hajanaiseen ja sekasortoiseen sosialismiin verrattuna, se oli kuitenkin
puutteellinen toisissa suhteissa ja myöskin sikäli, ettei kyennyt
esittämään minkäänlaista valtio-organisation suunnitelmaa. Niinpä
sillä esimerkiksi oli huono tieto naisista ja lapsista; sen perustajia
eivät näytä innostaneen kasvatuksen tarpeet eikä nousevaan sukupolveen
kohdistuva huolenpito. Kukaan biologi — oikeastaan ei yksikään
tieteellinen henki — ei näytä hillinneen sen ankarasti "taloudellisia"
tendenssejä.
Se tehostaa siinä määrin liiallisesti elämän taloudellista puolta,
että toisinaan voisi luulla sen koskevan maailmaa, jossa elää pelkkiä
"tuottavia" kuolemattomia, jotka eivät koskaan synny eivätkä vanhene,
vaan käyvät ikuista taistelua teollisuuden kehittyvässä prosessissa.
Sosiaalisen elämän keskeisin tosiasia ei kumminkaan ole tuottaminen,
vaan "jälleentuottaminen". Naiset, lapset ja kasvatus ovat taka-alalla
Marxin ehdotelmissa — niinkuin miehen koira, hänen yksityiset opintonsa
tai kaniini-suosikkinsa. Nykyaikainen sosialismi sitävastoin asettaa
ne etualalle. Sosialidemokratian opit menevät tässä suunnassa hiukan
pitemmälle kuin se liberalismi, joka perusti Yhdysvallat jättäen
huomioonottamatta naiset, lapset ja neekerit ja tehden poliittiseksi
yksiköksi täysi-ikäisen valkoisen miehen. Siellä ei oivallettu, kuinka
erinomaisen tärkeätä on, että koko yhteiskunta pitää päämääränään ja
ponnistustensa esineenä nousevan sukupolven kasvattamista paremmaksi
kuin nykyinen. Bebelin kirja _Nainen_ esittää laajasti naisen osan
haittoja nykyisissä oloissa, mutta kirjan lopussa olevat muutamat
naisen tulevaisuutta koskevat sivut ovat kaunopuheisena todistuksena,
kuinka kuivakiskoisen riittämätön marxilainen näkökanta tässä suhteessa
on. Avioliiton, jota nykyaikainen sosialismi taipuu yhä enemmän
kannattamaan, piti hävitä — ainakin lakimääräisenä liittona; naisten
tuli esiintyä miehinä, mikäli oli kysymyksessä valtio...[27]
Tämä syntymäin ja kasvatuksen erinomaisen tärkeyden huomiottajättäminen
mystillisen kansanvallan tehostamiseen liittyvänä esti marxilaista
tajuamasta kasvatustoimen ja sosiaalisen kurin välttämättömyyttä ja
avioliiton enemmän kuin henkilökohtaista tärkeyttä sosialistisessa
suunnitelmassa. Hän voi sanoa kevein ja luottavaisin mielin
kehittymättömille, tietämättömille, haparoiville sieluille: "Hävittäkää
hallitus, ottakaa rikkailta heidän omaisuutensa, pankaa toimeen miesten
yleinen äänioikeus, valitkaa kiinteästi velvoitettuja edustajia — niin
tulette onnellisiksi!"
Eräät nykyaikaiset marxilaiset vaativat lisäksi referendumia,
kansanäänestystä, jonka nojalla valittujen edustajien toimia voidaan
vielä estää vetoamalla kiistanalaisissa asioissa yhteiskunnan kaikkien
täysi-ikäisten yleiseen äänestykseen...
4.
Näistä marxilaisuutta koskevista seikoista kirjoittaessani muistuu
mieleeni suuri kokous avarassa Queens Hallissa, ja minä näen jälleen
mr Hyndmanin takaraivon liikahtelevan nopeasti hänen ottaessaan
vastaan kysymyksiä ja niihin vastatessaan. Se oli tosiaankin eräs
omituisimpia kaikista niistä kokouksista, joissa olen ollut mukana.
