tuotteitaan. Taivas, itse paperi,
jolle kirjoitan, on nähtävästi suureksi osaksi valmistettu hyvästi
silitetystä kalkkiseoksesta ja tekee kirjoittamiseni hankalaksi! On
onnen kauppa, jos nykyään enää voi saada todella hyvää paperia --
jotakin todella huolellisesti tehtyä työtä, etsittäköön mistä tahansa,
haavemaailman korkeimmalta huipulta aina alhaisimpaan, loihdittuun
jalustaan saakka.
Katsokaamme esim. tuota suurta, seitsemän jalan korkuista hattua, jota
kuljetetaan pitkin Lontoon katuja ja jota ystäväni Sauerteig syystä
kyllä pitää varsin tärkeänä englantilaisena merkillisyytenä. "Suokoon
Jumala," sanoo hän, "että se olisi korkein huippu, minkä Englannin
petkutusala voi saavuttaa ja josta sen jälleen täytyy kääntyä alaspäin!"
-- Hattujentekijä Lontoon Strand'illa sijoittaa näet -- sen sijaan että
valmistaisi parempia huopahattuja -- suunnattoman, 7 jalkaa korkean
paperihatun pyörille, antaa miehen ajella sillä pitkin katuja ja toivoo
*täten* saavuttavansa menestystä. Hän ei ole *yrittänyt* tehdä parempia
hattuja, niinkuin maailma häneltä vaatii ja mitä hän terävällä älyllään
arvatenkin voisi tehdä, vaan hän käyttää koko uutteruutensa saadakseen
meitä uskomaan, että hän on tehnyt parempia hattuja! Myöskin hän tietää,
että petkuttaja nykyaikana on tullut jumalaksi. Elä naura hänelle,
lukijani, tahi elä ainoastaan naura. Hän on lakannut olemasta
naurettava; hänestä koituu nopein askelin surkuteltava.
Tässä on pahan varsinainen tyyssija; yleisen yhteiskunnallisen
syöpähaavan keskusta, tuon taudin, joka uhkaa kaikkia nykyajan oloja
kauhistavalla kuolemalla.
VII. Inhimillisissä oloissa ei nykyään kiertele tervettä elämänverta,
vaan ikäänkuin inhoittavaa, rikkihappoista mustetta, joka syövyttää,
kuluttaa ja uhkaa turmella kaiken; nykyajan meluava yhteiskuntaelämä on
sähköistä ja todenteolla ja totisesti pirun riivaamaa! Sillä sanalla
sanoen mammona ei ole jumala, vaan piru, ja vieläpä hyvin halveksittava
pahahenki. Seuratkaa vain uskollisesti paholaista, silloin voitte olla
varmat siitä, että joudutte hänen valtoihinsa -- minne muualle
voisittekaan joutua?
VIII. Harvat historian tahi muinaistarujen kertomuksista lienevät
merkillisemmät kuin muhamettilainen legenda Mooseksesta ja asujamista
Kuolleen meren rannikoilla. Asfalttijärven rannoilla asui voimakasta
kansaa, mutta tämä heimo oli -- niinkuin me kaikki olemme taipuvaisia
tekemään -- unhoittanut Luonnon sisällisen totuuden ja tottunut
petollisuuteen ja pintapuolisuuteen ja he olivat joutuneet varsin
kurjaan tilaan, niin, he olivat paljoa syvemmän järven äyräillä kuin
Kuollut meri. Silloin suopea taivas lähetti heidän luokseen profeetta
Mooseksen julistamaan varoituksen sanoja, joista olisi saatu kylliksi
parannuskeinoja. Mutta ei! Kuolleen meren rannoilla, asujat eivät,
niinkuin melkein aina on laita, kun raaka sukupolvi tulee sankarien ja
profeettojen kanssa tekemisiin, huomanneet Mooseksessa mitään hyvää. He
kuuntelivat häntä vastahakoisesti, vieläpä pilkaten ja ivaten; hänen
puheensa "väsyttivät" heitä ja he julistivat pitävänsä häntä
petkuttajana, niin, joutavana lavertelijana. Moisen käsityksen saivat
nämä ihmiset Kuolleen meren rannoilla Mooseksesta ja he väittivätkin,
että hän luultavasti oli petkuttaja ja aivan varmasti ikävystyttävä
jaarittelija.
Mooses lähti pois koko maasta, mutta Luonto ja sen ankarat totuudet
jäivät jälelle. Kun hän seuraavalla kerralla tuli heidän luokseen,
olivat ihmiset Kuolleen meren rannikoilla "kaikki muuttuneet apinoiksi."
Ne istuivat puissa, irvistelivät mitä luonnollisimmalla tavalla,
jaarittelivat järjettömyyksiä ja pitivät koko maailmaa suurena
"humpuukina"! Maailma *oli todella tullut* tyhjäksi varjoksi näille
apinoille, jotka sitä semmoisena pitivät. Niin he vielä tänäkin päivänä
istuvat ja lavertelevat; ainoastaan jokaisena sabbattina herää heissä,
luulen minä, hämärä, vaistomainen muisto entisyydestä ja silloin he
tylsin katsein tuijottavat asioiden ihmeelliseen, hämärään järjestykseen
-- kaikki on heille käsittämätöntä, he itse ja maailma -- ja räikeällä
örinällä tahi naukunalla he silloin tällöin ilmaisevat ihmettelyään --
tuon suurimman ja surullisimman ihmetyön vuoksi, mitä ihmisen tahi
apinan äly koskaan voi käsittää! He eivät ajallaan käyttäneet sielujaan
ja ovat senvuoksi ne kadottaneet. Nyttemmin he pyhittävät sabbattiaan
vain siten, että rääkyen istuskelevat puissa ja muistelevat hämärästi,
että heilläkin joskus oli sielu.
Oletko, oi vaeltaja, koskaan kohdannut moisia luontokappaleita
vaelluksellasi? Minusta näyttää, että varsinkin meidän aikoinamme
semmoisia on ylen runsaasti.
IX. Jos ihmisissä oleva tosi ja jalo, heidän ihanteensa, ovat kadonneet
eikä mitään muuta ole jälellä kuin räikeä itsekkyys ja ahneus, niin
eivät he voi elää, ja kohtalo, koko maailman äiti, tuomitsee heidät
armotta kuolemaan. Tällöin ihmiset keksivät itselleen helpon ja
mieluisan syömä- ja juomafilosofian ja sanovat syömisen ja märehtimisen
hetkinä, joita he nimittävät mietiskelyhetkiksi: "Sieluni, ole iloinen,
onhan sangen hyvä, että olet korpin sielu," ja usein, ennenkuin
aavistavatkaan, tietävät valmistautua, joutuvat he jo hajoamisesta
johtuvien tuskien valtaan!
X. Mutta kuitenkin on vahinko, että sielumme ovat kadonneet. Meidän
täytyy vielä kerran varmasti etsiä ja löytää ne jälleen, muutoin käy
meille joka suhteessa hullusti. Joku määrä sielua on ehdottomasti
tarpeeseen, jos mieli suojella ruumista peloittavalta häviöltä --
mätänemästä suolan puutteessa. Tunnemme ihmisiä, joilla on ollut
kylliksi sielua säilyttämään ruumista -- ja heidän viittä aistiaan
mätänemästä ja -- säästämään suolaa. Tunnemme tämmöisiä ihmisiä ja --
kansoja.
* * * * *
XI. Vaaditaan siis *todistus* Jumalan olemassa olosta? *Todistettava*
Jumala! Pieninkin elävistä olennoista pyrkii todistamaan itselleen
korkeimman, ijäisen olemassaoloa, toisin sanoen, se pyrkii, kun asiata
oikein katselemme, pääsemään selville ja omistamaan itselleen -- tuota
korkeinta, ijäistä, *jossa se elää*, työskentelee ja on!
XII. Sinä et tahdo mitään salaisuuksia, et mitään salaisia oppeja; sinä
tahdot vaeltaa maailmasi läpi siinä auringonvalossa, jota itse nimität
totuudeksi tahi sen käsilyhdyn valossa, jota minä sanon
advokaattilogiikaksi -- sinä tahdot "selittää" kaikki, tehdä kaikesta
itsellesi "tiliä" -- muutoin et usko mitään? Niinkö, vieläpä tahdot
koettaa nauraa sille? Jokainen, joka tunnustaa käsittämättömän,
kaikkialla läsnäolevan, salaisen maailman olemassaolon, joka on
kaikkialla, jalkojemme alla, ympärillämme, käsiemme välissä, jolle koko
maailman avaruus on temppelinä ja temppelipappina ja samalla myös
keittiönä ja navettana, on sinun silmissäsi houkkio, mielipuoli mystiko;
hänelle sinä säälivästi hymyillen tarjoot lyhtyäsi ja alat loukattuna ja
suuttuneena kiljua, jos hän sitä potkasee? -- Mies parka! Eikö lehmäsi
vasikoi? Eikö härkäsi siitä? Ja sinä itse, etkö olekaan syntynyt? Etkö
tulekaan kuolemaan? "Selitä" minulle kaikki tämä, tahi tee jompikumpi
seuraavasta kahdesta asiasta: poistu typerine jaaritteluinesi johonkin
kaukaiseen, yksinäiseen paikkaan tahi, mikä olisikin parempi, heitä pois
tyhmät ajatuksesi ja itke -- ei sitä, että ihmettelyn aikakausi on
ohitse ja että Jumalan maailma on kadottanut ihanuutensa ja tullut
jokapäiväiseksi, vaan sitä, että sinä tähän saakka olet ollut
tuulenpieksäjä ja likinäköinen sanansaivartaja.
XIII. Järjestelmällisyys, joka yhäti pitää katseensa omaan napaansa
kiinnitettynä ja toivon ja pelon sekaisella tuskallisella kiihkolla
kysyy itseltään: Olenko oikealla vai väärällä tiellä? Tulenko autuaaksi
vai joudunko kadotukseen? mitä on *tämä* itse asiassa muuta kuin uusi,
rajaton itsekkyyden ilmaus, joka, vaikka onkin rajaton, ei siltä aina
ole taivaallinen! Veljeni, koeta niin pian kuin mahdollista kohottaida
kaikkea tätä ylemmäksi. "Sinä olet väärällä tiellä; sinä luultavasti
joudut kadotukseen." Pidä sitä tosiasiana, totuta itsesi siihen
ajatukseen, jos sinä olet *mies*. Vasta silloin on sinua ympäröivä
maailma oleva sinulle alamainen, ja keskiyön synkästä lammista on
silloin koittava ikuinen aamusarastus, joka on valaiseva tukalan polkusi
yli kaikkein toiveittesi, kaiken pelkosi ja antava taivaallisen
Memnoninsoitannon kaikua sydämessäsi.
