kerrassaan äärimmäisyyksiä tavoiteleva suunnitelma, se oli sekä
epätäydellinen että ylen ponnekas, ja siihen sekoitettiin paljon
asiaan- ja yhteenkuulumattomia ruokajärjestystä, vaatetusta, lääkeoppia
ja uskontoa koskevia uutuuksia. Sen ensimmäiset ilmeiset, tunnustetut
ja nimetyt hedelmät muodosti sarja mitättömiä "yhdyskuntia" —
Noyesin _History of American Socialisms_ ("Amerikan sosialististen
liikkeiden historia") kertoo niiden yksinkertaisen syntymätarinan ja
selostaa niiden kohtalokkaita lastentauteja — Brook Farm, Fourier'n
opin kannattajien "Falangit" ja muut. Mutta näiden äärimmäisten
yritysten ohella, saaden niistä aatteita ja virikkeitä, tapahtui
suuri teollisuusolojen parantamiseen tähtäävä filantrooppinen liike,
joka varman vakaumukseni mukaan oli monissa tapauksissa puuttuvasta
sosialistisesta nimestä huolimatta yhtä oleellinen tekijä nykyaikaisen
sosialismin suuren suunnitelman muotoutumisessa. Sosialismi voi olla
Ranskan vallankumouksen lapsi, mutta sen isovanhempien joukossa on
varmaan eräs aristokraattinen tory-puolueen jäsen. Lordi Shaftesburyn
tehdaslait, rakentavan valtiotaidon aloite teollisuuselämän alalla,
liittyy epäilemättä kiinteästi Owenin työhön. Kuningatar Viktorian
koko hallitusaika osoittaa alinomaista sosiaalisen organisation
kehittymistä julmasta taloudellisesta anarkiasta; siihen kuuluu
aloitettu julkinen kasvatustoimi, väärennyksiä koskevat lait ja muut
samanlaiset yksityisen liiketoiminnan äärimmäisyyksiä ehkäisevät
toimenpiteet, osuustoiminnallisten kulutusyhdistysten onnistuneet
suuret kokeet ja se kehityskulku, joka on johtanut nyt puolittain
viralliseen työväen edustukseen valtiossa ammattiyhdistysten nojalla.
Kaksi suurta kirjailijaa, Carlyle ja Ruskin, viimeksimainittu
nimenomainen sosialisti, kuluttivat voimansa leppymättömästi taistellen
vapauden ja yksityisomaisuuden karuja teorioja ja kansantaloustieteen
synkeätä taikauskoa vastaan, joka ehkäisi kaikkea tehokasta rakentavaa
suunnitelmaa. Sosialistit ja sosialistiset kirjailijat suorittivat
kuningatar Viktorian koko hallituskautena valtavan työn arvostelemalla
ja muokkaamalla keskimääräistä aatekehää, siirtämällä käsitteitä,
jotka olivat aikoinaan näyttäneet haaveellisilta, hylättäviltä ja
kerrassaan todellisuuteen sopimattomilta, yhä lähemmäksi hyväksyttävää
käytännöllisyyttä.
