joka perehtyy — ja jokaisen sosialismin oppijan tulisi perehtyä
erittäin tarkoin — sosialismia vastustavaan kirjallisuuteen, kohtaa
joukon sangen hämäriä ja usein varsin hämmentäviä väitteitä, jotka
noudatelevat "liike-elämän" tai "kansantalouden" näkökantoja. Melkein
kaikkien syvimpänä virheenä on sosialististen vaatimusten laadun ja
tarkoitusten väärinkäsittäminen. Toisinaan tämä väärinkäsitys on aivan
ilmeinen, sanoin lausuttu, usein taas piilevä, ja viimeksimainitussa
tapauksessa se tuottaa mitä suurimpia vaikeuksia tottumattomalle
dialektikolle. Niinpä huomaan esimerkiksi mr W.H. Leverin _Magazine
of Commercen_ lokakuun numerossa 1907 julkaisemassaan artikkelissa
otaksuvan, ettei yhteiskunnan varallisuuden kokonaismäärä sosialismin
vallitessa lisääntyisi, vaikka, kuten tämän kirjan neljäs luku
osoittaa, sosialismin suunnitelmat tässä omaisuutta koskevassa asiassa
tarkoittavat nimenomaan sen tuhlauksen lopettamista, jonka aiheuttaa
kilpailu kahdentamalla ja monistamalla aineksia ja järjestöjä (kts.
esimerkiksi Elihulta lainattua kohtaa neljännen luvun kolmannen
kappaleen lopussa), sekä yksityisomistuksen ehkäisevien vaatimusten
kumoamista (kts. neljännen luvun viidettä kappaletta) tuotannon tieltä.
Ellei sosialismi lisää yhteiskunnan varallisuuden kokonaismäärää, on
sosialismi mahdoton.
Esitettyään tuon otaksumansa mr Lever heti otaksuu lisäksi, että kaikki
nykyaikainen liiketoiminta tuottaa hyviä, välttämättömiä tarpeita ja
että sen yleishyödyllisyys ja voiton tuottavuus vastaavat toisiaan.
Silloin hän kuitenkin unohtaa, että liiketoiminnan menestymisen meidän
päivinämme takaa paljoa useammin keskinkertaisen, ala-arvoisen tai
alapainoisen tavaran myyminen kuin erinomaisen arvon tuottaminen, ja
esimerkiksi Kentin rautatiet edustavat pysyväistä julkisen palveluksen
ja yksityisen voitonhimon välillä vallitsevaa ristiriitaa. Mutta mr
Leverin on mainittujen kahden pätemättömän otaksuman nojalla helppo
osoittaa, että koska sosialismi ei lisää varallisuuden määrää ja
koska se, mitä hän mainitsee nimillä työ, pääoma ja työnantaja (t.s.
työ, tarpeet ja johto), ovat tuotannolle välttämättömät ja koska
niitä kaikkia on ylläpidettävä kokonaistuotannon nojalla, työntekijä
tulee sosialismin vallitessa saamaan vain suunnilleen saman kuin
nykyisissä oloissa. Otaksuttuaan sitten edelleen, että yksityisomistaja
on aina yritteliäs ja älykäs ja pitää silmällä yleistä menestystä,
valtio sitävastoin typerä (mikä on aivan perusteeton otaksuma), hän
osoittaa, että työväki voisi saada pienemmänkin osuuden kuin nykyjään.
Oppijan tulee kumminkin muistaa sosialismin suunnitelmain perustuvan
siihen havaintoon, että kollektiivisten tehtäviemme yksityinen hoito
merkitsee niiden sekasortoista ja tuhlaavaa hoitamista — miten
tehokas sellainen järjestys voineekin yksityisissä tapauksissa
olla kilpailutarkoituksissa — ja että loismaisen yksityisomistajan
järjestelmällinen poistaminen taloudellisesta toiminnastamme merkitsee
sekasorron korvaamista järjestyksellä ja taloudellisen toiminnan
tehoisuuden valtavaa lisäämistä. Sosialismi on taloudellisuutta. Ellei
sosialismin oppija pidä tätä mielessään, jos hän sallii puikahtaa
sisään sen otaksuman, ettei sosialismi merkitse niinkään suunnitelmaa
taloudellisen elämän muuttamiseksi, keskittämiseksi ja organisoimiseksi
kuin maan olemassaolevan omaisuuden jakamista uudella tavalla, niin hän
huomaa sosialismin asian joutuvan huonolle kannalle.