Se oli sosialidemokraattisen puolueen (Social Democratic Federation)
suuri kokous, ja koko sali — permanto, parvekkeet ja koroke — oli
täynnä, joskaan ei suinkaan täpötäynnä, tummaa, vakavaa väkeä.
Punaisia käsivarsinauhoja ja kaulaliinoja näkyi runsaasti, samoin
paljon kalpeita kasvoja, ja minua kummastutti, että läsnä oli
tyttöjä ja naisia pienine lapsineen. Se muistutti kansanomaisissa
romaaneissa kuvailtua sosialistikokousta enemmän kuin mikään ennen
näkemäni. Puheenjohtajan paikalla oli sinä iltana lady Warwick,
huomattava luokkataistelun alueelle tunkeutunut henkilö, sangen upeasti
puettu, mikäli osasin asiaa arvostella, ja hänen vaiheillaan näytti
luokkatietoisuuden ilmakehä tihentyvän. Hänen vaaleat hiuksensa ja
hänen kukkarikas hattunsa erosivat auttamattomasti kokouksen yleisestä
tummuudesta, ja oli hetkiä, joina olisi voinut kuvitella jonkin kylän
ammattilaisten keräytyneen lady-patronessansa ympärille. Toimitusten
päätyttyä, kun oli heilutettu punaista lippua ja kuoro oli laulanut
"Punaisen lipun" kokousyleisön kumeasti säestelemänä, joku esitti
kiitokset kreivittärelle tutunomaista kunnioitusta uhkuvin sanoin,
jotka tekivät mainitun vaikutelman sitäkin täydellisemmäksi.
Mr Hyndmanin esitelmän nimenä oli "Vallankumouksen virrassa". Hän oli
selittänyt, kuinka välttämätön koko tapahtuma oli, kuinka Venäjä kiiti
eteenpäin — ja samoin Saksa, Ranska ja Amerikka — kohti ennustettua
ratkaisua ja kohti ennustettua tuhatvuotista valtakuntaa. Mutta samalla
hän ohimennen innokkaasti kehoitti ponnistuksiin, agitatioon, ja moitti
Englantia, joka jäi takapajulle kohtalon määräämässä tapahtumassa.
Joku kuuntelijoiden himmeään joukkoon kuuluva henkilö keksi siinä
ristiriitaisuutta.
Sitten kysymykset jätettiin puhujalle, paperilapuille kirjoitettuina,
ja vihdoin tuon kuuntelijan keksimä vaikeus tuli selvitetyksi.
"Entä tämä?" virkkoi mr Hyndman, avasi paperilapun ja luki:
"Minkätähden huolisimme harjoittaa agitatiota tai muuta toimintaa, jos
trustit suorittavat koko asian meidän puolestamme?"
Sosialidemokraattisen puolueen vanha johtaja oli vaiti vain lyhyen
hetken.
"Niin, mutta meidän tulee _varautua_", sanoi hän tarttuen reippaasti
seuraavaan kysymykseen — ja minusta tuntui kuin nuo sanat olisivat
murskanneet fatalistisen marxilaisuuden.
Meidän tulee varautua. Epäilemättä — kasvatuksen, tarkoituksen ja
tehdyn päätöksen nojalla. Sosialismia ei saavuteta kohtalon, vaan
tahdon varassa.
5.
Tässä sopii sanoa sana anarkismista, joka on jonkinlainen marxilaisen
sosialismin itäeurooppalainen reunamuistutus, äärimmäinen ja
kerrassaan lopullinen muoto mystillisen demokratian ja sosialismin
yhteenliittymistä. Anarkismissa Marxin hallinnollinen _laissez faire_
saavuttaa loogillisen äärimmäisyytensä. "Jos kerran tavallinen
kouluttamaton mies on oikeassa, niin mitä teemme noilla vaaliuurnilla,
mitä noilla lain ja edustuksen välittävillä muodoilla?"
