I. *Vaikeneminen ja vaiteliaisuus*: Niille tulisi meidän rakentaa
alttareja -- jos meidän päivinämme vielä semmoisia rakennettaisiin --
jotta kaikki ihmiset saisivat niitä kunnioittaa. Vaikeneminen on
elementti, jossa suuret asiat kehittyvät ja muodostuvat ja vihdoin
täydellisinä ja majesteetillisina ilmestyvät elämän päivänvaloon, missä
ne tulevat vallitsemaan. Ei yksin Wilhelm Vaitelias, vaan kaikki suuret
miehet, jotka tunnen -- nekin, jotka eivät lainkaan ole olleet
valtioviisaita tahi eteviä sotapäälliköitä, eivät koskaan ole
laverrelleet töistä ja tuumista, joita heillä oli tekeillä. Niin, kun
sinä itse joudut pulaan, kun tunnet itsesi epäröiväksi, ole *vain yksi
ainoa päivä vaiti*, niin huomaat miten paljon selvemmiltä asiasi ja
velvollisuutesi näyttävät huomispäivänä -- miten paljon turhaa ja
kelvotonta nuo uutterat mykät palvelijat lakasevat pois sielustasi, kun
saavat olla rauhassa tunkeilevalta melulta! Kieli on usein, ei niinkuin
muuan ranskalainen on sanonut, ajatusten kätkemistaitoa, vaan ajatusten
täydellistä ehkäisemistä ja tukahduttamista, niin ettei niissä ole
mitään kätkettävää. Myöskin puhe (kieli) on suurenmoista, vaan ei
suurinta. Vanha sveitsiläinen sananparsihan sanoo: *puhuminen on
hopeata, vaikeneminen kultaa*, mutta minä tahtoisin kernaammin sanoa:
*puhuminen on ajallista, vaikeneminen ijäistä*.
Mehiläiset eivät työskentele muulloin kuin pimeydessä; ajatukset eivät
työskentele paitse äänettömyydessä, ja samaten ei hyvekään ilmene eikä
vaikuta paitse salattuna. Elä anna oikean kätesi tietää, mitä vasen
tekee! Samoin ei sinun tule edes omalle sydämellesikään ilmaista
"salaisuuksia, jotka kaikki tuntevat." Onhan häveliäisyys maaperä, josta
kaikki hyveet, puhdas elämä ja rehellisyys versovat. Samaten kuin
muutkaan kasvit ei hyvekään tahdo menestyä, jolleivat sen juuret ole
kätkössä -- auringon katseilta. Anna auringon siihen paistaa, katso vain
itse salaa sitä, niin saat nähdä, että sen juuret näivettyvät, ettei
ainoakaan kukka ilahduta sinua. Oi ystäväni, missä on rankaiseva käsi,
joka on lyövä maahan röyhkeän ryöstäjän, joka riistää meiltä elämän
ihanimmat kukat taivaallisine väreineen ja tuoksuineen -- ja
vahingoniloisella pilkkanaurulla osottaa meille mustaa multaa, josta
kasvien juuret ovat saaneet ravintonsa?
II. Niin syvälle ulottuu salaisuuden merkitys olemassa oloomme. Siksipä
ennen vanhaan äänettömyyttä palveltiinkin jumalana, sillä se on kaiken
jumaluuden, ijäisen, yliluonnollisen alkuaine, samalla sekä lähde että
valtameri, mistä kaikki alkaa ja mihin se päättyy.
Samassa merkityksessä ovat myös runoilijat sepittäneet "ylistyslauluja
yölle," ikäänkuin yö olisi päivää jalompi, ikäänkuin ei päivä olisikaan
mitään muuta kuin mitätön, kirjava huntu, joka aika ajoin levitetään yön
äärettömään helmaan peittämään meiltä sen läpikuultavia, ijäisiä
syvyyksiä. He ovat ylistäneet myös vaikenemista, ikäänkuin olisi se
kaiken sopusoinnun ylevä sisällys ja loppusumma, sekä kuolema -- se mitä
me kuolevaiset siksi nimitämme -- todellisuudessa kaiken elämän alku.
