I. Ihmisen hartain ilo on ihmetellä, ihailla, missä hän vaan voi sitä
tehdä; mikään ei häntä niin suuresti korota -- vaikkapa vain katoovaksi
hetkiseksi -- hänen pikkumaisuuksiensa yli, kun todellinen ihailu.
Senvuoksi onkin sanottu: "Kaikki ihmiset, semminkin kaikki naiset, ovat
synnynnäisiä ihailijoita," ja esiintuovat ihailuaan, missä suinkin
voivat. On mahdollista ihailla jotakin -- oli se sitten miten pientä,
vähäpätöistä tahansa; mutta ehdottomasti mitätöntä ei voida ihailla.
II. Luulen, että sankarien ihailu, joka maailmamme eri aikakausina
tapahtuu eri tavoilla, on ihmisten kaikkien yhteiskunnallisten
suhteitten sieluna, ja että tapa, jolla se -- hyvän tahi huonon vuoksi
-- tapahtuu, on tarkka edistyksen tahi taantumisen mittari, sen mukaan
kumpi niistä sillä hetkellä on vallitsevana.
III. Maailman rikkautena ovat juuri sen nerokkaat, huomattavat ihmiset.
Heidän ja heidän töittensä vuoksi on se juuri maailmamme -- eikä erämaa.
Ihmisten, jotka täällä ovat eläneet, muisto ja historia -- on maailmamme
voimien loppusumma, sen pyhitetty, ikuinen omaisuus, jonka avulla se
pysyy pystyssä ja kykynsä mukaan pyrkii purjehtimaan edelleen ajan
tuntemattomien syvyyksien yli.
* * * * *
IV. "Sankarien ihailua" -- olkoon niin, ystäväni, mutta se on sitä
etupäässä siksi, että meissä itsessämmekin on sankariluonnetta.
Sankarimaailmaa, ei narrien maailmaa -- missä ei kukaan sankarikuningas
kykene hallitsemaan -- sitä me tahdomme, siihen pyrimme! Me puolestamme
tahdomme hyljätä kaiken halpamaisuuden ja valheellisuuden, silloin, vaan
ei ennen, voimme toivoa jalouden ja totuuden meitä hallitsevan.
V. On kirjoitettu: jos itse olemme orjia, ei meillä ole sankareitakaan.
Emme tunne sankaria, kun semmoisen näemme -- pidämme petkuttajaa
sankarina.
VI. Sinä ja minä, ystäväni, me voimme tässä hupsujen maailmassa kumpikin
tehdä *yhden* ei-narrin, *yhden* sankarin, jos tahdomme. Siinä olisi
ensi aluksi kaksi sankaria. -- Rohkeutta! Siitäkin koituu itse asiassa
kokonainen sankarimaailma, toisin sanoen siinä on kaikki, mitä me kaksi
sen puolesta voimme tehdä.
VII. Ennustan, että maailma jälleen alkaa rakastaa totuutta, maailma,
joka luulee olevansa sankarimainen, tahi sankaruuden maailma. Vasta
silloin on siitä koituva voitokas maailma.
Tosin, mitä merkitystä on maailmalla ja sen voitoilla? Me ihmiset
puhumme liian paljon maailmasta. Kukin meistä antakoon maailman tulla
miksi se tahtoo, voittaa tahi ei voittaa; eikö meille ole uskottu oma
elämämme? Meillehän on suotu pienen pieni aikamäärä kahden ijäisyyden
välillä; meillä ei ole muuta mahdollisuutta. Onnelliset me, jollemme elä
narreina eikä teeskentelijöinä, vaan oikeina, todellisina ihmisinä. Se,
että maailma pelastuu, ei pelasta meitä. Pitäkäämme itsestämme huolta;
on ansiokasta ja velvollisuuteni katsoa lähinnä olevan parasta.
Sitäpaitse, sanoakseni totuuden, ei "maailmaa" koskaan ole muulla tavoin
"pelastettu." Maailmojen pelastamisinto on 18. vuosisadan tuote, sen
liikanaisen tunteellisuuden purkaus. Elkäämme menkö liian pitkälle
siinä! Maailman pelastuksen voin huoletta jättää sen Luojan tehtäväksi,
ja pitää, mikäli voin, huolta omasta pelastuksestani, mihin olenkin
oikeutettu.
VIII. Sivistyksen suuri laki on: antakaa jokaisen tulla siksi, mihin hän
kykenee; saakoon hän, mikäli mahdollista, kehittää parhaat kykynsä,
voittaa kaikki vastukset, karkoittaa vieraat -- semminkin vahingolliset
-- vaikuttimet luotaan ja vihdoin kehittää omaa olemustaan
mahdollisimman suureksi, oli se mitä laatua tahansa. Erinomaisuudella ei
ole mitään tasa-arvoa, ei ruumiillisessa eikä henkisessä luonnossa --
kaikki *oikeat* asiat ovat, mitä niiden tuleekin olla. Poro on hyvä ja
kaunis eläin, samaten myös norsu.
IX. Ensimmäinen velvollisuutemme on masentaa pelkomme. Meidän täytyy
olla siitä vapaat, muuten emme voi toimia. Tekomme ovat orjallisia,
eivät todellisia, vaan näennäisiä, paljasta varjoa; niin, ajatuksemmekin
ovat petollisia, ajattelemme kuten orjat ja pelkurit, kunnes olemme
polkeneet pelon jalkojemme alle. Meidän tulee ja täytyy olla
urhoollisia, käydä eteenpäin, miehekkäästi vapauttaa itsemme --
turvallisessa vakaumuksessa, että korkeammat voimat ovat meidät
kutsuneet ja valinneet -- ja meidän ei tule peljätä. *Mikäli joku
voittaa pelkonsa, sikäli on hän mies.*
X. Urhean miehen sopii täällä maailmassa, niin paljosta kun hän onkin
epätietoinen, *olla ainakin itsestään varma*.
Ei kukaan ihminen, joka maailmassa aikoo saada jotakin mainittavaa
aikaan, saa toivoa täydellisiä tuloksia, ei edes ehdolla: "*Tahdon
päättää työni tahi kuolla.*" Sillä jokaisen omintakeisen ihmisen
terveelle järjelle on maailma aina suuremmassa tahi vähemmässä määrässä
hullujenhuoneen tapainen.