Siinä on hallinnon ja uudestirakentamisen täydellisestä
huomiottajättämisestä johtuva loogillinen tulos. Äärimmäinen
sosialidemokraatti ja äärimmäinen individualisti kohtaavat toisensa
siinä opissa, ettei Kehityksen voimia ole vastustettava — tässä
yhteydessä he tekevät asiasta jonkinlaisen jumaluuden käyttämällä
suurta alkukirjainta. Organisatio, tarkastus, suunnitelma, kuriin
tottunut tahto ovat heidän mielestään onnettomuudeksi — ne muodostavat
elämän varsinaisen onnettomuuden. Jos siis henkilö sattuu olemaan
luonteeltaan aktiivinen, hän joutuu tätä suuntaa noudattaessaan
käyttelemään pommia hyveen täydellisen vapauttamisen välineenä;
luonnonlaadultaan rauhallinen henkilö taas taipuu Tolstoin tavoin
passiivisesti vastustamaan kaikkea hallitusta ja omaisuutta.
Anarkismi on niinmuodoin sosialistisen virran viimeinen vastajuoksu,
sosialistisen ajatuksen viimeinen poimuttelu, joka ei enää ole
minkäänlaisessa elähdyttävässä kosketuksessa luovaan kokemukseen.
Anarkismi syntyy, kun sosialistinen yksityisomaisuuden hylkääminen
joutuu sellaisten henkilöiden ajatuskehään, jotka ovat tottuneet
elämään hallittuina ja vastuuttomina, kun sen omaksuvat henkilöt,
joiden toimintavapaus on rajoitettu ja jotka luonnostaan vieroksuvat
uupumatonta työtä, harmillisia takapoukkoja ja epäonnistumisia,
ponnistuksia, väsymystä ja hankausta moniosaisen ihanteen
tavoittelussa. Niinpä se rehoittaakin runsaimmin idässä, missä ihmiset
näyttävät olevan vähemmässä määrässä tarmokkaita ja rakentavia, ja
räjähtää tai sammuu Amerikan manterella.
Anarkismi puukkoineen ja pommeineen on sosialismin keskeinen, tuon
hedelmällisen äidin muodoton sikiö. Se on luonnoton olento, aivan
toisenlainen kuin sen synnyttäjä, sillä sosialistien keskuudessa
on rakentava henki, järjestävä ja organisoiva henki ollut alun
alkaen voimakas. Tuo poliittinen _laissez faire_ pääsi erehdyksestä,
huomaamatta, pujahtamaan liikkeeseen, joka oli ennen kaikkea _laissez
faire_-periaatteen järjestelmällistä vastustamista taloudellisen ja
sosiaalisen elämän aloilla...
Tähän kirjoittamani koskee anarkismia, joka on nykyaikaisen sosialismin
vastakohta, poliittista anarkismia. On kumminkin olemassa eräs
toinenkin anarkian laji, joka näiden ajatussuuntien oppijan tulee
tarkoin erottaa äsken käsitellystä, nimittäin Tolstoin anarkismi ja
toinen, William Morrisin laatu. Kumpikaan niistä ei heiluta mitään
mustaa lippua eikä yllytä väkivaltaan, vaan molemmat edustavat
sitä esteettömän ja omaehtoisen kunnon ja hyvyyden käsitettä, joka
otaksumani mukaan on kaikkien oikeinajattelevien ihmisten siveellisenä
ihanteena. Maksaa vaivan määritellä erittäin selvästi tämän toisen
anarkisminlajin, jalomman anarkismin suhde uurastavaan ja rakentavaan
sosialismiin, jota monet meistä nykyjään pitävät käytännöllisenä
oppaanaan elämän toiminnoissa, jotta voimme tarkoin sanoa, missä ne
toisiaan koskettavat, missä kohden taas toisistaan eroavat.