Moisissa vertauksissa, sillä näkymätöntähän voidaan esittää vain
vertauksissa, ovat ihmiset taipuvia esittämään ja etsimään suuria
totuuksia -- ja kuitenkin ovat useimmat meidän päivinämme melkein
kokonaan unhoittaneet totuuden. Mutta totuus pysyy silti ijäisesti
totuutena ja ijäisesti tärkeänä, ja aikanaan on se jälleen uusina
vertauksina teroittuva ihmisten sydämiin.
III. Jos sinulla on silmät ja sielu, niin katsele tätä
käsittämättömyyden suurta, rajatonta valtakuntaa, sen meluavia ilmiöitä,
häiriöitä ja ajan raivokkaita vesipyörteitä. Etkö huomaa siinä
vaikenevaa, mutta ijäistä vanhurskautta ja kauneutta, jotka ovatkin sen
ainoa todellisuus ja lopullisesti sitä vallitseva voima? Tämä ei ole
tyhjä lauseparsi, vaan tosiasia. Kaikille eläville olennoille tunnettu
painovoima ei ole varmempi tosiasia kuin tämä sisällinen totuus, jonka
jokaisen ihmisen tulisi tuntea.
IV. Jos asiata oikealla tavalla punnitsemme, täytyy meidän myöntää, että
turha jaarittelu on kaiken tyhjyyden, puolinaisuuden ja epäuskon alku;
se on suotuisa maaperä kaikenlaatuisille vahingollisille rikkaruohoille,
jotka siinä pian pääsevätkin semmoiseen valtaan, että ne tukahduttavat
ja kuolettavat ihmiselämän kaikki jalommat hedelmät. Se on aikakautemme
yleisimpiä tauteja, jota kaikin keinoin tulisi vastustaa. Tuossa
ikivanhassa säännössä: Varo kieltäsi, sillä siitä syntyy elämäsi virta!
piileekin syvää viisautta, jota nykyaikaan, joka pitää parempana kulkea
pitkin matalikkoja, harvoin enää kuunnellaan. -- Ihminen on itse asiassa
ruumiillistunut sana; sana, jonka hän puhuu, on ihminen itse. Olemmeko
saaneet silmät päähämme *nähdäksemme*, vaiko ainoastaan siksi, että
kuvittelisimme ja väittäisimme että olemme nähneet? Olemmeko saaneet
kielen suuhumme, jotta se totuudenmukaisesti kertoisi mitä olemme
nähneet ja tunnustaaksemme ihmisen toisen ihmisen sieluveljeksi, vaiko
ainoastaan siksi, että käyttäisimme sitä turhaan ääntelyyn ja
häiritsevään jaaritteluun, jotta siten ikäänkuin pimeyden loihditulla
muurilla estäisimme ihmistä yhtymästä ihmiseen? Sinä, jolla on tuo
ihmeellinen, taivaan luoma elin, kielesi, harkitse tarkasti tätä
seikkaa. Elä puhu, pyydän sinua hartaasti, ennenkuin ajatuksesi
äänettömyydessä on täysin kypsynyt, ennenkuin voit esittää muutakin,
kuin narrimaista, hassua laverrusta. Anna kielesi levätä, kunnes siihen
muodostuu järkevä ajatus, joka sen panee toimintaan. Ajattele mikä
suunnaton merkitys *vaikenemisella* on: se on rajaton, ijäinen; mikään
ajatus ei sitä voi rajoittaa ja -- siitä on sinulle sanomatonta hyötyä!
Lopeta siis tuo kaaokseen kuuluva lavertelu, joka tylsyttää, huumaa oman
sielusi ja johtaa sen itsemurhaan päättyvään häiriötilaan.
Vaikenemisessa piilee voimasi. Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa;
puhuminen on inhimillistä, vaikeneminen jumalallista. Sinä narri!
luuletko että vaikk'ei ketään ole saapuvilla jaarittelujasi paperille
panemassa, ne silti ovat vahingottomia ja kuolevat nimettömiin? Ei
mitään kuole, ei mitään voi kuolla. Turha, järjetön sana, jonka lausut,
on aikaan kylvetty siemenjyvä, joka on kasvava ijankaikkisesti.