XIV. Voi, vähimmin tuottelias kaikista kuolevaisista on alakuloinen
haaveilija. Vaikkapa myönnämmekin, että hän on vilpitön eikä tahallaan
meitä petä, niin -- mitä hyvää hänessä on? Eikö hän alati esiinny täällä
loppumattoman epätoivon opettajana ja hervottoman, sairaloisen
kykenemättömyyden perikuvana? Hänen hyveensä on etupäässä semmoista,
joka jokaisella lihassyyllä tuntee oman arvonsa! Moinen hyve on
sairaloista, siitä tuntuu kuin olisi se lasista, joten se ei uskalla
antaa itseään koskettaa eikä hievahtaakaan paikaltaan. Se ei voi saada
mitään aikaan -- korkeintaan alituisella, huolekkaalla hoidolla pitää
itsensä hengissä.
XV. Itsensä tutkiminen on pettämätön sairauden oire, joko se sitten on
parantumisen enne tahi ei. Sairaloinen hyve tavallisesti kuluttaa ja
kalvaa itseään katumuksessa ja pelvossa, tahi, mikä on vielä pahempi,
esiintyy rehennellen, turhamaisena ja puheliaana. Molempiin ilmiöihin on
itserakkaus syynä, tahi hyödytön "taaksepäin-katseleminen" jo kulkemamme
tien mittaamista varten, vaikka toki ainoa tehtävämme on uupumatta
pyrkiä eteenpäin ja edistyä matkalla.
Jos jollakin inhimillisen elämän alalla, niin toki sen sisimmällä ja
lähimmin elämää koskevalla, nimittäin siveellisellä, on hyvä, että on
kokonaisuutta ja itsestään tietämättömyyttä, mikä juuri osottaa, että
siveelliset tunteet ovat oikeita. Vapaa, järjellinen tahto, joka asuu
meissä sekä meidän kaikkeinpyhimmässämme, olkoon todella vapaa, ja
toteltakoon sitä kuin jumaluutta, mikä onkin sen oikeus ja sen pyrkimys.
Todellinen kuuliaisuus on alati mykkä.
XVI. Ihminen on lähetetty tänne, ei epäilemään, vaan tekemään työtä;
ihmisen päämääränä -- niin on aikoja sitten kirjoitettu -- on toiminta,
ei ajatteleminen. Täydellisessä tilassaan oli kaikki ajatteleminen vain
toiminnan kuva ja innostava symbooli, ja filosofiaa oli olemassa vain
runouden ja uskonnon muodossa. Ja kuitenkin, miten voidaan sitä
tässäkään vaillinaisessa muodossa välttää, miten tulla toimeen ilman
sitä? Ihminen seisoo ikäänkuin luonnon keskipisteessä; hänen pienen
pieni aikamääränsä on osa ijankaikkisuudesta, hänen kädenlaajuinen
tilansa on rajattomuuden ympäröimä. Miten voisikaan hän olla itseltään
kysymättä: Mitä minä olen? Mistä minä tulen? Minne olen kerran joutuva?
Ja miten voi hän näihin kysymyksiin saada muuta vastausta kuin
pintapuolisia, vaillinaisia viittauksia, jommoisia olemme tottuneet
kuulemaan äidiltä, kun tämä koettaa saada uteliasta, tietämätöntä
lastaan rauhoittumaan?
Metafysiikan sairaloisuus on niinmuodoin alati kestävää. Kaikkina
aikoina täytyy näiden kysymysten kuolemasta ja ijäisestä elämästä,
pahuuden alkujuuresta, vapaudesta ja välttämättömyydestä alati uusissa
muodoissa sukeltaa esiin, ja yhäti täytyy aika ajoin toistaa yritys
saada luoduksi meille selvä suunnitelma maailman avaruudesta. Mutta
alati ikävä kyllä menestyksettä, sillä miten voisikaan ajallinen,
katoova laatia tyydyttävän ja täydellisen selityksen ijäisestä,
äärettömästä?
XVII. Sinä et tarvitse mitään "uutta uskontoa," ei myöskään ole
todenmukaista, että tulet semmoista saamaan. Sinulla on jo enemmän
"uskontoa," kuin sitä osaat käyttää. Tiedäthän tänäpänä kymmenen sinulle
annettua velvollisuutta, sinä näet hengessä *kymmenen* asiata, jotka
*pitäisi* tehdä, *yhden* verosta, jonka todella *teet*! Täytä toki yksi
niistä, se on itsestään selvästi osottava sinulle kymmenen muuta, jotka
voidaan ja täytyy suorittaa. "Mutta entäs tuleva kohtaloni?" Niin,
tuleva kohtalosi! Tuleva kohtalosi näyttää minusta, sillaikaa kun teet
sen tarkemmaksi kysymykseksi -- varsin arveluttavalta. En usko, että se
tulee olemaan hyvä! Eikö jo pohjoismaiden Odin lukemattomia vuosisatoja
sitten, historian aamusarastuksessa, opettanut meille, vaikka hän oli
vain "pakanaraukka," ettei pelkurilla ole eikä voi olla hyvää kohtaloa,
ei mitään turvasatamaa missään, paitse alhaalla Helassa, synkän yön
valtakunnassa! Pelkurit ja hylkiöt ne himoitsevat huvia ja nautintoa,
mutta kammovat surua ja tuskaa. Tässä ja tulevassakin maailmassa ovat
pelkurit semmoisten luontokappaleiden heimona, joka on luotu ainoastaan
kartettavaksi ja halveksittavaksi. Muuhun he eivät kelpaakaan, muuta he
eivät ansaitse. -- Odinia korkeampi ja suurempi olento on tullut tänne
maailmaan opettamaan meille suurempia asioita kuin Odin.
Veljeni, sinun täytyy rukoilla itsellesi *sielua*; sen saavuttamiseksi
täytyy sinun taistella ikäänkuin elämä ja kuolema olisi kysymyksessä.
Voita sielusi takaisin! Tiedä, ettei "uskonto" ole *ulkonaista*
lääkettä, vaan oman itsesi, oman sielusi sisällinen herääminen, ja ennen
kaikkea -- elä enää puhu minulle "uskonnosta" eikä "uusista
uskonnoistasi!"
XVIII. Sangen totta on mitä muuan viisas meille opettaa, ettei "epäilyä
voida poistaa millään muulla keinoin kuin työllä." Ottakoon senvuoksi
se, joka vaivaloisesti pimeydessä tahi hämärässä hapuilee eteenpäin
innokkaasti rukoillen, että pimeys vaihtuisi päivänkoittoon, myöskin
huomioonsa tämän toisenlaatuisen ohjeen, joka minusta on niin äärettömän
arvokas. *Täytä velvollisuutesi, joka on sinua lähinnä*, ja jonka tiedät
velvollisuudeksi! Seuraava velvollisuutesi on silloin oleva paljoa
selvempi ja helpompi täyttää.
XIX. Oi veljeni, meidän täytyy kaikin voimin saada sielumme ja
omatuntomme hereille, meidän täytyy vaihtaa turhat puuhamme rehelliseen
työhön ja kiviset sydämemme eläviin, lihasta luotuihin sydämiin. Silloin
käy meille selväksi -- ei yksi tehtävä -- vaan loppumaton sarja
velvollisuuksia, jotka ovat täytettävät. *Täytä* niistä ensimmäinen,
niin on toinen jo näyttävä selvemmältä ja oleva helpommin
suoritettavissa; toinen, kolmas ja kolmastuhannes ovat silloin tuleva
meille mahdollisiksi suorittaa.
XX. Hurskautta, ylevää mieltä, joka meitä innostaa pyrkimään taivaaseen,
ei voida saavuttaa eikä "oppia" uutterimmallakaan katkismuksen-luvulla
eikä saarnojen kuuntelemisella. Voi, ei toki! Kokonaan toisilla
keinoilla -- etupäässä hyvän, väsymättömän esimerkin avulla, odottamalla
oikeata mielentilaa ja oikeata hetkeä, jolloin tuo ihme tapahtuu, toisin
sanoen "Jumalan armo" meissä vaikuttaa, voi pyhä henki vaikuttaa
sielusta sieluun. Miten sanomattoman monin verroin tehokkaammin kuin
kokonainen kirjasto jumaluusopillisia teoksia vaikuttaa joskus mykkä
teko: jumalaapelkäävän, hurskaan, jalon isän tahi äidin katse? -- -- --
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Täytyy todella hämmästyä sitä sammuneiden aatteiden paljoutta ja
vaihtelevaisuutta, joka nykyään, joskus uhkaillenkin, ahdistelee
ihmisparan järkeä vaatien uskoa. Laumoittain, melulla ja pauhinalla
saapuu niitä järkipahasen kimppuun ja ne esiintyvät, ikäänkuin olisivat
täysin eläviä, elinkykyisiä aatteita.
XXI. Tuota laimeata deismiä, joka nykyään täällä Englannissa on enimmin
levinnyt uskonto, ei kyllin nopeasti voida maailmasta karkoittaa. Mitä
on semmoisen ihmisen oikea olemus, ihmisen, joka vetotaudintapaisella
kiihkolla taistelee teoreettisen, kaikkialla vertauskuvana esiintyvän
jumalan ja sen palveluksen puolesta, mutta muutoin ajatuksissa, sanoissa
ja töissä, esiintyi hän sitten missä tahansa, elää ikäänkuin hänen
uskontojärjestelmänsä olisi vain kohtelias lausetapa ja hänen
teoreettinen jumalansa vain kaukainen epäjumalankuva, jonka kanssa
hänellä mieskohtaisesti ei ole mitään tekemistä?
Sinä narri! *Ijankaikkinen* ei ole mihinkään määrättyyn paikkaan
rajoitettu kuva; Jumala ei ainoastaan ole siellä, vaan myöskin täällä,
tahi sitten ei missään. -- Hän on hengityksessäsi, ajatuksissasi ja
teoissasi, ja sinä olet viisas, jos sen aina muistat. Jollei Jumalata
olekaan, niinkuin narri sydämessään sanoo, niin jatka vaan ulkonaisesti
hurskasta elämätäsi ja huulilla rukoilemistasi, pysy edelleenkin
ahnaana, petollisena ja ontossa, viekkaasti mietityssä
pintapuolisuudessasi, johon tämän maailman mammona sinut johtaa; mutta
jos Jumala *on olemassa*, sanon minä, silloin -- varo itseäsi! Ja
yhtäkaikki, oli miten tahansa, mitä olet sinä? Ateisti vaeltaa väärillä
teillä ja kuitenkin on hänessä, kuten näemme, hiukkanen totuutta. Sinuun
verrattuna on hän totuudessa, sillä sinä, onneton kuolevainen, elät
kokonaan valheessa, *olet* kokonaan valetta.
XXII. Voitteko kuvitella, että joku ihminen kehoittaisi lähimmäisiään
uskomaan Jumalaan, jotta yläluokka luopuisi etuoikeuksistaan ja
Manchesterin työväki rauhallisesti pysyisi kutomakoneittensa ääressä?
Moinen ajatus on hassumpi kuin mikään reklaamijulistus, jota nykyään
kuljetetaan tangon nenässä väkirikkailla kaduillamme! Ystäväni, jos
kerran saat uskon Jumalaan, niin olet huomaava, että etuoikeudet,
Manchesterin työmiesmetelit, kykenemättömät parlamentit, häilyvät
ministeristöt, hurjin yhteiskunnallinen sekasorto, niin, koko
maapallomme tuleen leimahtaminen ovat sinusta sivuseikkoja uskoosi
verrattuina.