On huvittava ja luullakseni varsin sovelias mr Leverin väitteiden
selitys, että hän itse suunnilleen vuosi sitten oli organisoimassa
— epäilemättä pitäen silmällä yhtä hyvin yleistä kuin omaa etuansa
— saippuatuotteiden tuotantoa ja jakoa siten, että tuhlaus estyisi
ja saippualiikkeiden äärimmäisestä kilpailusta yleisölle koituvat
haitat välttyisivät. Hän tahtoi saada aikaan saippuateollisuuden
alalla nimenomaan samaa, mitä sosialismi suunnittelee kaikkien
yleisten toimintojen alalla, toisin sanoen tahtoi hankkia sille
suuresta yhtymästä johtuvat taloudelliset edut. Eräissä suhteissa
saippuateollisuuden säästö epäilemättä olisi ollut valtava, olisi
välttynyt esimerkiksi sanomalehti-ilmoitusten vaatimat suuret menot
ja kilpailevien kauppamatkustajien aiheuttamat kulungit. Toinen asia
on, olisiko yleisö siitä paljoakaan hyötynyt; mr Lever ja toiset
suuret saippuatehtailijat olisivat varmaan hyötyneet suunnattomasti.
He olisivat hyötyneet toimimalla yhteisten etujen mukaisesti eikä
enää riippumattomina yksityisomistajina. Suorittaessaan tätä pientä
koetta vapaaehtoisen, yksityisiä tarkoituksia palvelevan sosialismin
alalla mr Lever kuitenkin jätti pois laskuistaan erään toisen suuren
yksityisseikkailijain ryhmän, nimittäin sanomalehtien omistajat, jotka
olivat siihen asti saaneet suuria summia saippuailmoituksista ja
olivat niinmuodoin loisina hyötyneet yleisestä saippuanhankinnasta.
Eräät lehdet aloittivat heti "saippuatrustia" vastaan taistelun, joka
oli melkein yhtä meluisa ja valheellinen kuin sosialismia vastaan
käyty taistelu. Mr Leveriä syytettiin kaikenlaisesta petoksesta, jota
saippuakauppias suinkin voi harjoittaa, ja ennustettiin kaikenlaista
yksityisen monopolinomistajan harjoittamaa sortoa. Lopulta he joutuivat
maksamaan ennenkuulumattomia sakkoja kunnianloukkauksesta, mutta
ehkäisivät kumminkin mr Leverin älykkäät ja suotavat pyrkimykset
saippuateollisuuden alalla nykyjään vallitsevan tuhlauksen ja
sekasorron korvaamiseksi tehokkaammalla organisatiolla. Mr Lever
ei ole voinut näitä seikkoja unohtaa; ne olivat varmaan hänen
mielessään taka-alalla, kun hän kirjoitti tutkielmansa "Sosialismi
ja liike-elämä", ja on merkillinen esimerkki harvinaisen kyvykkäässä
miehessä tavattavista salatajuisista estoista, ettei hän voinut niitä
esittää ja soveltaa käsilläolevaan ongelmaan.
_Sosialismi on epäliikkeenomainen_. Kts. kahdeksannen luvun toista ja
kolmatta kappaletta.
4.
_Sosialismi hävittäisi vapauden_. Tämä on melkoisempi vaikeus. Aluksi
lienee välttämätöntä huomauttaa lukijalle, että ehdoton vapaus on sula
mahdottomuus. Kirjassani _A Modern Utopia_ olen sanonut:
"Yksilöllisen vapauden aate on saavuttanut yhä suurempaa tärkeyttä ja
käy vieläkin yhä tärkeämmäksi uudenaikaisen ajattelun kehittyessä.
