TEE TYÖTÄ...

I. *Ajattele eläväsi*. Niin, ajattele, että elät! Elämäsi -- vaikka

olisit tomun lapsista halvin -- ei ole turha unelma, vaan ylevä

tosiasia. Se on omaisuuttasi; se on kaikki, mitä sinulla on, jotta sen

keralla voit astua ijäisyyteen. Työskentele siis, kuten tähti taivaalla,

"lepäämättä, mutta kiirehtimättä."

II. On ylevä, juhlallinen, melkein peloittava ajatus jokaiselle

ihmiselle, tuo, ettei hänen elämäntyönsä, joka kerran on ollut, ikinä

ole katoava; oli ihminen miten vähäpätöinen tahansa: hänen työnsä

vaikutus jatkuu ijankaikkisesti, vuosisadasta vuosisataan. Mikä kerran

tapahtuu, on tapahtunut ja yhtynyt rajattomaan, ikuisesti elävään,

ikuisesti vaikuttavaan maailmaan, ja jatkaa täällä vaikutustaan hyvään

tahi pahaan, julkisesti tahi salaa, ijäisesti, aikakaudesta aikakauteen.

Ihmiselämätä voisi verrata virran lähteeseen; sen vähäpätöisen

alkulähteen voi jokainen nähdä, mutta sen loppujuoksua ja päämäärää, kun

se vuosikausia lepäämättä jatkaa vaellustaan outojen tienoitten kautta,

ei kukaan tunne, paitse kaikkivaltias yksin. Onko se yhdistyvä lisäämään

naapurivirtojen voimaa, vai päinvastoin sulattava toiset virrat omaan

uomaansa? Pysyykö se ijäti vähäpätöisenä, nimettömänä purona, jonka

hiljaiset aallot huomiota herättämättä miljoonien toisten purojen ja

virtojen keralla ovat lopulta valuva suuren valtajoen uomaan? Tahi

koituuko siitä ihana Rhein, tahi valtava Tonava, jonka uoma muodostaa

ikuisen rajalinjan maapallolla, kokonaisten kuningaskuntien ja maanosien

rajan ja kulkuväylän? Me emme sitä tiedä; tiedämme vain, että sen juoksu

päättyy valtamereen; sen vedet, vaikkapa niitä olisi vain kourallinen,

*ovat olemassa* eikä niitä mikään voima maailmassa kykene hävittämään

eikä pysäyttämään niiden juoksua.

III. Sinulle on annettu *yksi ainoa koetusaika*; toista ei sinulle

koskaan suoda. Ijäisyydet ovat vierivä, vaihtuva uusiin, mutta et voi

saada toista koetusaikaa elääksesi.

IV. Jokainen, jolla on silmät, voi nähdä taivaalla kiintotähtiä ja

ikuisia aurinkoja. Tänäpänä -- samaten kun joka ainoa päivä -- puhuu

jumalten ääni ihmisessä ja ihmiselle -- puhuu kaikille .... vaikka

tuskin kukaan sitä tottelee -- puhuu selvästi: "Nouse ylös, herää,

Aatamin poika, aikasi poika; koeta kehittää, saada jumalalliseksi tätä,

tuota ja -- etupäässä itseäsi. Tee työtä, elä uinaile; sillä on tuleva

yö, jolloin ei kukaan voi työskennellä." -- Kenellä on korvat ja tahtoo

kuulla, voi kuulla nämä sanat vielä tänäkin päivänä.

V. Työ on alati jalostavaa, niin, siinä on jotakin pyhää. Vaikka ihminen

olisikin peräti unhoittanut korkean kutsumuksensa, niin kauvan kun hän

todella ja vakavasti tekee työtä, voi hänestä toivoa jotakin hyvää --

ainoastaan jouten olossa, laiskottelussa piilee ikuinen epätoivo. Työ on

alati, oli se miten halpaa, miten itsekästä tahansa, sopusoinnussa

luonnon kanssa. Jo työnhalukin johtaa yhä enemmän totuuteen ja

seuraamaan luonnon lakeja ja vaatimuksia, jotka ovat itse totuus.

Maailmamme viimeinen evankeliumi on: Tunne työsi ja tee sitä. "Tunne

itsesi," -- tarpeeksi kauvan on tuo onneton "itsesi" vaivannut sinua, ja

luulen, ettet ikinä sitä opikaan tuntemaan. Elä siis pyri siihen, että

opit tuntemaan itsesi, sillä sinä olet olemus, jota et koskaan opi

täysin tuntemaan. Parempi on oppia tuntemaan elämäntyösi, oikean työsi,

ja työskentele siinä kuten Herkules! Tämä on kaikitenkin parempi elämän

ohje.

On kirjotettu: "Työllä on suunnaton merkitys"; -- ihminen kehittyy

täydellisemmäksi työn kautta. Karut metsämaat raivataan, rikkaruohot

kitketään pois, niiden sijalle syntyy viljavia vainioita ja upeita

kaupunkeja, ja samalla lakkaa ihminen itsekin olemasta rikkaruohoja

kasvava pelto tahi hedelmätön, karu erämaa. Tiedämmehän että

halpa-arvoisinkin työ saattaa ihmisen sielun, heti kun hän todenteolla

ryhtyy siihen, niin sanoaksemme todelliseen sopusointuun. Epäilykset,

epäluulot, himot, katumus, suru, suuttumus, jopa epätoivokin -- kaikki

nämä väijyvät hornanhenkien tavoin sekä halvan päiväpalkkalaisen että

jokaisen muun ihmisen sielua. Mutta jos hän urheasti ja innolla ryhtyy

työhön, vaikenevat pahat henget ja matelevat tyytymättöminä takaisin

pimeisiin tyyssijoihinsa. Ihmisestä tulee täten *ihminen*. Työn pyhä,

hehkuva innostus on kuten puhdistava tuli, joka haihduttaa kaikki

myrkylliset ainekset, ja jonka sakeimmastakin savupyörteestä leimahtaa

esiin kirkas, pyhä liekki!

Kohtalolla ei itse asiassa olekaan muita keinoja meidän kehittämiseksi.

Muodoton sekasorto, kaaos, tulee, niinpian kun se joutuu pyörivään

liikkeeseen, yhä enemmän pyöreäksi ja sen ainekset lajittuvat

painovoiman vaikutuksesta pallomaisiin kerroksiin. Se ei enää ole kaaos,

vaan pyöreä, tasapainossa pysyvä maailma. Mitäpä tulisi maapallostamme,

jos se äkkiä lakkaisi pyörimästä? Niin kauvan kun vanha maapallomme

pyörii, tasoittavat säännöttömyydet toisensa, erisuuret pysyvät

tasapainossa -- säännöttömyydet tulevat toisin sanoen säännöiksi.

Oletko koskaan nähnyt savenvalajan kaavailupyörää -- tämä laitos on

kunnioitusta herättävä, sillä semmoista käytettiin jo profeetta

Hesekielin aikoina, kenties paljoa aikaisemminkin? Miten ihmeteltävästi

muodostuvat jykeät savimöhkäleet ainoastaan nopean pyörimisen

vaikutuksesta siroiksi, säännöllisen pyöreiksi kulhoiksi ja vadeiksi. Ja

ajatelkaamme nyt, että uutteran, taitavan savenvalajan täytyisi

työskennellä ilman kaavapyörää, että hänen täytyisi muovailla astiansa

-- eli oikeammin niiden rumat jälennökset -- paljain käsin savea

sotkemalla! Me voisimme verrata tämmöistä savenvalajaa kohtaloon, joka

turhaan koettaa muovailla velttoa, ja työhön halutonta ihmissielua.

Laiskasta, työhaluttomasta ihmisestä ei suopeinkaan kohtalo -- samaten

kuin taitavinkaan savenvalaja ilman pyöräänsä -- voi muovailla muuta

kuin epäonnistuneen teoksen. Tuhlattakoon siihen miten paljon kallista

väriä ja kultausta tahansa, se on ja pysyy alati epäonnistuneena. Siitä

ei synny kunnollista astiaa, vaan kehno, vino, muodoton tekele -- jonka

vikoja ja kelpaamattomuutta maalaus ja kultaus turhaan koettavat

peittää! Muistakoon laiska ihminen tämän.

Siunattu on hän, joka on löytänyt työnsä; hänen ei tarvitse pyytää muuta

siunausta. Hänellä on siunaus ja se on häntä seuraava. Samoinkuin

vapaana virtaava, ihmiselämän tympäsevän nevan kautta ylevin voimin

kaivettu kanava, samoinkuin yhä syvemmäksi, valtavammaksi kasvava joki

huuhtoo se ummehtuneet, saastaiset vedet vähitellen etäisimpienkin

ruohonkorsien juurilta ja muuttaa tauteja synnyttävän, myrkyllisen nevan

viheriöiväksi, hedelmälliseksi laitumeksi, jonka läpi virtaa

kirkasvesinen joki. Oli virta suuri tahi pieni, se on kuitenkin yhtä

*arvokas* laitumelle, jonka hyväntekijä se on.

Työ on elämätä. Työmiehen sisimmässä sydämessä on tuo jumalallinen

voima, tuo pyhä, taivaallinen elämänneste, jonka Jumala itse on häneen

puhaltanut. Hänen sydämensä sisällinen pyrkimys saa hänen ylevät

tunteensa hereille -- johtaa hänet tietoon, "itsensätuntemiseen" sekä

muihin hyveisiin, niinpian kun työ todella alkaa. Tietoonko? Niin,

omista itsellesi tiedot, jotka itse työnteko sinulle tarjoo, sillä

luonto itse vahvistaa ja hyväksyy nämä tiedot. Oikeastaan ei sinulla

muita tietoja olekaan, kuin mitä työssä olet saavuttanut; kaikki muu on

ainoastaan edellytystä, oletettuja tietoja; asioita, joista eri koulut

väittelevät, jotka liitelevät pilvien tasalla ja aiheuttavat

loppumattomia tieteellisiä keskusteluja, kunnes ne työssä toteutamme ja

saamme selville. "Epäilykset, olivat ne sitten mitä laatua tahansa,

voidaan ainoastaan toiminnan avulla tyydyttävästi ratkaista."

Ja tunnetko sen ohessa kärsivällisyyden, rohkeuden, lannistumattomuuden

arvon, kykenetkö empimättä tunnustamaan erehdyksesi ja seuraavalla

kerralla menettelemään taitavammin? Kaikkia näitä hyveitä et voi

mitenkään muuten saavuttaa kuin taistelemalla todellisuuden

kovakouraisia voimia vastaan. Asetettakoon urhea Sir Christopher

mustuneiden, kokoonluhistuneiden kiviraunioitten, ennakkoluuloisten,

rakennustaidetta vihaavien piispojen, turhantarkkojen virkamiesten ja

tylsäjärkisten uskonnonpuolustajien keskelle, ja katsokaamme voiko hän

saada St. Paulin-tuomiokirkkoa nousemaan ilmoille näistä aineksista vai

eikö! Raakoja, häikäilemättömiä ja uppiniskaisia ovat kaikki esineet ja

olennot, alkaen työlakkoisista muurareista ja irlantilaisista

tulenkantajista aina tylsiin, uskonvimmaisiin Neil Gwynin puolustajiin,

turhantarkkoihin virkamiehiin ja ahdasmielisiin, rakennustaidetta

vihaaviin piispoihin. Kaikki nämä esineet ja olennot eivät ole olemassa

Christopherin eikä hänen tuomiokirkkonsa, vaan oman itsensä vuoksi!

Christopherin tulee saada voitto heistä kaikista ja poistaa vastukset

tieltään, jos hän vain siihen kykenee. He ovat kaikki häntä vastaan.

Itse oikeutta harrastava luontokin, jonka suuretiede ja rakennustaide

eivät ole näkyvissä, vaan sydämeen kätkettyinä -- itse luontokin on vain

osaksi hänen puolellaan ja on kokonaan nouseva häntä vastaan, jollei

hänen onnistu sitä alistaa, voittaa! Entäs rahat, mistä hän ne saapi?

Englannin hurskas anteliaisuus on kaukana täältä; se ei avoimin sylin

riennä vastaan sanoen: "Tässä minä olen;" -- sitä on puhuteltava,

ennenkuin se voi vastata. Hurskas anteliaisuus ja kaikki apu vaikenevat

ja ovat yhtä näkymättömät kuin jumalat, mutta esteet ja lukuisat

vastukset ovat lähellä, ovat äänekkäät. Oi urhea Sir Christopher, luota

sinä vaan edellisiin ja taistele parhaasi mukaan jälkimäisiä vastaan.

Voita ja alista ne uutteruudella, kärsivällisyydellä, kestävyydellä ja

voimalla, ja vihdoin olet riemuiten sovittava viimeisen rakennuskiven

St. Paulin tuomiokirkon kupukattoon, tuomiokirkon, joka kautta

vuosisatojen on oleva muistomerkkinäsi!

Niin, kaikki apu, tuli se sitten luonnon tahi ihmisten puolelta, on niin

sanoaksemme mykkä; se ei tule itsestään, sitä täytyy nähdä, sitä täytyy

kutsua. Jokainen jalo työ tahi teos näyttää alussa "mahdottomalta."

Todellisuudessa ovatkin jokaisen ylevän teon mahdollisuudet

mittaamattoman laajalle hajautuneet, käsittämättömät, niin että

ainoastaan uskon avulla voi ne käsittää. Sinun tulee Gideonin tavoin

levittää taljasi telttasi oven edustalle, jotta saisit selville onko

laajan taivaan kannen alla vielä siunausta tuottavaa aamukastetta

jälellä vai eikö. Sydämesi ja elämäntyösi tulee olla tämmöinen

ihmeellinen Gideonin talja, joka äänettömällä rukouksella levitetään

taivas-alle, ja rajattomista avaruuksista olet saava osaksesi tarpeeksi

siunausta tuottavaa kastetta!

Kaikkea ihmistyötä voisi verrata uimarin ponnistuksiin. Suunnaton

valtameri uhkaa niellä hänet, ja jollei uija rohkeasti sitä vastusta,

panee se uhkauksensa toimeen. Mutta uimari ponnistelee lakkaamatta, hän

uhmaa, kamppailee merta vastaan, ja katso, miten kuuliaisena meri häntä

kannattaa pinnallaan ja vihdoin voittajanaan vie päämäärään. "Näin on,"

sanoo Goethe, "kaiken laita, mihin ihminen tässä maailmassa ryhtyy."

Sä uljas merisankari, pohjoismainen merikuningas, -- Columbus,

sankarini, kuninkaallisin meren valtiaista! Ympäristösi ei ole rohkeutta

elvyttävä, purtesi kulkee hirvittävien syvyyksien päällä tuntemattomiin

kohtaloihin. Sinua ympäröi joukko kapinoivia, toivottomia pelkureita,

takanasi väijyy häpeä, ja turmio, edessäsi on tulevaisuuden synkkä

verho. Veljeni, nuo raivokkaat vesivuoret, jotka kohoovat ilmoille

penikulmia syviltä alustoiltaan, eivät ole yksin sinun vuoksesi

olemassa. Minusta näyttää niillä olevan muutakin tekemistä kuin kantaa

sinua eteenpäin, ja ulvovat tuulet, jotka kaaoksen ja mittaamattomien

avaruuksien halki pyörivät hurjaa tanssiaan, eivät lainkaan kysy

täyttävätkö ne suotuisasti pähkinänkuoripurtesi pienet purjeet. Sinä et

ole ihmiskielin puhuvien ystävien parissa, veljeni, vaan suunnattomien,

mykkien, raivokkaiden ja ulvovien hirviöiden temmellyksessä. Salattuna,

kaukana, näkymättömänä on apu kaikkien mielestä, ainoastaan sinun

sydämesi käsittää missä apua on tarjolla; ja, katso, sinä saatkin apua.

Kärsivällisesti odotat, kunnes hurja lounasmyrsky on raivonnut loppuun

ja muuttuu sinulle suotuisaksi -- itätuuleksi -- jolloin rohkeasti voit

jatkaa matkaa. Sinä pidät hillittömän, kapinoivan miehistön ankarassa

kurissa; heikkoja ja empiviä rohkaiset hilpeällä rohkeudellasi; et ole

huomaavinasikaan -- omiasi ja toisten -- valituksia, mielettömyyttä,

väsymystä, heikkoutta ja epäilyjä. Sinä osaat vaijeta -- vaikenemisesi

on syvempi kuin valtameren synkät syvyydet -- yksin Jumala voi mitata

vaikenevan sielusi syvyyden. Sinusta on koituva suuri mies. Niin, minun

merisankarini, sä maailmankuulu purjehtija, sinä olet oleva *suurempi*

kuin tämä pauhaava, ääretön maailma ympärilläsi. Valtavalla sielullasi

masennat sen, kuten painiskelija kietoo vastustajan käsivarsiinsa, ja

pakoitat sen kuljettamaan sinua eteenpäin -- tuntemattomaan Amerikaan --

tahi minne Jumala hyväksi näkee!

VI. Todellisuudessa on kaikki oikea työ uskontoa, ja jokainen uskonto,

joka ei ole työtä, menköön etsimään kannattajia bramiinien,

antinomialaisten, tanssivien dervishien luona, tahi missä tahansa; minä

en ainakaan siitä huoli. Tuo vanhojen munkkien sananparsi: _Laborare est

orare_, tehdä työtä on rukoilla, ansaitsee ihailuamme.