XXIII. Ihminen, joka rehellisesti ryhtyy työhön, ja koko sielullaan
siihen syventyy, saa aina jotakin toimeen. Sanoohan Dante, että itse
Saatana oli kunnioitettava olento verrattuna noihin "kultaisen
keskitien" enkeleihin -- semmoisia on meidän päivinämme ylen runsaasti
-- jotka eivät olleet uskollisia eikä kapinoivia, vaan ainoastaan
ajattelivat omaa vähäpätöistä itseään. Danten helvetissä olivat juuri
ryhdittömät, kaikkeen taipuvat ihmiset tuomitut kauheimpaan
rangaistukseen: _non han speranza di morte_, heillä ei ollut kuoleman
toivoakaan; vaan olivat he vaipuneet tylsään, elämän ja kuoleman
väliseen tilaan ja loassa ja kärpästen kiusaamina täytyi heidän ijäti
uinailla ja kärsiä -- "yhtäpaljon Jumalan kuin Jumalan vihamiehen
halveksimina." --
XXIV. Oikeastaan ei ole mitään niin peräti halveksittavaa ja samalla
niin inhoittavaa kuin puolinainen roisto, joka ei ole tosi eikä
petollinen, joka ei koskaan elämässään ole tehnyt eikä puhunut totta --
sillä hänen sielunsa elää pimeydessä, sen kissansilmät eivät kykene
näkemään totuutta -- ja kuitenkaan ei moisella ihmisellä ole rohkeutta
suorastaan pettää tahi valehdella, vaan kuluttaa hän koko elämänsä
totuuden ja valheen yhteen sekoittamiseen saadakseen siitä, muka,
syntymään jotakin uskottavaa, hyväksyttävää.
* * * * *
XXV. Varmaan on vielä koittava päivä, jolloin jälleen tiedetään mikä
voima on puhtaassa, kohtuullisessa elämässä, miten jumalallinen on
häpeän puna nuorilla ihmisposkilla, miten ylevä, terveellinen,
välttämätön -- eikä yksin naisille, vaan jokaiselle ihmiselle -- tämä
nykyään unhoitettu velvollisuus on. Jollei semmoista päivää tulisi,
silloin, tiedän myös, on paljon muuta jäävä tulematta. Ylevä mieli,
kiitollisuudentunne eivät myöskään enää palaa, sankarimainen silmän ja
sydämen puhtaus, jalo, hurskas urhoollisuus, jotka voisivat parantaa
meidät ja pronssiin ja vernissaan turvautuvan aikakautemme, miten
voisivatkaan ne tällöin enää palata?
XXVI. Joka tapauksessa olemme selvillä siitä, että, -- ei perkeleen
palveluksessa saavutettu oppi, vaan vakava päätöksemme luopua moisesta
palveluksesta tekee meidät miehekkääseen toimintaan soveliaiksi. Meistä
koituu miehiä, ei irstailujen eikä väärien ilojen meille tuottamien
pettymysten kautta, vaan siten, että tulemme selville siitä, miten
ahtaiden rajojen sisälle koko tämä elämämme on supistettu, miten
mieletöntä on toivoa kuolemattomalle sielullemme tyydytystä tämän
katoovaisen maailman lahjoista ja rikkauksista, että ihmisen täytyy itse
auttaa itseään, ja vihdoin, ettei tuskien ja kärsimysten voittamiseksi
ole muuta keinoa kuin työ ja toiminta. Miehuus alkaa silloin, kun me
jollakin tavoin saamme aikaan aselevon välttämättömyyden kanssa; se
alkaa myös, kun meidän, niinkuin useimmat tekevät, täytyy mukautua
välttämättömyyteen; *hilpeästi* ja *toivorikkaasti* se alkaa ainoastaan
siinä tapauksessa, että olemme tehneet sovinnon välttämättömyyden kanssa
ja täten todella päässeet voitolle ja tunteneet olevamme vapaita.
XXVII. Miksi moinen hengästynyt kiire ansaitsemaan rahaa? Minä en ole
joutuva helvettiin, vaikk'en ole ansainnutkaan rahaa! -- On myös
olemassa toinen helvetti, on minulle sanottu.
XXVIII. Lukijani, vieläpä kristillinen lukijani, miksi itseäsi nimität,
onko sinulla käsitystä taivaasta ja helvetistä? Pelkäänpä, ettei sinulla
sitä ole. Niin usein kun nämä sanat pyörivätkin kielellämme, on
useimmilla meistä kuitenkin niistä hämärä, tarumainen, tahi ainakin
puoleksi tarumainen käsitys, joka on kuin haihtuva vertaus, kuin
vähäpätöinen kaiku.
Ja yhtäkaikki maksaa kylläkin vaivan kerta kaikkiaan tulla selville
siitä, etteivät ne ole vertausta, ei tarua eikä tarumaista, vaan
ijankaikkinen, korkein tosiasia! "Nykyaikana ei missään ole palavaa
rikkijärveä, helvetissä ei ole sisilialaista eikä muutakaan tulikiveä,"
sanot sinä? No niin, vaikkei olisikaan palavaa tulikivijärveä! Usko se
eli ole uskomatta, miten tahdot; pidä kernaasti uskoasi voittona, joka
vie sinut korkeammalle kehitysasteelle, ja avaa sinulle laajemmat
näköpiirit. -- Kaikki tuo, koko helvetinkäsite, on kadonnut -- tahi ei
kadonnut -- usko siinä suhteessa mitä tahdot. Mutta että jotakin
ijankaikkista, jolla on käytöllistä merkitystä, *ijankaikkista* sanan
matemaattisesti tarkassa merkityksessä, olisi kadonnut tahi voisi kadota
jonkun ihmisen elämästä, sitä ei sinun tule uskoa! Oi veljeni, eikö
pelon, toivon, säälin ijankaikkisuus ole jonakin hetkenä kieltämättömänä
ja kuvaamattomana sinulle paljastunut? Eikö koskaan sisimmässä
sydämessäsi ole kaikunut ääniä rajattomista ijäisyyksistä,
yliluonnollisten, ikuisten valtamerien kohinaa? Eikö koskaan? Voi,
silloin ei sinussa vallitse vapaamielisyys, vaan eläimellisyys! Ijäisyys
on varmempi kuin mikään muu tosiasia. Mutta ainoastaan *ihmiset* voivat
sitä tuntea; vain pesiään rakentavat majavat, verkkoja kutovat lukit ja
korpin ja ketun petoeläinheimot eivät sitä tunne! --
Englannin kansa käyttää vielä usein puheessaan sanaa: helvetti, mutta
ainoastaan vaivoin onnistui minun saada selville, mitä se sillä
tarkoittaa. Helvetti merkitsee tavallisesti rajattomasti peljättyä ja
kammottua paikkaa, joka herättää ihmisessä kauhistusta ja kammoa, niin
että hän koko sielustaan ponnistelee, jottei tarvitsisi joutua sinne.
Inhimillisen sivistyksen historiaa tutkiessamme huomaamme, että
helvettikäsite aikojen kuluessa on muuttunut, mikäli uskonnolliset ja
muut käsitteet ovat kehittyneet, joten eri aikojen ja kansojen
mielipiteet suuresti eroavat toisistaan.
Kristityt pelkäävät helvettiä syystä, että vanhurskas tuomari voi
tuomita heidät syyllisiksi. Vanhat roomalaiset taasen -- luulen minä --
pelkäsivät, ei niinpaljon itse Plutoa, josta he eivät suuriakaan
välittäneet, vaan kunnottoman, siveydettömän, eli, niinkuin sana heidän
kielellään varsinaisesti merkitsi, *epämiehekkään* käytöksen tahi elämän
rangaistusta. Mutta mitä, jos asiaa perusteellisesti tarkastamme, mitä
nykyajan sielu todella rajattomasti pelkää? Mitä se katselee
täydellisellä toivottomuudella? Mitä on nykyajan helvetti? Epäröiden ja
hämmästyksellä lausun sen: nykyajan helvetti on -- *epäonnistumisen*
pelko; pelätään, etteivät yritykset onnistu, ettei ole menestystä rahaa,
kunniaa tahi jotakin muuta maailman numeroilla merkittävää arvoa --
etupäässä rahaa -- kokoonhaaliessa! Eikö tämä olekin varsin merkillinen
helvetti?
Niin, se on *varsin* merkillinen. Jollei meillä ole "menestystä," mitä
hyötyä on meistä silloin? Olisi parempi, ettemme lainkaan olisi
syntyneet.
Moinen helvetti on tietenkin kotoisin mammonanpalveluksen
evankeliumista, jolla myös on vastaava taivaansa. Sillä nykyajan
lukemattomien haavekuvien joukossa on todellakin yksi ainoa todellisuus;
on *yksi* tosiasia, jonka otamme vakavalta kannalta -- ainakin
tarkoitamme sillä täyttä totta -- rahanansio. Ja Jumala olkoon kiitetty,
että meillä edes on mammonanpalvelus, edes joku asia, jonka otamme
vakavalta kannalta! Jouten olo, toimettomuus on pahinta mitä on
olemassa, työttömyys yksin on toivotonta -- ryhdy todenteolla työhön
jollakin alalla, niin opit vähitellen tekemään melkein mitä tahansa.
Työssä piilee loppumaton toivo, vaikkapa työskennelläänkin vain
rahanansion vuoksi.
Todella, täytyy myöntää, että mammona-evankeliumimme kautta nykyään
olemme tulleet omituisiin johtopäätöksiin. Me sanomme elävämme
yhteiskunnassa ja yhtäkaikki noudatamme käytännössä mitä täydellisintä
eristämis- ja eroittamisjärjestelmää. Elämämme ei ole molemminpuolista
avustamista, vaan pikemmin naamioittu sotatila, "rehellisen kilpailun,"
"vapaan kilpailun" j. n. e. nimeen verhottu, jatkuva, molemmanpuolinen
vihamielisyys. Olemme peräti unhoittaneet, että inhimilliset olennot
voivat olla *muissakin* suhteissa toisiinsa kuin "ostajan ja myyjän;"
näytämme luulevan, että "puhtaalla rahalla maksu" selvittää ja vapauttaa
kaikista muista velvollisuuksista ja sitoumuksista.
"Nälkää näkevät työmieheni?" vastaa rikas tehtaanomistaja. "Olenhan
rehellisesti maksanut heidän työnsä; olen suorittanut heille viimeiseen
penniin palkan, josta keskenämme olemme sopineet. Mitä on minulla
enempää tekemistä heidän kanssaan?" Niin, mammonanpalvelus on surkea
evankeliumi. Kun Kain itsekkäistä syistä oli surmannut veljensä ja
häneltä kysyttiin: "Missä on veljesi?" vastasi myöskin hän: "Olenko minä
veljeni vartija? Enkö ole veljelleni maksanut palkkaa, jonka hän
ansaitsi?"