Klassillisille utopisteille vapaus oli verrattain vähäpätöinen
seikka. He pitivät ilmeisesti hyvettä ja onnea kerrassaan vapaudesta
erotettavina ja verrattomasti tärkeämpinä asioina. Mutta uudenaikainen
katsantokanta, joka yhä voimakkaammin tehostaa yksilöllisyyttä ja sen
ainoalaatuisuuden tärkeyttä, tähdentää yhä enemmän vapauden arvoa,
kunnes vihdoin alamme pitää vapautta elämän varsinaisena ytimenä,
itse elämänä, ja otaksumme ainoastaan elottomien, valintakykyä
vailla olevien olioiden elävän täydellisessä lainkuuliaisuudessa.
Yksilöllisyyden vapaa kehittyminen on uudenaikaisen käsityksen
mukaan olemassaolon subjektiivinen voitto, samoinkuin eloonjääminen
luovan työn ja jälkeläisten nojalla on sen objektiivinen voitto.
Mutta ihminen on sosiaalinen olento, ja senvuoksi täytyy hänen
tahdollisen toimintansa jäädä ehdotonta vapautta vaille. Täydellinen
inhimillinen vapaus on mahdollinen ainoastaan despootille, jota
totellaan ehdottomasti ja kaikkialla. Vain siinä tapauksessa tahtominen
merkitsisi samalla käskemistä ja suorittamista, ja vain silloin voisi
ihminen luonnonlakien rajoissa tehdä, mitä tahtoo. Kaikenlainen
muu vapaus on oman tahdonvapautemme ja toisten meihin koskettavien
tahtojen välinen kompromissi. Järjestetyssä valtiossa on jokaisella
ylimalkainen tai yksityiskohtainen lakikirja, joka määrää, mitä hän
saa tehdä toisille ja itselleen ja mitä toiset saavat tehdä hänelle.
Hän rajoittaa toisia oikeuksillaan, ja häntä itseään rajoittavat
toisten oikeudet sekä yhteiskuntaa kokonaisuudessaan koskevat
menestysnäkökannat.
"Yksilöllinen vapaus yhteiskunnassa ei ole — matemaattista lausetapaa
käyttääksemme — aina samamerkkistä. Tämän seikan unohtaminen on
niinsanotun individualismin palvonnan oleellisena erehdyksenä. Mutta
itse asiassa voi valtion piirissä yleinen kielto lisätä vapauden
määrää, ja yleinen luvananto voi sitä vähentää. Ei ole laita niinkuin
nuo henkilöt tahtovat meille uskotella: että ihminen on vapaampi siinä,
missä on vähimmin lakia, ja epävapain siinä, missä on eniten lakia.
Sosialismi tai kommunismi ei välttämättä merkitse orjuutta, ja anarkian
vallitessa ei ole vapautta...
"Tästä johtuu, että uudenaikaisessa Utopiassa, missä maailman
lopullisena toivona on ainutlaatuisten yksilöiden kehittyvä
yhteistoiminta, valtio epäilemättä poistaa ne tuhlaavaiset
vapaudenlajit, jotka vapautta vähentävät, mutta ei enempää, ja
saavuttaa siten suurimman yleisen vapauden määrän..."
Tämä on sosialistin tuohon syytökseen antaman vastauksen ytimenä.
Hän kysyy, millaista vapautta nykyjään nauttii ihmiskunnan suuri
enemmistö. Heidän vapautensa on siinä, etteivät he voi tehdä mitään
muuta kuin työskennellä pelkän toimeentulon hyväksi, he eivät saa
edes kulkea vapaasti maan pinnalla, vaan joutuvat rangaistuiksi, jos
osuvat yksityisen omistamille alueille. Ajatelkaa niitä kirjanpitäjiä
ja konttorineitejä, jotka aamulla kiiruhtavat työhönsä New Yorkin
Brooklynin-siltaa tai Lontoon Hungerfordin-siltaa pitkin; menkää heitä
näkemään, tutkikaa heidän piirteitään. He ovat vapaita, nauttivat
sitä vapautta, jonka sosialismi hävittäisi. Ajatelkaa niitä ihomaalia
käyttäviä tyttöraiskoja, jotka öiseen aikaan etsivät elatustaan
kaduiltamme sanomattomia loukkauksia kokien. He ovat vallitsevan
käsityskannan mukaan vapaita. Ja ne puolittain nälkäännääntyneet
olentoraukat, jotka taistelevat suoriutuakseen mahdottoman suuresta
rohdinmäärästä jossakin turvakodissa, ovat hekin vapaat! Sotilas on
vapaa, kuormarattaiden väliin murskautuva kantaja on vapaa, tehtaissa
uurastava nainen, kaivoksessa työskentelevä lapsi ovat hekin vapaat.