XI. Suuri on hetki, jolloin vapauden sanoma meidät saavuttaa, jolloin
kauvan orjuudessa ollut sielu vapautuu siteistään ja veltosta
toimettomuudestaan, joskin se ensi alussa on sokea ja hämillään, jolloin
se Luojansa kautta vannoo tahtovansa *olla vapaa*. Vapaa? Tiedättekö,
vapaana oleminen on -- himmeämpänä tahi selvempänä -- koko olemuksemme
syvä laki. Vapaus on päämäärä, johon ihminen maailmassa järkevällä tahi
typerällä taistelullaan, työllään ja kärsimisellään pyrkii. Niin, ylevä
on hetki (tunnetko sinä sitä?), jolloin saamme erämaavaelluksellamme
ensi kerran liekkien ympäröimän Sinainvuoren näköpiiriimme -- ja siitä
lähtien ei savupatsas päivisin ja tulipatsas öisin lakkaa opastamasta
kulkuamme.
XII. Ihmiset ovat tottuneet kysymään kaikilta henkilöiltä ja asioilta,
alkaen mitättömistä kirjoista aina arkkipiispoihin ja valtioiden
hallitsijoihin, ei: mikä on kutsumuksesi? -- vaan: mimmoisessa
tekotukassa ja mimmoisessa mustassa kolmiossa sinä tänne vaellat?
Taivas, minä tunnen vallan hyvästi kutsumuksesi ja mustan kolmiosikin!
Mutta kysyn sinulta Jumalan nimessä: Mitä sinä *olet*? Et mitään, et
mitään, vastaat! No niin, miten paljon ja mitä -- sitä juuri haluaisin
tietää ja tulenkin sen pian tietämään.
XIII. Omintakeisesti liikkuva mies -- ei mikään koneellinen nukke --
joka sijoitetaan jonkun olemuksen sydämeen, on saava sen enemmän tahi
vähemmän liikkeelle. Hän on tekevä luonnon suurimmat epätasaisuudet
*vähemmän* epätasaiseksi. Taipumattomimman on hän tekevä liikkuvaksi; --
suurenmoista hyötyä on hänen olemassa olostaan täällä.
XIV. Hankkikaa ensiksi kykenevä mies; silloin olette voittaneet jo
kaikki. Hän voi oppia kaikkea -- tekemään jalkineita, laatimaan
lainmukaisia tuomioita, hallitsemaan valtioita, ja hän on suorittava
kaiken tämän, niinkuin mieheltä sopii odottaakin. Jos sitävastoin
satutte saamaan ei-miehen, joudutte tekemisiin maailman kauheimman
raakalaisen kanssa, joka kenties on sitä kauheampi, mitä tyynemmältä ja
hiljaisemmalta hän näyttää. Vahinkoa, jonka yksi ainoa tyhmyri, jonka
jokainen tyhmyri loppumattomia tuloksia vilisevässä maailmassamme saa
aikaan, ei lainkaan voida numeroilla laskea. Kykenemätön, ammatissaan
taitamaton suutari saa jo melkoisia vahinkoja aikaan, minkä
liikavarpaitten leikkaajat ja epätoivoiset, huopajalkineita käyttämään
pakoitetut ihmiset kylläkin voivat todistaa. Ajateltakoon sitten
kykenemätöntä pappismiestä, kykenemätöntä kuningasta!
XV. Henki, runoilija -- tiedämmekö mitä nuo sanat merkitsevät? Ne ovat
meille luonnon suuresta tulisydämestä välittömästi lahjoitettu,
innostunut sielu, jotta näkisimme, puhuisimme ja tekisimme totuutta. Se
on luonnon pyhä ääni, joka vielä kerran kaikuu juorujen, lörpöttelyjen
ja pelkuruuden aution, rajattoman alkuaineen kautta, mihin perikadon
partaille joutunut maapallomme on eksynyt.
XVI. Nero, josta muuan nainen sanoi, että se on _suvutonta_, ei suinkaan
ole minkään erityisen säätyluokan omaisuutta; senvuoksi ei sivistyksen;
ollen jumalallisen kipinän sytyttämä, tulisi pöyhkeillä keinotekoisella
valollaan, joka liiankin usein on lahoa ja fosforoivaa. Me alamme
huomata, ettei tuo ylimyksellinen tunnustus, joka kohteliaalla hymyllä
katsoo alas kalliisiin kansiin sidotuista kirjoista kyhätyltä
valtaistuimeltaan ja pitää jotakin työtä "varsin sievänä rahvaan miehen
tekeleeksi," enää ole paikallaan. Ne ovat onnettomia aikoja
maailmanhistoriassa, jolloin vähimmin sivistynyt on vähimmin
hullaantunut ja lukemattomista kouruista, kuperista, keltaisista ja
viheriäisistä lasisilmistä huolimatta ei ole kadottanut luonnollisten
silmiensä näkövoimaa. Sukupolvelle, joka lukee Cobbet'in romaaneja ja
Burns'in runoelmia, ei sekä kynää että vasaraa käyttelevä mies liene
mitään merkillistä.
Yhtäkaikki on tuo suojemistapa tullut niin yleiseksi, että lienee
paikallaan katsella kerran asiata toiseltakin puolelta. Otaksukaamme --
olisiko ihmiselle, joka on saanut luonnolta voimia ja jolla on itsellään
miehekkään luonteen alku -- semminkin jos hänen taipumuksensa osottavat
hänet kirjallisuuden alalle ja edeltäkäsin määräävät hänet ajattelijaksi
ja kirjailijaksi -- näinä merkillisinä aikoina mikään sanottava
onnettomuus olla kasvanut kansan eikä sivistyneiden parissa -- eikö se
pikemmin olisi pienempi onnettomuus?