Varhaisimmat sosialistiset teoriat käsittelivät aivan eri tavoin ja
eriskummallisesti hallitus- ja tarkastuskysymystä. Heillä ei ollut
mitään varsinaista poliittista oppijärjestelmää. Useita heistä,
mutta ei suinkaan kaikkia, innostutti Ranskan suuren vallankumouksen
kansanvaltainen idealismi. He uskoivat johonkin salaperäiseen olioon,
joka oli viisaampi ja parempi kuin yksikään yksilö — kansaan,
tavalliseen ihmiseen. Eivät kumminkaan suinkaan kaikki. Noyes-yhteisö
oli eräänlainen teokraattinen yksinvalta; saint-simonilaiset olivat
taipumuksiltaan aristokraattisia. Englantilainen sosialismi, joka
kehittyi kuningatar Viktorian hallitusajan keskivaiheilla Owenin
aloitteiden antamien virikkeiden ja osalta ihmisissä taistelevan hyvän
tahdon uuden esiinkumpuamisen nojalla, se englantilainen sosialismi,
jota edustivat Ruskin, Maurice, Kingsley ja kristilliset sosialistit,
ei varmaankaan ollut kansanvaltainen. Siihen sisältyi paljon sitä,
mikä oli parasta silloisessa Englannin elämässä, ja sen vaatimuksissa
piili, joskin julkilausumattomana, "hallitsevan luokan" vaatimus. Sen
edustajat, joiden ajatuskanta on hyväntahtoinen, jopa jalomielinenkin,
ilmaisevat liian usein sosiaalisten totunnaisuuksiensa siteitä,
Englannin yläluokan ja ylemmän keskiluokan rajoitettua aatekehää,
mukavaa ja sivistynyttä, hyvinvoipaa ja aivan selvästi arvovaltaista
elämää.
Kokeellisten utopististen sosialistien antaessa kirjavan ja
ristiriitaisen näytteen uudestijärjestetystä teollisuuselämästä ja
(asian yhteydessä) uudesta taivaasta ja uudesta maasta, kuningatar
Viktorian hallituskauden hyvänsuopa sosialismi, sosialistinen
liberalismi ja sosialistinen filantropia eivät todellisuudessa
menneet paljoa pitemmälle kuin rikkaan ja köyhän välisten suhteiden
suunniteltuun parantamiseen ja siveellistämiseen. Tarvittiin aivan
uudenlaisen henkisen tyypin aikaansaamaa sysäystä, ennenkuin
sosialismi alkoi tajuta oman merkityksensä maailman täydellisen
uudestirakentamisen järjestettynä suunnitelmana, alkoi käsittää
sisältämiensä vaatimusten jättiläismäiset mittasuhteet.
YHDESTOISTA LUKU
KUMOUKSELLINEN SOSIALISMI.
1.
Sosialismin älylliseen prosessiin toi toisen suuren virikevirran
Karl Marx. Ennen hänen aikaansa ei näy selvästi oivalletun, että
taloudellisissa suhteissa vallitsevat kehityksen lait, että siinä
ilmenee vuorovaikutusta, joka alkaa, jatkuu ja johtaa uusiin oloihin.
Marxille asia esiintyi näkemyksenä. Hän — samoinkuin Darwin ja
kehitysopin kehittelijät, samoinkuin tieteellisen koulutuksen saaneet
henkilöt ja monet sitä etua nauttimattomat ihmiset nykyjään — tajusi
vähitellen tapahtuvaa muutosta. Hän ei tyytynyt sovinnaiseen tapaan
pitämään maailmaa näyttämönä, missä ihmiset yhä edelleen tuottivat ja
jakoivat varallisuutta rikastuen ja köyhtyen, asiain jatkuessa siten
kenties loppumattomiin. Hän vetosi historiaan ja historiallisiin
analogioihin ja tarkasteli ensimmäisenä meidän aikaamme, yksilöllisen
teollisen kehityksen aikaa, pitämättä sitä ihmiskunnan mahdollisesti
pysyväisenä olotilana. Hänelle se ilmeni epävakaisena ja liikkuvana,
taloudellisena prosessina, siis tapahtumana, jolla oli alkunsa,
keskikohtansa ja, kuten hänestä näytti, melkein välttämätön loppunsa.