Inhimillisen yhteiselämän lopullinen ihanne ei varmaankaan ole
sosialismi, vaan sellainen elämänjärjestys, joka ei ole riitaisa eikä
perustu valppaasti vartioituihin oikeuksiin, olotila, joka on vapaa
omaisuudesta, vapaa kateudesta ja "lain yläpuolella". Silloin, silloin
ei tule olemaan "avioliittoa eikä avioksi antamista". Kristuksen opin
koko sisällys viittaa sellaiseen ihanteeseen; Paavali ja Kristus
viittaavat kerran toisensa jälkeen "oikeiden ja täydellisten" ihmisten
ihanteelliseen maailmaan, missä oikeus ja kauneus kukkivat vaiston
varassa, missä oikeat lait ja säännöt ovat tarpeettomat ja väärät
mahdottomat. "Kohdistakaa huomionne", sanoo ystäväni Stewart Headlam
mainiossa kristillistä sosialismia koskevassa tutkimuksessaan,
"kohdistakaan huomionne sarjaan Kristuksen opetuksia, joita mainitsemme
vertausten nimellä ja joissa tosiaankin verrataan toisiinsa sitä,
mitä Kristus näki tapahtuvan jokapäiväisessä elämässä ympärillään,
ja sitä, mikä kuuluu taivaan valtakuntaan. Jos näiden vertausten
taivaan valtakunta tarkoittaa jotakin paikkaa pilvien takana tai
paikkaa, johon ihmiset joutuvat kuoleman jälkeen, niin väitän, ettette
saa niistä kirvoitetuksi ilmi minkäänlaista merkitystä. Mutta jos
taivaan valtakunta tarkoittaa (kuten Kristuksen opin toiset kohdat
selvästi osoittavat) maan päälle perustettavaa oikeuden yhteiskuntaa,
niin ne kaikki saavat selvän ja kauniin merkityksen, merkityksen,
jonka summa sisältyy epäilijöiden ja ateistien usein meitä vastaan
käyttelemään lauseeseen 'Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen
vanhurskauttansa, niin kaikki nämä annetaan teille sen lisäksi.'
Kristus siis sanoi näin: 'Eläkää kaikki yhdessä, älkää kukin erikseen;
eläkää sen vanhurskaan yhteiskunnan jäseninä, jota minä olen tullut
perustamaan maan päälle, niin tulette puetuiksi kuin Idän liljat ja
ruokituiksi yhtä varmasti kuin taivaan linnut'."
R.J. Cambell, joka tulee sosialismiin vapaakirkollista tietä, väittää
yhtä vakuuttavasti, että "taivaan valtakunta" oli ja on mainen ihanne.
Se ei ole ainoastaan kristillinen yhteiskuntaihanne, vaan jokaisen
oikeinajattelevan miehen, jokaisen täysin kauneutta tajuavan ihmisen
ihanne. Te löydätte sen esitettynä kahdesta kuolemattoman kauniista
oman aikamme Utopiasta, jotka molemmat — olen ylpeä sen sanoessani —
ovat englantilaisen kirjoittamat. Toinen on William Morrisin _News
from Nowhere_ ("Uutisia Ei-mistään"), toinen Hudsonin hieno _Crystal
Age_ ("Kristallinen aika"). Kumpikin esittää itse asiassa anarkistisen
valtion, kumpikin edellyttää ihannoituja inhimillisiä olentoja, jotka
ovat hienompia, yksinkertaisempia, jalompia kuin ne kiihtyneet,
rajoitetut ja ponnistelevat sieluraukat, jotka toivovat ja kärsivät
nykyisen elämän ahdingossa. Ja tämän kirjoittaja — minun täytyy mainita
hänet tässä ehkäistäkseni myöhempää sekaannusta — kuvitellessaan
joitakin aikoja sitten ihmiskunnan, jota pyrstötähden pyrstön hipaisu
kohotti sekä siveellisesti että älyllisesti,[28] joutui premissiensä
pakottamana ja vastoin alkuperäistä tarkoitustaanko kuvailemaan tämän
maailmannuorennuksen tulosta yleväksi anarkismiksi eikä sosialistiseksi
valtioksi.