Kysykää heiltä itseltään! He sanovat teille, kuinka vapaita ovat. He
ovat sattumalta tulleet valinneiksi nämä elinkeinot — siinä kaikki.
Elämän kirpeä houkutus on varmaan monissa sellaisissa tapauksissa heitä
kiehtomassa.
Olkaamme vilpittömät: on ajateltavissa sellainen sosialismin muoto,
jonka vallitessa ei ole olemassa paljoa vapautta, tuskin enempää kuin
brittiläisellä työmiehellä nykyjään on. Virkamiesten mielivaltaisesti
johtama valtiososialismi voisi olla toisin ajoin yhtä huono asia
kuin kaikesta silmälläpidosta vapaat pienet työnantajat — seikka on
siinä määrin mahdollinen, että se on puolittain toteutunut Saksassa.
On ymmärrettävää, että virkavaltainen sosialismi voisi olla melkein
yhtä inhoittava kuin nykyinen järjestelmä. Myönnän, että sosialismin
avarampiin kaavoihin on välttämättä lisättävä eräitä seikkoja, jos
tahdomme tehokkaasti välttää virkavaltaisuuden. Me pidämme lausunta-,
keskustelu- ja painovapautta terveellisen sosialistisen valtion
oleellisina ominaisuuksina. Tuonnempana pohdin, kuinka niitä on
ylläpidettävä. Nämä myönnytykset eivät kumminkaan puolusta nykyistä
järjestelmää. Vaikka kävisi niinkin, ettei sosialismi toisi meille
vapautta, se ei missään tapauksessa hävittäisi mitään sellaista jo
olemassaolevaa. Me kaipaamme nykyisissä oloissa vapautta, mutta meillä
ei sitä ole. Me puhumme lausuntavapaudesta, mutta lukemattomissa
paikoissa joutuisivat sosialistiset toimenhaltijat erotetuiksi, jos
lausuisivat julkisesti mielipiteensä. Uskonnollisella alalla taas
ilmenee suunnattoman paljon suvaitsemattomuutta ja sosiaalisten
uskonnollisten keskustelujen ehkäisemistä, varsinkin maaseudulla
Englannissa. Mitä taas toimintavapauteen tulee, estää meitä useimpia
pakollinen ansiotyö neljäntoista vuoden iältä hautaan saakka saamasta
vapaata aikaa edes sen vertaa, että voisimme vaatia itsellemme
vapautta...
Sosialisimi, sellaisena kuin olen sitä selostanut ja kuin sitä yleensä
selostetaan, soisi miehille ja naisille samanlaisen vapauden, se
pelastaisi heidät puutteen ankarasta pakosta ja avartaisi niinmuodoin
arvaamattomasti vapauden kehää, mutta se ei takaa heille poliittista
eikä älyllistä vapautta. Sen myönnän vilpittömästi ja tunnustan
seikan nykyaikaisen sosialismin erääksi puutokseksi. Käsitän niin
ollen — selvitän asiaa laajemmin eräässä myöhemmässä luvussa — että
nykyistä sosialismia on välttämättä täydennettävä eräillä uusilla
suunnitelmilla. Jos myöntää, ettei sosialismi takaa vapautta, ei
kuitenkaan samalla myönnä, että sosialismi tahtoo sen hävittää.