Ihmiset keksivät kaikissa kysymyksissä kaikkein viimeiseksi sen,
mikä on tutunomaista ja ilmeistä, ja yhdeksännentoista vuosisadan
jälkipuoliskon taloudelliseen ja sosiologiseen ajatteluun vaikutti
voimallisesti ja järkyttävästi se keksintö, ettei maailmassa tapahtunut
ainoastaan varallisuuden tuottamista, vaan myöskin sen valtavaa
keskittämistä, että syntyi erikoinen varakas maanomistajien ja
kapitalistien luokka, että pienten omaisuuksien haltijain lukumäärä
vähentyi ja että kehittyi suuri ja yhä suureneva luokka ihmisiä,
joilla ei ollut maata eikä juuri mitään omaisuuttakaan, köyhälistön
luokka. Marx osoitti — niin selvästi, että sen tunnustaa nykyjään
oikeaksi jokainen älykäs henkilö — että _jos teollinen ja kaupallinen
järjestelmämme pysyy voimassa_, jos voitonhimo saa rajoittamatta
vallita, toisin sanoen jos nykyiset omaisuutta koskevat periaatteet
säilyvät, tulee välttämättä aika, jolloin omistajat ja köyhälistö
seisovat vastakkain ja jolloin heidän vastakkaisuuttaan ei peitä
eikä lievennä mikään — lukuunottamatta kasvatettujen ammattilaisten
muodostamaa, rikkaista riippuvaista keskiluokkaa, joka ei lopultakaan
ole muuta kuin köyhälistön ylin kerrostuma. Silloin tulee olemaan kaksi
luokkaa, luokkatietoinen työväki ja luokkatietoiset omistajat, ja he
tulevat sotimaan toisiaan vastaan. Marx valaisi laajalleulottuvalla
älyllisellä työllä tuon käsityksen varassa ihmiskunnan koko nykyistä
historiaa. _Pääoma_ ei ollut mikään utopialuonnos, se ei rajoittunut
tämän tai tuon maan erikoisiin oloihin tai mahdollisuuksiin. "Näin",
sanoo hän aivan ilman rajoituksia, "käy kaikkialla maailmassa. Niin
kauan kuin on olemassa esteetöntä yksityisomistusta, sellaisena kuin
sen nyt käsitätte, tämän täytyy jatkua. Työntekijä painuu kaikkialla
kohti pelkkää elatuksenhankintaa, muu osa hänen työnsä tuottoa
paisuttaa omistajien voimaa. Niin tulee asia jatkumaan voitonhimon
vallitessa järjestelmäänne, kunnes luokkien välinen äärimmäinen
jännitys murskaa nykyisen sosiaalisen järjestelmän ja aloittaa uuden
aikakauden."
Karl Marxin ajatuksia ja työtä tarkasteltaessa tulee ottaa huomioon
se aika, jona hän työnsä aloitti. Älyllistä maailmaa vallitsi silloin
kansantaloustieteen nimellä tunnettu organisoitu aatejoukko, jota ei
ole sittemmin oikeastaan tutkittu eikä hylätty — se on huomaamatta
lakannut kiinnittämästä ihmisten mieliä. Alkuaikoinaan, Adam Smithin
sitä harrastaessa — hänen ajatuksiaherättävää kirjaansa luetaan
nykyjään liian vähän — kansantaloustiede oli avaramielistä ja järkevää
tutkimusta; sen esineenä oli yksityisomistuksen ja persoonallisten
vaikuttimien yleisiin edellytyksiin perustuvan liike-elämän
valtiotaito, mutta Smithin jälkeen tämä tiede sai viljelijöikseen
miehiä, joista toiset saattoivat olla älylliseltä voimaltaan hänen
veroisiaan, mutta joilta kaikilta puuttui hänen laaja näkemyksensä.
Kansantaloustieteen historia tarjoo tosiaankin inhimillisen ajatuksen
historiassa erään kaikkein huomattavimpia esimerkkejä siitä, millaista
vauriota aiheuttavat älylliset, mutta näkemysvoimaa puuttuvat mielet.
Erikoismääritelmät ja oppisanastoon uppoaminen ovat toisarvoisten
älyllisten henkilöiden tunnuksina; sellaiset henkilöt eivät kykene
käyttelemään yleisiä välineitä, eivät voi vedota yleiseen ihmismieleen.