Kaikilla ihmisillä on yltäkyllin esteitä; sillä henkisen kasvamisen
täytyy tulla ehkäistyksi ja viivytetyksi, sekä taistellen voittaa
vastukset, jotta se ei jäisi seisomaan jalalleen. Myönnämme, että
keskinkertaiselle luonteelle kaikenlaatuisten palkattujen ja
vapaaehtoisten kielten-, tanssi- ja seurusteluopettajien alituinen
kasvatus ja komentelu -- mikä kaikissa maissa ja kaikkina aikoina
ehdottomasti tulee korkeasyntyisten osaksi -- tavallaan saa aikaan
etevämmyyden, pahimmassa tapauksessa vaan näennäisen etevämmyyden,
vastaavan alempisäätyisen keskinkertaisen luonteen rinnalla: niin on
tavallisesti tyhjäntoimittaja, jos vertaamme häntä työnraatajaan,
ylipäätään sirompi mies; hänellä on laajempi, selvempi kaukonäköisyys;
lukemattomissa pintapuolisissa asioissa -- kenties myös syvemmissä, on
hän silminnähtävästi etevämpi. Päinvastoin on laita, mitä tulee
tavattomiin luonteisiin, joihin on istutettu masentumattoman voiman
siemen, joka kaikitenkin on vapaasti kehittyvä. Semmoisille siemenille
on maaperä, missä ne parhaiten kasvavat, paras. Missä vain on tahtoa,
siellä löytyy tiekin. Neron keralla saa ihminen mahdollisuuden, niin,
varmuuden siitä, että voi sitä kehittää. Usein näyttää siltä, kuin olisi
ymmärtämätön hoito ja kastelu turmiollisempaa kuin hoidon puute ja
kuolettaisi senkin, mitä sokean kohtalon kovuus on säästänyt. Harvoin
tulee Fredrik Suuri tahi Napoleon kasvatetuksi tehtäväänsä varten,
useimmiten he valmistauvat siihen vallan toisia teitä, yksinäisyydessä
ja tuskassa, puutteessa ja epäsuotuisissa oloissa. Meidän aikanamme
tunnemme kaksi nerokasta miestä: Byron ja Burns. Miten täytyikään heidän
molempien luonnon käskystä taistella ja ponnistella kypsän miehuuden
saavuttamiseksi myrskyssä ja ahdistuksessa, jota kesti yli 30 vuotta. --
Ken taistelee, vaikkapa vain köyhyyttä vastaan ja kovassa työssä,
osottautuu voimakkaammaksi ja taitavammaksi kuin se, joka pysyttelee
taistelusta poissa ja varovasti kätkeytyy muonavaunujen väliin. Mitä
tähän tulee, on muuan nykyajan kokenut havaintojen tekijä lausunut: Jos
minun olisi etsittävä selvästi kehittyneellä luonteella varustettu mies,
jolla todella (määrättyjen rajojen sisällä) on taitoa, rohkeutta,
voimakas henki ja voimakas sydän -- eikä vääristeltyä luonnetta, missä
ylpeyttä pidetään rohkeutena, viisastelevaa ajatuskykyä ja petollista
voiman varjoa taitona ja voimana -- niin etsisin häntä kernaammin
alhaisesta säädystä kuin yläluokkien joukosta.
Kovaa puhetta on sekin, että se, jonka kaikki tarpeet edeltäkäsin on
täytetty, jonka kyvyille tarjoutuu vain yksi tehtävä: miten hän voisi
edullisimmin niitä kehittää, kykenee saavuttamaan vähemmän todellista
sivistystä kuin toinen, jonka ensimmäisenä suurena tehtävänä ja
velvollisuutena ei suinkaan ole henkinen kehitys, vaan kova työ
jokapäiväisen leivän puolesta. Miten surullisia ovatkaan olot, joissa
niin paljon lupaavat alut saavat kuihtua ja taide kaikkine rikkaine
apukeinoineen ei saa mitään aikaan, ei edes sitä, mitä karu luonto
itsestään tapaa luoda. Vaikka elämä on täynnä hyvää ja pahaa, voi
keinojen ja teiden runsaus meidän päivinämme nousta vaarallisen
korkealle, se voi vahvistaa vääriä viettejä, sen sijaan että ohjaisi ne
oikealle tolalle, ja johtaa peräti surkuteltavaan ja merkilliseen
tulokseen. Kuitenkin, mitä merkitsee sana *sivistymätön* nykyaikana, kun
meillä on kirjoja, kun ne sivistyneen maailman jokaisessa kodissa
kuuluvat taloustarpeisiin? Köyhimmässäkin majassa on kirjoja, on ainakin
yksi kirja, josta ihmissielu vuosituhanten kuluessa on löytänyt valoa ja
ravintoa ja vastaukset syvimpiin kysymyksiinsä; johon vielä tänäkin
päivänä tarkkanäköinen silmä näkee elämän salaisuuden kuvastuvan;
joskaan ei ratkaistuna, niin kuitenkin julistettuna ja profeetallisesti
esitettynä; joskaan se ei tyydytä ymmärrystä, niin se kuitenkin
tyydyttää sisällistä käsitettä, ja se on paljoa suurempi tulos.
"Kirjoissa on koko menneisyyden luomiskykyinen Fenix-tuhka." Mitä
ihmiskunta on ajatellut, keksinyt, työskennellyt, tuntenut ja saanut
selville, on merkitty kirjoihin; ja se, joka on oppinut lukemisen
salaisuuden, voi sen löytää ja omistaa itselleen.
Mutta mitä kaikki tämä merkitsee? Ikäänkuin ihmisen sivistys, se mitä
sanomme sivistykseksi, täydentyisi yliopistojen, kirjastojen ja
luentosalien avulla; ikäänkuin uuden ihmisen elävä voima yksistään tahi
pääasiallisesti heräisi, syttyisi ja selviäisi voitokkaaseen kirkkauteen
kuolleen kirjaimen avulla ja toisten ihmisten voimista kertomalla!
Shakespeare oli perehtynyt lukemattomiin asioihin, syvälle luontoon, sen
jumalalliseen ihanuuteen ja sen helvetillisiin kauhuihin, sen
enkelikuoroihin ja salaperäisiin valituksiin; syventynyt myös ihmisen
toimintaan luonnossa, hänen taitoihinsa ja temppuihinsa. Shakespeare
tiesi (engl. *kenned*, jolla näihin aikoihin oli melkein sama merkitys
kuin sanalla *canned*, taisi) paljon ihmisistä ja maailmasta, sekä minne
ihmiset pyrkivät alkaen Hurtig emännästä nykyisessä Eastshipissä aina
Casariin vanhassa Roomassa, useissa maissa ja kautta vuosisatojen;
kaikesta tästä oli hänellä selvä käsitys ja kykyä luoda se uudelleen
näkyviimme elävin muodoin. Siinä olivat hänen tietonsa; mutta mitä
tiedät sinä? Et mitään siitä, kenties itse asiassa et lainkaan mitään.
Sinä tunnet vain omat kunniakirjasi, todistuksesi ja akateemiset arvosi;
vain sanoja ja kirjaimia ja niitäkin vallan vähän. -- Selvä katse ja
reipas toimintakyky ovat kaiken opetuksen suurimmat tulokset, harjoitus
on paras opettaja.
Nykyään ovat tietää ja taitaa kaksi vallan eri sanaa; nämä kaiken
inhimillisen sivistyksen ensi syyt, kaiken oikean sivistyksen peruskivi;
että ihminen etupäässä on kasvatettava työhön, on rauhallisesti sysätty
syrjään muutamaksi sukupolveksi; saamme nähdä millä menestyksellä!