Kaikkia saarnattuja evankeliumeja vanhempi on tuo, ei koskaan

julistettu, sanaton, mutta häviämätön, ikuisesti kestävä evankeliumi:

Tee työtä ja löydä siinä siunauksesi. Ihminen, maan ja taivaan lapsi,

etkö sisimmässä sydämessäsi tunne henkistä kehoitusta, kutsumusta

työhön, joka polttaa kuni vaivoin kytevä tuli antamatta sinulle rauhaa,

kunnes seuraat sen kehoitusta ja ryhdyt hyödylliseen työhön! Mitä on

kelpaamatonta ja autiota, sen teet sinä kelvolliseksi, viljavaksi,

sinulle kuuliaiseksi ja hedelmää kantavaksi. Kaikkialla, missä tapaat

epäjärjestystä, on sinun ikuinen vihollisesi. Käy reippaasti siihen

käsiksi ja masenna se; tee siitä järjestelmä, joka ei kuulu kaaokseen,

vaan on järjelle, jumaluudelle ja sinulle alamainen! Tiesi varrella

kasvavat ohdakkeet nyyhdä pois, jotta niiden sijaan kasvaa korsi

hyödyllistä ruohoa, pisara ravitsevaa maitoa. Sinä näet pumpulipensaan,

jota tähän saakka kukaan ei ole käyttänyt hyväkseen; kokoo sen valkoisia

kuituja, kehrää ne, kudo ne, jotta arvottomien kuitujen sijaan tulisi

hyödyllisiä kudoksia, joilla ihmisen alaston iho voidaan verhota.

Mutta ennen kaikkea missä tapaat tietämättömyyttä, tyhmyyttä ja

raakuutta, ryhdy uupumatta työhön, eläkä lepää, niinkauvan kun elät,

vaan tee uutterasti työtä, Jumalan nimessä. Korkein Jumala käskee sinun

niin tekemään, ja jos sinulla on korvat kuulla, kuulet tämän käskyn. Ja

hän käskee sen myös äänellä, joka ei koskaan ilmene sanoissa, joka

herättää suurempaa kunnioitusta kuin ukkosen jylinä muinoin Sinain

vuorelta tahi hirmumyrskyn pauhina, sillä eikö sinulle puhu samaa myös

rajattomien ijäisyyksien, kointähden tuolla puolen olevien maailmojen

*vaikeneminen*? Vielä syntymättä olevat vuosisadat, ikivanhat haudat

tomuksi rauenneine ruumiineen, niin, ammoin sitten kuivaneet kyyneleet,

jotka kostuttivat näitä hautoja -- eivätkö ne kaikki puhu sinulle, mitä

ei yksikään korva vielä ole kuullut? Kuoleman syvät valtakunnat,

kiertotähdet, jotka eivät ikinä lepää radoillaan, koko ääretön avaruus

ja kaikki aikakaudet julistavat sinulle lakkaamattoman, mykän

kehoituksen: Sinun, samoinkuin jokaisen ihmisen, tulee tehdä työtä,

niinkauvan kun on päivä, sillä sitten tulee yö, jolloin ei kukaan voi

työskennellä.

Kaikki oikea työ on pyhää; jokaisessa oikeassa työssä, vaikka se olisi

halpaa käsityötä, on jotakin jumalallista. Työn perusta täyttää koko

maapallomme pinnan, sen huippu ulottuu taivaaseen. Otsan hiki ja siitä

alkaen aina aivojen hikeen, sydämen hikeen, jota ovat synnyttäneet

Keplerin laskut, Newtonin perustelmat, kaikki tieteet, sankarirunoelmat,

sankarityöt ja marttyyrien kärsimykset, on kaikkien ihmisten osana ja

samaten myös "kuolemantuskan verinen hiki," jota sanotaan

jumalalliseksi.

Ken olet sinä, veljeni, joka vaikeroit elämäsi raskasta työtä ja

vaivoja? Elä valita. Käännä katseesi ylöspäin, väsynyt veljeni. Katso,

siellä Jumalan ijankaikkisuudessa ovat työtoverisi. He elävät vielä, he

yksin elävät, nuo kuolemattomat, taivaalliset olennot. Heikko

inhimillinen muistimmekin käsittää heidät pyhimyksiksi, sankareiksi,

jumaliksi. He yksin elävät kaikkein aikojen yli, asuvat äärettömissä

avaruuksissa. Taivas on tosin ankara, mutta se ei ole sinulle

pahansuopa. Taivas on lempeä, kuten jalo äiti, kuten tuo spartalainen

äiti, joka antoi pojalleen kilven sanoen: "Sen keralla, poikani, tahi

sen päällä!" Myöskin sinä saat kunnialla palata kotiin; myöskin sinä

tulet -- elä sitä epäile -- kunnialla palaamaan kaukaiseen kotiisi, jos

taistelussa säilytät kilpesi! -- Ijäisyyksissä ja kuoleman syvimmissä

valtakunnissa et sinä ole muukalainen, vaan kansalainen. Elä valita;

eiväthän spartalaisetkaan valittaneet.

Ja ken olet sinä, joka julkisesti kerskut elämäsi toimettomuudesta ja

mielihyvällä näyttelet kullattuja vaunujasi pehmeine patjoineen, missä

sinä kädet ristissä toimettomana uinailet? Katso ylös, katso alas,

ympärillesi, eteesi tahi taaksesi, näetkö missään *joutilasta* sankaria,

pyhimystä, jumalaa tahi edes paholaista? Et missään näe semmoista.

Taivaassa, maan päällä, vesissä eikä maan alla ei ole ketään sinun

kaltaistasi. Olet siis luomakunnan merkkiteos, jommoisia tapaa

ainoastaan tällä merkillisellä vuosisadalla! Tässä maailmassa on vain

yksi ainoa hirviö, ja se on laiskottelija, tyhjäntoimittaja. Mikä on

tämmöisen olennon "uskonto"? Että luontoon ainoastaan mielikuvituksen

tuote, missä viekas kerjääminen ja varastelu antavat parhaat tulokset;

että Jumala on valhe, ja että ihminen ja hänen elämänsä myös ovat

valhetta. -- Voi, kuka meistä voi todella sanoa: minä olen tehnyt työtä?

Uskollisimmatkin meistä ovat hyödyttömiä palvelijoita, ja uskollisimmat

meistä tietävät sen parhaiten. Uskollisimmatkin voivat sanoa: "paljon

elämästäni on mennyt turhaan, tuhlattu!" Mutta mitä tulee sitten sen,

jolla -- paitse "juhlatilaisuuksissa" -- ei ole mitään muuta työtä kuin

toimetonna viettää päivänsä ja siittää poikia, jotka samoin tulevat

elämään työttöminä, mitä tulee hänen sanoa itsestään, jos mieli antaa

totuudelle kunnia?

Mitä työn palkkaan tulee, voitaisiin siitä esittää lukemattomia

mielipiteitä, ja siitä puhutaan, väitellään ja kirjoitetaan lakkaamatta,

loppumattomiin. "Kunnon työmies ansaitsee kunnon palkan," on mitä

kohtuullisin vaatimus. Rahapalkka, "joka parhaiksi riittää pitämään

työmiehen hengissä, jotta hän jaksaa työskennellä edelleen," on sekä

etevälle että kehnolle työntekijälle välttämätön, jos mieli heidän

lainkaan tulla toimeen tässä maailmassa!

Vielä tahdon mainita yhden asian, joka koskee etupäässä jaloja ja

jaloimpia työntekijöitä täällä maailmassa: jokainen jalo työ saa

palkkansa taivaassa; missään muualla ei sitä palkita. Yhtävähän

Englannin valtiopankki kuin mikään muukaan pankki tahi rahalaitos tuntee

sinua, ylevä sielu; turhaa on sinun sieltä etsiä hyvitystä. Inhimilliset

pankit eivät sinua tunne. He oppivat tuntemaan sinut vasta vuosisatojen

vierittyä, kun useita sukupolvia jälkeesi on siirtynyt maan poveen ja

kun heidän palkintonsa eivät enää voi sinua saavuttaa.

Mutta tarvitsetko sitten itse asiassa mitään palkintoa? Sekö olikin

päämääräsi ja elämäntyösi, että jaloutesi palkinnoksi saisit täyttää

vatsasi makupaloilla, elää ylellisesti ja mukavasti ja olla täällä

maailmassa tahi tulevassa maailmassa kuten ihmiset sanovat:

"onnellisena"? Vastaan puolestasi pontevasti: Ei! Uuden ajan koko

henkinen salaisuus on siinä, että voit sydämestäsi, sielustasi vastata

moisiin kysymyksiin: ei.

Veljeni, urhean ihmisen tulee lahjoittaa henkensä. Anna se lahjaksi,

neuvon sinulle, sillä ethän toki odottane, että se sinulta *ostetaan*?

Mikä hinta voisi sinua tyydyttää? Jumalan koko luomakunta, koko rajaton

avaruus, ajan ijankaikkisuus ja kaikki mitä ne sisältävät, siinä olisi

hinta, joka sinua tyydyttäisi -- ainoa, joka sitä tekisi, minkä itsekin

myöntänet, jos tahdot olla suora. Elämäsi on sinulle kaikki ja sinä

vaatisit siitä myös kaikki. Olethan tietämätön kuolevainen; eli

oikeammin: olet kurja, *ijäinen* kuolevainen, joka täällä ahtaassa,

vankilassasi näytät niin tietämättömältä. Sinä et koskaan voi myydä

elämääsi tahi sen osaakaan kyllin tyydyttävästä hinnasta. Lahjoita se

kuninkaallisesti -- elä anna hinnan tulla kysymykseen. Silloin olet

tavallaan saanut siitä *kaikki*! Sankarimaisen ihmisen -- ja eikö

Jumalan kiitos jokaisessa ihmisessä piilekin uinaileva sankari? --

täytyy kaikkina aikoina, kaikissa tilaisuuksissa tehdä täten.

Sankarimaisina aikoina, mutta myöskin veltostuneimpinakin, täytyy hänen

sanoa, kuten Burns ylpeästi ja samalla nöyrästi sanoi skotlantilaisista

lauluistaan: "Kautta taivaan, niitä joko ei voi ostaa rahalla tahi ovat

ne arvottomia; en senvuoksi huoli kultakolikoistanne!" Nuo pienet laulut

olivat siihen aikaan, jolloin esiintyi niin paljon rumaa ja alhaista,

todellakin taivaallisen soitannon kastepisaroita.

Itse asiassa olemme täysin samaa mieltä kuin nuo vanhat munkit: Laborare

est orare. Tuhansissa merkityksissä, niin yhdessä kuin toisessakin

tapauksessa on todellinen työ rukoilemista. Työntekijä, oli hänen työnsä

mitä laatua tahansa, ruumiillistuttaa, toteuttaa mielikuvituksensa

luomia kuvia ja jokainen työntekijä on tavallaan siis runoilija. Hän

itse suunnittelee työnsä -- oli se sitten mitätön savikulho, tahi

eepillinen runoteos -- ja suunnitelma on hänen henkistä omaisuuttaan.

Kaikille muille se on tuntematon, mahdoton, niin, itse luonnollekin on

asia, tahi esine, jota ei vielä ole olemassa; "mahdottomuus," koskei

sitä ole olemassa. Näkymättömien voimien tulisi suojella tämmöistä

työmiestä, sillä hän työskentelee aatteen, näkymättömän, puolesta. Mutta

jos hän työssään noudattaakin vain näkyvien voimien -- maailman --

tahtoa, silloin hän kernaammin voisi jättää työnsä tekemättä. Sillä

siitä ei koskaan tule mitään täydellistä -- petollinen varjoteos vain.

Oi runoilija, sinun mietitystä teoksestasi koituu tämmöinen varjoteos,

jollet sitä kirjoita itse aatteesi, vaan kustantajan, palkkion,

arvostelijain ja yleisön suosion vuoksi; katso, siitä ei tule mitään,

sillä siinä ei ole totuutta! Vaikka se olisikin painettu, nidottu,

arvosteltu, kiitetty ja myyty 20 painosta siitä -- se ei merkitse

mitään! Teoksesi on henkisessä, ei rahallisessa merkityksessä, arvoton,

merkityksetön; se on varjoteos, se pyrkii itse lepoon, unholaan, ja on

pian katoova kaaokseen, josta se on kotoisinkin.

Se, joka ei työssään todenteolla pyri tutustumaan näkymättömään,

mykkään, ei koskaan itse pääse näkyviin, saavuta puheenlahjaa. Sinun

täytyy oleskella pimeydessä, varjojen valtakunnassa, ja Herkuleen tavoin

kärsiä ja ponnistella kauvan, jos mieli voitokkaana jälleen astua

auringonvaloon. Samaten kuin taistelussa -- ja eikö se todella olekin

taistelua? -- ei sinun tule peljätä tuskaa eikä kuolemaa, silloin olet

voittava. Samoinkuin Dante'n tulee sinunkin "työssäsi laihtua useaksi

vuodeksi." Maailma ja sen palkinnot, arvostelut, neuvot, avustus ja

esteet, siinä on myrskyisä meri, kaaos, jonka poikki sinun täytyy uida

ja purjehtia. Sinun ei tule suunnata purttasi aaltojen eikä

merivirtojen, vaan yksin ohjaavan tähtesi mukaan. -- "Se tu segui tua

stella!" Vain tähtesi mukaan, joka milloin kirkkaana loistaa kaaoksen

yläpuolella, milloin taasen himmenee, jopa näennäisesti sammuukin, tulee

sinun ohjata kulkusi. Oi, se on ylevä tehtävä, näyttää minusta, täten

raivata tiensä kaaoksen ja hornan synkkien pimeyksien läpi!

Vihreätulisilmäiset lohikäärmeet väijyvät sinua, kolmipäiset kerberukset

koettavat sinua houkutella -- ja ne voivat olla varsin houkuttelevia!

"Eccovi l'uom ch'è stato all' Inferno." Sillä sinä vaellat, kuten

runoilija Dryden sanoo, hulluuden valtakunnassa, ja seuralaisesi eivät

suinkaan ole miellyttäviä! Saat avoimin silmin katsella mielipuolisuuden

rajatonta, pohjatonta, pimeätä valtakuntaa ja saat sieltä uutta

viisautta, samoinkuin Eurydice Tartaruksesta. Mitä suurempi viisaus,

sitä lähempänä on se hulluutta. Näin on todella laita ja hämmästyen ja

kauhistuen huomaat, miten suurin viisaus, jota täällä maailmassa

kunnioitetaan, usein käsittää joukon hulluuden valtakunnasta siihen

tarttuneita piirteitä ja sävyjä.

Kaikki työt -- jokainen omalla tavallaan -- ovatkin hulluuden

muuttamista järjeksi; -- ja tämä on kieltämättä uskonnollinen toimitus,

jota ei ilman uskontoa voida suorittaa. Muulla tavoin ei teoksesi ole

itsenäinen, se on silmänpalvelusta, ahnasta palkkionhaalimista,

joutuisien ja aikaa myöten yhä arvottomampien varjoteosten valmistusta

palkan edestä. Sen sijaan että ohjaisit sieluja maallisilla ja

taivaallisilla teillä, esität heille keinotekoisia ihmisnukkeja ja

heidän suurtöitään. Voi, koko maapallomme on nykyään täynnä tämmöisiä

varjoteoksia -- kenties sangen kauniita ulkonäöltään, mutta

todellisuudessa peräti arvottomia, Jumalan ja ihmisten kiroomia! Ei

kukaan ihminen -- ei edes halvin käsityöläinenkään -- voi työskennellä

uskonnotta. Kaikki ihmiset, jotka eivät työskentele, kuten seuraisi

suuren työnjohtajan silmä heidän työtään, työskentelevät väärin,

petollisesti, itselleen ja sinulle onnettomuudeksi.

VII. "Tehdä työtä on rukoilla;" niin, varsin tärkeässä merkityksessä,

mutta nykyaikana -- pintapuolisen rukouksen ja jumalanpalveluksen

aikakaudella -- ei kukaan voi sitä tehdä oikealla tavalla. Mutta ken

käsittää sen oikean merkityksen, käsittää myös, että se on tulevaisuuden

*ennustus*; viimeinen evankeliumi, johon kaikki muut sisältyvät. Sen

temppelinä ovat äärettömät avaruudet -- oletko sitä koskaan nähnyt?

Valtava linnunrata on sen kattona, maat ja meret sen lattiana ja

kaikkivaltiaan tähtien ympäröimä valtaistuin sen alttarina. Saarnana ja

virsinä ovat kaikkien urheiden, ylevien ihmislasten jalot sankarityöt

sekä kärsimykset. Ja temppelin urkurina ovat tuulet, valtamerien pauhina

sekä kohtalon ja historian syvät, juhlalliset äänet.

VIII. Ihmisen elämäntyönä täällä maailmassa on työnteko. On koittava

päivä, on tuleva aika, jolloin se, jolla ei ole työtä, ei rohkene

näyttäytyä aurinkokunnassamme, vaan pyrkii jonnekin avaruuden

äärimmäisiin perukoihin katsomaan onko missään kiertotähdessä tyyssijaa

laiskurille.

IX. Jokaisen ihmisen kohtalona täällä matoisessa maailmassa on olla

ensin oppipoikana, sitten työmiehenä, tahi sanokaamme: oppilaana,

opettajana ja mestarina. Itse luonto on hänelle antanut oppimiskyvyn. Me

elämme maailmassa, jota pidämme rajattomana; tietomme siitä ovat vielä

niin rajoitetut, että jokainen selville saatu uusi totuus kumoaa eli

ainakin rajoittaa asioita, joita tähän saakka pidettiin horjumattomina

totuuksina. Jos ihminen alati pysyisi oppilaan kannalla, jonka ei

tarvitse mitään itse keksiä, eikä korjata; jos maailmankäsityksemme

olisi niin täydellinen, ettei siinä olisi mitään oikaistavaa, silloin

olisi ihminen myös henkisesti kuollut ja sukukuntaa, jota nykyään

sanotaan ihmiseksi, ei enää olisi olemassa.

X. Miten tosi onkaan taru Sfinksistä, joka lepäsi valtatien varrella,

esitti vaeltajalle arvoituksensa ja repi heidät kappaleiksi, jolleivat

he osanneet sitä selittää.