Heidän on pakko turvautua abstraktioihin ja erotteluihin. Sellaisten
miesten kannettavaksi jäi Adam Smithin jättiläisviitta, ja he kantoivat
sitä omalla tavallansa. Heidän kuiva ilmakehänsä ei siedä pilviä,
ääriviiva on heistä inhoittava, ellei se ole kuin viivoittimella
vedetty. He arvostelivat mestarinsa epämääräisyyttä ja johtuivat
pakostakin sitä korjaamaan. He yrittivät luoda kansantaloustieteeseen
sellaista täsmällisyyttä ja varmuutta, jota asian laatu ei salli. He
ottivat sellaisia sanoja kuin "arvo" (auttamattomasti ja välttämättä
epämääräinen sana) ja "maakorko" (maanomistajan ja vuokraajan
välistä erikoista suhdetta ilmaiseva sana) ja "pääoma", yrittivät
määritellä niitä vääjäämättömän täsmällisesti ja käytellä niitä
ehdottoman tehoisasti. Niin menetellen he loittonivat yhä kauemmaksi
todellisuudesta. He kehittelivät kirjallisuuden, joka oli runsaampi,
vaikeatajuisempi ja vähemmän todellisuutta vastaava kuin kaikki
skolastikkojen harjoitukset yhteensä. Tavallisten sanojen käyttäminen
epätavallisissa merkityksissä on lukemattomien väärinkäsitysten
kylvämistä. Ei voinut edellyttääkään muuta kuin että suurin osa
tätä taloustieteellistä kirjallisuutta eritettäessä hajautui
mahtipontiseksi, monimutkaiseksi, usein hämmästyttävän taitavaksi ja
typeräksi sanoista-kiistelemiseksi.
Kuningatar Viktorian hallituksen alkuaikoina, jolloin Marx suunnitteli
teoriojansa, kansantaloustiede vallitsi sivistynyttä maailmaa. Vielä
Ruskinin täytyi käydä kumoamaan tuon tyrannimaisen ja dogmaattisen
rakennelman alkeisedellytyksiä. Tylsempi osa sivistyneitä henkilöitä
puhui "kansantaloustieteen muuttumattomista laeista" ollenkaan
havaitsematta, että kaiken pohjana tässä niinsanotussa tieteessä
oli muovautuva inhimillinen sovinnaisuus. Nämä salaperäiset
kaavat ehkäisivät inhimillisiä virikkeitä ja tyrehdyttivät luovaa
ponnistusta. Kansantaloustiede käytti hyväkseen fysiikan ja kemian
loistavia saavutuksia ja vaati itselleen ehdotonta arvovaltaa.
Ainoastaan erinomaisen älykäs ja kyvykäs mies, joka oli päättänyt
uhrata tehtävään koko elämänsä, voi niinä aikoina käydä vastustamaan
kansantaloustieteilijän vaateliaisuutta, väittämään, etteivät hänen
päätelmänsä olleet tieteellisesti päteviä, ja syrjäyttämään sen
kieliparren. Marx piti kumminkin soveliaana omaksua oman aikansa
sanalliset välineet (joskin muunti niitä melkoisesti), sopeutua niiden
henkeen ja halkoa, uudesti luokitella ja uudestimääriteliä niitä
tarpeen mukaan. Siitä johtuu, että hän itse on jo vaikeatajuinen, ja
hänen erikoistuneemmat seuraajansa sosialistien joukossa käyttävät
oppisanoja, jotka eivät herätä mitään kaikua nykyaikaisessa mielessä.
Ne ajat, jolloin sosialismin oli esitettävä teoriojaan sen tieteen
ammattisanoin, jonka perusväitteet se hylkää, ovat nyt ohi. Nykyjään
kuullaan yhä vähemmän puhuttavan "liika-arvosta" samoinkuin kuullaan
yhä vähemmän McCullochin palkkalaista. Siihen voi vielä osua joku
älykäs mekaanikko etsiessään tietoa jonkin yleisen kirjaston
vanhentuneista keräelmistä, tai sitä voi kosketella ohimennen joku
opettaja-veteraani. Mutta ne ajat, jolloin sosiaalisen ja taloudellisen
tieteen oli valittava joko kiistanalaiset ja mitään ilmaisemattomat
teknillisyydet tai paha kokemusperäisyyden leima, ovat nyt olleet ja
menneet.