Oi sinua, loistossa ja ylellisyydessä elävä kaupparuhtinas, sinä
kuuluisa, nautintoja etsivä ylimys, eikö olekaan muuta menettelyä
veljensä surmaamiseksi kuin Kainin raakalaisnuija? "Hyvä ihminen lupaa
jo paljon paljaastaan ulkonäöllään ollessaan matkakumppaninamme
vaelluksella tämän elämän läpi." Voi häntä, jos hän unhoittaa
lupauksensa, koettaa uskotella, ettei ole semmoisia antanutkaan. Kaikki
"lupaukset" ja siveelliset velvollisuudet, joita ei tuomioistuimen
edessä voida todistaa, ovat tyhjiä, tehottomia, siveellisesti
tylsistyneen ihmisen mielestä, joka on paatunut eläimellisen
aistillisuutensa palveluksessa; hänen mielestään helvetti ja
"rahanpuute" ovat samoja käsitteitä. Hänet voidaan pakoittaa maksamaan
rahoja -- mutta ei mitään muuta.
En koko menneisyyden historiassa ole kuullut Jumalan taivaan alla
olevasta yhteiskunnasta, joka turvautuisi moiseen siveysoppiin, enkä
luule että semmoista tulevaisuudessakaan tulee olemaan. Maailman avaruus
ei ole luotu semmoisten periaatteiden mukaan, se on luotu peräti toisin.
Ihminen tahi kansa, joka semmoista uskoo, vaeltaa pahaa aavistamatta
askel askeleelta eteenpäin -- me tiedämme kyllä minne. Luulen, että
viimeisen kahden vuosisadan kuluessa on jumalaakieltävä hallituksemme
melkein tyystin kuluttanut loppuun kiinteän maaperän, joka meillä kerran
oli, ja vapisten ja onnettomina seisomme nyt, -- mutta toivokaamme, että
olemme valmiit peräytymään -- pohjattoman kuilun partaalla.
Sillä siitä, jota me sanomme ateismiksi, johtuu niin monta muuta
"-ismia" ja erehdystä ja valhetta, joista kukin tuo lisää kurjuutta
mukanaan. -- *Sielu* ei ole kuoreen suljettua ilmaa. *Kaikkivaltias
Luoja* ei ole kelloseppä, joka kerran aikojen alussa rakensi
suuremmoisen kellonsa, koko rajattoman maailman, ja nyt vain istuu
lepäämässä ja katselee sen käyntiä! Ei suinkaan. Mutta siitä luulosta
johtuu ateismi, siitä johtuu, kuten sanoin, monta muuta "ismia," joiden
lopputuloksena on orjamainen mateleminen, urhoollisuuden vastakohta,
kaiken pahan alkujuuri ja -syy.
Niinkuin ihminen, joka ei koskaan ole nähnyt äskenmainittua alkuainetta
lasiputkeen suljettuna ja niinmuodoin on valmis kieltämään sen olemassa
oloa, samaten pitää moni kaikkivaltiasta kelloseppää varsin epävarmana,
epämääräisenä käsitteenä, jonka olemassa olon voi kokonaan kieltää -- ja
samalla paljon muuta -- Jumala yksin tietää, miten paljon muuta! Sillä
usko Häneen, Näkymättömään, Käsittämättömään, Kaikkivaltiaaseen, joka
näkee kaikki tekomme, kaikki kärsimyksemme, on _kaiken_ uskon perusta.
Jos Hänet kielletään tahi, mikä pahempi, tunnustetaan ainoastaan huulin
ja rukouksia kirjasta höpisemällä, mitä uskoa jää silloin jälelle?
Muuan toht. Alisonin kertomuksista Skottlannista teki meihin syvän
vaikutuksen. Köyhä, irlantilainen leski, jonka mies oli kuollut eräässä
Edinburghin sairaaloista, oli kaiken, välttämättömimmänkin elannon
puutteessa ja kulki kolmen lapsensa kanssa hyväntekeväisyyslaitoksesta
toiseen apua anomassa. Hän ei mistään saanut apua -- hänet osotettiin
laitoksesta toiseen, ei kukaan häntä kuullut; vihdoin hän sortui nälkään
ja puutteeseen ja kuoli lavantautiin. Likaisessa kujassa levisi tauti,
niin että 17 henkeä kuoli siihen. Sydän säälistä väristen kysyy
ihmisystävällinen lääkäri: "Eikö tämän leskiraukan auttaminen olisi
ollut suorastaan *säästäväisyyttä*? Hän sai lavantaudin, joka vaati 17
uhria joukostanne!" -- Merkillinen tapaus todellakin. Kurja, avuton
irlantilainen leski kääntyy lähimmäisiinsä, ikäänkuin huutaen:
"Katsokaa, minä näännyn ravinnon puutteeseen! Auttakaa toki minua!
Olenhan sisarenne. Sama Jumala on minutkin luonut -- teidän täytyy minua
auttaa!" -- He vastaavat: "Ei, se on mahdotonta; sinä et ole sisaremme."
Mutta hän *todistaa* sisaruutensa: sama tarttuva tauti vie hautaan
kaikki 18. He olivat todella hänen veljiään, vaikka sen kielsivät!
Ovatko ihmiset koskaan vajonneet syvemmälle -- hautaan -- todistusta
noutamaan?
Sillä tässä, samoinkuin monessa muussakin tapauksessa, on kaikki mitä
rikkaat arvelevat olevansa velvollisia tekemään köyhien veljiensä
puolesta sisältynyt "osto- ja myynti"-periaatteeseen: "hoitakoon kukin
itsensä," "se on mahdotonta," j. n. e. "Sinä et ole sisaremme -- onko
sinulla siitä edes todistuksen oirettakaan? Tässä ovat *meidän*
todistuksemme: lukkomme; ne todistavat epäämättömästi, että
raha-arkkumme ovat _meidän_, ja ettei sinulla ole niiden kanssa mitään
tekemistä. Mene matkaasi! Se on mahdotonta!" -- Niin, mitä pitäisi
meidän sitten oikeastaan tehdä? kuulen usean lukijoistani tokasevan. Ei
mitään, ystäväni, niinkauvan kun ette ole saaneet takaisin sielujanne.
Siihen saakka ovat kaikki asiat "mahdottomia." Kunnes se tapahtuu, en
voi pyytää teitä edes ostamaan parin pennin edestä ruutia ja lyijyä,
niinkuin vanhat spartalaiset olisivat tehneet, ja ampumaan tuon köyhän,
irlantilaisen lesken muitta mutkitta kuoliaaksi. *Sekin* on teille
"mahdotonta." Ei ole mitään muuta neuvoa jälellä kuin että hän todistaa
sisaruutensa kuolemallaan ja tartuttaa teihin lavantaudin.
Seitsemäntoista teistä, jotka kuolleena lepäävät laudalla, ei enää voi
kieltää, että tuo nainen todella oli samaa lihaa ja verta kuin tekin, ja
_se_ kenties pehmittää muutamien eloonjääneiden sydämet.
"Mahdotonta." On muuan kaksijalkainen, höyhenillä varustettu otus, joka,
jos sen ympärille liidulla vedetään ympyrä, ei mitenkään voi astua ulos
piiristä, ikäänkuin kohtalon rautamuuri sitä pitäisi vankina, ja se
kuolee nälkään, vaikka sen lähellä on yltäkyllin ravintoa -- ympyrän
ulkopuolella. Saman otuksen voi myös lihoittaa kuoliaaksi. Tämän
kaksijalkaisen nimi on -- hanhi, ja kun se on hyvästi ruokittu, tehdään
siitä hanhenmaksapasteijia, jota moni pitää herkkunaan!
XXIX. Mimmoisia narreja me olemme! Miksi me liuvumme polvemme verille,
lyömme rintoihimme ja rukoilemme yöt päivät mammonaa, joka, vaikka
tahtoisikin meitä kuulla, ei kuitenkaan voi antaa meille mitään? Sillä
edellyttäkäämme, että tuo kuuro jumala kuulisi rukouksemme ja muuttaisi
kullatun kuparimme puhtaaksi kullaksi ja tekisi kaikista rikkautta ja
ylhäisyyttä tavottelevista, nälkäisistä onnenonkijoista huomispäivänä
Rothschildeja ja Howardeja, niin mitä hyötyä meillä siitä olisi? Emmekö
jo ole tämän ihmeellisen maailman kansalaisia, me näemme linnunradan
lukemattomat maailmat kaikessa loistossaan ja kuitenkin me kiistelemme,
riehumme, vieläpä tartumme toistemme kurkkuun voittaaksemme lisää
vähäpätöisen maakaistaleen (useimmiten ainoastaan sen arvon rahassa) ja
kuitenkaan ei suurintakaan näistä maatiluksista voida eroittaa kuusta,
lähimmästä taivaankappaleesta?
Narreja me olemme maa-alueinemme, me kaivamme ja aherramme kuin
kastemadot maan mustassa povessa, sen sijaan että ihailisimme taivaan
loistavia tähtiä -- niistä emme iloitse emmekä tahdo niihin tutustua.
Tuleeko meidän antaa sterlinkipuntien, jotka olemme sijoittaneet
Englannin pankkiin tahi joita teeskentelemme omistavamme, pimittää
meiltä nuo aarteet, joiden omistajiksi me kaikki täällä "Jumalan
kaupungissa" olemme syntyneet?
XXX. Miten monta meistä voidaankaan verrata valkoiseksi maalattuun
hautaan -- ulkoapäin näyttää monikin upealta ja sirolta, mutta sisusta
on täynnä kauhistusta, epätoivoa ja kuolleitten luita! Rautaiset tiet
tulisiivin kiitävine vaunuineen yhdistävät mantereiden kaikki sopukat
keskenään, rantasillat lukemattomine upeine laivoineen pakoittavat
valtameret nöyriksi palvelijoiksemme, miljoonia käsivarsia -- sekä
lihaksista että metallista -- on työssä vuorten huipuilta aina syvälle
maan sisuksiin, vieläpä meren pohjalle saakka, uupumatta jatkuu työ ja
voittaa, alistaa kaikki ihmisen palvelukseen ja kuitenkaan ei ihminen
siltä tule onnelliseksi, tyytyväiseksi. Hän on valloittanut maapallon,
asuinsijansa ja perintönsä, ja hänellä ei ole tästä voitosta mitään
siunausta, mitään hyötyä.
Se on surullinen tosiseikka! Sivistyksen korkeimmilla kehitysasteilla
täytyy 9/10 ihmiskunnasta taistella villi-ihmisen, ihmissyöjän kiihkeätä
taistelua, taistella nälkää vastaan! Valtakunnat ovat rikkaat ja
mahtavat, ne kasvavat ja kehittyvät vuosi vuodelta -- kehittyvät
korkeammalle kuin koskaan ennen, mutta niiden asujamet ovat köyhiä --
köyhempiä kuin koskaan ovat olleet, heiltä puuttuu sekä sisälliset että
ulkonaiset menestymisehdot, heiltä puuttuu uskoa, tietoa, rahaa, leipää.