Määrättyjen olosuhteiden vallitessa ihmiset voivat olla melkein
ehdottomasti vapaat puheessaan,, liikkumisessaan ja käytöksessään,
erinomaisen vapaat nykyisiin oloihimme verraten, sellaisessa
sosialistisessa valtiossa, joka rakentuu kolmannessa ja neljännessä
luvussa esittämieni kahden suuren periaatteen varaan. Se otaksuma,
että sosialismi tulee hävittämään vapauden, on pätemätön eikä merkitse
mitään sosialistisen aatteen vastaväitteenä.
5.
_Sosialismi saisi elämän painumaan yksitoikkoiseen kuolleeseen tasoon!_
Ja niin tulisi käymään maailmassa, jossa useimmat ihmiset elävät
maalaishökkeleissä ja vuokrakasarmeissa, lukevat halpoja sanomalehtiä
ja käyttävät valmiinaostettuja vaatteita!
_Sosialismi hävittäisi taiteen, keksinnän ja kirjallisuuden_. En
tiedä, missä tarkoituksessa tämä väite esitetään, elleivät sen
esittäjät otaksu, etteivät taitelijat suorita luovaa työtänsä,
keksijät ajattele eikä kukaan kirjoita tai laula muuten kuin rikkaan
herran mieliksi. Minne he joutuisivatkaan, ellei hänen äveriäs
hymynsä heidän mieltänsä kirkastaisi? Emme kumminkaan tahdo olla
kiittämättömiä: taide on suuressa kiitollisuudenvelassa suosijoilleen.
Veneziassa ja Firenzessä käydessänne näette loistavan maalaus- ja
arkkitehtuurisadon, jonka on kylvänyt ja korjannut kauppiasplutokratia.
Mutta Roomassa ja Ateenassa näette samanlaisia, aivan toisissa
olosuhteissa suoritettuja töitä. Kun määrätty sivistysaste, määrätty
joutilaisuus ja varallisuus on saavutettu, ilmaantuu taidetta, olipa
varallisuus jakautunut miten tahansa. Taide kukoistaa nykyjään
eräillä upeilla aloilla, joitä sosialistisessa valtiossa epäilemättä
viljeltäisiin vähemmän, prameilevassa ylellisyydessä, kaikenlaisissa
yksityiskotien sisustustöissä, palatsiarkkitehtuurissa, hienoissa ja
kalliissa naisten pukimissa ja koruissa, ylellisessä kirjansidonnassa,
kiurujen keittämisessä, mitättömien henkilöiden etevien muotokuvien
maalaamisessa, kaikenlaisessa prostitution hienostamisessa,
mystillisen teologian hienoissa sovellutuksissa, jalokivitaiteessa.
On ymmärrettävää, että sosialismi tahtoo sellaisilla aloilla masentaa
ja rajoittaa esteettistä ja älyllistä ponnistusta. Mutta mikään
kaupallinen plutokratia ei olisi milloinkaan kyennyt rakentamaan
goottilaista katedraalia, luomaan kansanrunoutta, siroa ja luontevaa
maalaisasumusta tai kaunista kansallispukua, eikä mikään kaupallinen
plutokratia tule milloinkaan sietämään voimakasta kirjallisuutta.
Jos sosialismi tullessaan hävittää taiteita, se toisaalta luo
taiteita; palatsiarkkitehtuurin sijaan tulee rakennustaide, joka luo
kauniita koteja, maalaisasumuksia ja kouluja sekä oivallisia julkisia
rakennuksia, sosialismin Sargentit eivät maalaa miljoonainomistajain
puolisoita, vaan mainehikkaita henkilöitä, runous ja kansanomainen
romanttinen kirjallisuus heräävät jälleen eloon. Minä puolestani en
ollenkaan epäile, mikä on suotavampaa.