V. Mitä minuun tulee, niin kunnioitan näinä yleisen äänekkään
jaarittelun aikoina vaikenemista, vaikenevaa sitäkin enemmän. Jokainen
suuri työ suunnitellaan vaieten -- vaieten kulkevat kiertotähdet ikuisia
ratojaan, niin itse jumalatkin vaikenevat! Vieläpä jokapäiväisyys ja
typerä itserakkaus, jos voivat vaieta, pysyä äänettöminä, saavat
verrattain kunnioitusta herättävän ulkonäön!
VI. Vaikeneminen on suurta: tulisi myös olla suuria, vaikenevia ihmisiä.
Ihanaa on käsittää ja tulla vakuutetuksi siitä, ettei maailmassa mitään
*arvokasta* -- oli se sitten tunnettua tahi tuntematonta -- *voi
kuolla*. Tuntemattoman, hyvän ihmisen elämäntyö on kuin salainen, maan
alla kulkeva vesisuoni, joka kätkettynäkin saa maaperän viheriöimään; se
juoksee yhä edelleen, siihen liittyy toisia, suuria ja pieniä suonia;
vihdoin eräänä päivänä se pulpahtaa näkyviin kirkkaana, tyrehtymättömänä
lähteenä.
VII. Kirjailijalahjoja, onko sinulla niitä? Elä usko sitä; kieltäydy
semmoista uskomasta! Luonto ei ole sinua määrännyt puhujaksi eikä
kirjailijaksi, vaan -- työhön. Tiedätkö, todellisia kirjailijalahjoja ei
ole ollut kenelläkään -- puhumattakaan kaikesta varjokirjallisuuteen
tuhlatusta ja hukatusta "nerosta" -- jolla ei alkuaan myös ole
taipumusta ja kykyä monin verroin jalompaan: vaikenemiseen. Ole
kernaammin epäilevä mitä kirjallisuuteen tulee. Missä oletkin, niin tee
työtä, tee työtä; missä kätesi löytää tehtävää, niin tee se ihmisen eikä
aaveen kädellä. Se olkoon salainen autuutesi, suuri palkintosi. Käyttäös
vähän sanoja. Vaikene mieluummin, kuin puhut näinä pahoina päivinä,
jolloin ihminen paljon puheen vuoksi epäselvästi kuulee toisen äänen,
jolloin sydämet kaiken jaarittelun keskellä pysyvät toisilleen synkkinä
ja mykkinä. "Sukkeluus" -- ennen kaikkea, oi, elä ole "sukkela": ketään
meistä ei ole rangaistuksen uhalla kielletty olemasta sukkelia; mutta
kauheimman rangaistuksen uhalla on meitä kaikkia velvoitettu olemaan
viisaita ja tosia.
Nuori ystäväni, joka olet minulle rakas ja tavallaan *tuttukin*,
vaikk'en koskaan ole sinua nähnyt, enkä ikinä tule näkemään -- sinä
voit, mitä ei ole minulle sallittu, oppia jotakin *olemaan* ja
*tekemään*, sen sijaan että puhua lörpöttelisit siitä mitä on tehty ja
on tehtävä. Me vanhat pysymme semmoisina kuin olemmekin emmekä voi
muuttua; te olette toivomme. Isänmaamme ja koko maailman toivo on, että
kerran vielä tulee olemaan miljoonia semmoisia ihmisiä kuin nyt on
aniharvoja. "Terve sinulle; seuratkoon onni askeleitasi." Oppikoon
tulevat sukupolvet paremmin tuntemaan äänettömyyden sekä kaikki mitä on
jaloa, uskollista ja jumalallista, ja uskomattomalla hämmästyksellä ja
säälillä luomaan katseensa meidän aikoihimme takaisin.
VIII. Kirjallisuuden alalla tulemme kerran vielä siihen, että
kirjailijoille maksetaan sen mukaan, kuinka paljon he *eivät* kirjoita.
Leikki sikseen, eikö tämmöistä sääntöä todella olekin olemassa mitä
kaikkeen kirjoittamiseen ja vielä enemmän mitä puheeseen ja työhön
tulee? Ei se, mitä on maapallon pinnalla, vaan mitä näkymättömänä sen
alla -- juuri ja perusaine -- määrää kaiken arvon. Kaikessa puheessa,
joka todella on kelvollista, piilee sen paras osa -- vaikeneminen.