XXXI. Nykyajan nopeasti edistynyt teollisuus liian nopeasti kasvavine
rikkauksineen ei tähän saakka ole ketään tehnyt todella rikkaaksi. Se on
loihdittua rikkautta, joka ei vielä kuulu kenellekään. Tahdon kysyä:
kenen meistä on se rikastuttanut? Voimme tuhlata tuhansia siihen, missä
ennen tulimme sadoilla toimeen, mutta mitään hyvää emme niillä saa
aikaan. Rikkaissa ja köyhissä näemme ylevän toimeliaisuuden ja
kunnollisuuden asemasta turhaa ylellisyyttä ja nautinnonhimoa tahi
sitten kykenemättömyyttä ja köyhyyttä. Elämällämme on upeat kehykset,
mutta elämisen taidon olemme unhoittaneet. Tuo rikkaus on loihdittua,
kukaan meistä ei voi sitä omistaa. -- Useat ihmiset syövät hienoja
ruokia ja juovat kalleita viinejä. Mitä hyötyä heillä siitä on, voivat
he itse sanoa ja heidän lääkärinsä voivat sen myös sanoa. Mutta millä
tavoin on, jollemme ota lukuun heidän vatsatautejaan, heidän tilansa ja
toimeentulonsa sen kautta parantunut? Ovatko he tulleet paremmiksi,
kauniimmiksi, vahvemmiksi, uljaammiksi? Ovatko he edes tulleet, kuten
sanotaan, "onnellisemmiksi"? Ovatko he tyytyväisiä maailmamme oloihin ja
ihmisiin? Ei suinkaan! Ihmiset katselevat toisiaan vihamielisesti,
epäluuloisesti. Ja olot, pumpulitavaroita ja rautateoksia
lukuunottamatta, eivät ole lainkaan semmoisia, kuin ihmiset tahtovat.
Sekä työnantajan että hänen kurjuutta kärsivien työmiestensä yli lepää
nykyään kirous.
XXXII. Myöskin eräs toinen asia, jonka nykyajan ihminen usein saa
kuulla, ansaitsee huomiotamme. Sanotaan: yhteiskunta on olemassa
omaisuuden suojelemiseksi. Lisätään tavallisesti, että onhan köyhälläkin
"omaisuutta": hänen työnsä (työkykynsä) sekä markan tahi kolmen markan
päiväraha, jonka hän työllään ansaitsee. Totta kyllä, ystäväni,
"omaisuuden suojelemiseksi"; sangen totta: jos vain tahtoisitte
teroittaa mieleenne seitsemännen käskyn, olisivat "ihmisten oikeudet"
hyvästi turvatut. "*Sinun ei tule varastaa, sinulta ei varasteta*":
siinä vasta olisi oiva yhteiskunta. Platon tasavalta ja Moren "Utopia"
eivät sille vetäisi vertoja. Kun jokainen ihminen saa kohtuullisen
palkan työstään ja ansioistaan, ei kukaan enää tule valittamaan, ja hätä
ja puute ovat katoova maapallolta. Silloin on omaisuuskin oleva
suojattu!
Mitä on omaisuutesi? Pergamenttiasiakirjasi, vaiko kukkarosi, jota
säilytät taskussasi? Siinäkö on arvokas omaisuutesi? Onneton veljeni,
köyhistä köyhin veljeni, minulla ei ole mitään arvopapereita, kukkaroni
on laiha ja köykäinen ja yhtäkaikki on minulla omaisuutta, kokonaan
muuta omaisuutta. Minulla on ihmeellinen, elävä henki, jonka
kaikkivaltias Jumala on puhaltanut sieramiini. Minulla on tunto,
ajatuksia ja jumalallinen kyky elää ja toimia, ja senvuoksi on minulla
oikeuksia, esim. oikeus rakkauteesi, jos sinua rakastan, huolenpitoosi,
jos sinua tottelen -- merkillisiä oikeuksia, joista vielä nytkin usein
puhutaan saarnastuolista, vaikka melkein käsittämättömällä kielellä. Ja
nämä oikeudet ulottuvat rajattoman etäälle, aina ijankaikkisuuteen! --
Markka päivässä, kolme markkaa päivässä, tuhannen markkaa päivässä --
sitäkö sinä sanot omaisuudekseni? Minä en anna sille sanottavaa arvoa;
ja yhtävähän kaikelle, mitä sen avulla voin saada. Sillä, niinkuin äsken
sanoin, mitä kaikki tuo merkitsee? Ihminen, kulki hän sitten
rikkinäisissä jalkineissa tahi ajeli joustavissa nelivaljakon vetämissä
vaunuissa, tulee joka tapauksessa matkansa perille. Sokrates käveli
avojaloin tahi puukengissä ja tuli kuitenkin onnellisesti perille. Ei
häneltä kysytty jalkineita eikä hänen tulojensa suuruutta, vaan
ainoastaan hänen työtään. -- Omaisuutta, veljeni? Onhan ruumiini omani
koko elinaikani. Ja minun laiha rahakukkaroni, tuo mitätön ja arvoton,
jota taskuvarkaat, murhamiehet ja keinottelijat orjamaisesti
tavoittelivat: se oli minun, oli heidän -- ja nyt se on sinun, jos
tahdot sen varastaa. Mutta Jumalan minulle antama sieluni, olentoni ja
kykyni ovat *minun* enkä anna niitä kenenkään varastaa. Sanon niitä
omikseni enkä sinun omiksesi; tahdon niitä varjella ja voimieni mukaan
niillä työskennellä: Jumala on ne minulle antanut ja perkele ei ole
niitä minulta riistävä. Voi, ystäväni, yhteiskunnalla on varsin monta
tarkoitusta, joita ei ole helppo edes luetella.
On varma, ettei yhteiskunta koskaan, millään aikakaudella ole estänyt
ihmistä tulemasta siksi, miksi hän voi tulla. Sysimustasta neekeristä
voi koitua Toussaint L'Ouverture,[1] murhanhimoinen, kolmesorminen peto,
eikä koko keltaihoinen Länsi-india voi sitä estää. Sinä et mitenkään voi
estää minua tulemasta, miksi minä *voin* tulla. Ja senkin suhteen miksi
voisin tulla, on minulla suuria vaatimuksia sinuun nähden -- vaikkei
aika ole sopiva niiden esittämiseksi. Omaisuuden suojaamiseksi?
Yhteiskuntapahasen täytyy turvautua kaikenlaatuisiin temppuihin olemassa
olonsa turvaamiseksi nykyään, kun yksinomaan rahalliset kysymykset
liittävät ihmisiä yhteen. Neuvomme yhteiskuntaa, ettei se enää lainkaan
puhu olemassa olonsa tarkoituksista, vaan todenteolla, käyttää kaikki
voimansa siihen, että koettaa pysyä elossa. Se on parasta mitä se voi
tehdä. Se saa olla varma siitä, että niinpian kun se yksinomaan
tarkoittaa omaisuuden suojaamista, se myös on kadottava kyvyn siihen ja
kaikkeen.
[1] Muuan Haitin neekerikapinan johtajia.
XXXIII. Rikkauden ensi hedelmä -- semminkin rikkaina syntyneillä -- on
se, että ihminen oppii uskomaan siihen, sen voimaan ja melkein salaa,
että hänellä muuta uskoa onkaan. Ja vähitellen hänestä koituu kurja
rikkauden orja, silmänpalvelija.
XXXIV. Minäkin tunnen mammonan, Englannin pankin, luottojärjestelmän,
työn ja liikenteen suunnattoman merkityksen sekä hyväksyn ja ihmettelen
niitä. Mammona on kuin tuli -- palvelijoista hyödyllisin, mutta
herroista peloittavin. Nykyajan kiihkeässä taistelussa pääoman ja
köyhälistön välillä ei tavallisesti "ritarillisuus" tule kysymykseen.
Mutta väärillä keinoilla saavutettu voitto onkin itse asiassa tappio.
Minä sanon: voittajien tarvitsee vain koota kaatuneiden vihollisten
päänahat, niin ovat he täydellisesti Choctaw-intiaanien tapaisia
-- ritarillisuus ja todellinen voitto eivät merkitse mitään. Eikö siis
teollisuuden johtajissa ja taistelijoissa ole hituistakaan
jalomielisyyttä? Eivätkö he tunne mitään muuta onnea ja autuutta kuin
täysinäisiä raha-arkkuja? Kauneus, järjestys, kiitollisuus, uskolliset
ihmissydämet eivät siis ole minkään arvoisia ja kurjuus, työlakot, viha
ja epätoivo, jos niitä vain seuraa puoli miljoonaa puntaa kullassa, ovat
siis paremmat? Onko helvetin kirous ja puoli miljoonaa kultarahoja
tyydyttävä korvaus taivaan siunauksesta? Eikö taivaallisen siunauksen
levittämisestä olekaan mitään hyötyä, kunhan vain ansaitaan runsaasti
kultaa? Jos niin on, niin julistan minä tehtaanomistajalle ja
miljoonamiehelle, että hänenkin aikanaan täytyy kadota näyttämöltä;
hänkään ei ainaiseksi ole syntynyt olemaan "maailman herrana" ja
-- sitten seuraa hänen vuoronsa tulla sorretuksi, kahlehdituksi ja
heitetyksi maailman synnynnäisten orjien joukkoon! Me emme enää tarvitse
Choctaw-intiaaneja, jotka eivät vähitellen voi jalostua ritareiksi.
Ylevä maapallomme ei tahdo semmoisia suosia ja vihdoin se ei lainkaan
enää ole heitä suvaitseva!
Sillä hyvyydessään väsymätön taivas lähettää maailmaan yhä uusia
sieluja, jotka samoinkuin heidän edeltäjänsä kaikkina aikoina eivät anna
mitään arvoa kultarahoille semmoisinaan. Ja tämmöisiä sieluja ei onneksi
ole yksi; niitä on useita ja tulee aina olemaan, paitse siinä
tapauksessa, että jumalat päättävät tuomita maailmamme nopeaan,
kauhistavaan häviöön. Ja näitä valiosieluja, sankareita, vapauttajia ja
voimakkaita Simsoneja koettaa kurja Delila-maailmamme kietoa
pauloihinsa, riistää heiltä voiman ja silmien valon ja sokeina pakoittaa
heitä raatamaan maailman polkumyllyssä! Senvuoksi ovatkin ylevät sielut
varsin tyytymättömiä nykyiseen maailmaan. Ja itse Byroninkin täytyy
lopultakin tulla mielipuoleksi moisissa kurjissa oloissa ja kieltäytyä
tottelemasta maailmaa. Ylevät sielut inhoovat ja vihaavat maailman
vääryyttä, sen kullattua raakuutta, sen arvottomia keltaisia
kultakolikoita.
XXXV. Raha on jotakin ihmeellistä. Miten ihmeellisiä mukavuuksia se
meille tuottaakin ja tulee tuottamaan, mutta samalla se saa aikaan
suunnattomia häiriöitä, se pimittää ihmisen käsitteitä, niin, suuressa
osassa ihmiskuntaa se kokonaan lamaa, kuolettaa kaiken siveellisen
tarmon, kaikki ylevät tunteet. "Omaisuuden suojaaminen", sen, mikä on
"minun" -- merkitsee useimmille ihmisille rahojen suojelemista, --
rahojen, joita, vaikka ne suojelisin tuhannella lukolla, kaikkein
vähimmin voin sanoa, *omikseni* ja jotka eivät edes ansaitse, että niitä
sanon omikseni! Tuota tyhjää käsitettä "raha" pidetään kaikkialla
pyhänä, sitä suojellaan lukoilla, kahleilla ja hirsipuilla, kun taas se,
mitä käsite edustaa, huolettomasti nakataan koirien syötäväksi.