Käytetty kieli merkitsee kuitenkin paljon vähemmän kuin lausuttavat
asiat, ja Marxin erinomainen tärkeys ei paljonkaan vähene siitä,
että hänen teoksensa täytyy muuttaa nykyaikaiseen kieliparteen ja
että niitä on tarkistettava nykyaikaisten tosiasioiden valossa. Hän
pani alulle sosialismin. On helppo Marxia moittia, sanoa, ettei hän
huomannut sitä tai tätä, nostattaa myrsky vesilasiin muka hänen yleisen
teoriansa kumoamiseksi. Marxin suuruutta voidaan yrittää jaarituksilla
pienentää samoinkuin Darwinin suuruutta, mutta hän säilyy kaikesta
huolimatta suurena ja ratkaisevana. Hän näki ensimmäisenä ja opetti
kaikki muut näkemään kapitalistisen tuotannon maailmanprosessina,
joka välttämättä kulkee eräiden sosiaalisten kehitysvaiheiden läpi ja
liikkuu kohti väistämätöntä kohtaloansa, ellei jokin laissa ja hengessä
tapahtuva muutos tule sitä muuntamaan. Hänen seuraajansa taipuvat
pitämään tuota kohtaloa ehdottomasti väistämättömänä, mutta virhe ei
ole Marxin. Hän näki sen muotoutuvan sosialismiksi. Hänen mieleensä
ei johtunut, että on olemassa toinen vaihtoehto, että tapahtumasarja
kenties ei johdakaan kapinoivan köyhälistön voittoon, vaan häviöön,
että syntyy plutokraattinen, imperialismiksi kärjistyvä aristokratia ja
lopputuloksena sosiaalinen hajautuminen. Tutkimussuojastaan, British
Museumin lukusalin kupukaton alta, Marx ennusti työväen kasvavaa
luokkatietoisuutta, väistämätöntä luokkasotaa, vallankumousta ja sitä
seuraavaa tuhatvuotista valtakuntaa. Hän keräsi tosiasioita, teki
huolellisesti päätelmänsä ja odotti päivänkoittoa.
Mitä Marxin suorittamiin taloudellista elämää koskeviin laajoihin
yleistyksiin tulee, ovat tapahtumat ihmeellisesti vahvistaneet oikeiksi
Marxin väitteitä. Trustien kehittyminen, varsinkin Amerikassa esiintyvä
omaisuuden keskittyminen, ovat hänen ennustamiansa asioita. Jos
ihmiset yhä järkkymättä pysyvät yksityisomaisuutta ja individualismia
koskevissa periaatteissaan, näyttää ehdottomasti varmalta, että
tulee niin käymään. Ja esimerkiksi amerikkalaisesta _Appeal to
Reason_ ("Vetoomus järkeen")-lehdestä, joka leviää viikoittain
neljännesmiljoonalle tilaajalle, voi jokainen haluava nähdä, kuinka
työväen luokkatietoisuus kasvaa ja kuinka todennäköinen — lakkolaisten
turvautuessa pyssyihin ja räjähdysaineisiin, kuten Pennsylvaniassa ja
Coloradossa, enemmänkin kuin todennäköinen — on luokkain välinen sota...
Nykyaikaisen sosialistin mielestä sellainen yleistys kuitenkin on
hiukan liian varma ja laaja; hän käsittää, että tapojen, lakien tai
yleisen mielipiteen muutos voi hidastuttaa, pysähdyttää tai kääntää
taloudellista prosessia ja että sosialismi voi lopultakin saavuttaa
tarkoituksensa, ei yhteiskunnallisen järjestyksen nojalla, vaan siten,
että sen vaatimuksiin asteittain ja yksityiskohdittain suostutaan.