Lienee syytä pyytää kirjailijoilta ja taiteilijoilta hiukan opastusta
tässä asiassa. Yhdeksännellätoista vuosisadalla taiteilijat tosiaankin
nousivat kapinaan individualismia vastaan. Niiden suurten kirjailijain,
taiteilijain, dramaatikkojen ja arvostelijain lukumäärä, jotka
kuningatar Viktorian hallitusaikana avoimesti selittivät olevansa
sosialisteja, oli suhteellisesti verrattomasti suurempi kuin
sosialistien luku väestömme keskuudessa yleensä. Wilde tutkielmassaan
_Soul of Man under Socialism_ ("Ihmisen sielu sosialismin vallitessa"),
Ruskin monissa kuolemattomalla englanninkielellä kirjoitetuissa
teoksissaan, Morris koko myöhempänä ikäkautenaan ovat alinomaa
esittäneet taiteellista henkeä voitonhimon vastakohtana. Eräitä näistä
kirjailijoista ei kenties sovi pitää oikeauskoisina sosialisteina sanan
nykyaikaisessa merkityksessä, mutta he noudattavat individualistista
kilpailua inhotessaan ja halveksiessaan täydellisesti oppimme henkeä.
Meidän individualistinen maamme päätti sekin vuoden 1851
maailmannäyttelyn häpeällisen järkytyksen jälkeen, ettei taidetta
sopinut enää jättää yksityisen yritteliäisyyden asiaksi, ja järjesti
järjestelmällisen taideopetuksen, joka monista puutoksistaan huolimatta
on vaikuttanut kumouksellisesti maamme esteettiseen laatuun. Mitä
taas tutkimukseen ja keksintään tulee, voi hyvinkin vedota sellaiseen
auktoriteettiin kuin mr Beit-vainaja, Werner Beit & Co:n johtaja.
Hänen kokemuksensa individualistisena rahamiehenä johtivat hänet
siihen vakaumukseen, että ainoa keino kohottaa Englannin teknillistä
tiedettä ja sen nojalla taloudellista yritteliäisyyttä oli yleisen
opetuksen tukeminen, ja valtava "Lontoon Charlottenburg" nousee —
hänen vakaumuksestaan. Herrat Rockefeller ja Carnegie myöntävät hekin
individualismin näissä asioissa riittämättömäksi, koska lahjoittavat
rahojaan julkisille yliopistoille ja kirjastoille. Kaikki nämä
kaupallisen elämän johtajat tunnustavat sellaisilla teoillaan juuri
sen, mitä kysymyksessäoleva vastaväite kieltää: että valtio kykenee
kehittämään taidetta, keksintää ja tiedettä ja että tämä velvollisuus
olisi suoritettava ainakin valtion välityksellä, ellei suorastaan
valtion aloitteesta.
Myönnettävä on, että sosialismi voi varsin vakavasti muuttaa älyllisen
ja esteettisen toiminnan suuntaa. Ei ole kumminkaan minkäänlaista syytä
otaksua, ettei se tule valtavasti lisäämään esteettisen ja älyllisen
toiminnan tilaisuutta ja niitä rohkaisemaan — päinvastoin: on olemassa
lukemattomia syitä, jotka puhuvat sellaisen mahdollisuuden puolesta.
6.
_Sosialismi lakkauttaisi soveliaimpien eloonjäämisen_. Tämä vastaväite
tulee aivan uudelta taholta. Se on luonnontiedettä opiskelevan
tavallisin väite. Tähän saakka olemme tarkastelleet uskonnollisia
ja esteettisiä vaikeuksia, mutta tämä vaikeus ilmenee sellaisessa
ihmismielessä, joka selvästi tajuaa biologisen prosessin luonteen,
jokaisessa lajissa ympäristön vaikutuksesta tapahtuvan hitaan
muutoksen, ja pitää etupäässä silmällä juuri sitä. Lajin sanotaan
muuttuvan — ja tieteen alkeiden opiskelija on liian taipuvainen
päättelemään, että muutos aina merkitsee nousua olemisen asteikossa
— sen nojalla, että ne yksilöt, jotka eivät ole sopusoinnussa lajin
yleisten elinehtojen kanssa, tuhoutuvat. Tämä otaksuma ei ole aivan
oikea. Oikeampi on se väite, että laji muuttuu, koska sattumaa ja
yksilöllisiä poikkeuksia lukuunottamatta jäävät eloon ja jatkavat
sukua vain ne yksilöt, jotka hyvin sopeutuvat elämän olosuhteisiin
— jokaisessa sukupolvessa syntyy niinmuodoin vain pieni määrä
yksilöitä, jotka eivät ole sopusoinnussa näiden ehtojen kanssa. Tämä
kuulostaa jokseenkin samalta kuin edellinen väite, mutta eroaa siitä
sikäli, ettei tehosteta "tuhoutumista", vaan syntymien estymistä,
joka on todella tärkeä seikka. Kehitykseen uskova henkilö on joka
tapauksessa sitä mieltä, että ympäristön suosimat ominaisuudet
lajissa lisääntyvät ja että sen vastustamat ominaisuudet vähentyvät.