Vaikeneminen on syvää kuin ijankaikkisuus; puhe on matalaa kuin aika.
Eikö se näytä omituiselta? Voi aikakautta, voi ihmistä, jolle tämä
totuus, yhtä ikivanha kuin maailmakin, on tullut kokonaan vieraaksi!
IX. Tuhannen vuotta kasvaa tammi vaieten metsässä; vasta tuhantena
vuonna, kun puunhakkaaja tulee kirveineen, kuuluu yksinäisyydessä
äänenkaikua ja tammi ryskeellä kaatuessaan huudahtaa hämmästyksestä.
Miten hiljaa istutettiin maahan tammenterho, jonka harhaileva tuuli toi
mukanaan. Kun tammi varttui, rehoitti ja sai lehtipukunsa -- ne olivat
iloisia merkkitapauksia sen elämässä ei se äänekkäillä ilohuudoilla sitä
julistanut. Ei edes äänetön katselija sitä kiittänyt. Kaikki tämä ei
tapahtunut nopeasti, äänekkäästi, vaan *hiljaisuudessa*; ei tunnin
kuluessa, vaan päivä päivältä, vähitellen; mitä siitä voitiin sanoa?
Päivät ovat toistensa kaltaisia, sekä eilinen että huominen.
Niin on aina laita: tyhmä huhu ei lavertele siitä, mitä on tehty, vaan
siitä, mikä ei ole onnistunut, mikä on laiminlyöty. Ja historiakin (joka
enemmän tahi vähemmän on vain juoruihin, taruihin perustuvaa) tietää
etupäässä kertoa vain mitättömiä, turhia asioita. Attilan hävitysretki,
"Walther von Habenichts'in" ristiretki, Sicilian verimessu, 30 vuotinen
sota: paljasta syntiä ja kurjuutta kaikkityyni; ei mitään työtä,
ainoastaan työn esteitä ja sortamista. Sillä onhan yllämainittuinakin
aikoina maa joka kevät viheriöinyt, sen sadot ovat kypsyneet; työmiehen
käsi, ajattelijan järki eivät levänneet: siitä syystä on meillä kaikesta
huolimatta tämä ihana, ihailtu, kukoistava maailmamme. Historia-pahanen
kysyköön vain ällistyneenä: miten ihmeellä on *se* voinut syntyä? Varsin
vähän historia siitä tietää, sen sijaan on sillä kyllä selvillä kaikki,
mikä sitä on estänyt ja tahtonut tehdä mahdottomaksi. Tämä on, riippuuko
se sitten välttämättömyydestä vaiko tyhmästä tahdosta, sen tapa, ja tuo
omituinen lause: "Onnellinen on kansa, jonka aikakirjat ovat tyhjät," on
vallan oikeassa.
X. Näin on kaikkien neron ilmenemistapojen laita, käytettiin niitä
sitten totuuden etsimiseen, tahi sen jakamiseksi muille tahi todellisen
tiedon syventämiseksi. Oikean työn tuntomerkkinä on aina, että se niin
sanoakseni suoritetaan vaistomaisesti, tietämättä; "terveet eivät tiedä
terveydestään, vaan ainoastaan sairaat."
XI. Viisaus, tuo jumalallinen lahja, jonka jokainen ihmissielu saa
mukaansa maailmaan käyttääkseen sitä parhaansa mukaan, on luonnoltaan
vaitelias. Sitä ei voida käsittää eikä sen ilmauksia, jotka riippuvat
ihmisen muista henkisistä ominaisuuksista, sanoin selvittää; vasta
sitten, kun työ on *täytetty*, voidaan sen vaikutus selvästi nähdä. Ne
eivät ole luonnon ylevät vaistot, vaan halvat, alhaiset vietit, jotka
saattavat ihmisen kiusaukseen sanoin paljastamaan sielunsa salaisuuksia.