XXXVI. "Ihmisten tulisi lakata rahoja kunnioittamasta. Mitä siis kaikki
ihmiset harrastavat? Onhan muuan piispa lausunut, ettei kristinusko voi
pysyä pystyssä, jollei hän saa pistää taskuunsa vähintäin 4,500 punnan
vuosituloja. Ihmisten, muka, tulisi lakata rahaa rakastamasta? Semmoista
ei tapahdu, ennenkuin tuomiopäivä on käsissä!" -- Niinkö? Ei, minä en
ole samaa mieltä. Luulen, etteivät taivaan vallat vielä ole päättäneet
hävittää maailmaamme. Ja odotan luottamuksella, että me pian tulemme
saamaan kunnioitusta ansaitsevan vähemmistön, joka yhä on lisääntyvä ja
jolla on korkeampiakin pyrintöjä kuin raha. Tuo pieni vähemmistö on
kasvamistaan kasvava, kunnes se uutena "maailman suolana" on levinnyt
kaikkiin maanosiin. Moinen kristinusko, joka ei voi tulla toimeen ilman
4,500 punnan tuloja, on väistyvä syrjään paremman, jalomman tieltä, joka
ei moisia summia kaipaa. Etkö tahdo liittyä pieneen vähemmistöömme,
sinäkin? Etkö ennenkuin tuomiopäivänä? No niin, silloin ainakin teet
sen, sekä sinä että koko suuri enemmistö olette sen tekevä!
On todella ihanaa nähdä miten mammonan raaka yliherruus kaikkialla
horjuu; kaikkialla näemme sen kuolemanoireita tahi sen -- kääntymisen
oireita.
XXXVIII. Tiedän, että olisin varsin itserakas toivoessani, että millään
saarnoillani saisin mammonanpalveluksen kumotuksi tahi että ihmiset
vähemmän rakastaisivat kultakolikoitaan tahi enemmän sieluraukkojaan --
saarnasin miten hartaasti tahansa! Mutta on olemassa *muuan* saarnaaja,
joka saarnaa vakuuttavasti, ja vähitellen on saava kaikki kääntymään.
Hänen nimensä on kohtalo, jumalallinen kaitselmus ja hänen saarnansa on
tapausten ehkäisemätön kulku. -- Tosin ottaa kokemus peloittavan suuret
oppirahat, mutta se onkin kaikkia opettajia etevämpi.
* * * * *
XXXVIII. Ihmiselle, joka tekee työtä, joka koettaa, joskin ra'alla
tavalla, saavuttaa menestystä työlleen, tulee meidän rohkaisten ja
auttaen huutaa: "Tervetuloa! Sinä olet meidän miehiämme, sinusta me
pidämme huolta!" Mutta tyhjäntoimittajalle, joka tuhlaa aikansa -- teki
hän sen miten "hupaisella" tavalla tahansa ja oli hänellä miten paljoa
todistuksia hyvänsä -- emme lausu ystävällistä tervehdystä, vaan
sanomme: "Me emme sinua kaipaa; olisit pysynyt siellä, missä olit;
sinusta ei meillä ole hyötyä. Todistuksesiko? Niin, ne ovat vanhoja;
niiden ulkonäkö herättää kunnioitusta, ne ovat kellastuneita, tomuisia.
Kyllä mekin kunnioitamme vanhuutta, vanhoja tapoja ja laitoksia. Vanhat
todistuksesi, -- niin, jos vertaamme niitä graniittikallioon, Jumalan
maailman peruskiveen, ovat vallan uusia. On paras, että panet
todistuksesi talteen ja rauhassa menet kotiisi. Tahtoisimme täydestä
sydämestä sinut pelastaa, mutta semmoinen kuin nyt olet, tomuisine
todistuksinesi, kevytmielisine huvituksinesi, ken voi sinut pelastaa
kohtalon tuomiosta? Seuraa neuvoamme; katso, eikö sinullekin löydy työtä
Jumalan ihanassa maailmassa, etkö sinäkin voi löytää sopivaa työalaa,
velvollisuuksia. Etsi, ponnistele todenteolla ja innokkaasti, sillä
vastauksesta riippuu *olemassa olosi tahi häviösi*! Paina mieleesi tuo
ikivanha totuus, joka nykyään, enemmän kuin koskaan, koskee kaikkia
meitä: Sille, joka ei *tee työtä*, ei täällä maailmassa ole tilaa."
XXXIX. Mammonanpalvelus on anastanut ainakin osan tehtävästä, jonka
luonto on antanut ihmisille, ja se pyrkii anastamaan yhä enemmän
valtansa lisäämiseksi. -- Mutta on olemassa ala: laiskuus, jonka kanssa
luonto ei tahdo olla tekemisissä. Rahan "teko" on todellisuudessa
*työtä*, sillä työllähän rahaa ansaitaan.
* * * * *
XL. Sudet, kuten tiedämme, kolmesta syystä kulkevat laumoittain. Ensiksi
ne rakastavat seuraa ja vaeltavat mielellään suurissa parvissa; toiseksi
ovat ne pelkureita -- yksinäinen susi ei rohkene ahdistaa ketään;
kolmanneksi ovat useimmat sudet niin heikkonäköisiä, etteivät ne yksin
löydä tietään. Sudet ovat todella niin heikkonäköisiä, etteivät ne
huomaa mitään eroa taivaallisen valon ja kirkkaan tinatuopin välillä:
molemmat huikaisevat niiden silmät sietämättömän kirkkaalla valollaan.
Miten hämmästyttävästi susien kaltaisia ovatkaan ihmisrotuun kuuluvat
olennot! Ihmisetkin rakastavat seuraa ja elävät kernaasti laumoittain;
toiseksi pelkäävät hekin yksinäisyyttä eivätkä tahdo elää yksinään;
kolmanneksi ja ennen kaikkea ovat he melkein sokeuteen saakka
heikkonäköisiä.
XLI. Mutta onko ihmisten joukossa niin vähän ajattelijoita? Niin, rakas
lukijani, perin harvat ihmiset ajattelevat, ja sepä juuri onkin
onnettomuus! Tuskin yhdellä tuhannesta on tyydyttävä ajatuskyky;
tehottomaan haaveiluun ja jälittelyyn sekä käyttämään kauniita sanoja,
siihen he kyllä pystyvät! Ihmiset kyllä katselevat ympärilleen, mutta
harvat heistä todella *näkevät* silmillään. Tällä tavoin on
maailmastamme koitunut sekasortoinen, peloittava polkumylly ja jokaisen
ihmisen elämäntyö on niin toivottomasti sotkeutunut naapurin
velvollisuuksiin, että molemmat joutuvat häiriöön. Ja sokeuden,
petollisuuden ja eripuraisuuden henki, jota syystä kyllä sanotaan
perkeleeksi, on yhä vielä toiminnassa joukossamme ja toivoo (jollei
olisi vastustuspuoluetta, joka Jumalan avulla sen on masentava)
pääsevänsä täydelliseen yliherruuteen täällä.
XLII. Miten vähän ihminen tuntee itseään! Aesopin taruissa kerrotaan
miten kärpänen istui vaununpyörän kehällä ja huusi: Kas, mimmoisia
tomupilviä minä saan syntymään! Purppuraan puetut hallitsijat
kruunuineen ja valtikoineen ovat usein kamaripalvelijansa
komennettavissa, ja vaimojensa ja lastensa oikuista riippuvia;
perustuslaillisissa valtioissa taasen riippuu hallitsijan tahto
sanomalehdentoimittajien "johtavista" kirjoituksista. Elä siis sano:
minä olen sitä tahi tätä, minä teen sitä tahi tätä. Sillä sitä sinä et
tiedä; tapaukset ohjaavat sinua, etkä sinä tapauksia.
XLIII. Lukemattomat ovat silmänkääntäjätemput, joita *tottumus* meille
tekee ja joilla se sokaisee silmämme; ihmeteltävin näistä on kenties se,
että se saa meidät vakuutetuiksi siitä, että ihmeellinen tavan takaa
toistuessaan lakkaa olemasta ihmeellistä. Totta kyllä -- täten me voimme
elää, sillä ihmisen täytyy sekä työskennellä että ihmetellä ja tässä
tapauksessa on tottumus lempeä kasvatusäiti, joka ohjaa holhokkejaan
oikealle tielle, mitä heidän tulee kulkea. Mutta se on myös hellä, ylen
hellä kasvatusäiti -- eli oikeammin sanoen, me olemme houkkioita, jos ja
kun me mietiskelynkään avulla emme vapaudu harhaluuloistamme. Tuleeko
minun suurimmalla välinpitämättömyydellä katsella *ihmettä*, vain siitä
syystä että olen nähnyt sen toistuvan kaksi, kaksisataa tahi
kaksimiljoonaa kertaa? Ei ole olemassa mitään, yhtävähän luonnossa kuin
taiteessakaan, mikä oikeuttaisi moisen menettelyn, edellyttäen etten ole
vain työkone, jolle ajatuskyvyn ihana Jumalanlahja ei ole arvokkaampi
kuin höyrykoneelle höyry -- keino, välikappale, jonka avulla kudotaan
pumpulia ja ansaitaan rahaa ja rahan arvoisia tuotteita.
XLIV. On omituista miten mielettömästi ihmissukuun kuuluvat olennot
ummistavat silmänsä selvimmille tosiseikoille ja tylsinä,
muistamattomina, vallan huolettomina elelevät täällä ihmeiden ja
kauhujen keskellä. Mutta ihminen on ja on aina ollut tyhmyri ja
laiskuri, joka paljon kernaammin on taipuva tuntemaan ja märehtimään
kuin ajattelemaan ja punnitsemaan. Ennakkoluulot, joita hän väittää,
vihaavansa, ovat hänen ainoa lainlaatijansa. Tapa ja tottumus
kuljettavat mielin määrin häntä kaikkialle, mihin vain tahtovat.
Annettakoon auringonnousun, niin, maailmanluomisen tapahtua *kaksi
kertaa peräkkäin, niin lakkaa se ihmisten mielestä olemasta ihmeellinen
ja ihmeteltävä.