Marxilainen esittää dramaattisesti asiaa, joka voi lopultakin tapahtua
järjestelmällisesti ja epäromanttisesti, kumouksena, joka tapahtuu yhtä
säännöllisesti ja tyynesti kuin tasauspisteitten eteenpäin-siirtyminen.
Voi esimerkiksi käydä niin, että pääoma keskittyy ja kansan suuri
työtätekevä joukko suhteellisesti köyhtyy, mutta maailman vauraus
siitä huolimatta yleisesti lisääntyy, pääoman ja maan haltijat
oppivat yhä enemmän tuntemaan sosiaalisia velvollisuuksiaan, joten
luokkaetujen välillä vallitseva ristiriita naamioituu ja sen aiheuttama
kurjuus lievenee. Voi käydä niinkin, että tämä vastakohtaisuus pääsee
ilmenemään maltillisena keskusteluna ja luokkasota siten verhoutuu
kerrassaan tuntemattomaksi, että yleinen ihmisrakkaus lauhduttaa
vihaa ja miekat taotaan teräskyniksi — että saadaan aikaan rakentavaa
neuvottelua molempien luokkien kesken, joihin kuuluvat miehet ja
naiset ovat hyvää tarkoittavia, joskin kenties vielä puolueellisia
henkilöitä.[22]
Se aatekehä, jossa Marx liikkui, oli tutkijan, johon oli syvästi
vaikuttanut Ranskan uudistuvan vallankumouksen idealismi. Marx eli
maailman asioiden ulkopuolella — invaliidin elämää; hän vietti suuren
osan siitä British Museumin lukusalin tienoilla, ja hänen sosialismia
koskevissa käsityksissään tapaa samalla kertaa historiallisen
katsomuksen avaroita näköaloja ja abstraktisuutta, joka johtuu
inhimillisen asiain johdon käytännöllisen tuntemisen puutteestä. Vain
Englannissa jo 80-luvulla sosialismin laajentuvat vaatielmat joutuivat
oleellisesti hallintoon perehtyneiden miesten vaikutuksen alaisiksi.
Niinpä jättikin Marx — ja vielä suuremmassa määrässä ensimmäiset
marxilaiset — huomiotta hallituksen tarpeet ja käsitteli vain karkein
piirtein luokkatoimintaa. Hän näki aivan selvästi taloudellisen elämän
kehityskulun, ennusti trustien lujittumisen, ja se hänen väitteensä,
jonka mukaan tulee välttämättä kehittymään kerrassaan omaisuudeton
työväenluokka, jossa luokkatietoisuus kasvamistaan kasvaa, on
suurenmoinen yleistys. Hän näki selvästi aina tähän monien ja harvojen
vastakohtain saakka, ja sitten hänen näkemyksensä petti, koska hänen
kokemuksensa ja harrastuksensa pettivät. Tulisi syttymään luokkasota,
ja teollisuusjärjestöissä kuriin totutetut joukot voittaisivat.
Sen jälkeen opin vakuuttavuus heikontuu. Köyhälistön piti voittaa
luokkasodassa; sitten oli luokat hävitettävä, tuotannon ja jaon
välineiden yksityisomistus oli lopetettava, kaikki ihmiset tulisivat
työskentelemään järkevästi — ja tuhatvuotinen valtakunta olisi tullut.
Marxilaisen ohjelman rakentava puoli oli liian heikko. Siinä ei ollut
psykologiaa. Edeltävään loistavaan kumoavaan kritiikkiin verrattuna se
näyttää kerrassaan mitättömältä. Se määrää ihailtavan täsmällisesti
taudin laadun, mutta ehdottaa sitten pikemmin loitsua kuin oikealta
tuntuvaa lääkettä. Siitä johtuu, että marxilainen sosialismi herättää
vain kovin heikkoa vastakaikua julkisissa asioissa, liike-elämässä
tai sosiaalisen kokemuksen aloilla toimivassa henkilössä. Se ei
vedä puoleensa opettajia, lääkäreitä eikä insinöörejä. Se herättää
heissä sosiaalisen epävakaisuuden tuntoa, mutta ei tarjoa mitään
korjauskeinoa. He eivät usko kansan mystilliseen viisauteen. He
eivät löydä mistään Marxin ennustuksista tyydyttävää tuhatvuotisen
valtakunnan lupausta.