Säilymistä edistävät ominaisuudet eivät ole aina sellaisia, että me
inhimilliset olennot pitäisimme niitä ihailtavina — tätä seikkaa on
useiden tieteen opiskelijoiden vaikea käsittää. Esimerkiksi kaikkien
rappeutuvien kuoriaisten huomattavat tottumukset, korppikotkan ahnaus,
hyeenan epämiellyttävä persoonallisuus, koko se Luonto-äidin vähemmän
ihastuttava puoli, johon mainitun äidin lapset voivat hämmästyksekseen
perehtyä lukemalla Cobboldin teosta _Human Parasites_ ("Ihmisen
loiset"), on tulos eloonjäämisestä ympäristön painostuksen alla, aivan
samoin kuin ihmisen silmä tai kotkan siipi. Kysyköön siis vastaväitteen
esittäjä itseltään, millainen "soveliain" nykyjään jää eloon.
Selvä vastaus tuohon kysymykseen on, että nykyisissä oloissa voittaa
suvunjatkaja-omaisuudenhankkija, henkilö, joka kykenee säilyttämään
ja jatkamaan sukuansa. Henkilöt, joissa omistamisen vaisto on
kaikkia muita vaistoja voimakkaampi, uivat kiehuvan ja kuhisevan
joukon pinnalla ja rehoittavat siinä. Hyökkäyshaluiset, kiihkeästi
hankkimishimoiset, sukuajatkavat henkilöt — inhoittava juutalaislaji
on heidän ilmeinen tyyppinsä — ovat sitä väkeä, joka pääsee voitolle
yksityisomaisuuteen ja kaupalliseen kilpailuun perustuvassa
yhteiskunnassamme. Mikään luova voima, mikään jalous, mikään rohkeus
ei kykene heitä voittamaan. Entä mitä tapahtuu alempana — köyhissä
kaupunginosissa ja tehtaissa? Siellä jää eloon raatajien typistynyt
rotu, ihmiset, jotka kykenevät hyvin vastustamaan tartuntaa, tauteja ja
väsymystä ja ovat kaikkisyöpiä kuin rotat...
Ei pidä kuvitella, ettei lasten korkea kuolleisuus
teollisuuskeskuksissamme ollenkaan koske hyvin kehittyneitä lapsia.
Seuraava lainaamani selonteko vastaa siihen kysymykseen. Se on otettu
Lontoon kasvatuskomitean kertomuksesta vuodelta 1905 ja kuuluu erään
köyhässä seudussa sijaitsevan koulun johtajan suorittaman tutkimuksen
selostukseen.
"Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, mistä johtuvat lasten
ruumiillisen kunnon eroavaisuudet tämän koulun piirissä. Kaikki 405
poikaa punnittiin ja mitattiin huolellisesti, jalkineet riisuttuina,
tarkastettiin, missä kunnossa heidän hampaansa olivat, ja arvosteltiin
heidän puhtauttaan ja heidän vaatetuksensa riittävyyttä, jotta
saataisiin perustus kotoisen laiminlyönnin ja muiden ulkokohtaisten
tekijäin määräämiselle. Jokaisen luokan opettaja lisäsi henkistä
kykvä määrittelevän arvostelun." (Tähän liittyvät taulukot, joihin on
järjestetty tulokset, samoin pituus- ja painoluettelot.)