Tämmöinen sfinksi on elämämme kaikille ihmisille ja inhimillisille

yrityksille. Luonto on samaten kuin sfinksi taivaallinen, herttainen ja

suopea. Sillä on jumalattaren kasvot ja rinnat, mutta leijonan ruumis ja

käpälät. Siinä on taivaallista kauneutta -- luonnon viisas järjestyshän

onkin jumalallista -- mutta samalla siinä on myös synkkää, peloittavaa

hurjuutta, jolla se osottaa vihamielisyyttään. Ja sfinksin tavoin se

esittää meille arvoituksensa. Jokaiselta ihmiseltä kysyy se joka päivä

hiljaa mutta peloittavan vakavasti: Tiedätkö mitä tämä päivä merkitsee?

Koetatko tehdä viisaasti, mitä sinun tänäpänä tulee tehdä?

Luonto, kohtalo, olemassa olo, koko maailma -- tahi miten tuota sanoin

selittämätöntä tosiasiaa, jonka keskustassa elämme ja taistelemme,

nimitämmekään -- eikö se todella ole kuten taivaallinen morsian, jonka

rakkauden viisas ja urhea mies, joka käsittää ja seuraa sen käskyjä, voi

saavuttaa; kun taas sille, joka ei kykene sitä käsittämään, se on julma,

turmiota tuottava pahahenki?

Selitä sen arvoitus ja sinulle käy hyvin, menestys seuraa sinua. Jollet

sitä selitä, jos menet ohi sitä huomaamatta, on se itse antava

selityksen. Selitys tapahtuu silloin kynsin ja hampain, sillä luonto on

tällöin raivostunut naarasleijona, joka kuurona rukouksillesi julmasti

raastaa sinut kappaleiksi. Et enää ole sen rakastettu sulho, vaan sen

raadeltu uhri; se kohtelee sinua kuten orjaa, joka on yllätetty

petoksesta.

Kansakuntien laita on samoin kuin yksilöidenkin. Osaavatko he ratkaista

kohtalon arvoitusta?

Tässä piileekin kaikkien onnettomien kansallisuuksien ja kurjien

ihmisten kohtalon salaisuus. He ovat unhoittaneet oikean, sisällisen

totuuden ja tavoittelevat ulkonaisia varjototuuksia. He vastaavat

*väärin* sfinksin arvoitukseen. Tyhmät ihmiset *eivät voi* antaa siihen

oikeata vastausta! Tyhmät ihmiset pitävät häilyviä, petollisia

virvatulia totuuden ikuisena valona, ja he eksyvät vähitellen yhä

kauvemmaksi totuudesta.

Tyhmät ihmiset luulevat, ettei maailmassa olekaan oikeutta, syystä ettei

pahaa työtä rangaista heti -- paitse sattumalta. Niin, pahan työn

rangaistus voi seurata parin päivän kuluttua teosta, se voi viipyä pari

vuosisataa, mutta se seuraa *varmasti*; se on varmempi kuin elämä -- se

on yhtä varma kuin kuolema! Maailman keskustana, ihmiselämän pyörteissä,

on vielä tänäkin päivänä Jumala, ja hänen kätensä ohjaa kaikkea yhtä

varmasti kuin vanhimpina aikoina. Ja maailman suuri henki on

*vanhurskas*.

XI. Puhuttu sana, kirjoitettu runoteos ovat, sanotaan, ihmisen henkisiä

tuotteita; eikö siis tehty työ olisi sitä? Järki, nero, kärsivällisyys,

taito, työkyky, innostus, siveys, -- sanalla sanoen ihmisen kaikki kyvyt

-- ilmenevät hänen työssään. Työnteko on luonnon ja sen ikuisten,

muuttumattomien lakien koettelemista -- ja ne kyllä tuomitsevat oikein

ihmisen työn. Niin paljon hyvettä ja kykyä siinä oli, niin paljon eikä

enemmän! Työntekijä osasi sovittaa työnsä minun ikuisten lakieni kanssa

sopusointuun, niinkuin hänelle käskin -- ja se onnistui hänelle -- tahi:

se ei onnistunut hänelle -- kuten näette!

Työskennellä suuren luonnon vaatimusten mukaisesti -- eikö se ole

hyvettä? Pumpulia voidaan kehrätä, työmiehet kutovat langoista kankaita,

jotka myydään, kaikki tämä on luonnon käskyjen noudattamista. Jollei

seurata luonnon käskyjä, ei ole silloin kankaitakaan. Niitä ei ole

olemassa; luonto syyttää sinua, voimasi eivät ole voimia, vaan

kykenemättömyyttä!

Kyky ansaitsee kunnioitusta, sillä se *on* kunniaa. Ihminen, joka

onnistuu työssään, on *ihminen* sanan kauneimmassa merkityksessä.

XII. Todellakin, maailmassa ei ole mitään kuollutta; se mitä sanomme

kuolleeksi, on ainoastaan muuttunutta, sen voimat vaikuttavat

päinvastaiseen suuntaan. "Lehdellä, joka mätänevänä liitelee kosteassa

ilmassa," on joku sanonut, "on vielä voimaa -- miten kykenisi se muutoin

mätänemään?" Koko suunnaton maailmamme on kokoonpantu lukemattomista

eriluontoisista voimista, painovoimasta aina ihmisen ajatukseen ja

tahdonvoimaan; ihmisen vapautta rajoittavat luonnonlait: niistä ei

yksikään ole tehottomana silmänräpäystäkään. Kaikella luodulla on

tehtävänsä, et missään löydä toimettomuutta: graniittivuori, joka

luomisestaan saakka hetki hetkeltä hitaasti hajoaa muruiksi, haihtuva

savupilvi, elävä ihminen, niin, ihmisen työ, ihmisen puhe, kaikki on

toimintaa. Tiedämme, ettei lausuttua sanaa enää voida peruuttaa, saada

tapahtumattomaksi; samaten on myös tehdyn työn laita. "Itse

jumalatkaan," sanoo Pindarus, "eivät voi hävittää tehtyä työtä

olemattomaksi." Niin, tehty on tehty ijäksi; se on tapahtunut ja sen

vaikutus on, oli se sitten kauvan näkyvissä tahi hetikohta kadonnut,

ijäti tuntuva, vaikuttava, tapausten ikuisessa kiertokulussa. Ja mitä

onkaan tämä tapausten ikuinen kiertokulku, jota sanomme maailmaksi,

muuta kuin tehtyä työtä, lukemattomien töiden ja tapausten yhteinen

vaikutus, yhteinen lopputulos? Ja tämä ikuinen lopputulos -- jota ei

kukaan voi laskea eikä kirjoittaa taululleen -- on kuitenkin selvästi

näkyvissä: kaikki mitä on tapahtunut, tapahtuu ja tulee tapahtumaan.

Käsitä minut oikein, se mitä näet on *työtä*, erilaatuisten voimien

tulos, rajaton, ääretön voimameri, mittaamaton kuin ijankaikkisuus itse,

ihana, peloittava ja käsittämätön. Ihminen sanoo sitä maailmaksi,

elämäksi, mutta hänen aivoraukkansa eivät voi sitä käsittää -- tätä

tuhatväristä valokokoelmaa, joka on heikko kajastus valosta, missä asuu

Hän, kaiken luoja, joka ohjaa loistavat tähtisikermät radoillaan,

samoinkuin sinunkin askeleesi.

XIII. Voimakas ihminen on alati löytävä *työtä*, toisin sanoen

vastuksia, tuskaa, niin paljon kuin hänen voimansa sietävät.

XIV. Lahjakas ihminen ei voi syntyä maailmaan semmoisella aikakaudella,

ettei hän löytäisi tarpeeksi työtä; hän ei millään ehdoin voi viettää

koko elämäänsä, ilman ettei siinä ilmenisi ristiriitaisuuksia,

vastuksia, joiden voittamiseen vaaditaan koko hänen voimansa, jos ne

siihen riittävät. Kaikkialla häilyy ihmissielu valon ja pimeyden

vaiheilla, kahden toisilleen vihamielisen valtakunnan: välttämättömyyden

ja vapaan tahdon välillä.

XV. Ei ole ihmiselle vielä koskaan tarjoutunut tilaisuutta, jossa ei

velvollisuuksia tahi ihanteellisia puolia tulisi kysymykseen. Niin,

tässä kurjassa, likaisessa, halveksittavassa todellisuudessa, missä

parhaillaan elät, siinä ovat ihanteesi, eikä missään muualla. Pyri siis

niitä saavuttamaan, ja saavutettuasi ne, usko, elä ja ole vapaa. Narri!

Ihanteesi ovat sinussa itsessäsi, ja itse sinä juuri niitä vastustat.

Olemuksesi on vain raaka-ainetta, josta sinun on ihanteesi muovailtava.

XVI. Mutta teitä, työntekijät, jotka jo olette työssä, olette kokeneita,

jaloja, kunnioitettavia miehiä, teitä kutsuu maailma uuteen työhön ja

uuteen aateluuteen. Voittakaa tyytymättömyys, eripuraisuus, epätoivo

miehekkyydellä, oikeudella, lempeydellä ja viisaudella. Kaaos on pimeä

ja syvä kuin helvetti; tehkää se valoisaksi, niin saamme helvetin

asemasta nähdä vihreän, kukoistavan maailman. Oi, se on suuri työ, eikä

ole olemassa muuta suuruutta kuin se, että tekee jonkun tilkun Jumalan

luonnosta hieman hedelmällisemmäksi, paremmaksi ja Jumalalle

arvokkaammaksi, tahi joitakuita ihmissydämiä viisaammiksi,

miehekkäämmiksi, onnellisemmiksi. Tämmöinen on Jumalallekin arvokas

tehtävä. Tyytymättömyyden, raakuuden ja epätoivon nokisen helvetin voi

myös ihmisvoimin muuttaa tavallaan taivaaksi, puhdistamalla sen liasta,

tyytymättömyydestä ja tyytymättömyyden syistä. Kun pimeys on karkoitettu

ja Jumalan puhdas, sininen taivas kaareutuu ihmistyön yli, ovat sekä

Jumala että ihmiset tyytyväisyydellä sitä katseleva.

XVII. Kahta ihmistä minä kunnioitan enkä ketään muita. Ensikseen

työssään väsynyttä työmiestä, joka maasta luotuine työkaluineen vaivoin

raivaa maata ja voittaa sen ihmisen omaisuudeksi. Kunnioitusta herättää

minussa karkea, kova, työssä väsynyt käsi, johon kuitenkin on lyöty

poistamaton kuninkuuden leima, sillä tämä käsi pitelee kiertotähtemme

valtikkaa. Kunnioitusta ansaitsevat myös nuo karkeat, ahavoittunnet,

hikiset kasvot, sillä ne ovat ihmisen kasvot, ihmisen, joka elää,

niinkuin ihmisen tulee elää. Karkeutesi vuoksi kunnioitan sinua vielä

enemmän, sillä täytyyhän meidän sekä rakastaa että sääliä sinua!

Veljeni, sinä kannat raskasta taakkaa! Meidän vuoksemme on selkäsi niin

kumarassa, meidän vuoksemme ovat sirot jäsenesi vääristyneet, sormesi

tulleet karkeiksi. Arpa lankesi sinulle, määräsi sinut taistelemaan

eturinnassa, siksi olet taistellut puolestamme ja tullut raajarikoksi.

Sillä sinullekin oli Jumala antanut siron, virheettömän ruumiin, mutta

se ei saanut kehittyä. Se puettiin jo aikaisella ijälläsi työn

raskaaseen ikeeseen ja siksi ei ruumiisi eikä sielusi ole saaneet

nauttia vapaudesta. Mutta, kuitenkin, tee työtä, veljeni! Sinä täytät

velvollisuutesi, mitä merkitsevät silloin muut seikat? Sinä teet työtä

jokapäiväisen leipäsi edestä.

Erästä toista ihmistä kunnioitan myös, ja vielä enemmän, -- sitä, joka

työskentelee henkisten tarpeitten puolesta, ei jokapäiväisen leivän,

vaan elämän leivän vuoksi. Eikö se olekin hänen velvollisuutensa, hän

kun pyrkii sisälliseen sopusointuun, ja saavuttaa sen sanoin tahi töin,

ulkonaisilla ponnistuksillaan, olivat ne sitten mitä laatua tahansa?

Korkeimmillaan on hän, jos hänen sisälliset ja ulkonaiset pyrkimyksensä

ovat *samat*, jos hän ei ole vain ruumiillisen työn tekijä, vaan

taiteilija, innostunut ajattelija, joka taivaan hänelle antamilla

aseilla valloittaa meille taivaan! Jos köyhä, vaatimaton ihminen

työskentelee meidän elatuksemme puolesta, eikö silloin korkeampaa,

innostuttavaa työtä tekevän tulisi puolestaan työskennellä tuon toisen

edestä, jotta tämä saisi valoa, ohjausta, vapautta ja kuolemattomuuden?

-- Näitä kahta, kaikissa muodoissa ja joka työalalla, minä kunnioitan.

Kaikki muu on tomua ja tuhkaa, jonka tuuli puhaltaa pois, lakaisee

jäljettömiin.

Sanomattoman liikuttavaa on, jos tapaan nämä molemmat hyveet

yhdistettyinä; kun ihminen, jonka ulkonaisesti täytyy tehdä mitä

halvinta työtä inhimillisten tarpeitten tyydyttämiseksi, sisällisesti

työskentelee ylevien aatteiden puolesta. Mitään jalompaa tässä

maailmassa en tunne kuin maata kyntävän pyhimyksen, jos semmoisia vielä

olisi olemassa. Hän veisi minut jälleen Natzaretiin takaisin. Saisin

nähdä taivaan kirkkauden nousevan maan syvimmistä syvyyksistä -- se

olisi synkässä pimeydessä loistava valo.

XVIII. Minä en sääli köyhää hänen rasittavan työnsä vuoksi. Kaikkien

täytyy meidän tehdä työtä tahi -- varastaa (minkä nimen sitten

varkaudelle annammekin) mikä on paljon pahempaa kuin kovin työ. Ei

kukaan kunnollinen ihminen pidä toimettomuutta kadehdittavana. Köyhä on

nälkäinen ja janoinen, mutta häntäkin varten on ruokaa ja juomaa;

hänellä on raskas taakka hartioillaan, hän on väsynyt, mutta hänellekin

suo taivas unen ja mitä suloisimman unen. Köyhän savuiseen majaan

lähettää taivas rauhaisan levon kultapilvien tavoin vaihtelevine

unineen. -- Säälin vain sitä, että hänen sielunsa lampusta öljy kuluu

loppuun; ettei hän saa osakseen ainoatakaan sädettä taivaallista tahi

edes maallista viisautta; täten sielu tulee pimeäksi, siihen hiipii

kaksi peikkoa: pelko ja uhma. Voi, ruumis voi kyllä olla terve, ripeä,

miksi täytyy sielun soaistua, näivettyä, lamaantua, melkeinpä nääntyä?

Voi, eikö hän kerran saanutkaan osakseen Jumalan henkeä, joka taivaista

hänelle annettiin, ja eikö se maan päällä ole päässyt kehittymään? Että

ihmisen, jolle oli annettu tiedon kyky, tietämättömänä täytyy erota

maailmasta, se on hirvittävä murhenäytelmä, vaikkapa se -- kuten

lieneekin laita -- maan pinnalla toistuisi kaksikymmentä kertaa

sekunnissa. Tuo vähäpätöinen tietomäärä, jonka koko ihmiskunta

pitkällisen taistelun jälkeen pimeydessä on saavuttanut, miksi ei sitä

riennetä jakamaan jokaiselle, -- kaikille ihmisolennoille?

XIX. Eikö lamautumaton, uuttera ja taitava oikea käsi ole määrätty

"maapallomme valtikaksi?" Ken voi tehdä työtä, on synnynnäinen kuningas;

hän on yhteydessä luonnon kanssa, hän hallitsee sitä ja on luonnon

ylimmäinen pappi ja kuningas. Ken ei osaa tehdä työtä, on kunnoton

kuninkuuden tavoittelija, millä valtion alalla lieneekin; hän on

syntynyt kaikkien orjaksi. Kunnioittakoon ihminen ammattiaan!

XX. Ei: "aseet ja mies," -- "työkalu ja mies" tulisi nykyisen

sankarirunon nimi olla. Mitä ovat työkalumme, vasarasta, kynään saakka,

jolla kirjoitamme, muuta kuin aseita, joilla taistelemme ulkonaista ja

sisällistä *tietämättömyyttä* vastaan; emme kurjia lähimmäisiämme, vaan

perivihollistamme vastaan, joka meidät kaikki saattaa kurjuuteen; tämä

on todella ainoa oikeutettu taistelu.

XXI. Mitä ihmiseen tulee, niin on hänen taistelunsa ristiriidan hengen

kanssa, joka hänessä ja hänen ympärillään asuu, loppumaton, ikuinen,

alituinen; tarkoitamme pahaa henkeä, eli sanottakoon sitä myös heikoksi,

kurjaksi hengeksi, joka asustaa hänessä ja kaikissa muissa.

XXII. Elämä ei ole ihmiselle koskaan ollut keväistä ilojuhlaa. Kaikkina

aikoina on kovaan työhön syntyneiden mykkien miljoonien kohtaloa

rasittaneet monenlaatuiset kärsimykset, vääryydet ja paheet, joista

toisia voitaisi välttää, toiset taas eivät ole vältettävissä. Ei

suinkaan ole ollut leikki, vaan rasittava työ, joka on runnellut

lihaksia ja sydämiä.

XXIII. Ei millään aikakaudella ole ihmiselämä ollut "onnellista;" ei

koskaan voi se siksi tulla. Alinomaa uneksitaan paratiisista ja

hekumallisen ylellisestä laiskurien maasta, missä purot juoksevat viiniä

ja puissa riippuu makkaroita ja paisteja; mutta se on ollut vain unta,

mahdotonta unta.

Kärsimys, vastukset ja erehdykset ovat maailmamme alituiset, niin,

ehdottoman välttämättömät asujamet. Eikö ihmisen perintönä olekin työ?