Työmiestä, joka on tottunut suhtautumaan johtoon ja hallitukseen
niinkuin ilmaan ja taivaanlakeen, nämä hallinnollisen ja rakentavan
mielen vaikeudet eivät ollenkaan koske. Hänen mielikuvituksessaan ei
tuo luokkasodan nojalla voittoon ja omillensa pääsevän köyhälistön
kuva herätä minkäänlaisia kysymyksiä. Hän ei johdu missään tapauksessa
kysymään: "Kuinka se tapahtuu?"
Jos tiedustelee tavalliselta marxilaiselta näitä vaikeuksia, niin hän
lankee juhlallisesti takaisin _laissez faire_-oppiin. "Se käy päinsä",
sanoo hän.
"Kuinka?"
"Me otamme haltuumme trustit ja johdamme niitä..."[23]
Kaikkiin ihmismielen voimakkaisiin uusiin liikkeisiin liittyy se
haitta, että oppilas pillastuu saamastaan opista, liioittelee opettajan
väitteitä, tehostaa niitä, ja se seikka, että Marx on herpaissut
useiden erittäin etevien miesten kriitillisen kyvyn, osoittaa vain
hänen aatteittensa voimaa. Marx merkitsee heille lopullista totuutta.
He puhuvat ääntänsä alentaen "klassillisesta sosialismista", johon
kukaan ei kykene lisäämään hitustakaan ja johon he ovat vannoutuneet
yhtä epäkriitillisesti kuin yltiökristityt "Sanan" kirjaimeen...
Marxilaisen opin erikoinen vika on siinä, että se johtelee
välttämättömän taloudellisen kehityksen käsitteen fatalismin
korkeuteen, selittää niin juhlallisesti kuin ainakin yleistajuinen
"tiede", että sosialismin _täytyy_ päästä voittoon.[24] Sellainen
fatalismi on aatteenkannattajalle moraalisessa katsannossa
haitallinen, se sammuttaa hänessä voiton epävarmuudesta johtuvan
innostuksen tunnon, saa hänet uskomaan, että tähdet radoillaan tekevät
työtä hänen hyväkseen. Tavallinen marxilainen taipuu senvuoksi
ponnistuksettomuuteen — hän saarnaa ennaltamääräystä ja lunastusta
ilman töitä.
Marxilainen saapuu, tosin kiertoteitse, merkillisesti samanlaiselle
moraaliselle kannalle kuin Herbert Spencerin oppilas. Koska kaikki
parannus syntyy vain siten, että asiat jätetään silleen, on sitä
parempi, mitä huonommiksi asiat muuttuvat, koska päästään sitä
lähemmäksi lopullista epätoivoa, luokkasotaa ja köyhälistön voittoa.
Tämä voitonvarmuus tekee marxilaiset hankaloiksi politiikassa,
turhantarkoiksi opin kirjaimen noudattajiksi, jotka itsepintaisesti
vastustavat "lievikkeiksi" nimittämiänsä asioita — kaikkea vähin
erin tapahtuvaa uudistusta. He odottavat, kunnes voivat kulkea
koko taipaleen yhteen rupeamaan, eivätkä tahdo sallia kenenkään
lähtevän matkaan sitä ennen. Amerikassa marxilainen fatalismi on
kehittynyt tavallaan ylevimpään yksinkertaisuuteensa H.G. Wilshiren
evankeliumissa. Siinä sanotaan, että trustien asiana on vakauttaa maan
koko teollisuus, ottaa haltuunsa kaikki omaisuus. Niiden ehdittyä
ottaa kaikki hoiviinsa kansakunta siirtää ne omakseen. "Kansakunta
omistakoon trustit!" Kansakunta, jonka jäsenet lukevat kapitalistisia
sanomalehtiä, ovat tottuneet kapitalistisiin menetelmiin, ovat pääoman
valvonnan alaisina toimivien poliitikkojen edustamat ja hallitsemat,
ottaa yhtäkkiä omikseen trustit ja aloittaa uuden järjestelmän...[25]
Se olisi kerrassaan viehättävän helppoa — kunhan olisi vähimmässäkään
määrässä todennäköistä.