XLV. Voisiko olla olemassa mitään ihmeellisempää kuin todellinen,
kieltämätön henki-ilmestys? Samuel Johnson[1] toivoi koko elinikänsä,
että kerran saisi nähdä haamun, kummituksen -- mutta se ei hänelle
onnistunut, vaikka hän oleskeli yökausia synkissä hautaholveissa ja
koputteli lukemattomia ruumisarkkuja. Hassu miesparka! Eikö hän siis
koskaan heittänyt silmäystä -- sekä sielun että ruumiin silmällä --
häntä ympäröivän elämän miljooniin ihmisolemuksiin? Eikö hän koskaan
tarkastellut omaa "minäänsä"? Kelpo tohtori oli itse niin todellinen,
väärentämätön haamu kuin koskaan voi olla, ja hänen kerallaan, hänen
ohitseen kulki enemmän kuin miljoona haamua -- sekä tulevia että meneviä
-- Lontoon kaduilla. Vielä kerran sanon: poista kokonaan ajan käsite;
kokoo, kohdista hänen 60 ikävuottaan yhtä moneksi sekunniksi -- mitä oli
hän silloin muuta kuin haamu, tuo kunnon, oppinut tohtori? Mitä olemme
me muuta kuin haamuja? Emmekö ole henkiä, joille on annettu ruumis,
joten olemme tulleet näkyväisiksi olennoiksi? Emmekö me kohta jälleen
muutu ilmaksi ja katoa näkyvistä, haihdu jäljettömiin? Tämä ei ole
mitään korupuhetta -- se on puhtaasti tieteellinen tosiasia: me synnymme
tyhjästä, saamme muodon ja ruumiin ja tulemme olennoiksi; meidän
ympärillämme on, samoinkuin todellisen haamunkin ympärillä,
ijankaikkisuus, ja ijankaikkisuudessa ovat sekunnit vuosia, eoneeja.
[1] Tunnettu englantilainen tiedemies.
XLVI. Meillä on *onnesta* seuraava, narrimainen käsitys: me arvostelemme
maallista kohtaloamme oman itserakkaan mittakaavamme mukaan, joka,
mielestämme, täyttää oikeutetut vaatimuksemme. Ikäänkuin olisi moinen
huoleton elämä palkan maksu, ansioittemme palkinto, josta ei edes
kannata kiittää eikä valittaa. Ainoastaan sitä mikä nousee tämän
tasakannan yli, pidämme todellisena onnena; jos siitä taasen puuttuu
jotakin, on se mielestämme kurjuutta. Mutta muistakaamme, että olemme
itse arvostelleet omia ansioitamme sekä miten paljon pimeyttä jokaisessa
meistä on. Onko näin ollen ihmeteltävää, että vaakakuppi niin usein
mielestämme kallistuu *väärälle* puolelle ja että niin moni tyhmyri
huutaa: "Kas sitä, miten kurjan palkan olen saanut! Miksi kohdellaan
minun tapaistani kelpo miestä niin peräti huonosti?" -- Sanon sinulle,
tyhmyri, syynä siihen on yksinomaan suunnaton itserakkautesi -- kaikki
suuret ansiosi ovat *kuviteltuja*, peräti *arvottomia*. Otaksu,
veikkoseni, että ansaitsisit hirsipuun (luultavasti sen teetkin, sitä en
lainkaan epäile!) etkö silloin pitäisi "onnena," jos sinut sen sijaan
tuomittaisi ainoastaan ammuttavaksi? Otaksu, että ansaitset tulla
hirtetyksi nahkapaulalla ja sinä olet pitävä onnenasi, että saat kuolla
hamppuköydessä. --
Merkitse siis onnenvaatimuksesi nollalla: silloin on koko maailma oleva
jalkojesi juuressa. Syystä kyllä lausuikin muuan aikakautemme viisaimpia
miehiä: Vasta kieltäymyksestä alkaa oikea elämä.
XLVII. Ainoa onni, johon *ihminen* aina on pyrkinyt, on se, että hän
kykenee työhön, voi tehdä työtä. Ei "en voi syödä!", vaan "en voi tehdä
työtä!" on aina ollut viisaitten ihmisten valitusten sisällys. Itse
asiassa onkin ihmisen ainoa onnettomuus se, ettei hän voi työskennellä,
ettei hän voi täyttää inhimillistä velvollisuuttaan. Katsokaa, päivä
kallistuu nopeasti iltaan, elämämme päättyy pian ja on tuleva yö,
jolloin ei kukaan voi työskennellä.
XLVIII. Ihmisellä on korkeampiakin pyrintöjä kuin onnen tavoitteleminen.
Hän voi tulla toimeen onnettakin, ja sen sijaan tuntea itsensä täysin
onnelliseksi. Näiden *korkeampien* pyrintöjen puolestahan ovat kaikkien
aikojen viisaat, marttyyrit ja runoilijat taistelleet ja kärsineet, ja
he ovat elämässä ja kuolemassa todistaneet, että ihmisessä on jotakin
jumalallista, Jumalasta kotoisin ja että ihminen ainoastaan sen kautta
saavuttaa voimaa ja vapautta. Tätä jumalallista oppia saarnataan
sinullekin, ja saat kokea monta terveellistä nöyrytystä vain siksi, että
ylpeytesi masentuisi ja tuo oppi tulisi sinulle selväksi. Oi, ole
kiitollinen kohtalolle siitä, kärsi kiitollisena mitä vielä tulee
osaksesi -- se on sinulle tarpeellista, välttämätöntä; sinussa olevan
itsekkyyden täytyy hävitä. Hyväätekevillä kuumetaudeilla elämä masentaa
ja karkoittaa ruumiiseen piintyneen taudin ja saa täten voiton
kuolemasta. Ajan kuohuvat hyökyaallot eivät sinua hukuta, vaan kantavat
sinut ijäisyyden sinisille tanhuille. Elä rakasta huvia, nautintoa, vaan
rakasta Jumalaa. Hänessä löydät ijäisen rauhan, joka selvittää elämäsi
kaikki ristiriidat, ja ken siinä vaeltaa ja toimii, on onnellinen.
XLIX. Kaikki työ, vieläpä pumpulinkin kehrääminen, on ylevää; ainoastaan
työ on ylevää, toistamme ja vakuutamme sen vielä kerran. Samaten on myös
todellinen arvokkuus vaivoin saavutettavissa; ei kenellekään ihmiselle
eikä kenellekään jumalalle ole elämää aijottu paljaaksi levoksi ja
mukavuudeksi. Kaikkien jumalten elämä näyttää meistä ylevän surulliselta
-- loppumattoman taistelun innostus loppumattomia vaikeuksia vastaan.
Korkein uskontomme on "kärsimyksen palvelusta". Ihmisen pojalle ei ole
muuta kruunua tarjona kuin orjantappurakruunu; hän ei sitä mitenkään voi
välttää.
Nämä totuudet olivat aikoinaan varsin yleisesti tunnetut, niitä
esitettiin sanoin, tahi mikä parempi, jokainen sydän tunsi ne elävästi,
vaistomaisesti.
Eikö *jumalankieltämisen*, niinkuin sitä sanon, koko kurjuus esiinny
nykyisen sukupolven koko elämässä ja toiminnassa? Sen käsittämätön
elämänfilosofia sisältyy tuohon ainoaan vaatimukseen, että -- ihmisen
tulee olla, niinkuin sanotaan, "onnellinen." Kurjinkin hylkiö, joka
koskaan on ihmishaamussa kulkenut, on varmasti vakuutettu siitä, että
hänellä kaikkien jumalallisten ja inhimillisten lakien mukaan on oikeus
olla "onnellinen." Hänen toiveittensa -- kurjimman hylkiön toiveet! --
täytyy, muka, ehdottomasti tulla täytetyiksi. Hänen päiviensä --
kurjimman hylkiön päivät! -- tulee muka olla loppumatonta, tasaista
nautintojen virtaa, jotakin, mikä jumalillekin on mahdotonta. Väärät
profeetat saarnaavat meille: Sinun tulee olla onnellinen; sinun tulee
rakastaa nautintoja ja etsiä niitä. Senpävuoksi kirkuukin kansa: Miksi
emme ole saaneet nautintoja?
L. Mitä eroa on sillä oletko onnellinen vaiko onneton? Tämä päivä
muuttuu niin nopeasti eiliseksi. Kaikki huomispäivätkin muuttuvat
eilisiksi, ja silloin ei lainkaan ole kysymys "onnesta," vaan jostakin
vallan muusta. Niin, kun surusi ja tuskasi ovat siirtyneet eilisiksi,
muuttuvat ne sinulle iloksi, jos niitä tarkastat säälien omaa itseäsi.
Sinä et sitäpaitse tiedä mimmoinen taivaallinen siunaus ja parantava
voima niissä piilee. Sen tulet kokemaan vasta monen, monen päivän
kuluttua, kun olet tullut viisaammaksi!
LI. Jos ylevä sielu voitossa ja onnessa tulee kymmenen kertaa
kauniimmaksi, koska se tällöin ikäänkuin sukeltaa sille kuuluvaan omaan
elementtiinsä, niin tulee epäjalo sielu tällöin sensijaan kymmenen, jopa
satakin kertaa rumemmaksi, inhoittavammaksi. Kaikki paheet ja
heikkoudet, joita ihmisessä on, esittää nousukas meille, ikäänkuin olisi
ne aurinkomikroskoopissa suurennettu inhoittaviksi irvikuviksi.
LII. Niin, ihmisluonne on niin ristiriitainen, että on kaikkina aikoina
tehty havainto, että ylen runsas onni on ihmiselle vaarallisempi kuin
tavallista huonompi onni, ja sadasta ihmisestä, jotka tyynesti kestävät
onnettomuutensa, on tuskin yhtään, joka kykenisi kantamaan vastaavaa
onnea.
LIII. Kun työpäivä on ohi, kun yö on käsissä, mitä merkitsee silloin
"onni" tahi "onnettomuus" -- ne ovat käsitteitä, jotka *ovat olleet*,
joilla ei *ole* mitään merkitystä. Mitä merkitsee olimmeko onnellisia
kuin ruokaansa sulattava Curtis, kuin nautinnosta tylsynyt
epikurealainen, vaiko onnettomia kuin Job saviastiasiruineen, kuin Byron
giaourinsa keralla? Mutta työmme -- se ei ole ohitse, se ei ole
kadonnut; työmme on jälellä, tahi kaivataan sitä, jollei sitä löydy.
Lyhyt päivä hälisevine varjokuvineen, kurjine kultapaperikruunuineen on
kulunut loppuun; jumalallinen, ikuinen yö tähtikruunuineen,
äänettömyyksineen, totuuksineen on käsissä. Mitä olet sinä tehnyt, mitä
olet saanut aikaan?
LIV. Kun ihminen on onneton, mitä tulee hänen silloin etupäässä tehdä?
Tuleeko hänen nurista ihmisiä ja kohtaloa vastaan? Tuleeko hänen
kaiuttaa valituksiaan ja vastalauseitaan mailla ja mantereilla?
Ei suinkaan, pikemmin päinvastoin. Kaikki siveysopit neuvovat häntä
syyttämään -- ei jotakuta henkilöä tahi asiaa, vaan -- itseään. Hänen
täytyy tunnustaa totuus, että hän, jos on onneton, aivan varmaan sitä
ennen on ollut tyhmä ja järjetön. Jos hän uskollisesti olisi totellut
luontoa ja sen lakeja, niin olisi alati lakejaan noudattava luonto
suonut hänelle hedelmiään: menestystä ja onnellisuutta. Mutta hän
seurasikin muita kuin luonnon lakeja ja senvuoksi jättää nyt hänet
luonto, jonka kärsivällisyys on lopussa, avuttomana pulaan ja vastaa
hänen valituksiinsa pontevalla päättäväisyydellä: "Ei! Tällä tiellä et
saavuta onnea. Kulkemasi tie on, niinkuin huomaat, onnettomuuden tie.
Luovu siis siitä!"