Ajatelkaamme mikä etu sivistymättömillä, työtä tekevillä luokilla on
sivistyneihin, työttömiin verrattuina siinä, että heidän täytyy *tehdä
työtä*. Työ! mikä arvaamaton sivistyksen lähde! Miten valtaakaan työ
koko ihmisen, ei ainoastaan hänen heikkoa tietopuolista ajatuskykyään,
vaan koko toimivan, raatavan, urhean, kärsivän ihmisen; miten se askel
askeleelta herättää uinailevat voimat, poistaa niistä vanhat erehdykset.
Se, joka ei ole mitään tehnyt, ei tiedä mitään. On turhaa istua
pohtimassa tuumia ja pitää viisaita puheita: nouse ylös ja toimi! Jos
tietosi ovat oikeat, niin käytä niitä, kamppaile elävän luonnon kanssa,
koettele suunnitelmiasi nähdäksesi pitävätkö ne paikkansa. *Tee*
jotakin, ensi kerran elämässäsi tee jotakin! niin koittaa sinulle uusi
valo työssäsi. Suunnaton merkitys on työllä; sen avulla saa vähäpätöinen
käsityöläinenkin suurta, valtavaa aikaan, mitä ei kukaan, ei edes
ylhäisimpään asemaan kavunnut, joka ei omin käsin työskentele, pystyisi
tekemään. Ryhdy todenteolla työhön, niin eivät erehdys ja totuus enää ok
seisova vierekkäin: erehdyksessä saavutettu tulos kietoo sinut
olemattoman, negatiivisen suuruuden neliöjuuriin, koeta niitä ratkaista,
saada niistä mitään maallista sisältöä tahi elatusta! Kunnianarvoisa
parlamentinjäsen voi huomata, että "asiat ovat taantumaan päin," hän voi
sen uskoa ja pitää siitä niin pitkän esitelmän, kuin itse haluaa ja
ikävystyttää sillä koko maailman, sillä hänestä ei heru viiniä eikä
öljyä; mutta nokinen kupariseppä, joka luulee saaneensa selville, että
messinki on kasviainetta, koettaa sovelluttaa keksintöään käytäntöön ja
senvuoksi hän huomaakin pian, ettei messinki -- omituista kyllä --
kelpaa päivällispöydässä haukattavaksi ja ettei kasviaineksista voida
takoa tulenkestäviä avaimia; toisin sanoen: ettei hänen keksintönsä
seiso todellisuuden pohjalla, joten se ei kelpaa mihinkään. Tämmöisen
perusteellisen eron voit huomata kauttaaltaan näiden molempien miesten
elämässä, ja voit käsittää sen seuraukset. Välttämättömyys, jonka tässä
näemme huolellisuuden äitinä, on hyvästi tunnettu keksintöjen äitinä.
Sen, jolta paljon puuttuu, täytyy tietää paljon, tehdä paljon jotakin
saavuttaakseen, päinvastoin kuin sen, jonka ei tarvitse tietää muuta
kuin että sormella vedetään soittokellon nauhasta.
Tulemme johtopäätökseen, että ihmiselämä on koulu, jossa typerinä
syntyneet -- vaikka heidät survimessa jauhaisit tomuksi -- pysyvät
typerinä, ja ne taas, joille luonto on viisautta suonut,
epäsuotuisimmissakin oloissa kehittyvät viisaudessa. Senvuoksi, millä
kannalla ovatkaan olot aikakaudella, jolloin suurimmat edut muuttuvat
varjopuoliksi! On huomattava: tuossa on kaksi nerokasta miestä, toinen
hoitaa kyntöauraa, toinen ajelee vaakunalla koristetuissa neljän hevosen
vetämissä vaunuissa; he kehittyvät kumpikin -- toisesta koituu Burns,
toisesta Byron; kas tuossa on kaksi lahjakasta miestä, toinen
työskentelee tomuisessa, nokisessa kirjapainossa tehden kovaa työtä ja
kärsien puutetta, toinen asustaa Oxfordin yliopistossa sanakirjojen,
kirjastojen ja tieteellisten apuneuvojen keskellä: edellinen ilmestyy
maailmaan tohtori Franklinina, jälkimmäisestä koituu tohtori Parr.[1]
[1] Toht. Samuel Parr, eräs turhantarkka tiedemies.
XVII. Nämä ovat varsinaisia ihmisiämme, suuria miehiämme, tylsien,
tahdottomien kansajoukkojen johtajia, joita ihmiset ikäänkuin kohtalon
käskystä seuraavat. He ovat maailmamme valittuja sieluja. Heillä on tuo
harvinainen kyky, ei ainoastaan "otaksua" ja "ajatella," vaan myöskin
*tietää* ja *uskoa*. Heidän luonteensa pääpiirre oli se, etteivät he
eläneet kuulopuheitten, vaan omien selvien havaintojensa mukaan. Toiset
harhailevat umpimähkään elämän suurilla markkinoilla antaen asioiden
ulkonäön itseään sokaista, jotavastoin nämä perehtyvät itse asioihin ja
senvuoksi voivatkin esiintyä ihmisinä, joilla on ijäti ohjaava tähti
oppaanaan ja joiden jalat astuvat varmoja polkuja.
XVIII. Niin monta ihmistä kuin kansassa on olemassa, jotka voivat nähdä
taivaan näkymättömän oikeuden ja tietävät, että se myös maailmassa
vallitsee kaikkivaltiaana, yhtä monta ihmistä on myös, jotka estävät
kansakuntaa joutumasta perikatoon. Niin monta eikä yhtään useampaa.
Taivaallinen kaikkivaltias lähettää uusia, yhä uusia ihmisiä, joiden
sydän ei ole kivestä, vaan lihasta -- ja suurinkin vastoinkäyminen, jota
aikoinaan oli niin raskas kantaa, näyttäytyy meille opettajaksi!
XIX. Suuren miehen elämä, on sanottu, on ikäänkuin raamattu, vapauden
evankeliumi, jota saarnataan kaikille ihmisille, ja jonka kautta me sekä
monta muuta uskomatonta sielua saamme tietää, ettei ylevä luonne vielä
ole kadonnut, tullut mahdottomuudeksi; mistä me rajattoman
jokapäiväisyyden ja halpamaisuuden ympäröiminä kuitenkin huomaamme, että
ihmisen luonne pysyy ijäti jumalallisena ja josta saamme rohkeutta
säilyttää sen, mikä onkin tärkein uskoista, uskon itseemme.
XX. Sillä samatenkuin evankeliumeista korkein on muuan elämäkerta,
samaten on jokaisen hyvän ihmisen elämäkerta kieltämättä evankeliumi,
joka saarnaa silmälle, sydämelle ja koko ihmiselle, niin että
perkeleittenkin täytyy uskoa ja vapista, tuo iloa uhkuva julistus:
Ihminen on taivaasta syntyisin, ei olojen eikä välttämättömyyden orja,
vaan niiden riemuitseva voittaja. Katso, miten hän voi oppia tuntemaan
itsensä ja vapautensa -- hän on, kuten ajattelija sanoo, "luonnon
Messias."