Sosialismin tehtävä sijaitsee kuitenkin alemmassa tasossa ja koskee
välittömiä asioita. Meidän aineksemme on maailma sellaisenaan, maailma
täynnä vääriä lakeja, huonoja perintätapoja, perittyjä sairauksia ja
heikkouksia, taudinsiemeniä ja myrkkyjä, likaa ja kateutta. Me emme
ole tekemisissä suurenmoisten olentojen kanssa, sellaisten, joita
näkee ihannoivissa maalauksissa ja loistavissa kuvanveistoksissa,
miten kauniina ne tarjoutunevatkin nähtäviksemme alastomina ja häpeää
tuntematta, me olemme tekemisissä kuumakorvaisten, huonostikammattujen
ihmisten kanssa, joita vaivaa huono ruoansulatus, kaljupäisyys,
liikalihavuus ja hermostuminen, jotka ovat surkuteltavia, heikkoja,
turhamaisia ja äärettömän herkästi loukkaantuvia sekä erittäin
ilkeitä ja kohtuuttomia, ihmisten kanssa, joita valitettavasti täytyy
haastaa oikeuteen vastaamaan, jotta käyttäytyisivät edes jossakin
määrin rehellisesti ja oikeamielisesti toisiaan kohtaan. Sellaisten
henkilöiden äkillinen vapauttaminen kaikesta laista ja pakosta
tarjoaisi yhtä kamalan ja ruman näyn kuin heidän ruumisraukkojensa
riisuminen...
Tuo anarkistinen maailma, myönnän sen, on meidän unelmamme. Me uskomme
— ainakin minä uskon — että tämä maailma, tämä kiertotähtemme tulee
kerran kantamaan rotua, joka on kaikkein korkeimpia ja uskaliaimpia
haaveitamme parempi, rotua, joka syntyy meidän tahdostamme ja
ruumiittemme aineksesta, rotua, joka, kuten olen toisessa yhteydessä
sanonut, "seisoo maan kamaralla niinkuin jakkaralla, nauraen ja
ojentaen kätensä tähtien joukkoon", mutta siihen tulokseen johtaa
ainoastaan kasvatuskuri ja laki. Sosialismi on valmistusta tuohon
korkeampaan anarkismiin; me tahdomme vaivalla ja työllä kumota vääriä
omaisuutta ja itseyttä koskevia käsityksiä, poistaa vääriä lakeja ja
myrkyllisiä ja vihaaluovia neuvoja ja ennakkoluuloja, luoda oikean
sosiaalisen menettelyn järjestelmän ja oikeiden tuntojen ja toiminnan
perintätavan. Sosialismi on tuon jalon aitoanarkismin koulu, jossa me
harjoittamalla ja rajoittamalla teemme vapaita ihmisiä.
Max Beerbohm on kirjoittanut sievän ja liian vähän tunnetun tarinan,
_The Happy Hypocrite_ ("Onnellinen teeskentelijä"), joka ei mielestäni
vain kuvaile sosialismin suhdetta filosofiseen anarkismiin, vaan kuvaa
kaikkienkin oppien suhdetta kaikkeen idealismiin. Siinä kerrotaan
kauniista naamiosta, jota käytti rakastava mies, kunnes väsyi siihenkin
petokseen ja heitti sen pois, hiukan epätoivoisena — ja havaitsi
omien kasvojensa muuttuneen toivottua itseyttä vastaaviksi. Samoin
tulisi meidän hunnuttaa ahneutemme, nykyinen epäluuloinen ja itsekäs
saaliinhimomme alistumalla lakeihin ja laitoksiin, jotka huutavat
"velvollisuutta ja palvelusta" kaikkien ihmisten korviin, meidän tulisi
torjua pahaa niin kauan ja niin tehokkaasti, että laki lopulta muuttuu
tavaksi ja ahneus ja itsekkyys lakkaavat olemasta maailmaa johtavina
virikkeinä. Sosialismi on se naamio, joka tahtoo muovata maailman
hyvien ihmisten haaveita vastaavan anarkismin muotoon.