Jos hänellä on salaisuus, ovat sanat aina riittämättömät sen
paljastamiseksi. Sanat ainoastaan estävät ja häiritsevät teon todellista
ilmenemistä ja voivat lopullisesti tehdä sen kokonaan mahdottomaksi. Ei
kukaan, joka maailmassa saa suuria aikaan, ole taipuva turhaan
puhelemiseen. Vilhelm Vaitelias puhui parhaiten siten, että vapautti
maansa; Oliver Cromwell ei loistanut kaunopuheliaisuudellaan; Goethe
sanoi, että jos hän aikoi kirjoittaa kirjan, hän ei saanut siitä puhua,
jos mieli teoksen onnistua.
XII. Ihmistä ja hänen työtään ei arvostella sen mukaan mitä maailma
heistä arvelee; kokonaan toisin on heidän vaikutustaan arvosteltava.
Vaikutus? Hyöty? -- *Tehkäämme* vaan työmme; sen hedelmistä ei meidän
tarvitse huolehtia. Työn hedelmät kypsyvät kyllä itsestään. Oli työn
tuloksena sitten kalifin valtaistuin tahi koko Arabian valloitus, mitä
se merkitsee! On aivan samantekevää, vaikka "kaikki aamu- ja iltalehdet
täyttäisivät palstansa sitä ylistämällä" ja se pantaisiin muistiin
historian (joka tavallaan on sanomalehtien siivilöityä sisällystä)
lehdille tahi vaikk'ei sen tuloksia missään näkyisi; mitä merkitystä
sillä on? Sen varsinaiset hedelmät eivät ole semmoisia. Arabian
kalifinkin arvo ja merkitys riippuvat vain siitä, miten paljon hän on
saanut aikaan. Jollei hän ole hyödyttänyt ihmiskuntaa, sen suurta asiaa
täällä Jumalan maailmassa, niin eivät hänen voittamansa
turkkilaissapelit, kultakolikot, jotka hän sulloi taskuihinsa, melu ja
taistelut, joihin hän antoi aihetta, merkitse ikinä mitään -- hän oli
vain meluava nolla; todellisuudessa ei hän ollut mitään. --
Kunnioittakaamme *vaikenemisen* suurta valtakuntaa! Sillä on
suunnattomia rikkauksia, joilla tosin emme voi kerskua emmekä niitä
näytellä ihmisille! Mutta useimmiten saamme sieltä lohdutusta näinä
rauhattomina aikoina.
XIII. Jos korkeammalta kannalta tarkastamme asiata, huomaamme, etteivät
sankariuden ajat koskaan ole tieteellisen siveysopin aikoja. Jos hyvettä
voidaan tieteellisesti selvitellä, niin tulee se itsetietoiseksi,
sairastuu ja alkaa yhä enemmän rappeutua.
XIV. Sisällisessä, samoinkuin ulkonaisessakin maailmassamme on vain se,
mikä on koneellista, meille selvää, mutta itse voimalähdettä,
elinvoimaa, emme käsitä. Meissä oleva elinvoima asustaa kokonaan sanoin
ilmaistavan ajatuspiirimme ulkopuolella. Elinvoima piilee olemuksemme
hiljaisissa, salaperäisissä syvyyksissä, ja siellä on työ suoritettava,
kun on jotakin *luotava*, eikä koneellisesti valmistettava. Koneellinen
työ on helppoa, mutta arvotonta, luominen on suurta, käsittämätöntä.
Luominen johtuu pyhästä innostuksesta ja täten luotu teos on
jumalallinen lahja.
Oikean "neron tulee olla salaisuutena omalle itselleenkin;" tämän vanhan
totuuden todisteita näemme kaikilla aloilla, joka päivä.
XV. Miten totta onkaan, että jokainen työ, minkä ihminen tahi kansa
suorittaa *tietäen* suurta tekevänsä, ei olekaan suuri, vaan pieni.
XVI. Toistamme siis vielä uudelleen: Suuri, luova ja pysyvä on aina
itselleen salaisuus; ainoastaan vähäpätöinen, hedelmätön ja katoova on
selvillä omasta osallisuudestaan.