XXI. Nykyään aletaan kaikkialla aavistaa, että todellinen voima, jota
kaiken täällä maailmassa täytyy totella, on taito, henkinen käsitys ja
päättäväisyys. Ajatus on kaiken teon äiti, niin, sen elävä sielu, sillä
se ei ainoastaan ole sen alkuaihe, vaan myös sen ylläpitäjä. Ajatus on
siis täällä alhaalla kaiken inhimillisen olemassa olon perustus, alku ja
sisällinen olemus. Tästä syystä, on sanottu, on ihmisen sana -- julki
lausuttu ajatus -- taikasana, jolla hän vallitsee maailmaa. Eivätkö sitä
tottelekin tuulet ja aallot ja kaikki vaikuttavat voimat, sekä elottomat
että elolliset? Yksinkertainen, koneellinen taikakoje lausuu sanan ja
sen käskystä kiitävät laivat tulen siivillä valtamerien poikki.
Kansakunnat ovat vaipuneet eripuraisuuteen, epätoivoon ja synkkään,
raivoisaan sekasortoon, ja katso, heprealaisen marttyyrin ja vapahtajan
lempeä sana, lieventää, hillitsee ja rauhoittaa kaikki. Raakalaisten,
synkät maanääret muuttuvat rauhallisiksi, ihaniksi ja kauhistavan
julmuuden tyyssijat rauhan temppeliksi. Maailman todellinen hallitsija,
joka tahtonsa mukaan muovailee maailmaa kuin pehmeätä vahaa, on se, joka
rakkaudella katselee maailmaa: innostunut ajattelija, jota nykyaikana
sanotaan runoilijaksi.
XXII. Että Goethe oli ihmisten suuri opettaja, merkitsee samalla, että
hän myös oli hyvä ihminen, että hän itse oli oppinut, taistellut
kokemuksen koulussa ja vihdoin voittanut. Miten monelle sydämelle, jotka
kuoleman lähestyessä nääntyvät uskottomuuden -- todellisen tyhjyyden ja
olemattomuuden -- synkässä vankityrmässä, onkaan vakaumus siitä, että
semmoinen mies oli olemassa, vielä voi olla olemassa, onnelliseksi
tekevä ilosanoma! Katsokoon häntä, ken tahtoo oppia saamaan
jumalanpelkoa ja järkeä keskenään sopusointuun, ken tahtoo kieltää ja
vastustaa petollista ja väärää, uskoa ja kunnioittaa totuutta, pysyä
oikealla tiellä puoluetaistelujen raivoisissa pyörteissä, joissa
ainoastaan tavoitellaan kokonaan outoja, lahonneita päämääriä, jotka
vain päivän pysyvät pystyssä, jotka saattavat kuluneen,
kuolonkamppauksessa olevan yhteiskuntajärjestyksen kiihkeisiin
värähdyksiin raastaen sitä sinne ja tänne; ken tahtoo työskennellä
maailman puolesta ja kuitenkin pysyä maailman saastasta puhtaana --
katsokoon häntä. Se mies oli siveellisesti suuri, koska hän ajallaan oli
sitä, mitä muina aikakausina useat olisivat voineet olla -- oikea
ihminen. Hänen suurin ansionsa oli se, että hän oli oikea. Samoinkuin
hänen pääominaisuutensa, kaikkien muiden perusta, oli nerokkuus,
ajatuksen syvyys ja voima, samoin oli hänen päähyveenään oikeudentunto,
rohkeus pysyä oikeassa. Ihmettelemme hänen jättiläislujuuttaan, mutta
tämä lujuus oli jalostunut lempeydeksi, samoinkuin maapallomme sisusta
on kallionluja, vaikka sen timantinkovalta povelta versoo esille ihania
kukkia. Ylevin sydämistä oli myös urhoollisin: peloton, uupumaton,
rauhallinen, voittamaton. Hän oli täydellinen mies: lapsen värisevä
tunteellisuus ja hurja innostus voivat sopia yhteen Mefiston halveksivan
ivan kanssa -- hänen monipuolisen elämänsä jokainen vaihe oli sitä, mitä
sen tulikin olla.
XXIII. Hän oli oikeutta rakastava mies ja täysin selvillä sydämestään,
ja nämä ominaisuudet ovatkin oikean lahjakkuuden perustana. Miten voi
ihminen, jollei hän edes voi selvästi nähdä omaa sydäntään, olla
selvillä päästään?
XXIV. Viisaammat ja urhoollisimmat ovatkin oikeastaan kaikki samaa
joukkoa. Ei ole yhtään järkevää tahi viisasta miestä, joka ei samalla
myös olisi urhea, rohkea -- muutenhan hänestä ei ikinä olisi tullut
viisasta. Jolleivat Luther, Knox, Anselm,[1] Becket,[2] apotti Samson,
Samuel Johnson[3] olisi olleet tarpeeksi urheita ja rohkeita, mitä
mahdollisuutta olisi heillä silloin ollut tulla viisaiksi, oppineiksi?
[1] Anselm Canterburystä, kuuluisa teoloogi 11 vuosisadalla.
[2] Thomas á Becket, arkkipiispa, Englannin kansleri Henrik II:n aikana
[3] Tunnettu kirjailija, † 1784.
XXV. Mitä muuten tulee noihin mielilauseisiin, joita niin usein on
meihin teroitettu, että ihastuksemme esine läheltä katsoen kadottaa
viehätyksensä, että vain epäselvä, puoleksi tuntematon voi olla ylevä,
ei meidän tarvitse ehdottomasti niihin uskoa. Tässä kuten muissakin
asioissa ei ole tieto, vaan tiedon puute, joka kerskuu ja asettaa
esineen herättämän ihailun sijaan oman ihailunsa. Tietämättömälle on
kenties koko tähtitaivas liikkuvine maailmoineen vähempiarvoinen kuin
Jakobin näkemä uni; Newtonille se sitävastoin on tärkeämpi, sillä sama
Jumala istuu vielä siellä ylhäällä ja pyhät vaikutukset kulkevat ylös ja
alas, kuten enkelit muinoin, ja kun katsomme sitä tältä kannalta, tulee
koko tuo valtava salaisuus vielä syvemmäksi ja jumalallisemmaksi.