Ja mikä työ nykyaikana tuottaa nautintoa eikä rasitusta? Työ ja rasitus

keskeyttävät tuon levon ja mukavuuden, joita ihminen tyhmyydessään pitää

onnenaan, ja kuitenkaan ei työttä mikään lepo, mitkään mukavuudet olisi

mahdollisia.

Senpä vuoksi täytyy tuon epäkohdan, eli mitä sanomme epäkohdaksi, alati

olla olemassa, niinkauvan kuin ihmisiä on olemassa. Todellisuudessa

onkin tuo epäkohta sanan täydellisessä merkityksessä sekaista,

valmistumatonta raaka-ainetta, josta ihmisen vapaa tahto luo

erinomaisen, järjestetyn rakennuksen. Tuskan tulee meitä aina kiihoittaa

työhön, ja vain vapaatahtoisilla ponnistuksilla on onnellisuus

saavutettavissa.

XXIV. Ei, luominen ei voi olla helppoa. Jupiter tuntee kiihkeitä tuskia,

tuntee tulisia liekkiä päässään, josta asestettu Pallas pyrkii

tunkeutumaan ulos. Koneellisen työn laita on toisin; se voi olla

helppoa, tahi käydä vaikeaksi, riippuen siitä miten sitä tekee. Mutta

myöskin tehtaantyöhön voidaan sovittaa tuo yleinen totuus, että työn

arvo on suoranaisessa suhteessa siinä käytettyyn vaivaan.

XXV. Niin on alusta alkaen ollut, niin tulee olemaan loppuun saakka.

Sukupolvi sukupolven jälkeen saa ruumiillisen muodon ja ilmestyy

tuntemattomista öistä tänne taivaallista elämäntyötään suorittamaan.

Jokainen kuluttaa voimat ja tulen, jotka hänessä ovat. Toinen

työskentelee teollisuuden myllyssä, toinen taasen kapuaa tieteen Alppien

korkeimmalle huipulle, kolmas taasen sodassa lähimmäisiään vastaan

murskautuu taistelun kallioihin, ja sitten kukin näistä taivaasta

lähetetyistä kutsutaan takaisin. Hänen maallinen tyyssijansa hajoaa,

niin, jonkun ajan kuluttua on se varjo, jota ei millään inhimillisillä

aisteilla enää voida havaita. Loistavan, kiemurtelevan salaman tavoin

ilmestyy ja katoo ihmissukuja; tuntemattomista maailmoista ne tulevat,

sinne ne myös palaavat. Ja me ilmestymme ijäisyyden merestä tänne kuten

Jumalan luoma henkiarmeija, kiiruhdamme ristiin rastiin, kuni

virvatulet, ällistyneen maapallon pinnalla, ja -- sukellamme takaisin

ijäisyyden mereen. Me saamme maapallon vuoret tasoittumaan, sen meret

tyhjenemään. Miten voisikaan maailmamme, joka on kuollut, ja vain

aavekuva, tehdä vastusta hengille, eläville hengille, jotka todella ovat

olemassa? Jalkamme kuluttavat jäljet kovimpaankin timanttiin, ja

inhimillisen armeijan loppurivit ovat löytävä etujoukkojen jälkiä. Mutta

mistä? -- Oi taivas, minne? Järki ei sitä tiedä, usko ei sitä tiedä; se

tietää vain, että olemme Jumalasta ja palaamme Jumalan luo --

salaisuuksien kautta.

XXVI. Vielä kerran maailmassa tulee perustettavaksi "Työn ritarikunta,"

silloin on ylevä inhimillisyys saava vallan ja tunnustetaan työn

käytöllinen jumaluus. Mutta miksi *tulee*? Miksi rukoilemme taivasta

emmekä itse aseta olkapäätämme pyörää vastaan, joka kaikki panee

liikkeeseen? Nykyajan täytyy itse alottaa, jos mieli tulevaisuuden sitä

lopettaa. Sinä, joka ennustat, nouse sinäkin sitä täyttämään. Ojenna

kätesi Jumalan nimessä; tiedä, ettei sanaa "mahdoton" olekaan kelpo

miehen sanakirjassa, siellä, missä totuus, sääliväisyys ja luonnon

ikuinen ääni vallitsevat. Tiedä, että jos kaikki ihmiset sanovat

"mahdotonta," ja hälisten pakenevat toisaanne ja sinä yksin jäät

jälelle, silloin vasta ovat sinun aikasi ja mahdollisuutesi käsissä. Nyt

on sinun vuorosi astua työhön. Käy käsiksi eläkä kysy keneltäkään

ihmiseltä neuvoa, ainoastaan itseltäsi ja Jumalalta. Veljeni, sinussa on

suuria mahdollisuuksia -- kirjoittaa sankarin elämäkerta ikuiselle

taivaalle.

XXVII. Ihminen on syntynyt taistelemaan; parhaiten voisi häntä nimittää

synnynnäiseksi sotilaaksi, ja hänen elämätään sotaretkeksi oikean

päällikön johdolla. Ihmisen täytyy lakkaamatta taistella, milloin

välttämättömyyden, hedelmättömyyden, puutteen, rämeiden, erämaiden,

raaka-aineiden kanssa -- milloin taas lähimmäistensä soaistuksia

vastaan. Petolliset harhanäyt täyttävät lähimmäiseni pään ja saavat

hänet esittämään vaatimuksia minun suhteeni, vaatimuksia oikeuksista,

joita ei hänellä ole. Kaikki taistelu on voimien mittelyä, ja jokainen

pitää itsensä väkevimpänä, toisin sanoen luulee olevansa enimmin

oikeassa. Tavallisesti turvaudutaan *voimiin*, silloin kun, ja niin on

tässä oikeutta rakastavassa maailmassa aina laita, on kysymys

*oikeuksista*. Taistelussa murtuu, kun sitä tarpeeksi kauvan hakataan,

totuutta peittävä kuori tomuksi, ja vasta sitten, kun se on tapahtunut,

tulee asian varsinainen, tosi ja oikea luonne näkyviin.

Ja nyt tahdomme osottaa miten tämmöisessä huomattavassa tapauksessa

käyttääntyy jalo, hurskasmielinen ritari, ja miten siinä käyttääntyy

kurja, Jumalansa unhoittanut maantierosvo. Voittoa tavoittavat molemmat,

mutta jalo ihminen tuntee alati sielussaan, että samoin kuin näkymätön,

vanhurskas Jumala on hänet luonut, samoin on Jumalan vanhurskaus, oli se

miten näkymätön tahansa, aina lopultakin saava ratkaisevan voiton

kaikissa yrityksissä ja taisteluissa.

XXVIII. Myöskin taistelukenttä on suurenmoinen, ylevä. Itse asiassa on

sekin suuren työn tulos; siinä koetellaan usein yhden ainoan tiiman

kuluessa vuosikausien uutterien töiden tulokset, mihin ne kelpaavat.

Tällöinkin tulee sinun olla voimakas -- eikä ainoastaan lihaksiltasi --

jos mieli päästä voitolle. Sinun täytyy tällöin olla myös voimakas

sydämeltäsi ja ylevä sielultasi. Et saa pelätä kipua etkä kuolemaa; et

saa rakastaa lepoa etkä elämää. Vihassakin tulee sinun muistaa olla

sääliväinen ja oikeutta rakastava. Sinun tulee olla ritari eikä

Choctaw-intiaani, jos mieli saavuttaa voittoa! Tämä on kaiken taistelun

sääntö, taistelit sitten sokaistuja lähimmäisiä tahi raakaa pumpulia

vastaan, tahi mitä taistelua tahansa, joka tässä maailmassa voi ihmisen

osalle tulla.

* * * * *

XXIX. Kaikki työ, mihin ihminen ryhtyy, on ihanaa syystä, että hän

*tietää saavansa sen valmiiksi*. Moni ihminen vaivaa turhaan itseään;

hänellä ei ole tarpeeksi kätevyyttä; hän ei ole mestari, vaan onneton,

taitamaton työntärvelijä, jollei hän itse tiedä, milloin työ on valmis.

Ehdotonta täydellisyyttä tosin on mahdoton saavuttaa -- salvumies ei

koskaan tee matemaattisesti tarkkaa suorakulmaa, mutta yhtäkaikki tietää

jokainen puutyöntekijä, koska se on tarpeeksi suora, eivätkä sitä

turhaan veistele ja hukkaa työaikaa tekemällä sitä turhan tarkasti

suoraksi. Se, joka tekee turhantarkkaa työtä, on henkisesti yhtä

sairaloinen kuin se, joka hutiloi työssään. Taitava, tervejärkinen mies

käyttää jokaiseen työhön juuri niin paljon vaivaa kuin se tarvitseekin,

ja voi sitten ilman tunnonvaivoja päättää työnsä.

XXX. Emmekö voi tähänkin sovelluttaa tuota yleistä ohjetta: olkoon

kullakin päivällä oma huolensa? Eihän ole meidän tehtävämme luoda

yhdellä vuorolla koko tulevaisuuttamme, vaan tunnollisesti koettaa,

mikäli mahdollista, muovailla pientä osaa siitä erällään. Kenties voi

jokainen, joka todenteolla tahtoo ponnistella, saada selville mitä hänen

osaltaan tulee tehdä. Ja sen hän tehköön vilpittömällä sydämellä ja

jatkakoon työtään rohkeasti. Työn yleinen tulos riippuu -- ja on aina

riippunut korkeamman neron tahdosta, kuin mitä meillä ihmisillä on.

* * * * *

XXXI. Me tahdomme sanoa, kuten ranskalainen puhuja konventin istunnossa

-- mutta me emme tarkoita yhtä ainoata "istuntoa," joka kestää tunnin

pari, vaan koko elämätä. -- "Je demande l'arrestation des coquins et des

lâches." Anon että roistot ja pelkurit vangitaan! -- voi, me tiedämme

mikä jättiläistyö siitä koituisi, miten kauvan kestäisikään, ennenkuin

kaikki semmoiset olennot -- tahi edes osaksikaan -- olisi saatu kiinni!

Kuitenkin, ken tuntee roiston tahi pelkurin, ottakoon sen Jumalan

nimessä kiinni -- onhan silloin toki yksi vähemmän vapaana!

XXXII. Missä vaan tapaat valheen, kukista se. Valheet ovat olemassa vaan

siksi, että ne hävitetään; ne suorastaan kaipaavat, ikävöivät

hävittäjäänsä. Kuitenkin tulee sinun tutkia itsesi missä hengessä sen

teet; sitä ei tule tehdä vihassa eikä itsekkäässä kiivaudessa, vaan

puhtaalla sydämellä, pyhällä innostuksella, lempeästi, melkein

säälivästi. Eikö niin, ethän sinä tahdo *korvata* hävitettyä valetta

uudella, tekemälläsi vääryydellä, joka tulisi taasen siittämään uusia

valheita? Silloinhan loppu olisi alkua hullumpi.

XXXIII. Jokainen voi ja jokaisen tulee olla todellinen ihminen: se on

jotakin suurta ja siitä voi johtua suurta, samoinkuin yksi ainoa

tammenterho voi peittää koko maapallon tammimetsillä! Jokainen voi tehdä

jotakin. Olkoon hän uskollinen pienessä ja jättäköön rauhaisella

sydämellä lopputuloksen korkeamman voiman huomaan.

XXXIV. Joka tapauksessa täytyy sillä, joka tahtoo tunnollisesti

työskennellä, olla horjumattoman luja usko. Se joka jokaisella

askeleella kysyy vain maailman hyväksymistä, joka ei voi tulla toimeen

maailman kiitoksetta vaan alistaa oman vakaumuksensa maailman tahdolle,

on kurja silmänpalvelija; mikä työ hänen tehtäväkseen uskotaankin, ei se

tule onnistumaan. Jokainen tämmöinen ihminen edistää osaltaan

välttämätöntä taantumista. Jokainen täten epärehellisesti ja ulkonaisen

näön vuoksi suoritettu työ on paljasta pahaa ja on synnyttävä uutta

kurjuutta.

XXXV. Tottelevaisuus on meidän kaikkien velvollisuus ja kohtalomme,

johon jokainen, ken ei tahdo mukautua, tulee kukistumaan, musertumaan.

Ei koskaan voida kyllin aikaiseen ja kyllin pontevasti teroittaa ihmisen

mieleen, että täällä maailmassa oma tahto ei merkitse, mitään

välttämättömyyden rinnalla ja melkein yhtä vähän se merkitsee

tulevaisuudelle.

* * * * *

XXXVI. Tuskallisin tunne on, kun tuntee oman kykenemättömyytensä, ja

kuten Milton sanoo, on heikkous todellista kurjuutta. Ja kuitenkaan ei

voima missään ilmene niin selvänä kuin onnellisesti päätetyssä työssä.

Mikä eroitus onkaan epävarman, horjuvan kyvyn ja varman,

itseensäluottavan suorituksen välillä! Meissä on jonkinmoista nimetöntä

itsetuntoa, joka vasta työssämme, ilmenee selvänä, epäämättömänä. Työmme

ovat kuin peili, jossa henki parhaiten voi nähdä luonnolliset

piirteensä. Senpä vuoksi onkin tuo ohje: *tunne itsesi*, sulaa

hulluutta, täysin hyödytön, jollei siihen samalla sisälly merkitys: *ota

selville mihin työhön kykenet*.

XXXVII. Ihminen, joka kernaasti tekisi työtä, vaan ei saa mitään työtä,

on surullisin ilmiö, minkä täällä auringon alla epätasaisesti jaetuine

onnenlahjoineen voimme nähdä.

XXXVIII. Lasten kaikissa leikeissä, vaikka ne olisivatkin paljasta

vallatonta särkemistä ja hävittämistä, voidaan huomata luomisen halua.

Poika tuntee olevansa syntynyt mieheksi, että siis työnteko on hänen

kutsumuksensa. Paras lahja, minkä hänelle voi antaa, on joku työkalu.

Oli se sitten puukko tahi pyssy, rakentava tahi hävittävä apukeino, --

molemmat edustavat työtä ja saavat aikaan muutoksia. Leikissä, johon

monta ottaa osaa, vaadittava taitavuus tahi voima kehittää ja harjoittaa

poikaa yhteiseen toimintaan -- sotaan tahi rauhaan, hallitsijaksi tahi

alamaiseksi.

...ELÄ JOUDU EPÄTOIVOON.

I. Tämä pieni pelastusvene, maapallomme, hälisevine miehistöineen, jota

sanotaan ihmissuvuksi ja levottomine historioineen on kerran katoova

nimettömiin, katoova kuten pilvenhattara siniseltä, äärettömältä

taivaalta. Mitä on ihminen! Hän on olemassa vain hetkisen ja häviää

pikemmin kuin itikka. Ja kuitenkin on uskovan ihmisen olemassaolossa --

uskohan takaa meille kaikki -- semmoisenaan jotakin, mihin ei ajan

tuhoova kuolemanvalta ulotu, mikä saa voiton ajasta ja on olemassa ja

tulee olemaan, kun ei itse aikaa enää ole.

II. Ihmisellä on ijäisyys omassa sielussaan. Hän voi siitä lukea

ijankaikkisuuden salaisuuksia, jos tahtoo vaan siihen katsoa. Hän

tietää, mikä tulee olemaan ikuisesti ja mikä ei voi mitenkään tulla

olemassa olosta osalliseksi!

III. Ihmisen onnettomuus johtuu, niinkuin luulen, hänen suuruudestaan.

Hänessä on jotakin ijäistä, mitä hän kaikella viekkaudellaan ei voi

kätkeä, peittää ajallisen, maallisen alle. Voisivatkohan kaikki Europan

raha-asiainministerit, sen valtiolliset tukipylväät yhteisvoimin tehdä

ainoatakaan kengänharjaajapoikaa *onnelliseksi*? He eivät sitä voi --

tahi korkeintaan onnistuu se pariksi tunniksi, sillä

kengänharjaajallakin on sielu, joka on kokonaan toista laatua kuin hänen

vatsansa, ja hän tulisi, luulen, ollakseen täysin tyytyväinen ja

kylläinen vaatimaan itselleen ei enempää eikä vähempää kuin *Jumalan

rajattoman maailman yksin itseään varten* saadakseen siinä rajattomasti

nauttia ja täyttää jokaisen toivomuksensa niin nopeasti, kuin se hänessä

syntyykin. On turhaa tarjota hänelle kokonaista valtamerta jaloa viiniä

-- se ei enää merkitse mitään rajattomia vaativalle

kengänharjaajallemme! Heti kun meri olisi täynnä, valittaisi hän viiniä

liian huonoksi. Lahjoitettakoon hänelle koetteeksi puolet maailman

avaruudesta ja puolet kaikkivaltiaan vallasta, ja hän on varmasti alkava

taistella toisen puolikkaan omistajan kanssa ja pitävä itseään

sorretuimpana, enimmin vääryyttä kärsineenä ihmisenä maan päällä.

IV. Kaikki näkyvät esineet, kaikki mitä näemme, ovat vain vertauskuvia.

Se mitä näet, ei ole olemassa itsensä vuoksi, niin, itse asiassa ei sitä

lainkaan ole olemassa, sillä aine, mateeria, on vain henkisesti

olemassa, edustaakseen ja *ruumiillistuttaakseen* jotakin aatetta. Niin,

kun oikein asiata punnitsemme, mitä on ihminen itse ja hänen koko

elämänsä muuta kuin hänen jumalallisen *itsensä*, joka valokipinän

tavoin on pudonnut taivaalta, vertauskuva, näkyvä vaatetus? Senpä vuoksi

hänestä sanotaankin, että hän on puettu ruumiiseensa.

V. Ihminen, "ijäisyyden, ajallisuuteen sidottu vertauskuva," sinun

teoillasi, jotka kaikki ovat katoovia ja mitättömän pieniä, joista

suurinkaan ei ole yhtään arvokkaampi kuin pienin, ei ole mitään arvoa,

ainoastaan henki, jossa teet työtä, antaa sille arvoa, tekee työsi

pysyväksi.