Nämä ovat kuitenkin kaukaisia näköaloja, vilkahduksia sosialistisen
näkörannan takaa. Ne henkilöt, jotka tahtovat saattaa anarkismia
voimaan jo nyt, ovat henkilöitä, joilta puuttuu inhimillistä kokemusta
ja kaikkea huumorin lieventävää vaikutusta, vain hiukkasta parempia
kuin ne eriskummalliset, yksipuoliset olennot, jotka naurettavan
vakavina piirtävät olemuksellaan pilakuvan Nietzschestä ja ymmärtävät
Shaw'nsa kerrassaan väärin — tahtovat luoda "yli-ihmis"-luokan, joka
petoksen ja väkivallan voimalla vallitsisi heitä itseään parempien
ihmisten muodostamaa yhteiskuntaa. Se on typerä oppi, jonka kauheutta
vähentää vain sen erinomainen naurettavuus. Meille on parasta
uskollisuus ja nöyryys, totuus ja palvelus, suurimpana kunnianamme
on, että olemme nähneet tuon suuren näyn ja epäonnistuneet — mutta
emme täydellisesti... Me itse ja meidänlaisemme emme tahdo "tehdä
kauppaa ylpeydellä", vaan tahdomme olla iloiset oppiessamme hiukan
tätä palveluksen henkeä, kyetessämme toteuttamaan hiukan nöyryyttä,
antautuessamme aikaansaamaan sosialismia ja sivistynyttä valtiota
ilman minkäänlaista omahyväisyyttä — kuin lapset, jotka ovat iloiset
saadessaan olla avullisina suurempien töissä ja jättää ne lelut, jotka
ovat aikaisemmin heitä askarruttaneet.
KAHDESTÖISTÄ LUKU
HALLINNOLLINEN SOSIALISMI
1.
Marx antoi sosialismille koko maailman käsittävän sosiaalisen
kehityksen teorian vapauttaen sen siten kerrassaan aikaisempien
vaiheiden erillisistä ja paikallisista sovellutuksista, hän toi sen
niin lähelle todellisuutta, että se voi esiintyä poliittisena mahtina,
aluksi työväen kansainvälisenä yhteenliittymänä ja sitten Euroopan
manteren sosiaalidemokraattisena liikkeenä, joka nykyjään vallitsee
enemmän kuin kolmatta osaa Saksan kaikista äänioikeutetuista. Niin
paljon Marx teki sosialismin hyväksi. Mutta samalla kuin hän avarsi
sen sovelluttamisen koko maailmaa käsittäväksi, hän supisti sen
alueen elämän taloudelliseen puoleen. Hän keskeytti joksikin aikaa
sen biologisia ja moraalisia puolia koskevat pohdinnat. Hän jätti
sen epätäydelliseksi, pelkkää taloudellista uudestirakentamista
käsitteleväksi opiksi, jota täydensi mystillinen kansanvaltaisuus, ja
vaikka tämä mystisismi, enempää kuin epätäydellisyyskään, ei tuottanut
mitään vaikeuksia asioihin perehtymättömälle työmiehelle, se kuitenkin
teki opin epäoleelliseksi ja viehätyksettömäksi niille henkilöille,
jotka olivat todella hallintoon perehtyneet.
Jäi etupäässä sen pienen ryhmän asiaksi, joka perusti Englannissa
Fabian Societyn, tuoda sosialismin avartuvan käsitteen piiriin kolmas
aatejärjestelmä, muuttaa kumouksellinen sosialismi hallinnolliseksi.
Tämä uusi kehitys johtui oleellisesti taloudellista uudestirakentamista
koskevien laajakantoisten ehdotelmien vaikutuksesta pariin
nerokkaaseen nuoreen virkamieheen ja pariin muuhun henkilöön,
jotka kuuluivat yhteiskunnan poliittis-sosiaaliseen kerrostumaan,
Englannin "hallitsevan luokan" liepeeseen. Minä totean tämän mitä
ylimalkaisimmin. Mainittu vaikutus ei rajoittunut Englantiin, vaan
oli jossakin määrin välttämätön kaikkialla, missä uusi aateliike
tuli koskettamaan älykkäitä hallinto- ja muita virkamiehiä.