Samaten on todellisen henkisen suuruuden laita. Itse asiassa ei tuo
väite, ettei "kukaan ole sankari kamaripalvelijansa silmissä"
todelliseen luontoonkaan sovitettuna johda harhaan. Jollemme ota lukuun
sen jotenkin selvää, pintapuolista tarkoitusta, voidaan se todella
sovittaa vain semmoisiin sankareihin, jotka eivät ole oikeita tahi
kamaripalvelijoihin, jotka ovat liiaksi oikeita. Kelpo Elwoodin mielestä
oli Milton aina sankari.
XXVI. Joka tapauksessa on paljoa alhaisempaa ja epäjalompaa tehtävää
nuuskia esille virheitä kuin löytää kauneuksia. Arvosteleva kärpänen,
joka istahtaa upean rakennuksen pilarinpäädylle tahi reunalistalle,
kykenee puoli tuumaa etäälle ulottuvine katseineen kylläkin julistamaan,
että tässä on täplä ja tuossa ryhmy, että tämä ja tuo kivi sanalla
sanoen eivät suinkaan ole, mitä niiden *pitäisi* olla. Siinä kohdin
onkin arvosteluhimoinen kärpänen oikeassa. Mutta kokonaisuuden ihanien
suhteitten käsittämiseksi, voidakseen katsoa rakennusta yhtenä ainoana
kokonaisuutena, käsittää sen tarkoituksen ja antaa arvoa sen
yksityiskohtien järjestelylle ja sen tarkoitusta vastaavalle
sopusointuiselle kokonaisvaikutukselle -- siihen vaaditaan Vitruvion
tahi Palladion silmä ja ymmärrys.
XXVII. On melkoinen erehdys nimittää kiivautta ja itsepäisyyttä
voimaksi. Se, joka saa kouristuskohtauksen, ei ole voimakas, vaikk'ei
kuusi miestä kykenisi pitämään häntä alallaan. Se on voimakas mies, joka
horjumatta kykenee kantamaan raskaimman taakan. Se täytyy meidän alati
muistaa, semminkin levottomina, meluisina päivinämme. Ken ei voi
*vaieta*, kunnes tulee puhumisen ja toiminnan aika, ei ole oikea mies.
XXVIII. Eivätkö ajatukset, kaikki todellinen työ, niin, vieläpä korkein
hyvekin ole tuskan lapsia? Kuten synkän tuulenpyörteen synnyttämiä. --
Todellinen *ponnistus*, -- samaten kuin vangin kamppailu vapautensa
puolesta -- on ajatusta. Kärsimykset kehittävät meitä.
* * * * *
XXIX. Mimmoisissa oloissa täytyykään välistä viisauden taistella
hulluuden kanssa ja saada hulluus suostumaan siihen, että sitä
suojellaan!
XXX. Suuren miehen elämä ei ole mitään keväistä ilojuhlaa, vaan
taistelu, marssi, sota ruhtinaskuntia ja suurvaltoja vastaan. Se ei ole
huoletonta huvikävelyä tuoksuvien oranssilehtojen ja viheriöivien
kukkaketojen kautta laulavien runotarten ja kukoistavien impien
seurassa, vaan se on vakava toivioretki hehkuvien hietaerämaiden, lumen
ja jään täyttämien vyöhykkeiden halki. Hän vaeltaa ihmisten parissa; hän
rakastaa ihmisiä sanomattomalla, lempeällä sääliväisyydellä, jommoisella
he eivät voi häntä rakastaa, mutta hänen sielunsa asustaa
yksinäisyydessä, luomakunnan etäisillä perukoilla. Hän levähtää tuokion
vihreissä keitaissa palmupuun ja lähteen ääressä, mutta pian täyttyy
hänen vaeltaa edelleen kauhujen ja loiston, pääpirujen ja arkkienkelien
saattamana. Koko taivas on hänen matkatoverinsa. Kirkkaasti loistavat
tähdet lähettävät hänelle viestejä mittaamattomista avaruuksista;
vaikenevat haudat vainajineen ijäisyyksistä. Oi maailma, miten aijot
turvautua tätä miestä vastaan? Et voi rahoillasi häntä lahjoa ja
yhtävähän hillitä häntä hirsipuillasi ja laeillasi. Hän soluu käsistäsi
kuten henkiolento. Hänen paikkansa on taivaan tähtien parissa. *Sinulle*
voi se olla tärkeätä, sinusta voi se näyttää elämän ja kuoleman
kysymykseltä, mutta hänelle on aivan yhdentekevää, suotko sinä hänelle
hänen täällä maailmassa eläessään tyyssijan matalimmassa majassa vaiko
neljäkymmentä jalkaa korkeammalla, sinun, mielestäsi, niin suunnattoman
mainetornisi huipulla. Ne maailman ilot, jotka todella ovat arvokkaita,
eivät riipu sinusta eikä korkeista asemistasi. Ravinto, vaatetus ja
sielut, joita hän rakastaa, kodikkaan lieden ympärillä, ne ovat hänen.
Hän ei yhtään kaipaa palkintojasi. Katso, hän ei myöskään pelkää
rangaistuksiasi. Et edes siten, että hänet surmaat, voi hänelle mitään.
Oi jospa tässä miehessä, jonka silmistä loimuaa taivaan salama, hänen
olemuksensa perustana ei olisikaan Jumalan vanhurskaus, inhimillinen
jalomielisyys, totuus ja lempeys -- silloin vapisisin maailman puolesta.
Mutta hänen voimansa -- iloitkaamme sen kuullessamme -- on
oikeudentunnon, urhoollisuuden ja säälin summa, joka hänessä asuu.
Teeskentelijöitä ja räätälin kaunistamia ylhäisiä pettureita vastaan
hänen silmänsä iskevät salamoita; mutta ne sulavat kasteiseen sääliin,
lempeämpään kuin mitä äiti voi tuntea, sorrettuja ja rääkättyjä
nähdessään. Hänen sydämensä, hänen ajatuksensa ovat kaikkien onnettomien
pyhäkkö. Maailman edistys on ainiaaksi taattu.
Mutta onko sinulla käsitystäkään siitä, mitä nerokas mies on? Nero on
"Jumalan antama innostuksen lahja." Se on kaikkeinkorkeimman Jumalan
kieltämätön olemassa olo ihmisessä. Enemmän tahi vähemmän epäselvä
toisissa ihmisissä, on se tässä ihmisessä selvä ja kieltämätön. Niin
sanoo Milton, jonka kuitenkin täytyy olla jotakuinkin asiasta selvillä;
niin vastaavat hänelle kaikkien maailmojen ja kaikkien aikojen äänet.