VI. Ihmisen sielun laita on, samaten kuin luonnonkin, luomisen alkuna on

-- valo. Niinkauvan kun silmä ei näe, ovat kaikki jäsenet tehottomia,

kahlehdittuja. Se on jumalallinen hetki, jolloin myrskyjen murjomassa

sielussa -- kuten muinoin suunnattoman kaaoksen yli -- kaikuvat sanat:

tulkoon valkeus! Eikö se suurimmallekin, joka tämmöisen hetken saa

kokea, ole yhtä ihmeellistä, yhtä jumalallista kuin se

yksinkertaisimmassa muodossa on halvimmalle ja oppimattomimmalle?

VII. Mietiskelyyn taipuvilla ihmisillä on aikoja, vakavan ajatuksen

suloisia ja samalla peloittavia hetkiä, jolloin he uteliaina ja

pelokkaina esittävät itselleen tuon kysymyksen, johon ei löydy

vastausta: "Ken olen *minä*, tämä olento, joka sanon itseäni minuksi?"

Maailma hälinöineen, puuhineen vetäytyy loitolle ja kiviseinien ja

seinäverhojen sekä liike-elämän ja politiikan tiheiden kudosten läpi,

sanalla sanoen kaikkien elollisten ja elottomien vaikuttimien kautta,

joista yksilön olemassa olo riippuu -- tunkeutuu katse tyhjiin

syvyyksiin, ja sinä tunnet olevasi yksinäsi maailman avaruudessa ja

seurustelet sen kanssa kuten salaperäinen olento toisen salaperäisen

kanssa.

"Ken olen minä; mitä on tämä minä?" Ääni, liikunto, ilmestys; ikuisen,

maailmata ohjaavan hengen ruumiillistunut, näkyväksi tullut ajatusko?

*Cogito, ergo sum*.[1] Voi, ajattelija-parka, sillä emme pääse pitkälle.

Tosin minä olen olemassa, ja minua ei joku aika takaperin ollut, mutta:

Mistä? Miten? Minne? -- Vastaus esiintyy kaikkialla ympärillämme, se on

kirjoitettu kaikenvärisenä, moni liikkeisenä, sitä julistetaan

jokaisella äänellä, sekä riemuhuudoin että valituksin tuhatmuotoisessa,

tuhatäänisessä, sopusointuisessa luonnossa. Mutta missä on viisas silmä

ja korva, jolle tämä Jumalan kirjoittama Apokalypso[2] voi esiintyä

käsitettävässä muodossa? Me ikäänkuin istumme rajattoman suuressa

taikakuvalyhdyssä tahi uniluolassa. Rajaton se on, sillä himmeinkään

tähti, kaukaisinkaan vuosisata eivät ole lähempänä sen rajoja kuin

mekään. Sointuvia säveleitä, kirjavia ilmestyksiä liitelee ohitsemme,

mutta Häntä, joka ei koskaan nuku, jonka luomia sekä unet että uinailija

ovat, Häntä emme näe, emme aavista paitse joskus, harvoin sattuvassa

puolihorroksessa. Koko luomakunta on edessämme kuten loistavanvärinen

sateenkaari, mutta aurinko, joka sen loi, aiheutti, on kaukana takanamme

meiltä kätkettynä. Ja tässä omituisessa unessa me ajamme takaa varjoja,

kuten olisivat ne todellisuutta, ja luullessamme olevamme täysin

valveilla, virkuimmat, me nukumme syvimmin. Mikä meidän filosoofisista

järjestelmistämme on muuta kuin uniteoriiaa, haavetta, ylpeällä

luottamuksella esitetty laskutulos, vaikka sekä jakaja että jaettava

ovat tuntemattomat? Mitä ovat kaikki kansojen sodat, kun voittoretki

Moskovaan päättyy mielettömään pakoon, kaikki veriset vallankumoukset,

joissa vihan liekki loimuaa taivaalle, muuta kuin rauhattoman uneksijan

sairaloista unissakävelyä? Nämä unet, tämä unissakävely ovat, mitä me

täällä maailmassa nimitämme elämäksi; useimmat meistä vaeltavat

empimättä eteenpäin, kuten voisivat he eroittaa oikean käden vasemmasta,

ja kuitenkin ovat viisaita ainoastaan ne, jotka tietävät, etteivät tiedä

mitään.

[1] Ajattelen, siis olen olemassa.

[2] Ilmestyskirja.

Miten surkuteltavaa on, että kaikki metafysiikka tähän saakka on

näyttäytynyt niin sanomattoman tehottomaksi! Ihmisen olemassa olon

salaisuus on yhä vieläkin sfinksin salaisuus -- arvoitus, jota ihminen

ei voi ratkaista ja jonka vuoksi hänen täytyy kärsiä kuolema ja vieläpä

pahin kuolema, henkinen. Mitä ovat kaikki peruslauseet ja väittämät ja

järjestelmät ja mietteet? Sanoja, sanoja! Viekkaasti rakennetaan upeista

sanoista korkeita ilmalinnoja, sanat muurataan paikalleen logiikan

parhaalla laastilla, mutta tietoa ei rakennukseen tule. *Kokonaisuus on

osaansa suurempi* -- miten erinomaisen suuri totuus! *Luonto ei suvaitse

tyhjää tilaa* -- miten väärä, petollinen väite! Entäs tämä: *Mitään ei

voi olla muualla kuin siellä missä se on* -- myönnän sen kernaasti,

mutta kysyn vain: missä se sitten on?

*Elä ole sanojen orja!* Eikö kaukana oleva tahi kuollut, jota rakastan

ja ikävöin, tahi suren, sanan todellisessa merkityksessä ole aivan yhtä

varmasti olemassa kuin maaperä, jolla seison? Mutta tuo sana _missä_,

sekä sen veli _koska_ ovat alusta alkaen olleet uniluolamme pohjavärit,

tahi oikeammin liinavaate, jolle maalataan kaikki unelmamme ja

ilmestyksemme elämässä.

Eivätkö kuitenkin muutamat harvat meidän päivinämme liene ponnistamalla

ajatuskykyään tulleet huomaamaan, että nuo _missä_ ja _koska_, jotka

niin salaperäisen eroomattomasti liittyvät kaikkiin ajatuksiimme, itse

asiassa ovatkin vain pintapuolisia, maallisia ajatuslisiä, että ne

johtuvat taivaallisista *kaikkialla* ja *aina* käsitteistä. Eivätkö

kaikki kansakunnat ole ajatelleet jumalaansa *kaikkialla läsnäolevaksi*

ja *ikuiseksi*, että siis on olemassa koko maailman käsittävä *täällä*,

ikuisesti oleva *nyt*? Mieti asiata tarkasti; sinäkin olet käsittävä,

että tilavuus (paikka) on ainoastaan ihmisaistien luoma käsite,

samoinkuin aikakin. Ei ole olemassa mitään paikkaa eikä mitään aikaa. Me

olemme -- emme tiedä mitä: valokipinöitä, jotka uiskentelemme jumaluuden

eetterissä.

Kenties ei tämä meidän niin tukevalta näyttävä maailmamme

todellisuudessa ole muuta kuin varjokuva, ilmakupla, kenties on minämme

ainoa todellisuus, ja luonto tuhansine luovine ja hävittävine voimineen

ainoastaan meidän sisällisen voimamme heijastusta, unemme

mielikuvittelua, tahi niinkuin Maahenki Faustissa sitä nimittää,

jumaluuden elollinen puku.

VIII. Ihminen, kehrätköön hän pumpulia Arkwright'in ja Adam Smithin

johdolla, perustakoon kaupunkeja Janiculumilla tahi Juturnan lähteillä,

tahi kyntäköön Kaanaan maata profeetta Samuelin ja runoilija Davidin

johdolla, pysyy aina ihmisenä, näkymättömien voimien lähettiläänä ja

suurena ja voitokkaana, niinkauvan kun hän pysyy tehtävälleen

uskollisena; mutta hänestä koituu kurja, halpa, pettynyt olento, ja

vihdoin hän katoaa näkyvistä, hänen muistonsakin katoaa maailmasta, jos

hän näyttäytyy petolliseksi. Veljeni, sinä olet ihminen, luulen minä;

sinä et ole ainoastaan pesiä rakentava majava tahi kaksijalkainen

pumpulinkehrääjä; sinussa on todellakin sielu, olkoon se sitten

valekuollut, horroksissa tahi mitä muuta tahansa! Savun mustaama

Manchester -- sekin on rakennettu syvyyksien päälle, senkin yläpuolella

kaareutuu taivaan kupukatto ja siellä syntyy ja kuolee ihmisiä; -- ja

kuitenkin on se yhtä salaperäisen kammoittava kuin vanha Salem tahi

profeettojen kaupunki. Ole missä tahansa, millä aikakaudella tahansa,

kaikkialla on ijäisyys, rajattomuus päällämme, ympärillämme, sisällämme:

".....hiljaa

lepäävät ylhäällä tähdet

ja allamme ovat haudat."

Näiden kahden suuren vaikenevan ryhmän välillä vilisee hurjana pyörteenä

elämä: kaikki kehruukoneemme surisevat, kauppaliikkeet, viljatullien

vastustajat ja Carltonklubit puuhaavat ja meluavat. Itse tyhmyydenkin

tulisi pysähtyä tähän miettimään näitä asioita. Minä sanon sinulle:

kaikkien kassakirjojesi, ostoa ja myyntiä koskevien tuumiskelujen,

nykyajan surkeiden keinottelujen ja sekavien puheenparsien lomasta

ilmenee alkuperäisen, selittämättömän olemassa olo, ja sinä olet viisas,

jos sen uskot, etkä ainoastaan sano uskovasi.

IX. Jokaisen ihmisen vähäpätöisen vartalon sisällä on kokonainen

henkivaltakunta ja kajastus kaikesta olevaisesta, joka ulottuu, vaikka

se näennäisesti on tuskin kuutta jalkaa korkea, eteenpäin ja taaksepäin,

käsittämättömän kauvas aina äärettömyyden ja ijäisyyden rajoille saakka.

Elämä, jota kudotaan ihmeellisissä "ajan kangaspuissa," on niin

sanoaksemme pantu kokoon valovyyhdistä ja loimina on salaperäistä

pimeyttä -- ainoastaan Hän, joka sen on luonut, käsittää sen.

X. Se, jolla on silmät ja sydän, voi vielä tänäkin päivänä sanoa: Miksi

pelkäisin? Valo on tullut maailmaan niitä varten, jotka valoa

rakastavat, niinkuin sitä tulee rakastaa uhrautuvalla, kaikkea

kärsivällä rakkaudella. Tuo turha taistelu ijäisyyden salaisuuden

selville saamiseksi ei ole meitä enää rasittava. Emme koskaan voi tätä

salaisuutta lukea paitse yksityisiä kohtia sieltä täältä. Emmekö jo

tiedä, että ijankaikkisen *hyvyyden* nimi on -- *Jumala*? Täällä

maailmassa olemme me niinkuin soturit, jotka taistelevat vieraalla

maalla; emme käsitä sotasuunnitelmaa eikä meidän tarvitse sitä käsittää;

tiedämmehän kuitenkin, mitä meidän tulee tehdä. Ja tehkäämme se sotilaan

tavoin, tottelevaisesti, urhoollisesti, sankarimaisella ilolla. "Mitä

kätesi löytää tehdäkseen, tee koko voimallasi." Takanamme, jokaisen

takana, on kuusi vuosituhatta inhimillisiä ponnistuksia ja voittoja;

edessämme on rajaton ajanpituus vielä luomattomine ja valloittamattomine

maineen ja Eldoradoineen, jotka meidän, niin *meidän*, tulee valloittaa

ja luoda; ja yllämme palavat ijäisyyden taivaalliset johtavat tähdet.

"Ihanan, suuren perinnön mä osakseni sain:

Aika on mun omani, se vainioni on."

* * * * *

XI. Luuletteko, ettei täällä Jumalan maailmassa hurjine pyörteineen ja

kuohuvine, tyrskyävine merineen, missä ihmiset ja kansakunnat tuhoutuvat

laittomasti, ja vääryyden tekijän tuomio usein viipyy ylen kauvan, ettei

täällä senvuoksi olekaan oikeutta? Näin sanoo ainoastaan mieletön narri

sydämessään. Senpä vuoksi ovatkin kaikkien aikojen viisaat olleet

viisaita, että he ovat sen kieltäneet; he tiesivät ettei niin voi olla.

Sanon sinulle vielä kerran, ei ole olemassa muuta kuin oikeutta, ja

täällä maailmassa on vain yksi ainoa voimakas, pysyvä -- oikeus, totuus.

XII. Odota mitä tulee tapahtumaan. Kaikissa taisteluissa, jos odotat sen

päättymistä, näet taistelijan voittavan, mikäli voitto oikeuden mukaan

hänelle tuleekin. Hänen oikeutensa ja hänen voimansa ovat itse asiassa

sama käsite. Hän on kaikin voimin taistellut ja hän vaatii mitä oikeuden

mukaan hänelle tulee. Ei edes kuolema saa hänestä voittoa. Hän itse

tosin kuolee, mutta hänen työnsä elävät tehoisina ja totuudessa.

XIII. Etsi, tutki koko maailman avaruus, ja jollet katsele huuhkajan

silmillä, et löydä sieltä mitään elävää, mitään ylläpidettyä, jolla ei

olisi oikeutta elatukseen ja elämään. Kaikki muu -- jollet käytä

huuhkajan silmiä havaintoihisi -- ei ole elossa, on kuolemaisillaan,

henkitoreissa! Maailman luomisesta saakka on oikeus vallinnut ja tulee

vallitsemaan yhtä kauvan, kauvemminkin kuin maailma on olemassa.

Tästä teen johtopäätöksen, että kaiken luodun sisällinen olento, sekä

meissä että kaikessa muussa, suunnattomasti eroaa ulkonäöstä,

näennäisestä ulkokuoresta; että ajallista, täällä kuten muuallakin,

liian usein pidetään ijankaikkista parempana; että se, joka elää

ajallisissa näennäisissä oloissa, koettamatta tutustua ijäisesti

pysyvään, ei koskaan ole ratkaiseva tämän päivän, tahi minkä muun päivän

tahansa, sfinksiarvoitusta. Sillä oleellinen yksin on todellisuutta;

tämä on tapausten, todellisuuden laki: jollet itse pääse selville

asiasta, on tuo asia itse, joka hyvästi tuntee totuuden, tavalla tahi

toisella opettava sen sinulle!

Mitä on oikeus? Tämän kysymyksen sfinksi tavallisesti meille tekee.

Todellisuuden lakina on, että oikeuden täytyy tapahtua, ja se tulee

tapahtumaan. Mitä pikemmin, sen parempi; sillä aika rientää ja uhkaa

ankarasti! "Mitä on oikeus?" kysyvät useat, joille paljas, kuiva

tosiasia aikanaan tulee antamaan tyydyttävän vastauksen. Niin kysyi

Pilatus, pilkaten, ivaten: mitä on totuus? Ivallisella Pilatuksella ei

ollutkaan vähintäkään mahdollisuutta totuuden selville saamiseksi. Hän

ei olisi sitä tuntenut, vaikka Jumala itse olisi sen hänelle näyttänyt.

Sokea näkemättömyys, kaihia pahempi, peitti totuuden hänen ivallisilta

silmiltään; hänen silmiensä *sisempi* verkkokalvo oli lamautunut ja

kuollut. Hän seisoi totuuden edessä eikä sitä nähnyt, huomannut. "Mitä

on oikeus?"

Ruumiillistunut tuomaripukuun puettu, oikeussalissa istuva oikeus

rangaistuksineen, pöytäkirjoineen, poliisipamppuineen on kylläkin

selvästi nähtävissä. Mutta oikeus, joka ei esiinny ruumiillisessa

muodossa, ja josta tuo toinen on vaan jälennös, ei ole yhtä selvästi

näkyvä! Sillä tämä näkymätön oikeus on taivaasta; taivaanvaltakunnan

henkinen, jumalallinen olento -- se on kaikille näkymätön, paitse

niille, joilla on jalo, puhdas sydän. Riettaat ja epäjalot ihmiset

tuijottakoot miten tahansa, heidän silmänsä eivät sitä näe. Ja he

todistavat sen teille logiikan avulla, loppumattomilla väittelyillä,

loistavalla kaunopuheliaisuudella. Surkeata on katsoa heidän silmillään!

XIV. Se, mitä ihminen omistaa, ei ole hänen onnensa, eikä se, mitä

häneltä puuttuu, hänen onnettomuutensa. Alastomuutta, nälkää,

kaikenlaatuista, puutetta, jopa kuolemankin voi ilomielin kärsiä, jos

sydämessä on oikea mieli. Se on *vääryyden* tunto, jota ei kukaan

ihminen jaksa sietää. Raa'inkaan neekeri ei suvaitse itseään vääryydellä

kohdeltavan. Sitä ei kukaan ihminen suvaitse, tahi ei kenenkään tulisi

suvaita. Laki, jonka tunto on meissä syvemmällä kuin mikään

pergamentille laadittu laki -- tämän on Jumalan käsi piirtänyt ihmisen

sisimpään olemukseen, vastustaa ikuisesti vääryyttä. Mitä on vääryys? Se

on epäjärjestyksen, valheen, varjon toinen nimi; asia, jota koko luotu

maailma -- juuri siksi, ettei se ole kaaosta, petollista varjoa --

hylkii ja kieltää. Vääryyden aiheuttama ulkonainen kipu -- raateli

sitten piiskanlyönti selkää, tahi putosi pää guillotinin alla -- on

suhteellisesti paljon pienempi, vähemmän merkitsevä, kuin mitä sielu

siitä kärsii -- se saa siitä paranemattomia vammoja, koko persoonallinen

elämä tulee kärsimään. Ra'ainkin hylkiö varustaikse taisteluun,

vastustamaan kuolemaan saakka, jos häntä uhkaa moinen vääryys. Hän ei

siten voi elää. Äänekkäästi huutaa hänen oma sielunsa, äänetönnä viittaa

hänelle koko luomakunta: niin ei saa olla! Hänen täytyy kostaa, parantaa

oma itsensä entiselleen -- jotta kukin saisi osansa, kaikki palaisi

tolalleen, järjestykseen, tasapainoon. Tässä on jotakin, mitä meidän

täytyy ihmetellä ja kunnioittaa. Jokaisessa meissä on tämä miehuuden

leima, joka saa meidät kaikin voimin puolustamaan olemuksemme perustaa,

kaikkea, mitä meissä on arvokasta, ja mikä -- pieniä, pintapuolisia

eroavaisuuksia lukuunottamatta -- jokaisessa ihmisessä on sama.