Britannian julkisessa elämässä, jossa yksilöllinen aloitekyky ja
eloisa valtiollinen vaisto yhtyvät huomattavalla tavalla toisiinsa,
tämä vaikutus pääsi vapaimmin kehittymään. Fabiolaisuutta oli
tosiaankin olemassa ennen Fabian Societyn perustamista; osoittaisimme
kiittämättömyyttä kuningatar Viktorian hallituksen keskivaiheilla
suoritetulle sosiaaliselle työlle, jos jätettäisiin huomioonottamatta,
kuinka se on ehdotelmillaan ja puolusteluillaan edistänyt sosialistista
synteesiä. Esimerkiksi Birminghamin kaupunki kehitteli erinomaisen
laajalle ulottuvaa kunnallistamista vain paikallisen patriotismin
terveen järjen tuotteena. Liike oli kuitenkin vailla varmaa määritelmää
ja vuorovaikutussuhdetta aina fabiolaisten esiintymiseen saakka.
Se yleistä hyvää harrastavien aristokraattisten ja varakkaiden
raha- ja liikemiesten, Britannian valtakuntaa yhdeksännellätoista
vuosisadalla vallinneen "hallitsevan luokan" järjestymätön, palkaton
toiminta on nimenomaisten luokkarajojen Englannissa puuttuessa
ja jokaisen luokan kärkkäästi omaksuessa ylemmän luokan sävyä —
siitä se "snobismi", joka usein harkitsemattomasti tuomitaan aivan
hylättäväksi asiaksi — on luonut brittiläiseen yleisiä kysymyksiä
koskevaan ajatteluun ja brittiläiseen sosialismin-käsitykseen
aivan erikoisen leiman. Se on tehnyt brittiläisen mielen
kokonaisuudessaan "hallinnolliseksi". Esimerkiksi amerikkalaiseen
mieleen verrattuna brittiläinen on valtiotietoinen, amerikkalainen
sitävastoin valtiosokea. Amerikkalainen on epäilemättä kiihkeästi
kansallismielinen, mutta hänen kansallismielisyytensä viittaa johonkin
taivaankantta muistuttavaan yläpuolella olevaan ja avaraan asiaan, kuin
tankoon vedettyyn lippuun, johonkin sellaiseen, mikä ei vaikuta eikä
saakaan vaikuttaa hänen tavanomaisiin toimiinsa. Yleisten asioiden
harrastaminen, valtion kokonaisuuden tajuaminen ja siihen kohdistuva
hallinnollinen vaisto — kaikki tuo merkitsee, että henkilö kykenee
ottamaan vastaan rakentavia, toisin sanoen sosialistisia aatteita.
Ison-Britannian ajatuselämän historiassa huomaa tämän hallinnollisen
taipumuksen alinomaa joutuvan ristiriitaan — Amerikassa vielä nytkin
ehdottomasti vallitsevan — hyökkäyshaluisen kauppa- ja teollisuusluokan
individualistisen kommersialismin kanssa. Viimeksimainitussa maassa
individualismi, kuten yleisesti otaksutaan, vallitsee esteettömästi,
ensinmainitussa se on taistellut vaivalloista taistelua kirkon
ja valtion perihtötapoja vastaan eikä ole päässyt milloinkaan
ehdottomasti voitolle. Kansantaloustieteilijät ja Herbert Spencer
olivat sen profeettoja, mutta he eivät milloinkaan pitäneet yleistä
tajuntaa vastustamattoman vaikutuksensa alaisena. 80-luvulta lähtien
heidän otteensa on yhä enemmän höltynyt. Sosialistinen ajattelu ja
lainsäädäntä jatkuivat niinmuodoin Isossa-Britanniassa kuningatar
Viktorian koko hallitusaikana. Kaikesta huolimatta saattoi juuri Fabian
Society 80-luvulla korkeintaan neljän tai viiden henkilön antaman
älyllisen sysäyksen nojalla tuon brittiläisessä elämässä vallitsevan
itsepintaisesti hallinnollisen hengen koskettamaan sosialismia
sellaisenaan.