Tahtoisitko seurustella semmoisen ihmisen kanssa? Ole sitten todellakin
hänen vertaisensa. Onko sinussa kykyä siihen? Opi tuntemaan itsesi ja
todellinen paikkasi elämässä, ja opi myös tuntemaan hänet ja hänen
todellinen paikkansa elämässä ja toimi sitten ylevässä sopusoinnussa
kaiken tämän kanssa.
XXXI. Nälkä ja alastomuus, vaarat ja solvaukset, vankeus, ristinpuu ja
myrkkypikari ovat useimpina aikoina ja useimmissa maissa olleet
tavallinen markkinahinta, jonka maailma maksaa viisaudesta, sekä
tervehdys, jolla on lausuttu tervetulleiksi ne, jotka ovat tulleet
maailmata valaisemaan ja puhdistamaan. Homerus, Sokrates ja kristityt
apostolit kuuluvat tosin vanhaan aikaan, mutta marttyyrien historia ei
vielä pääty siihen. Roger, Bacon ja Galilei nääntyivät kirkollisissa
vankityrmissä, Tassoa kidutettiin houruhoitolan kopissa, Camôes kuoli
kerjäläisenä Lissabonin kaduilla. Näin huonosti he kohtelivat, näin he
vainosivat profeettoja, ei ainoastaan Judeassa, vaan kaikilla seuduilla,
missä vaan on elänyt ihmisiä.
XXXII. Kaikkialla, kaikkina aikoina on tämä ollut jumalallisen
luonnollinen kohtalo, sen historia. Mikäpä jumala voisikaan koskaan
saada tahtonsa kuuluville yleisessä kirkolliskokouksessa tahi mahtavassa
Sanhedrim'issä?[1] Koska on mikään jumala osottautunut jokaiselle
"mieluisaksi"? Tavallisesti käykin niin, että ihmiset hirttävät,
murhaavat, ristiinnaulitsevat jumaliaan ja polkevat heitä jaloillaan
pari vuosisataa, kunnes odottamatta huomaavat, että ne olivatkin
jumalia, ja silloin he pitkäkorvaisen elukan tavoin alkavat mölytä ja
kiljua.
[1] Juutalaisten korkein tuomioistuin.
Niin sanoo satiiriko ja mitä hän sanoo, on ikävä kyllä surullinen
totuus.
XXXIII. Ylipäänsä on häpeä nerokkaalle ihmiselle valittaa. Eikö hänellä
ole taivaallinen valo itsessään, johon verrattuna kaikkein maallisten
valtaistuinten loisto on yötä ja pimeyttä? Ja tämmöistä kruunua kantava
pää valittaa lepäävänsä epämukavasti? Nykyaikaisen viisauden papin
täytyy joko kärsivällisesti kestää pienet vastoinkäymisensä ja
kiusauksensa, vaikkapa sairauskin kuuluisi niiden joukkoon, tahi sitten
myöntää, että vanhan ajan uskonvimmaiset ja hourupäiset papit olivat
vilpittömämpiä jumalanpalvelijoita kuin hän itse.
XXXIV. "Tarvitseeko minun sitä surra," sanoi Kepler yksinäisyydessään ja
ollen nopean avun tarpeessa, "jolleivat ihmiset tahdo tietää mitään
keksinnöstäni? Jos kaikkivaltias Jumala on 6,000 vuotta odottanut
ihmistä, joka näkee mitä Hän on luonut, voinen minäkin puolestani
odottaa kaksisataa vuotta ihmistä, joka käsittää mitä olen nähnyt."
XXXV. Olkoon kaukana meistä väittää, että järkähtämätön vakavuus on
suuruuden välttämätön ehto; ettei suuri mies voi esiintyä muuten kuin
jäykällä, etikanhappamella naamalla, jota hilpeyden aallot eivät koskaan
saa sulattaa eikä lämmittää! Täällä maailmassa on asioita, joille täytyy
nauraa sekä asioita, joita täytyy ihailla, ja kukaan ei voi pitää
itseään todella henkevänä, jollei kykene antamaan jokaiselle asialle
sille tulevaa tunnustusta.
Yhtäkaikki on ylenkatse peräti vaarallista ainetta leikiteltäväksi, se
voi tulla kuolettavaksi, jos totumme siinä elämään. Miten tosiaan
voisikaan -- katsoaksemme asiaa sen lievimmältä puolelta -- ihminen
saada suuria tehtäviä päätetyksi, ottaa vaivaa ja työtä osakseen ja
vastustaa kiusausta, jollei hän innokkaasti rakasta sitä, mitä
harrastaa? Kyky tuntea rakkautta ja ihailua onkin pidettävä ylevien
sielujen tuntomerkkinä ja mittapuuna. Järjettömästi ohjattuna aiheuttaa
se paljon pahaa, mutta ilman sitä ei myöskään voi olla mitään hyvää
olemassa.
XXXVI. Nykyisessä, samoinkuin vanhassa ja yleensä kaikissa
yhteiskunnissa ovat ylimykset, eli ne, jotka pitävät itseään ylhäisön
asemassa -- vaikka sitten vain nimeksi sitä olisivat -- anastaneet
kunniapaikat, jotka samalla myös ovat vaikeuksien, vaaran, niin, vieläpä
kuoleman paikat, jollei vaikeuksia saada poistetuiksi. "Il faut payer de
sa vie."[1]
[1] Täytyy maksaa hengellään.
Tämä on varsinainen ja todellinen laki. Kaikkialla ja aina täytyy
ihmisen "*maksaa* hengellään," hänen täytyy, kuten soturin, suorittaa
tehtävänsä henkensä kaupalla.
XXXVII. Se, joka ei voi olla useiden palvelija, ei myöskään koskaan voi
tulla useiden herraksi, johtajaksi ja vapauttajaksi; -- siinä onkin
oikean mestaruuden merkitys.
XXXVIII. Ylhäinen sääty, jolla ei ole mitään velvollisuuksia
täytettävinä, on ikäänkuin jyrkän kuilun reunalle istutettu puu, jonka
juuret ovat ajaneet pois kaiken mullan. Luonto ei tunnusta omakseen
ketään ihmistä, joka ei jossakin suhteessa ole marttyyri. Onko todella
olemassa ihmistä, joka elää ylellisesti, suojeltuna kaikkea työtä,
puutetta ja vaivaa vastaan, vaivaa, jonka voittamista juuri sanomme
työksi, niin että hänen vaan tarvitsee venyä pehmeillä patjoilla ja
antaa toisten suorittaa kaikki työnsä ja taistelunsa?
XXXIX. Mitä aateli oikeastaan merkitsee? Siinä, että reippaasti kärsii
toisten edestä, on aateluus, eikä siinä, että velttona antaa toisten
kärsiä puolestaan. Ihmisten johtaja on se, joka seisoo etumaisen
ihmisrivin edellä, uhmaa vaaraa, jota kaikki muut väistyvät ja joka,
jollei sitä voiteta, tuhoaa heidät kaikki. Jokainen jalo kruunu on
orjantappurakruunu.