Ihmiselle ovat terveys ja järjestys elinehtoja, senvuoksi vihaakin hän

enimmin luonnotonta, epäterveellistä epäjärjestystä. Ja pahin, toiset

sanovat ainoa, epäjärjestys maailmassa on vääryys. Kaikkien ihmisten

täytyy tehdä työtä, kaikkien osaksi tulee pettymyksiä ja onnettomuutta;

se on ihmisen kohtalo maailmassa; mutta kaikkien sydämissä puhuu

hiljainen ääni, jota ei saada vaikenemaan väärillä todisteluilla, sitä

ei masenna suru, pakkokeinot eikä epätoivo; ääni sanoo, ettei tämä ole

ihmisen lopullinen kohtalo, miten kurjalta, toivottomalta,

järjestyksettömältä se näyttäneekin, on se Jumalan määräämä --

kohtalomme ei siis ole vääryyttä, vaan oikeutta. Väkivalta, jonka

vastustamisesta ei ole vähintäkään toivoa, vaikuttaa epäilemättä

rauhoittavasti; senpä vuoksi täytyy meidän rauhallisesti ottaa vastaan

meitä kohtaavat hävittävät myrskyt ja muut onnettomuudet. Kuitenkin

olisi alituisesti, ikuisesti kestävä vääryys, vaikka aiheutuisikin

kaikkivaltiaasta tahdosta, ihmisille sietämätön. Jos ihmiset

kadottaisivat uskon Jumalaan, ei heillä olisi mitään, johon hädän

hetkellä voi turvautua; koko elämä olisi välttämättömyyttä, jonka julma,

sokeasti iskuja jakeleva koneisto pitäisi koko maailmaa vallassaan. Toki

-- jotakin olisi heillä vielä: *vihaa*; epätoivoinen tahi toivorikas

viha. He voisivat, kuten Novalis sanoo, kaikki samalla kertaa tapahtuvan

itsemurhan kautta vapautua maailmankoneistosta, ja heidän kuolemansa

olisi, joskaan ei voitto, niin kuitenkin tukehduttamaton, masentamaton

vastalause moista koneistoa vastaan.

XV. Siunattu toivo, sinä ihmisen lohduttaja, sinä maalaat hänen

vankityrmänsä ahtaille seinille ihania, kauvas ulottuvia maisemia ja

valat pyhää valaistusta itse kuoleman yöhön. Kaikille täällä Jumalan

maailmassa olet hävittämätön omaisuus: viisaalle olet sinä pyhän

Konstantinon lippu, joka on kirjailtu ikuiselle taivaalle -- ja jonka

alla hän on voittava; sillä onhan itse taistelukin voittoa; narrille

olet hurmaava ilmalinna, kuivalle maalle kuviteltu virkistävä lähde,

joka ainakin tekee hänen vaelluksensa tomussa, niin harhailevaa kuin se

onkin, iloisemmaksi ja keveämmäksi.

XVI. Vaikka edessämme onkin suunnattomia rasituksia, vaikka meidän on

kuljettava laajojen merien, pauhaavien rotkojen yli, niin eikö ole

jotakin lohdullista siinä, että pohjantähti aina iltasin syttyy

ikuiselle taivaalle, että ijäinen valo loistaa myrskypilvien ja

kuohuvien aaltojen lomitse, tuo kiihkeästi ikävöity majakka kaukana

näköpiirin rajalla, jonne koko elämämme ajan koetamme ohjata purttamme?

Eikö se ole jotakin; oi taivas, eikö se ole kaikki?

XVII. Mitä sinä oikeastaan pelkäät? Miksi pelokkaana ja väristen

pelkurin tavoin hiivit ympäri? Halveksittava kaksijalkainen! Mikä on

pahimman, mikä sinua voi kohdata, loppusumma? Kuolemako? Niin,

sanokaamme kuolema, sekä kaikki tuskat ja paha, jota perkele ja ihmiset

tahtovat tahi voivat sinulle tehdä! Jollei sinulla ole sydäntä, et jaksa

kärsiä mitään etkä vapauden lapsena uhmata sortajiasi, jotka sinua

kiusaavat. Tallaa siis itse Tophetin[1] niskoille. Minä tahdon mennä

sitä vastaan ja uhmata sitä.

[1] Tophet, kuolemanvaltakunta.

XVIII. Harvoin joutuu ihmiselämä siveelliseen rappiotilaan ilman ettei

siihen ole syynä puuttuva sisällinen mukautumiskyky; tähän ei niinpaljon

ole syynä onnen puute, kuin ihminen itse. Luonto ei luo ketään olentoa

antamatta hänelle samalla niin paljon voimia kuin hän tarvitsee

tullaksen toimeen; vielä vähemmän jättää se mestariteoksensa ja

lemmikkinsä, runollisen sielun, täten varustamatta. Me emme uskokaan,

että mitkään *ulkonaiset* olot voisivat kokonaan kukistaa ihmishenkeä;

niin, jos hänelle on annettu tarpeeksi viisautta, eivät ne edes voi

sanottavasti vahingoittaa hänen terveyttään ja kauneuttaan. Kaiken

maallisen onnettomuuden korkein summa on kuolema; mitään pahempaa ei

inhimillisten kärsimysten maljassa *voi* olla, ja kuitenkin ovat monet

ihmiset kaikkina aikoina saaneet kuolemasta voiton, ottaneet sen

vangiksi, siten että he ovat kääntäneet kuoleman ruumiillisen voiton

itselleen siveelliseksi voitoksi, joka painaa kuolemattoman, pyhitetyn

leiman kaikkeen, mitä he kuluneen elämänsä aikana ovat saaneet toimeen.

XIX. Reipas, urheasti taisteleva mies saavuttaa aina silloin tällöin

pienen voiton, joka jälleen elvyttää hänen rohkeuttaan.

XX. Terve sielu vangittakoon se miten tukaliin oloihin tahansa,

likaiseen ullakkokamariin, nukkavieruun takkiin, ruumiilliseen

sairauteen tahi mihin tahansa, säilyttää alati taivaasta saamansa,

riistämättömän vapautensa, oikeutensa vastuksien voittamiseen, työhön,

niin, vieläpä iloonkin.

XXI. Vapaa on ihminen, joka luomakunnan lakien alaisena sydämessään on

varma siitä, ettei kaikesta ristiriitaisuudesta huolimatta mikään

vääryys voi häntä kohdata, että yleensä ainoastaan velttous ja kurja

petollisuus tekevät pahan mahdolliseksi. Tämmöisen ihmisen tuntee

etupäässä siitä, ettei hän vastustele eikä raivostu, vaan tottelee.

Niinkuin Henry Marten aikanaan kirjoitti:

On sana, usein toistettu ja viisautta täynnä:

Kunnia hälle, ken iloisesti tekee ja kärsii, mitä kohtalo hänelle suo.

*Iloisesti*; ken iloisesti ottaa työnsä ja kärsimyksensä hartioilleen,

hänelle yksin ovat korkeammat voimat suosiolliset, ja ajan vainio kantaa

hänelle hedelmiä. Usein kuultu sana, tämä, kaikki jalot ihmiset

maailmassa ovat sen tunteneet ja monella kielellä koettaneet sitä meidän

tietoomme julistaa. Kaikkien olleiden ja tulevien "uskontojen"

sisällisin olemus ja tarkoitus on tehdä ihmiset *vapaiksi*. Kuka tahtoo

vaeltaessaan elämän läpi panna kaikki alttiiksi ja omistaa

kuuliaisuutensa Jumalalle ja Jumalan palvelijoille, sekä olla

tottelematta perkelettä ja hänen palvelijoitaan? Tämmöinen vapaa ihminen

kulkee hurskailla mielin myrskyjen, ja kurimusten läpi määrättyä

tietään. Saharan aution erämaan, kolkon yksinäisyyden läpi, missä

asustaa ruumiita ja kuihtuneita hirviöitä, johtaa häntä hänen ohjaava

tähtensä; hänen tiensä -- käykööt muut sitte minne tahansa -- vie

ijäisyyteen. Tämän ihmisen neuvoja ja mielipiteitä ajallisista asioista

kannattaa kyllä kuulla. Tämmöiset ihmiset, oikeastaan ainoat *ihmiset*,

ovat aina olleet toisista eroavia; ennen he olivat laajalti kuuluisia.

Nykyään ovat he tulleet varsin harvinaisiksi, vaikk'eivät vielä ole

kuolleet sukupuuttoon. Jos Jumala suo tähtemme vielä kauvan pysyä

asuttavana, tulevat he jälleen lisääntymään.

XXII. Taistele alati edelleen, uljas, uskollinen sydän, eläkä horju,

pahoina päivinä, yhtävähän kuin hyvinäkään. Asia, jonka puolesta

taistelet, on, mikäli se on tosi -- ei enempää, vaan juuri sen verran --

ehdottoman varma voitosta. Vain se, mikä siinä on väärää, tulee

voitetuksi ja hävitetyksi, niinkuin sen täytyykin tulla.

XXIII. Rohkeus, jota toivomme ja pidämme arvossa, ei ole rohkeutta

kuolla säädyllisesti, vaan rohkeutta elää miehekkäästi. Tämmoinen

rohkeus on, kun sen kerran on Jumalan armosta saanut, syvällä sielussa;

hyväätekevällä, lempeällä lämmöllään se ylläpitää kaikkia muita hyveitä

ja taipumuksia, jotka ilman sitä eivät voisikaan elää. Lukemattomista

Waterloon ja Peterloon taisteluista ja kaikista sotaretkistämme

huolimatta on rohkeus, jota tarkoitamme, ja jota sanomme ainoaksi

oikeaksi, viime aikoina tullut kenties harvinaisemmaksi kuin se millään

aikakaudella Hengistin saksilaisten maahanhyökkäyksestä saakka on ollut.

Se ei tosin koskaan voi täysin kadota ihmisten parista, muutoinhan ei

luontokappale ihminen enää kelpaisi tähän maailmaan, sillä kaikkialla,

kaikkina aikoina ovat ihmiset tulleet maailmaan ei ainoastaan

kerskailemaan rohkeudellaan, vaan todenteolla sitä osottamaan ja

sydämestä sydämeen todistamaan, että sen avulla kaikki on mahdollista,

kaikki toteutettavissa.

XXIV. Läheisessä yhteydessä rohkeuden ja urheuden ominaisuuksien kanssa,

osaksi niistä johtuvina, osaksi niiden vahvistamina ovat nuo helposti

tunnettavat hyveet: totuus sanoissa ja ajatuksissa ja rehellisyys työssä

ja toimessa. Ne ovat vuorovaikutuksessa keskenään, sillä samoin kuin

rehellisyyden ja totuuden toteuttaminen elämässä on rohkeuden päämääränä

ja pyrintönä, samaten ei näitä ominaisuuksia mitenkään voida toteuttaa

rohkeudetta.

XXV. "Mahdoton" -- se ei ole onnellinen sana; niiltä, jotka sitä usein

käyttävät, ei ole mitään hyvää odotettavissa. Kuka sanoo: tielläni

vaanii leijona? Laiskuri, lyö se kuoliaaksi; tietä täytyy kulkea. --

Taiteen ja käytännöllisen elämän alalla on lukemattomien arvostelijoiden

tapana todistaa, että kaikki edistyminen oikeastaan on mahdotonta; että

me kerta kaikkiaan olemme joutuneet alituisen jokapäiväisyyden allikkoon

ja siihen täytyy meidän tyytyä. Antaa moisten arvostelijain vain

todistella; se on nyt heidän tapansa, mitäpä vahinkoa siitä on? Oli

todistettu, että runoustaide on mahdotonta, silloin tuli Burns, tuli

Goethe. Tympäsevä jokapäiväisyys oli kaikki mitä meillä oli

odotettavissa, silloin tuli Napoleon ja valloitti maailman. Tarkasti

merivirtoja tutkimalla ja laskemalla oli saatu selville, etteivät

höyrylaivat koskaan voisi kulkea suorinta tietä Irlannista

Newfoundlantiin; siinä oli kaikki selvillä: liikevoima ja vastustus,

edellinen rajoitettu, jälkimmäinen rajattoman suuri -- se todistettiin

sekä mittausopin että luonnonlakien avulla: voisiko mikään niitä kumota?

-- Kyllä, jättiläislaiva "Great-Western" nosti ankkurinsa Bristolin

satamassa; yritys onnistui täydellisesti. "Great-Western" kulki varmasti

Hudson-lahden poikki ja ankkuroi New-Yorkin satamaan, ja vielä kosteina

olevat "todistukset" saivat kuivaa kaikessa rauhassa. -- "Mahdotontako?"

huudahti Mirabean kirjurilleen, "Ne me dites jamais ce bête de mot."[1]

[1] Elkää koskaan lausuko minulle tuota typerää sanaa.

XXVI. Se, joka ilmaisee mitä hänessä on todellista, on myös löytävä

ihmisiä, jotka häntä kuuntelevat, olivat sitten vastukset miten suuret

tahansa.

* * * * *

XXVII. Oikea huumori syntyy yhtäpaljon sydämessä kuin päässä; se ei ole

halveksimista, vaan sen sisällisin olemus on rakkautta; se ei purskahda

äänekkääseen nauruun, vaan hymyilee hiljaa itsekseen, ja tämä hymy onkin

paljon syvällisempää. Se on jonkinlaista ylevyyttä, joka niin sanoakseni

korottaa taipumustemme tasalle sen, mikä on meitä alempana, kun taas

varsinainen ylevyys alentaa, tasoittaa sen, mikä on meitä ylempänä.

Edellinen ei ole yhtään vähemmän arvokasta kuin jälkimäinen; kenties on

se vielä harvinaisempaa ja neron tuntomerkkinä vielä ratkaisevampi. Se

onkin samalla sekä kukka että sen tuoksu, syvän, ihanan, rakastavan

luonnon puhtain tuote, luonnon, joka ollen itsensä kanssa, sopusoinnussa

koettaa mukautua maailmaan, sen kurjuuteen ja ristiriitaisuuksiin, niin,

sepä löytää näissä ristiriitaisuuksissa yhä uusia hyvyyden ja kauneuden

aiheita.

XXVIII. Koettakoot kaikki ihmiset, mikäli se heille vaan on mahdollista,

pysyä terveinä! Se, joka missä asiassa se tapahtuneekin, vajoaa tuskan

ja sairauden valtaan, miettiköön tarkoin tilaansa. Hänen tulee tietää,

ettei hän tähän saakka ole saanut mitään hyvää aikaan -- vaan

päinvastoin pahaa; -- hän voi vielä kääntyä hyvälle tielle, vaikkei se

olekaan helppoa.

XXIX. Terveys on sanomattoman tärkeä seikka sekä omistajalleen että

muille. Hän oli siis vallan oikeassa tuo humoristi, joka väitti

kunnioittavansa ainoastaan terveyttä; hän ei nöyrtynyt ylhäisten,

rikkaiden eikä hienosti puettujen ihmisten edessä, ainoastaan terveen

ihmisen tavatessaan hän paljasti päänsä. Hän ei ollut milläänkään, kun

ylimysten vaunuja niissä olevine kalpeine, lakastuneille kasvoineen

vieri ohitse; sitävastoin hän kunnioittavasti tervehti punaposkista

työmiestä, joka itse veti työkärryjään. Sillä eikö terveys ole

sopusointua, eikö se tavallaan, kuten kokemus osottaa, ole kaiken meissä

olevan arvon loppusumma?

Terve ihminen on varsin arvokas luonnontuote, mikäli hän voi terveenä

pysyä. Terve ruumis on hyvä, mutta terve sielu on parempi kaikkea muuta,

mitä ihminen koskaan voi itselleen toivoa; se on jalointa, millä taivas

kurjaa maapalloamme voi tehdä onnelliseksi. Ilman filosofian

keinotekoisia lääkkeitä, ilman uskonnon -- arvoltaan varsin epäiltävää

-- rintapanssaria tuntee terve sielu hetikohta mikä on hyvä, omistaa sen

ja pysyy siinä; se tuntee myös mikä on huonoa ja karkoittaa sen vapaasta

tahdosta luotaan.

* * * * *

XXX. Miten on ystävyys mahdollista? Siten että molemmin puolin suositaan

hyvää ja totta. Muuten on se sula mahdottomuus, jollemme ota lukuun

"asestettua puolueettomuutta" tahi huonosti solmittuja kauppasopimuksia.

Ihmisellä on, kiitetty olkoon siitä taivas, tarpeeksi omassa itsessään,

mutta yhtäkaikki kykenee kymmenen rakkauden yhteenliittämää ihmistä

olemaan ja saamaan toimeen semmoista, mitä 10,000 erikseen toimivaa

ihmistä ei saa aikaan. Suunnaton on apu, jonka ihminen voi antaa

ihmiselle.

XXXI. Usein kun ystävämme rehellisesti aikoo meitä avustaa ja todellakin

koettaa sitä tehdä, ei hän kuitenkaan saata käsittää mitä me

tarvitsemme, todella tarvitsemme, edistyäksemme itsevalitsemallamme

tiellä, vaan väittää, että meidän tulisi ruveta kulkemaan *hänen*

tietään; ja hän soimaa meitä auttamattomiksi syystä, ettemme voi emmekä

tahdo luopua omalta tieltämme. Tästä onkin seurauksena, että ihminen

seisoo yksin ihmisten parissa; kukaan ei tahdo auttaa lähimmäistään,

vieläpä ryhdytään puolustustoimiin, jottei vaan naapuri pääsisi

häiritsemään!