* * * * *
LV. Taantumisen, rappeutumisen aikoina on alati esitetty ja tullaan
esittämään "valtiojärjestelmiä," uusia teoriioja. Niitä on tavallaan
pidettävä luonnon perkaustyönä, luonnon, joka ei koskaan tee turhaa
työtä, edistysaskeleina. Mutta ei mikään teoriia ole niin luotettava,
kuin väite, että kaikkien teoriiojen, oli ne sitten laadittu miten
vakavasti ja suurella vaivalla tahansa, täytyy jo itsessään olla
puutteellisia, epävarmoja, vieläpä vääriäkin. Tietänethän, että
maailmanavaruus, niinkuin nimikin sanoo, on *ääretön*, *rajaton*. Elä
siis yritäkään loogillisen vatsasi avulla sitä sulattaa; ole päinvastoin
iloinen, jos sinun onnistuu taitavasti laatimalla kaaokseen pilarin
sinne, toisen tänne, estää sitä nielemästä *sinua* itseäsi. Onhan
ilahduttava ja tärkeä edistysaskel sekin, että nuori sukupolvi[1] on
hyljännyt epäuskon peruslauseen: *Mitä tulee minun uskoa?* ja sen sijaan
intohimoisella uskolla pyrkii omistamaan itselleen Rousseaun
evankeliumia.
[1] Kirjoitettu 1840 luvulla.
Siunattu on toivo; jo aikojen alussa ennustettiin, että tuhatvuotinen
valtakunta on tuleva, pyhä valtakunta; mutta, huomattava on, ei ole
olemassa mitään huoletonta nautinnon ja rikkauden valtakuntaa, ennenkuin
tämä uusi aikakausi koittaa. Elkää luottako siihen, ystäväni, että
moista ikävöityä laiskurien maata, missä on pelkkää onnea, suopeutta ja
missä pahekin kadottaa rumuutensa, missään on olemassa! Ihminen ei ole
mikään onnellinen luontokappale; hänen nautinnonhimonsa on pohjaton.
Miten voisikaan ihmisparka maailman hurjassa temmellyksessä, missä häntä
lakkaamatta, ijäisesti ahdistetaan, -- en sano: löytää onnea, -- miten
voisikaan hän *elää*, saada tukevan perustan jalkojensa alle, jollei hän
varustautuisi alituisiin ponnistuksiin ja kärsimyksiin! Voi häntä,
jollei hänellä sydämessään ole hurskasta uskoa, jos sana: *velvollisuus*
ei hänelle merkitse mitään! Mitä yllämainittuihin toiveisiin tulee,
johtuvat ne tunteellisuudesta, joka vain romaaneja lukiessa ja
juhlatiloissa kykenee tuntemaan liikutusta eikä kelpaa mihinkään muuhun.
Eikö tämä tunteellisuus olekin tekopyhien puheenparsien kaksoissisar,
jollei se ole aivan samaa kuin ne? Ja eivätkö juuri tekopyhät, tyhjät
lauseparret ole perkeleen _materia prima_ (alkuainetta), jonka avulla
kaikki petollisuus, heikkous ja paheet saavat oikean muotonsa, ja josta
ei voi tulla mitään hyvää, mitään todellista? Sillä tekopyhä puhe on
oikeastaan kaksinkerroin tislattua valetta, valheen korkeampi arvokerta.
Entä jos kokonainen kansa heittäytyy sen valtaan? Elämä ei ole
viekkaasti mietittyä petosta eikä itsensä pettämistä, se on suuri
totuus: että sinä elät, että sinulla on toiveita ja tarpeita; niitä ei
mikään petos voi tyydyttää ja täyttää, vaan ainoastaan tosiasia,
todellisuus. Luota vain siihen: meidän tulee turvautua todellisuuteen,
joka on joko siunattu tahi kirottu riippuen siitä olemmeko viisaita.
LVI. Suurta on kaikki, mitä on olemassa, mitä on pelastunut teoriiojen
ja mahdollisuuksien pohjattomista kuiluista ja on olemassa määrättynä,
kieltämättömänä tosiasiana, jonka mukaan ihmiset suuntaavat tahi ovat
suunnanneet elämänsä ja toimintansa. Teemme viisaasti, jos pysymme
siinä, niinkauvan kun se on olemassa; vasta sitten, kun se murtuu
jalkojemme alla, tulee meidän surumielin siitä luopua. Varo itseäsi
vaatimasta ylen pikaisia uudistuksia ja parannuksia! Oletko ajatellut,
miten suuri merkitys tottumuksella on elämässämme, miten kaikki tietomme
ja työmme ihmeellisesti häilyvät tuntemattoman ja mahdottoman
pohjattomien syvyyksien päällä, miten meidän koko olemuksemme on
pohjaton syvyys, jonka yli tottumus on rakentanut kiinteän, kestävän
kuoren?
LVII. Vapaus? Ihmisen oikea vapaus, sanonet sinä, on siinä, että hän
löytää, tahi pakoitetaan löytämään oikea tie, jota hänen on vaeltaminen;
että hän oppii tahi opetetaan tuntemaan mihin työhön hän todella kykenee
ja sitten saa luvan, kehoitetaan tahi pakoitetaan tähän työhön
ryhtymään. Siinä on hänen todellinen onnellisuutensa, kunniansa,
"vapautensa" ja suurin menestyksensä, ja jollei *tämä* ole vapautta,
niin en ainakaan minä muunlaisesta vapaudesta pidä lukua. Sinä et
suinkaan salline ihmisen, joka nähtävästi on mielipuoli, hypätä
pohjattomaan syvyyteen? Sinä loukkaat hänen vapauttaan, sinä, joka olet
täysijärkinen, ja estät häntä syöksymästä surman suuhun, vaikka sinun
täytyisikin panna hänet köysiin. Jokainen tyhmä, pelkuri ja narrimainen
ihminen on tavallaan tämmöinen mielipuoli ja hänen todellinen vapautensa
olisi siinä, että jokainen viisaampi ja järkevämpi ihminen ehkäisisi
hänet väärältä tieltä ja pakoittaisi hänet kulkemaan oikeaa tietä. Oi,
jos sinä todella olet holhoojani, herrani, suojelijani, piispani tahi
sielunpaimeneni, jos todella olet minua *viisaampi*, ryhtyös silloin
minua ohjaamaan, saakoon sydämesi säälivä vaisto sinut pitämään minusta
huolta, alistaos minut sinulle kuuliaiseksi! Jos sinä tiedät paremmin
kuin minä, mikä on hyvää ja oikeaa, niin -- pyydän sinua Jumalan nimessä
-- pakoita minut sitä tekemään, vaikka sinun täytyisikin turvautua
piiskaan ja käsirautoihin, ennenkuin tottelen; elä salli minun sokeasti
syöksyä syvyyteen! Minulla ei ole mitään hyötyä siitä, että minua
kaikissa sanomalehdissä on sanottu "vapaaksi mieheksi," jos vaellukseni
päättyy kuolemaan ja tuskaan. Oi jospa sanomalehdet sen sijaan olisivat
nimittäneet minua orjaksi, pelkuriksi, narriksi tahi miksi tahansa, ja
osakseni ei olisi tullut kuolema vaan elämä! -- -- -- Käsite "vapaus"
vaatii uusia määritelmiä....
* * * * *
LVIII. Sinun "kunniasi," onneton kuolevainen, missä on kunniasi ja sinä
itsekin viidenkymmenen vuoden kuluttua? Shakespearenkaan maine ei elänyt
200 vuotta kauvemmin; Homeruksen nimi on (osaksi sattuman avulla) elänyt
3000 vuotta; eikö jokainen minä ja jokainen sinä ole jo *ijäisyyden*
verhooma? Lakkaa siis toki kuumeentapaisella kiihkolla hautomasta tuota
kunniaasi ja, ikäänkuin hautova kana viimeisen munansa päällä,
räpyttämästä siipiäsi ja kiukkuisesti sähisemästä, jos joku ihminen
rohkenee tulla, sitä liian lähelle! Elä riitele kanssani, elä vihaa
minua, veljeni; tee munastasi minkä parhaaksi näet ja pidä se Herran
nimessä! Jumala tietää, etten sitä aijo varastaa sinulta, sillä epäilen
pahasti, että se on *tyhjä muna*.
LIX. On ihmisiä, joille jumalat armossaan suovat kunniaa, mutta paljoa
useammin he sen antavat vihassaan -- kiroukseksi ja myrkyksi, sillä se
häiritsee ja turmelee ihmisen koko sisällisen terveyden ja saa hänet
huumauksiin ja raivokkaasti hyppimään, kuten olisi taranteli häntä
pistänyt, kunnes -- pyhimyksen loistekehä hänestä häipyy. Mitenkähän
todella moni kuuluisa mies sekä moni kuuluisa nais-raukka
päättäisivätkään päivänsä, jollei kuolema kesken kaikkea lopettaisi
"kuuluisuutta," tahi yhteiskunta ja yleisö eivät olisi niin sokaistuja,
niin tyhmiä -- silloin moni odottamaton, aiheeton kuuluisuus vaipuisi
odottamattomaan, aiheettomaan unhoitukseen -- koko "kunnia" luhistuisi
kokoon, mikä tietysti tekisi sangen kipeätä, mutta olisi myös sangen
terveellistä.
LX. Ystäväni, kaikki kuuluisuus ja kaikki maine ovat kovin
lyhyt-ikäisiä, narrimaisia ja valheellisia. Vain oikea *työ* yksin ja
uskollisesti suoritettu velvollisuus, vain ne ovat ijäisiä, niinkuin
kaikkivaltias maailman Luoja ja kaiken alku itsekin.
LXI. Sinun "voittosi"? Mies-parka, missä on sinun voittosi? Jos asiasi
ei ole oikea, et ole voittanut, vaikka riemunuotiot roihuisivat
pohjoisesta hamaan etelään, ja kirkonkellot pauhaisivat ja
sanomalehdentoimittajat kyhäisivät "johtavia" kunniaksesi ja vaikka tuo
*oikea* asia olisi ikäänkuin ikipäiviksi kätketty kuolevaisten silmiltä
ja masennettuna maahan poljettu. Voittosi? Muutaman vuoden kuluttua olet
pimeässä haudassa hengetönnä -- kylmänä, jäykkänä, kuurona, silmitönnä,
et enää kuule mitään kellojen soittoa, et näe lukea mitään
sanomalehtikirjoituksia, mitkään ilotulet eivät *sinua* ilahduta. Mitä
on siis moinen voitto!
LXII. Taivas, "jälkimaailma." -- "Nuo köyhät skotlantilaiset
bonvenantit," virkoin kerran parhaimmalla ranskankielelläni eräälle
ranskalaiselle, "_ils s'en appelaient à_" -- "_à la Posterité_,"[1]
keskeytti hän tahtoen auttaa minua täydentämään lausetta. -- _"Ah
monsieur, non, mille fois non!_[2] He vetosivat ijankaikkiseen Jumalaan,
ei jälkimaailmaan! _C'était differenf_."[3]
[1] He vetosivat -- jälkimaailmaan.
[2] Ei, herra, tuhat kertaa ei!
[3] Siinä oli suuri ero.