3.
Marxilainen oppi taipuu kohtuuttomaan fatalismiin. Sen muodostama
luokkasodan jälkeisen maailmankuva on sekin ristiriidassa älykkään
rakentavan toiminnan kanssa. Se kääntää kasvonsa kohti tulevaisuutta,
lausuu sanan "kansanvalta" ja peittää silmänsä.
Kansanvalta sellaisena kuin marxilainen sen käsittää ja sitä kannattaa,
on se mystillinen kansanvalta, joka kehkeytyi ilmi Ranskan ensimmäisen
vallankumouksen aikana. Se ei tahdo hyväksyä mitään kansanomaisen
viisauden erittelyä. Se edellyttää jonkinlaista muka kansan suurissa
joukoissa piilevää henkeä, jota ilmaisee kaikkien täysi-ikäisten —
tai eräiden sosialidemokraattisen liiton auktoriteettien mukaan,
jotka eivät luota naisiin, kaikkien täysi-ikäisten miesten — yleisen
vaalioikeuden käyttö. Suurikaan osa täysi-ikäisiä ei riitä — vaaditaan
heidät kaikki. Se salamyhkäinen henki, joka siten pilkistää esiin ja
taas häviää näkyvistä jokaisten vaalien aikana, on Kansa, ei kukaan
yksityinen henkilö, vaan kansan _quinta essentia_, ja se otaksutaan
erehtymättömäksi, se otaksutaan sekä siveellisesti että myöskin
älyllisesti kaikkitietäväksi.[26] Se ei suvaitse sitäkään, että valitut
henkilöt ovat yksilöisyyksiä, heidän tulee olla tuon hajautuneen,
saavuttamattoman oraakkelin, tuon viimeisen viisauden pelkkiä
välineitä, _edusmiehiä_...
Voi tuntua karsaalta teolta, jos ottaa ivaillakseen syvää viisautta
sisältävän aatteen hullunkurista muotoamista, sitä äkkipikaista,
väärää, aritmeettista menetelmää, jonka avulla yritetään ilmaista
yhteiskunnassa mahdollista ja toisinaan todella elävääkin
kollektiivista henkeä — uskon puolestani ehdottomasti kansanvaltaan,
älyllisesti valppaaseen, tietoiseen ja itsekuriin tottuneeseen
kansanvaltaan — mutta niin kauan kuin vallitsee tämä mystillinen usko
suureen joukkoon, tämä epämääräinen, tunteenomainen, epäkriitillinen
tapa väistää oikean hallituksen ja kollektiivisen tahdon
organisoimisessa ilmeneviä valtavia vaikeuksia, täytyy sosialistisen
suunnitelman jäädä käytäntöön soveltumattomaksi ja sivistymättömässä,
huonosti järjestetyssä yhteisössä vaaralliseksikin ehdotelmaksi. Vaikka
olenkin sosialisti, huomaan selvästi nämä mahdollisuudet, ja onhan
typerää, jos mies useissa suhteissa toisen kannalla ollen senvuoksi
jättää varoittamatta häntä huolettomasti käsittelemästä ladattua
ampuma-asetta. Sosialidemokratia voi hyvinkin muuttua mahdiksi, joka
pelkän voiman ja hoidottoman uskonsa nojalla hävittää hallituksen
asettamatta mitään sen sijaan. En tiedä, tuleeko ehkä lopulta käymään
niin Amerikan Yhdysvalloissa.