XXXII. Miten tosi onkaan Novaliksen lause: "On varma että uskoni saa

suunnattoman tärkeän merkityksen siitä hetkestä alkaen, kun saan toisen

sielun sen omistamaan!" -- Katso veljeäsi kasvoihin, silmiin, missä

säteilee hyvyyden lempeä tuli, tahi missä vihan polttava liekki hehkuu,

ja tunne miten oma sielusi heti syttyy samanlaiseen tuleen ja te

valaisette ja vaikutatte nyt toinen toiseenne, kunnes syntyy yksi ainoa,

rajaton, yhtenäinen liekki (joko kaikkikäsittävän rakkauden tahi

kuolettavasti purevan vihan). Sano sitten mikä ihmeellinen voima siirtyy

ihmisestä ihmiseen. Ja jos näin on laita maallisen elämän

jokapäiväisissä oloissa, miten valtava onkaan silloin vaikutus

tulevassa, jumalallisessa elämässä, kun sisäisin *minäni* tulee

välittömään yhteyteen vertaisensa kanssa!

XXXIII. Kaikella inhimillisellä työllä on ihanteensa, työn sielu, kuten

ylempänä sanoimme, vaikka sen tarkoituksena olisi mitä tahansa, vaikka

ruumiin estäminen mätänemästä. Ja on ihmeellistä miten tämä ihanne eli

sielu saattaa rumimmankin olennon kehittymään; työ antaa sille oman

aateluutensa, jalostaa sitä, kunnes siitä vähitellen koituu kaunis, jopa

tavallaan jumalallinenkin.

XXXIV. Tiedämme, ettei ihanteellisia oloja, ikävä kyllä, koskaan voida

täysin toteuttaa. Emme koskaan saavuta ihanteita, ja saamme olla

kiitollisia, jos pääsemme edes niiden lähettyville. Älköön kukaan, sanoo

Schiller, liian tarkasti mitatko todellisuuden kehnoa tulosta täällä

kurjassa maailmassa täydellisyyden mittapuulla. Viisas ei semmoista

vaadikaan, ainoastaan tyytymätön narri. Mutta kuitenkaan emme saa

unhoittaa, että ihanteita on olemassa; jollemme edes yritäkään lähestyä

niitä, rappeutuu, häviää kaikki. Se on aivan varma. Kukaan muurari ei

kykene rakentamaan ehdottoman pystysuoraa muuria; se olisi matemaattinen

mahdottomuus; on kylliksi, jos se on osapuilleen kohtisuorassa tasoa

vastaan; kelpo muurari tietää kyllä tehdä kunnollista työtä. Mutta

huonosti käy, jollei hän lainkaan seuraa suunnitelmaa, jos hän nakkaa

mittaluodin ja vesivaakan syrjään ja huolettomasti latoo kiven kiven

päälle! -- Moinen muurari on huonolla tiellä. Hän on unhoittanut

itsensä; mutta painovoiman laki ei myöskään unhoita kostaa hänelle --

hän ja hänen muuraamansa rakennus ovat luhistuva kokoon soraläjäksi.

XXXV. Tiedämme, että kaikki inhimillinen on puutteellista; useimmiten on

ihanne kaukana, varsin kaukana meistä. Niinkauvan kun ihanne (sisällinen

totuus), vaikkapa hämäränäkin, esiintyy ja vaikuttaa, on todellisuus

vielä, siedettävää. Sietämättömäksi se tulee vasta silloin, kun ihanne

kokonaan katoaa, kun elämältä puuttuu totuus ja aatteellisuus; ja niin

epätäydellisinä eivät inhimilliset olot voi pysyä, niiden täytyy muuttua

tahi joutua häviöön, jos asiat menevät näin pitkälle. -- Rokko jo muut

taudit voivat rumentaa ihoa, se ei tee mitään, kunhan sydän pysyy

terveenä; pahempi on, jos itse sydän sairastuu; jollei sydäntä olekaan,

vaan sen sijaan on tullut joku luonnoton elin.

Poikkeuksetta, lukijani, olet kaikkialla huomaava, että jokaisen

aatteen, joka ihmiskunnan historiassa on saavuttanut voiton, täytyy

alusta alkaen olla tosi ja arvokas, ei varjoa, vaan todellisuutta. Sitä,

mikä ei ole totta, eivät ihmiset koskaan pysyvästi hyväksy. Katsohan

Muhametin uskoa! Itse Dalai-Laman uskonto -- myönnämme sen ilolla, --

ansaitsee olla maailmassa olemassa; se ei ole tyhjiä lauseparsia, vaan

suoraa totuutta -- siinä on siis jotakin totta, jotakin pysyvää! Se,

joka luulee, että petos, väkivalta ja vääryys, sanalla sanoen: valhe,

oli se verhottu miten kauniiseen kuoreen tahansa, koskaan voi muodostaa

ihmiselämän ja olojen perustuksen, on suuresti, niin, sanomattomasti

erehtynyt. Ainoastaan uskottomuus, jossa ei ole mitään totta, voi täten

erehtyä. Ja tämä erehdys synnyttää uusia erehdyksiä ja uutta kurjuutta;

se on surkuteltava, turmiollinen erehdys, josta kaikkien ihmisten täytyy

koettaa vapautua.

XXXVI. On totta, että jokaisella asialla on kaksi puolta, valoisa ja

synkkä. Usein ihanne muuttuu käytännössä, se saa omituisen todellisuuden

leiman ja meidän täytyy hämmästyen kysyä: tuoko se nyt on ihanteenne?

Sillä ihanteen täytyy aina muuttua todellisuudeksi, ja usein on sen

varsin vaikea säilyä, saada jalansijaa maailmassa.

XXXVII. Luonnon lain mukaan on kaikilla ihanteillakin määrätyt rajansa,

niilläkin on nuoruutensa, kypsyytensä, täydellisyytensä, rappeutumisensa

ja vihdoin seuraa kuolema ja häviäminen. Ei synny mitään, minkä ei

aikanaan täytyisi kuolla.

XXXVIII. Kiusauksia korvessa -- eikö meidän kaikkien ole täytynyt kestää

moisia koetuksia? Syntymässämme meihin juurtunutta vanhaa Aatamia ei

niin helposti karkoitetakaan valtakunnastaan. Elämämme on joka taholla

rajoitettu, mutta kuitenkin merkitsee elämämme itsessään vapautta,

vapaatahtoista voimaa. Meissä riehuu alituinen sota, ja semminkin ensin

alussa on taistelu ankara. Sillä Jumalan antama käsky: *tee sitä mikä on

hyvää*, on salaperäisillä, profeetallisilla kirjaimilla piirretty

sydämiimme eikä päivin öin suo meille rauhaa, kunnes olemme sen saaneet

selville ja täyttäneet; sen tulee ilmetä teoissamme vapauden näkyvänä

evankeliumina. Sitten on myös olemassa tuo tomusta syntynyt käsky: *syö

ja täytä vatsasi*, joka valtavalla voimalla ilmenee kaikissa

hermoissamme -- onhan siis itsestään selvää, että syntyy häiriöitä,

taisteluja, ennenkuin tuo ylevämpi vaikutin pääsee meissä voitolle.

XXXIX. Meitä ihmisiä kuljetetaan merkillisiä teitä. Meillä tulisi olla

tarpeeksi kärsivällisyyttä, tarpeeksi toivoa; jokaisen tulisi saada

yrittää, mitä hänestä voisi tulla. Niin kauvan kun elämätä kestää, on

jokaisella vielä toivoa jälellä.

XL. Pitkä, myrskyisä kevät, sateinen huhtikuu, talvipakkasia vielä

toukokuulla; mutta vihdoin toki tulee kesä. Siihen saakka seisoi puu

alastomana; sen kuivat, paljaat oksat natisivat ja valittivat tuulessa.

Joku kenties sanoi: Anna kaataa se; miksi se hyödyttömänä rumentaa

seutua? -- Eihän toki, meidän täytyy odottaa; kaikella on aikansa. --

Sitten puhaltaa lempeä kesätuuli, hyväilee alastonta puuta ja saa sen

lehdille ja kukkimaan; ja miten ihania lehtiä ja kukkia sillä on! Pitkän

alastomuutensa aikana on se koko talven koonnut uusia mehuja, vaikka se

näytti seisovan toimetonna. Mitä kauvemmin äänettömyys kesti, sitä

komeamman kaiun saa ääni, kun se vihdoin tulee kuuluviin. Puilla,

ihmisillä, laitoksilla, uskonnoilla, kansakunnilla, kaikella kasvavalla

ja kehittyvällä, mitä maailmassa on olemassa, huomaamme tämmöisiä

kehitys-ja kukoistuskausia.

XLI. Ajatelkaamme mimmoinen tuomari luonto on, miten suurenmoinen,

rauhallinen ja kärsivällinen se on. Sinä otat vehnänjyviä ja siroitat

niitä maan poveen. Jyviin on kenties sekoittunut rikkaruohoa,

ohdakkeita, tomua y. m. roskaa; se ei vahingoita kylvöäsi. Sinä kylvät

jyvät hyvästi muokattuun, sopivaan maahan; se antaa vehnän itää -- se

ottaa myös vastaan rikat, hautaa ne vaieten poveensa, eikä niistä puhu

sen koommin. Keltainen vehnä kasvaa, varttuu korrelle, maa-emo kasvattaa

sitä kuten äiti lastaan, mutta rikkaruohot se nurisematta käyttää

hyväkseen. Niin on laita kaikkialla luonnossa. Se on tosi ja vilpitön,

mutta totuudessaan suuri, oikea ja äidillinen. Se vaatii ainoastaan,

että asian tulee oikea, väärentämätön; silloin, vain sillä ehdolla,

luonto sitä suojelee. Totuus on kaiken sieluna, mitä se ottaa

suojellakseen. Niin, eikö tämä olekin kaiken ylevän totuuden kohtalo,

kaiken totuuden, joka koskaan on tullut ja on tuleva maailmaan? Sen

ulkomuoto voi olla puutteellinen; mehän pidämme totuutena filosofiaa,

joka tekee selkoa maailmanjärjestelmästä tieteelliseen muotoon puetuissa

lauselmissa, jotka eivät _voi_ olla totta, jotka kerran vielä havaitaan

vääriksi, erehdyttäviksi ja joiden täytyy kuolla ja kadota. Jokaisen

totuuden ruumis kuolee, mutta sen sielu ei koskaan kuole; se on

kuolematon, kuten ihminenkin. Totuuden sisällinen olemus ei koskaan

kuole. Se mitä me sanomme puhtaaksi tahi saastaiseksi, ei vaikuta

asiaan. Oikea totuus on ääni luonnon suuresta syvyydestä; ja sitä

ainoastaan luonnon tuomiosalissa kysytään. Ei kysytä, miten paljon

sinussa on rikkaruohoja, vaan onko sinussa lainkaan vehnänjyviä.

Puhdasko? Monelle ihmiselle tahtoisin sanoa: Niin, sinä olet puhdas,

tarpeeksi puhdas; mutta sinä olet rikkaruohoa -- epärehellisiä

perustelmia, kuulopuheita, varjoa; et ikinä ole levännyt maailman

avaruuden suurella sydämellä; Sinä et ole puhdas, etkä saastainen --

sinä et ole mitään, sinun kanssasi ei luonnolla ole mitään tekemistä.

XLII. Kukaan ihminen ei ole survimatta toisia ja tulematta survituksi;

ja hänen täytyy kaikin tavoin raivata tietä kyynäspäillään. Hänen

elämänsä on taistelua, mikäli se on todellista elämää. Simpukankin

täytyy, luulen minä, tulla tekemisiin vertaistensa kanssa; epäilemättä

se tuleekin, joskin vaivaloisesti, toisten simpukoiden kanssa

tekemisiin, ja se ei elä elämäänsä täydellisenä ihannesimpukkana, vaan

epätäydellisenä, todellisena. Simpukankin täytyy jossakin määrin tuntea

katumusta, jossakin määrin vihaa ja jossakin määrin pelkoa.

XLIII. Kurja ihmisluonne! Eikö ihmisen edistyminen todellisuudessa ole

lankeemista? Ihminen ei voi tehdä muuta. Elämän hurjassa elementtien

taistelussa pyrkii hän eteenpäin; hän lankee ja vaipuu syvälle -- ja yhä

uudelleen täytyy hänen verta vuotavin sydämin, kyynelsilmin ja katuen

pyrkiä jalkeille ja jatkamaan taistelua. Onko hänen taistelunsa

uskollista ja väsymätöntä: siinä on kysymysten kysymys.

XLIV. On paljon kunniallisia, moitteettomia ihmisiä, joilla ei

kuitenkaan ole sanottavaa arvoa. Varsin vähän kiitosta saa ihminen

siitä, että hän pitää kätensä puhtaina, jollei hän ryhdy työhön muuten

kuin hansikkaat kädessä.

XLV. Elävässä olennossa tapahtuu muutos sangen hitaasti, vähitellen; kun

esim. käärme luo vanhan nahkansa, on sen alla jo uusi nahka valmiina.

Vähän käsitystä on sinulla Fenix-linnun polttamisesta, jos luulet, että

lintu ensin sai palaa kokonaan tuhaksi ja että uusi lintu ikäänkuin

ihmeen kautta syntyi kuolleesta tuhkaläjästä ja levitetyin siivin kohosi

ilmoille. Se on peräti väärä luulo! Tulirovion vielä loimutessa edistyy

uuden luominen, mikäli vanha häviää -- vanhan ruumiin tuhkaan

vaikuttavat salaperäiset elimelliset voimat rakentaen sitä uudelleen ja

kun tuulen liekkeihin puhaltaessa sieltä vielä kuuluu kuolinlaulun

sointuisia säveleitä, saavat ne vähitellen toisen tahdin ja päättyvät

voitokkaaseen, juhlalliseen luomishymniin. Niin, katso omin silmin

loimuaviin liekkeihin, niin saat nähdä.

XLVI. On suuri totuus, ainakin puoleksi, että ihminen itse muodostaa

olosuhteensa ja sekä henkisesti että aineellisesti on oman onnensa

seppä. Mutta tällä suurella totuudella on vielä toinenkin puolensa,

nimittäin että ihmisen olosuhteet ovat elementti, jossa hänen täytyy

elää ja työskennellä, että ne välttämättömästi antavat hänelle

värityksensä, ulkonäkönsä, sanalla sanoen ruumiillistuvat hänessä, ja

olosuhteiden vaikutus käytännössä ulottuu melkein rajattoman pitkälle,

niin että yhtä hyvällä syyllä voidaan sanoa, että olosuhteet muodostavat

ihmisen.

Mitä edelliseen totuuteen tulee, tulisi meidän aina sovelluttaa se

itseemme, mutta sitävastoin pitää silmällä jälkimmäistä toisia ihmisiä

tuomitessamme.

XLVII. Olemassa olon pyörteissä ei ajan lapsi koskaan voi vaatia rauhaa,

sitäkin vähemmän, jos menneisyyden peikko häntä ahdistaa ja tulevaisuus

ei ole muuta kuin pimeyttä, missä asustaa aaveita. Täydellä syyllä voisi

vaeltaja sanoa itselleen: eivätkö onnen portit täällä maailmassa ole

armotta sinulle suljetut; onko sinulla toivettakaan, joka ei olisi

mieletön? Yhtäkaikki voimme kreikkalaisen filosofin kanssa sanoa: Se,

joka voi katsoa kuolemaa silmiin, ei pelkää varjoja.

XLVIII. Eikö tuskan korkein määrä samalla ole sääliväisyyden tuntoa,

jota ihminen kykenee tuntemaan, hänen voimansa ja voittonsa, jonka hän

tulee saavuttamaan, paras mittapuu. Tuskamme on aateluutemme takasivu.

Yhtä suuri kuin epätoivomme, on myös kykymme; niin korkealle voimme

ulottaa vaatimuksemme. Musta savu, joka täyttää maailmamme, voidaan

todellisella tahdonvoimalla muuttaa tuliliekiksi, joka on valaiseva

taivaankantta. Siis rohkeutta vain!

* * * * *

XLIX. Tuo suunnaton määrä tehtyä ja unhoitettua työtä, joka täällä

maailmassa mykkänä kertyy jalkojeni juureen ja vaatettaa, suojelee ja

ylläpitää minua, missä ikinä lienenkin, mitä ajattelen tahi teen, antaa

aihetta vakaviin ajatuksiin! Ja eikö se riitäkin tekemään sitä, mitä

sanotaan kuuluisuudeksi, viisaalle ihmiselle täysin arvottomaksi?

Narreille ja ajattelemattomille ihmisille esiintyy tuo kuuluisuus ja

tulee aina esiintymään kylläkin kaunopuheliaana, sillä se puhuu

"kuolemattomasta" y. m. semmoisesta; mutta, jos sitä tarkasti katselet:

Mitä on se?

L. Ihanaa on käsittää ja tietää, ettei ajatus vielä koskaan ole kuollut,

että samaten kuin sinä, sen luoja, olet muodostanut ja luonut sen koko

menneisyydestä, samaten olet sen myös jättävä koko tulevaisuudelle.

Tällä tavoin tuntee ja näkee urhea sydän, se on näkevä silmä, joka näkee

kauvas menneisyyteen. Tämmöinen ihminen on henkisesti alituisessa

yhteydessä aatetoveriensa ja veljiensä kanssa, ja täten on todella

olemassa *pyhien seurakunta*, joka käsittää koko maailman ja on yhtä

vanha kuin maailman historia.