XL. Työskentelevää maailmaa voidaan yhtävähän kuin taistelevaakaan
maailmaa ohjata ilman tekojen ylevää ritarillisuutta ja ilman vastaavia
lakeja ja sääntöjä.
XLI. Teollisuuden johtajat, jos teollisuutta ylipäänsä voidaan ohjata,
ovat sanan täydellisessä merkityksessä maailman päämiehiä ja
sotapäälliköitä. Jollei heissä ole aateluutta, ei meillä koskaan enää
tule olemaan ylimystöä. Teollisuuden johtajien tulisi todella ajatella,
että he ovat luodut toisesta aineesta kuin verisen nyrkkivallan aikuiset
vanhat päälliköt. Teollisuuden päämiehet ovat todellisia taistelijoita,
ja vastaiseksi ainoat todelliset. Taistellen kaaosta, epäjärjestystä,
peikkoja ja perkeleitä vastaan johtavat he ihmiskuntaa tässä suuressa,
yleisessä ja yksin oikeutetussa sodassa. Tähdet radoillaan taistelevat
heidän puolellaan ja koko taivas ja maa lausuvat kuuluvasti: "Oikein
tehty!" Menkööt teollisuuden johtajat sydämiinsä ja kysykööt vakavasti
itseltään eikö siellä ole muuta kuin rietasta himoa, hienojen viinien ja
kullattujen vaunujen himoa? Sydämistä, jotka kaikkivaltias Jumala on
luonut, en tahdo uskoa moista.
XLII. Teidän urheiden työmiesjoukkojenne tulee sanan parhaimmassa
merkityksessä olla *teidän* joukkojanne, teidän tulee myöntämällä niille
oikeutettu osuus työn tuloksista järkiperäisesti niitä kasvattaa ja
kokonaan toisilla ja lujemmilla siteillä kuin tilapäisellä päiväpalkalla
tehdä heidät todellisiksi veljiksenne ja pojiksenne.
* * * * *
XLIII. Kunnia pienille vähemmistöille, mikäli ne sitä ansaitsevat.
Heidän taistelunsa on usein raskas, mutta aina voitokas, niinkuin
jumalten taistelu. Tancred de Hautevillen[1] pojat valloittivat noin 800
vuotta takaperin koko Italian, laativat siitä elimellisen kokonaisuuden,
jonka kukin jäsen elävänä liittyi toiseen; he perustivat valtaistuimia
ja ruhtinaskuntia. Näiden normandilaisten koko voima oli 4000 miestä;
Italiassa, jonka he julkisessa taistelussa voittivat ja jakoivat
mielensä mukaan, lienee ollut 8 miljoonaa yhtä rotevaa, mustapartaista
miestä kuin nämäkin. Mistä johtui siis, että normandilaisten pieni
vähemmistö voitti tässä näennäisesti toivottomassa taistelussa?
Pääasiallisesti epäilemättä siitä, että oikeus oli heidän puolellaan,
että he epäselvällä, vaistomaisella, mutta oikealla tavalla noudattivat
taivaallista käskyä ja että siis taivas itse päätti, että heidän täytyi
voittaa. Sen lisäksi tuli -- minä näen sen selvästi -- etteivät
normandilaiset tunteneet pelkoa ja olivat valmiit tarvittaessa kuolemaan
asiansa puolesta. Ajatelkaa sitä: semmoinen ihminen vastaa tuhatta
tavallista! Pieni vähemmistö elköön joutuko epätoivoon! Sen tukena on
koko maailmanavaruus ja pilvi näkymättömiä todistajia katsoo sitä.
[1] Muuan 1:sen ristiretken päälliköitä.
XLIV. Mitä taasen tulee "julkisen mielipiteen" voimaan, on se meille
kaikille hyvin tunnettu valta. Sitä pidetään ehdottoman hyödyllisenä ja
arvokkaana, mutta sillä ei suinkaan myönnetä olevan ratkaisevaa eikä
jumalallista voimaa. Tahtoisimme kysyä: mitä jumalallista, mitä todella
suurta on tämän voiman avulla saatu aikaan? Oliko se julkisen
mielipiteen voima, joka pakoitti Columbuksen Amerikaan, tahi joka sai
Johan Keplerin luopumaan ylellisestä elämästä Rudolfin astroloogien ja
silmänkääntäjien parissa ja sen sijaan nääntymään hätään ja puutteeseen,
sillaikaa kun hän sai selville kiertotahtien todellisen järjestelmän?
XLV. Usein on sanottu ja aina uudelleen tulee se toistaa, että kaikki
uudistukset -- siveellisiä lukuunottamatta -- osottauvat turhiksi.
Valtiolliset uudistukset, joita kyllä kiihkeästi vaaditaan, voivat kyllä
tukahduttaa rikkaruohot (myrkylliset ilmiantajat, lukemattomat
hyödyttömät syöpäläiset), mutta ne jättävät maaperän karuksi, joten on
tietämätöntä kantaako se nyt jaloja hedelmiä vaiko uutta rikkaruohoa.
Siveellistä parannusta taasen voimme toivoa vain siinä suhteessa, että
tulee olemaan yhä enemmän ja enemmän hyviä ihmisiä, jotka suopea
sallimus lähettää levittämään hyvää siementä; -- sanan täydellisessä
merkityksessä *kylvämään*, kuten elävä puu levittää siemeniään. Tämä on
kaikkina aikoina ollut hyvän ihmisen tehtävä ja luonne; hän on hyvän
salaperäinen, luova keskipiste: hänen vaikutusvoimaansa ei lainkaan
voida määrätä; sillä hänen työnsä eivät kuole, ne ovat ijäisyydestä ja
ovat ijäiset; ne jäävät alati elämään, uudessa muodossa, yhä laajemmalle
leviävinä, ja niistä uhkuu elämää. Sinä, joka kauhistut aikakautesi
paheita ja kurjuutta ja arvelet, että nykyajan Diogenes tarvitsisi
*kaksi* lyhtyä kirkkaalla päivällä, ajattele toki: aikasi yli ei sinulla
ole mitään valtaa; sinun tehtäväksesi ei ole annettu hukkuvan maailman
pelastamista; vain yhden ainoan ihmisen yli on sinulla täydellinen,
rajoittamaton, vastustamaton valta, -- vapauta hänet, tee hänet
rehelliseksi, niin teet sinä jotakin, teet sinä paljon, ja työsi ja
elämäsi eivät ole olleet turhia.