XVII. Me ja ankarimmatkin meistä pidämme aivan luonnollisena, että
kaikilla ihmisillä, jotka ovat tehneet jotakin, on oikeus niin
äänekkäästi kuin suinkin toitottaa työnsä etevyyttä ja kehoittaa yleisöä
palkitsemaan heitä siitä. "Jokainen oma torviniekkansa", tämä on tullut
niin yleiseksi säännöksi, että se melkein alkaa huolettaa. -- Kehu
hattuasi niin äänekkäästi kuin jaksat kiljua! -- Niin, kehu ensin
*totuuden* mukaan, mutta jollei siitä ole apua, niin turvaudu
valheellisiin ylistyksiin -- niin paljon valheellisiin, että ne
täyttävät tarkoituksensa, ei niin valheellisiin, ettei kukaan niitä usko
-- -- --
Luonto ei vaadi ketään ihmistä kehumaan työtään, toimiaan eikä --
hattuteollisuuttaan, niin, luonto kieltää kaikkia ihmisiä sitä
tekemästä. Koko maailmassa ei ole yhtään ihmistä eikä hattutehtailijaa,
joka ei tuntisi tahi olisi tuntenut alentavansa itseään kehumalla
työtään ja etevyyttään ammatissaan. Hänen sisäisin sydämensä kuiskaa
hänelle: "Jätä se vihollistesi tahi ystäviesi toimeksi; antaa heidän
siitä puhua!" Hän tuntee olevansa tyhmä kerskailija, joka nopein askelin
etenee totuudesta valhetta kohti.
Luonnon lait ovat, minun täytyy se toistaa, ikuiset ja sen hiljaista,
sydämemme syvyydessä kuiskivaa ääntä ei peloittavan rangaistuksen uhalla
saa olla kuulematta. Kukaan yksityinen ihminen ei itseään
vahingoittamatta voi poiketa totuudesta; yhtävähän on täten miljoonan
tahi 27 miljoonan ihmisen laita. Osotettakoon minulle kansa, joka
kauttaaltaan on antautunut tämmöiseen, niin että jokainen sitä tekee, ei
kukaan sitä paheksu, ja minä osotan teille kansan, joka huoletonna
kulkee leveätä tietä omaa turmiotaan kohden.
XVIII. Autuaat ovat nöyrät, autuaat tietämättömät. On kirjoitettu: "Sinä
haluat suuria asioita? Älä himoitse niitä." Elä, missä olet, mutta --
elä viisaana, toimekkaana.
Kirja sisältää otteita seuraavista Carlylen teoksista:
Sartor resartus or life and opinions of Herr Teufelsdroeckh. I. 15, 17,
18, 25, 35, 36, 38. II. 3, 4, 6, 7, 17, 30, 32, 38, 45, 47, 50, 53. IV.
3, 12, 18, 43, 44, 45, 46, 48. V. 1.
Latter days pamphlets. I. 4. II. 21. III. 34. IV. 4. V. 7, 11.
The history of Friedrich II. III. 10. IV. 20, 25.
Chartism. I. 8, 19, 33, 37. II. 14, 25, 35, 40. IV. 32.
Letters and speeches of Oliver Cromwell. II. 48.
On heroes, hero worship and the heroic in history. I. 13, 34. II. 34,
39, 41, 43, 44, 55. III. 7, 9, 27, 28. V. 12.
The French revolution, a history. I. 12, 32. II. 5, 15. III. 11. IV. 42,
55, 56. V. 9, 15.
Critical and miscellaneous essays. I. 20. II. 10. III. 16, 45. V. 6, 8.
18.
Characteristics. I. 9, 23. II. 60, 74. IV. 14, 15, 16, 30. V. 10, 13,
14, 16.
Goethe. I. 1, 14. II. 1, 71. III. 21,22,26. IV. 33, 52.
Voltaire. I. 2. II. 58, 68, 69, 70. III. 34, 35, 44.
Scott. I. 21, 24, 29. II. 28, 29, 42, 61, 72, 73. V. 2.
Burns. II. 18. III. 31. IV. 26.
Diderot. II. 9, 46. IV. 11, 21.
Jean Paul. II. 27. III. 8, 19. IV. 29.
Schiller. II. 31. III. 25, 33.
Novalis. II. 56. IV. 53.
Mirabeau. III. 3. IV. 23, 59.
Johnson. II. 20, 23, 24, 66. III. 17, 20. IV. 40, 58. V. 4.
Cagliostro. IV. 24, 41.
Kaikki muu on teoksesta:
The Past and the Present.