LI. Kuka esimerkiksi opetti sinut *puhumaan*? Siitä päivästä alkaen,

jolloin kaksi alastonta tahi viikunalehdillä verhottua ihmisolentoa

tunsi halua lakata olemasta mykkänä ja keskustella toistensa kanssa,

jolloin he varsin huonolla menestyksellä koettivat kaikenmoisilla

viittauksilla, vaivaloisilla kasvojeneleillä ja äännähdyksillä selvittää

ajatuksiaan -- siihen saakka kun tämä kirja kirjoitettiin, näiden

päivien välillä on, sanon minä, kulunut melkoisen pitkä aikakausi ja

suoritettu huomattavan paljon työtä, johon usea ihminen on ottanut osaa.

Luuletko, ettei jo ennen Dan Chauceria ole ollut runoilijoita -- ettei

ole ollut sydäntä, jossa hehkui ajatuksia, joita se ei voinut olla

ilmaisematta, ja koskei ollut ajatusta vastaavaa sanaa, täytyi sen itse

luoda ja muodostaa semmoinen sana, jota sinä sanot metafooriksi tahi

kiertäväksi selitykseksi? Jokaisen sanan, joka meillä on, on tämmöinen

ihminen ja runoilija luonut.

LII. Ensimmäinen ihminen, joka avoimin sieluin katseli ylevää taivasta

ja maata, tätä ihanaa ja peloittavaa, jota nimitämme luonnoksi,

maailmaksi j. n. e. ja jonka olemus pysyy alati selittämättömänä,

ihminen, sanomme, joka ensimmäiseksi tämän nähdessään alamaisesti ja

arvatenkin vaieten lankesi polvilleen, hänet oli sisällinen pakko saanut

tekemään jotakin "ennen kuulematonta," minkä kuitenkin kaikki

ajatuskykyiset sydämet huomasivat tarkoitustaan vastaavaksi ja

seurattavaksi! Ja tästä alkaen on rukoiltu polvistuneessa asennossa.

Tämä mykkä rukous on kaikkia lausuttuja rukouksia, messuja ja

jumalanpalveluksia vanhempi; se on kaiken rukoilemisen alkumuoto --

tarvittiin vain tämä ensi alku, joka on niin järkevä. Mimmoinen

runoilija olikaan tämä ensi rukoilija!

LIII. Ole rohkealla mielellä! Et ole yksin, jos sinulla on uskoa. Emmekö

juuri puhuneet pyhien seurakunnasta, joka tosin on näkymätön, mutta

todella on olemassa ja joka seuraa ja veljellisesti syleilee sinua, jos

ansaitset siihen kuulua? Kaikissa maissa ja kaikkina aikoina kohoovat

heidän sankarimaiset kärsimyksensä kuten pyhä _miserere_ ja heidän

uljaat tekonsa kuten loppumaton, ikuinen riemuhymni taivaaseen. Elä

myöskään sano, ettei sinulla nyttemmin olisi mitään jumaluuden,

jumalallisen, eduskuvaa. Eikö Jumalan koko maailma ole jumaluuden

vertauskuva? Eikö mittaamaton ijäisyyskin ole temppeli? Eikö ihmisen ja

ihmiskunnan historia ole ijäinen evankeliumi? Kuuntele vain ja urkujen

asemasta kuulet tähtien laulavan, niinkuin vanhoina aikoina.

LIV. Mimmoisia armeijoja, joukkoja ja sukupolvia tämmöisiä miehiä onkaan

aikojen kuluessa joutunut unhoituksen helmaan! Heidän tomuksi rauenneet

ruumiinsa muodostavat pohjan, jolla elämämme hedelmät kasvavat.

* * * * *

LV. Ihmisen ei tule koko ikäänsä valittaa; siitä ei ole mitään apua.

Aika on huono: niinpä ihminen onkin täällä tehdäkseen sen paremmaksi.

LVI. "On tuleva aika," lausui Lichtenberg katkeralla ivalla, "jolloin

usko Jumalaan tulee olemaan niinkuin nykyään uskotaan

lastenkamarintaruja," tahi kuten Jean Paul sanoo, jolloin "maailmasta

tehdään koneisto, eetteristä kaasu, Jumalasta voima ja tulevasta

elämästä ruumisarkku". Mutta me uskomme, *ettei* semmoista päivää ole

tuleva. Joka tapauksessa suotakoon, taistelun vielä jatkuessa ja

ennenkuin tuo ruumisarkku- ja kaasufilosofia on varustaunut tarkkojen

määritelmien aseilla, mystisismille tahi muille tätä filosofiaa

rehellisesti vastustaville opeille vapaa kehitys. Puolueettomuutta ja

vapautta vain ja oikeus on pääsevä voitolle.

LVII. Jos aikamme on epäuskon aikakausi, niin miksi siitä huolehdimme?

Eikö tulekaan parempia aikoja? Niin, eikö se jo ole tullut? Pitkiksi

venyneissä systoleissa ja diastoleissa täytyy uskon ja epäuskon,

kieltämisen aikakaudet vaihdella, täytyy kaikkien mielipiteiden ja

luomien keväistä nuoruutta ja kesäistä kukoistusta seurata syksyn kuolo

ja talven katoominen ja sitten seuraa jälleen uusi kevät. Ihminen elää

ajassaan, koko hänen olemuksensa, pyrintönsä ja kohtalonsa muovautuvat

ajan mukaan, ja tuossa katoovassa ajan hengessäkin ilmenee ikuisesti

muuttumaton ijankaikkisuus. Ja kuitenkin on tämmöisinä epäuskon

talvikausina jalommille luonteille melkein kurjuutta syntyä maailmaan,

olla valppaina ja työskennellä; tylsäsieluiselle taasen on se onnea,

että hän saa talvihorroksiin vaipuneen eläimen tavoin asustaa ja nukkua

hekumallisessa suurkaupungissa tahi Salamancan yliopistossa tahi muussa

velttouden linnoituksessa ja herätä vasta sitten, kun salamoiva

raemyrsky on tehnyt tehtävänsä ja uusi kevät vihdoinkin on koittanut

rukouksillemme ja marttyriudellemme.

LVIII. Vielä vähemmän aiheutetulta näyttää meistä pelko, että taikauskon

kerällä myös uskonto häviäisi. Uskonto ei voi hävitä. Pieni, savuava

olkinuotio voi pimittää taivaan tähdet näkyvistä, mutta ne eivät siltä

häviä, vaan tulevat pian jälleen näkösälle.

Tässä suhteessa täytyy meidän toistaa tuo tunnettu lause, että on

uskovalle ihmiselle arvotonta kohdella epäuskoista kauhistuksella,

inholla tahi yleensä muilla tunteilla kuin surkuttelulla, toivolla ja

veljellisellä osanotolla. Jos hän etsii totuutta, eikö hän silloin ole

veljemme ja ansaitse sääliämme? Ja jollei hän etsi totuutta, eikö hän

vielä silloinkin ole veljemme ja vielä enemmän säälimme tarpeessa?

LIX. Emmekö voi pitää kaikkea tätä kuvaamatonta, kauhistavaa kurjuutta,

jota kaikkialla näemme ympärillämme, varoittavana äänenä luonnon mykästä

helmasta, joka meille sanoo: "Katsokaa! Osto ja myynti ei ole ainoa

luonnonlaki; puhtaalla rahalla maksaminen ei ole ihmisten ainoa

velvollisuus toisiaan kohtaan. Syvällä, paljon syvemmällä kuin ostaminen

ja myyminen on lakeja ja sitoumuksia, yhtä pyhiä kuin itse ihmiselämä.

Ja ne te tulette tuntemaan, kunhan työskentelette ja opitte niitä

noudattamaan. Ken ne tuntee ja niitä seuraa, hänellä on luonto

puolellaan. Ken taas niitä ei opi tuntemaan, häntä vastustaa luonto ja

hän ei koskaan voi sen piirissä työskennellä. Suuttumus, riita, viha,

yksinäisyys ja kirous tulevat seuraamaan hänen askeleitaan, kunnes

kaikki ihmiset huomaavat, että se, mitä hän saa toimeen, oli sillä miten

kultainen kuori tahansa, ei ole menestystä vaan menestyksen puutetta."

LX. Meidän tulee kuitenkin iloita siitä, että edes olemme tulleet niin

pitkälle, että aletaan pian kaikilla kielillä, niin kehittymättömiä kuin

useat lienevätkin, saarnata pyhää evankeliumia: ihminen on vielä

ihminen. Koneellisuuden henki ei ole ijäti vuoren tavoin painava

sieluamme, vaan on uusi taikasana vihdoin murtava vanhat loitsut, ja

tekevä tuon hengen orjaksemme, joka on tekevä kaikki mitä käskemme.

"Olemme heräämäisillämme, kun uneksimme näkevämme unta." Se, jolla on

sydän ja silmät, voi nyt itse sanoa: miksi epäröisin? Valo on tullut

maailmaan, niille, jotka valoa rakastavat, niinkuin sitä tulee rakastaa,

rajattomalla, uhraavaisella, kaikkea kärsivällä rakkaudella.

LXI. Antakaa ihmisten tietää, että he ovat ihmisiä, Jumalan luomia

ihmisiä, Jumalalle vastuunalaisia ja että he lyhimmässä

silmänräpäyksessä voivat tehdä työn, joka tulee pysymään

ijankaikkisesti. Onhan se todella ylevä tehtävä. Ei heidän tarvitse olla

kyntö- eikä takomakoneita, ei ruuansulatuskoneita, jotka sulattavat

edellisten koneiden tuotteita, eikä myöskään lähimmäistensä eikä omien

himojensa synnynnäisiä orjia, vaan ennen kaikkea ihmisiä.

LXII. Laajemman ja laveimman "piirteen" tulisi joka suhteessa olla

meille selvillä, sen nimittäin, että "Jumalan kunnian loiston" täytyy

muodossa tahi toisessa kehittyä myös tämän teollisuudenkin aikakauden

sydämestä.

LXIII. Niin, sekä sieltä että täältä tulee valoa maailmaan. Ihmiset

eivät rakasta pimeyttä, vaan valoa. Kaikkialla keskellämme kohtaa meitä

ikuisen luonnon oikeuden tunto.

LXIV. Ihminen on kaikkina aikoina ollut taisteleva, ponnisteleva ja --

päinvastoin kuin laajalle levinneet solvaukset väittävät -- totuutta

rakastava olento.

LXV. Kaikki ihmissielut, miten syvälle pimeyteen lienevätkin vaipuneet,

rakastavat valoa; kun valo kerran on sytytetty, leviää se joka taholle.

LXVI. Kovin kevytmielistä on ilman muuta olettaa, että *nälkä*, elämämme

suuri perusta, myös on sen kehityksen korkein huippu ja viimeinen

täydellisyys; että koska "kurjuus, ahneus ja kunnianhimo" ovat useimpien

ihmisten pääominaisuuksia, kukaan ihminen eläisi tahi edes ajattelisi

elää muun periaatteen mukaan. Kaikki mitä ei voida lukea kurjuuden ja

ahneuden luokkaan, sijoitetaan muitta mutkitta viimeiseen luokkaan.

LXVII. Ei ole totta, että ihmiset, siitä lähtien kun asuvat maapallolla,

elävät houreissa, teeskentelyssä, vääryydessä tahi muussa

järjettömyydessä. Ei ole totta, että he koskaan ovat eläneet tahi

tulevat elämään muutoin kuin juuri yllämainitun vastakohdissa.

LXVIII. Omantunnon hyväksyminen on tavallaan ruumiillisellekin olemassa

ololle välttämätöntä; se on hienoa, kaiken läpi tunkevaa kittiä, joka

pitää koossa tuota ihmeteltävää yhdistystä, jota sanotaan minäksi.

Jollei siis ihminen istu mielisairaalassa eikä myöskään vielä ole

ampunut itseään eikä mennyt hirteen, voimme lohduttaa itseämme tulemalla

johtopäätökseen, että hänen täytyy olla joko hullu *koira*

ihmishaamussa, joka tarvitsee kuonokoppaa, jota on surkuteltava ja jota

meidän täytyy suuresti oudoksua, tahi todellinen ihminen, joten hän

niinmuodoin ei voi olla siveellistä arvoa vailla, vaikka hänet on

saatava hereille ja tuntemaan oma arvonsa. Voidaksemme oikein arvostella

hänen luonnettaan, tulee meidän oppia katsomaan sitä yhtäpaljon *hänen*

kuin omillakin silmillämme; meidän tulee oppia häntä säälimään, pitämään

häntä lähimmäisenämme, sanalla sanoen oppia häntä *rakastamaan*, muuten

emme koskaan opi oikein tuntemaan hänen varsinaista henkistä

luonnettaan.

LX1X. Etupäässä ei meidän tule unhoittaa, ettei ihmisiä ja heidän

tekojaan hallitse aineellinen, vaan siveellinen voima. Miten äänetön

onkaan ihmisajatus! Sitä ei seuraa rumpujen pärinä, ei ratsuväen

hevosten kumea kavioiden kapse, eikä muona-ja ampumavaravaunujen

pauhaava rätinä. Tuntemattomissa, vaatimattomissa oloissa voi ihmispää

hautoa ajatuksia, ihmispää, joka jonakin päivänä on saavuttava suuremman

vallan kuin kuninkaan kruunua kantava pää, sillä kuninkaita ja keisareja

voi oleskella hänen palvelijoittensa parissa. Hän ei ole hallitseva

kaikkia päitä, vaan kaikissa päissä, ja ajatuksilla, joita

yksinäisyydessään on hautonut, on hän kuten taikasanoilla taivuttava

koko maailman tahdolleen alamaiseksi.

LXX. On huvittavaa nähdä miten yleinen ja ikuinen viisauden rakkaus

ihmisessä on; miten ylhäisin ja alhaisin, miten ylpeät ruhtinaat ja

raa'at talonpojat ja kaikki ihmiset, niin toinen kuin toinenkin,

kunnioittavat viisautta tahi ainakin näennäistä viisautta, viisauden

varjoa, niin, miten he itse asiassa eivät voikaan kunnioittaa mitään

muuta. Sillä ei edes Xerxeen kaikkien sotajoukkojen vallassa ole saada

uljaan sydämemme ainoatakaan ajatusta masennetuksi. He voivat hävittää

maan tasalle Anaxarchuksen majan, häntä itseään he eivät voi kukistaa.

Henki voi kunnioittaa ainoastaan henkistä arvoa; ainoastaan sielussa,

joka on omaamme syvällisempi ja parempi, voimme ikäänkuin nähdä

taivaallisen salaisuuden ja senkautta, että nöyrytämme itseämme,

tunnemme itsemme ylennetyiksi.

LXXI. Ihmiset harvoin, eli oikeammin ei koskaan, suuttuvat pitemmäksi

aikaa tahi täydellä todella johonkin, mikä ei ole suuttumisen arvoista.

Altista ja innokasta on kuuliaisuus ja rakkaus, jota he osottavat

suurelle, todella ylevälle, kun he kaikkineen mitä heillä ja heissä on,

ruumiineen, sydämineen, sieluineen ja henkineen heittäytyvät sen

jalkojen juureen, joka todella on heitä ylempänä.

LXXII. Valtakunta, jonka koko kansa täydestä sydämestä omistaa

uskonnollisen aatteen, tahi on sen joskus omistanut, on täten ottanut

askeleen, jota se ei enää voi peräyttää. Ajatus, tietoisuus, tunto, että

ihminen on koko maailman avaruuden kansalainen, luotu ijäisyyttä varten,

on tunkeutunut kaukaisimpaankin majaan, yksinkertaisimpaan sydämeen.

Ihanana ja kunniotusta herättävänä vaikuttaa taivaallisen tehtävämme,

Jumalan meille antaman velvollisuuden tunne koko elämäämme. Semmoisessa

kansassa on ylevää innostusta ja rajoitetussa merkityksessä voimmekin

sanoa: tieto Kaikkivaltiaasta antaa näille ihmisille ymmärrystä.

LXXIII. Muuan lohdullisimpia totuuksia on se, että suuria miehiä on niin

runsaasti, vaikka käyttämättöminä, olemassa. Niin, suurimmat miehemme

ovat, koska he samalla ovat *hiljaisimmat*, kenties ne, joita ei

tunneta, jotka pysyvät tuntemattomina. Filosoofi Fichte lohdutti itseään

tällä vakaumuksella, kun hän kaikista saarnastuoleista ja

opetusistuimilta ei kuullut muuta kuin kunnianhimoisten lörpöttelijöiden

loppumattomia jaarituksia; kun uudet, voimakkaat virtaukset ja

kevytmieliset meluavat opetukset saivat kaikki käsitteet sekaisin, kuten

myrsky pieksee aallot vaahdoksi ja vakava Fichte melkein toivoi, että

tietoja verotettaisiin, jotta niiden tulva hieman hilliintyisi; -- hän

lohdutti itseään, sanon minä, järkähtämättömällä uskollaan, ettei

uskonto vielä ollut hävinnyt Saksasta, että ajattelevat ihmiset, kukin

tahollaan, vielä vakavasti tekivät työtä, vaikka vaiteliaalla,

näkymättömällä tavalla.

LXXIV. Suuri edistys nykyisissä oloissa on mielestämme tuo selvä,

kieltämätön vakuutus siitä, että parhaillaan edistymme. Kohtalon

valtavasta kaitselmuksesta ja sen lopullisista tarkoituksista, mitä

meihin ihmisiin tulee, emme voi tietää mitään, emme sanottavasti mitään;

ihminenhän alkaa pimeydessä ja lopettaa pimeyteen; salaisuuksia on

kaikkialla: ympärillämme, meissä itsessämme, jalkojemme alla,

käsissämme. Kuitenkin on jokainen tullut selville ainakin siitä, että

tämä ihmeteltävä ihmiskunta edistyy johonkin suuntaan, että ainakin

kaikki inhimilliset olot ja asiat ovat olleet ja tulevat alati olemaan

vaihtelevia, muuttuvia, mikä olentojen, jotka ovat ajallisesti ja ajan

vaikutuksesta olemassa ja ajasta luodut, todenteolla jo aikoja sitten

olisi tullut oivaltaa.