nykyaikaisiin järjestöihin kuuluvan liikkeen johtajan lausunnon, josta
näkyy, etten kehuskele turhia väittäessäni kelvollisen liikemiehen
olevan syytä kannattaa sosialismia. Sir John Brunner luultavasti ei
nimitä itseään sosialistiksi, mutta se johtuu varsin luultavasti siitä,
että hän perehtyy sosialismiin sen kiihkeiden vastustajien väärien
selostusten nojalla. Seuraava _Manchester Guardianista_ lainaamani
kohta on puhdasta sosialismia.
Brunner, Mond and Co:n vuosikokouksessa Liverpoolissa (1907) puhuessaan
johtokunnan esimies sir John Brunner, parlamentinjäsen, esitti kanavain
yhteisomistusta koskevan huomattavan lausunnon. Hän sanoi:
"Minä olen käynyt kuninkaallisen kommission jäsenenä Pohjois-Ranskassa,
Belgiassa ja Pohjois-Saksassa tarkastamassa, mitä näissä kolmessa
maassa on tehty kanavien ja vesireittien parantamiseksi. Näkemämme
vaikutti meihin erittäin syvästi, ja minä voin sanoa teille nyt,
puhuen liikemiehenä liikemiehelle, että mainituissa maissa suoritetut
yleiset ponnistukset — toisin sanoen se seikka, että valtio toimii
kokonaisuudessaan, käyttäen kaikkia rahojansa ja kaikkea luottoansa
kansallisen kaupan hyväksi — on tuottanut näille kolmelle maalle
valtavaa, melkein arvaamatonta hyötyä, ja minä otaksun, että jokainen
älykäs mies, tutkittuaan asiaa niinkuin minä olen sitä tutkinut monien
vuosien kuluessa, johtuu samaan nimenomaiseen ja selvään päätelmään:
että meidän useiden miespolvien aikana noudattamamme politiikka,
joka jättää kaikki yleiset työt yksityisten liikkeenharjoittajain
suoritettaviksi — vanha niinsanottu laissez faire-politiikka — on
täydellisesti voitettu kanta, ja minä olen aivan vakavasti sitä
mieltä, että jos aiomme pitää puolemme kaupan alalla, meidän täytyy
oppia noudattamaan esimerkkiä, jota meille tarjoavat Ranskan,
Belgian ja Saksan ohella Yhdysvallat ja kaikki omat siirtomaamme.
Kaikkialla näette yhteisöjen valtion nojalla auttavan kauppaa, ja
minä olen erittäin iloinen, jos kuulijani ottavat asian harkitakseen
ja ratkaisevat osaltaan, tuleeko meidän liikekansana — maailman
ensimmäisenä — kannattaa vanhaa politiikkaa jättämällä edelleenkin
kaikki yksityisyritysten varaan vai tuleeko meidän toimia yhdessä
yhteiseksi hyväksi tässä maamme kauppaa koskevassa tärkeässä asiassa."
YHDEKSÄS LUKU
MUUTAMIA SOSIALISMIIN KOHDISTUVIA YLEISIÄ VASTAVÄITTEITÄ.
1.
Edellisissä kahdeksassa luvussa olen yrittänyt selostaa niin hyvin
kuin suinkin osaan sosialismin suuria yleistyksiä, selvittää tarkoin,
mihin nämä yleistykset johtavat ja kuinka pitkälle toiseen ja toiseen
suuntaan. Ennenkuin ryhdyn historiallisesti ja ennakoiden lyhyesti
tekemään selkoa nykyisestä sosialistisesta liikkeestä, lienee syytä
tarkastella niitä tärkeimpiä vastaväitteitä, joita jokapäiväisissä
kiistoissa sosialismiin kohdistetaan.
Erittäin suuri osa niistä johtuu ihmisluonnon yleisimmästä
virheestä, sen taipumuksesta nähdä kaikki ehdottoman myönnön tai
ehdottoman kiellon merkeissä, joko "mustana" tai "valkoisena"; sen
kärsimättömyydestä, sen kykenemättömyydestä erottamaan hienoja
välivivahduksia.[16] Vanha erikummallinen logiikka on vielä
huomattavasti vallalla nykyisessä maailmassamme. Näette esimerkiksi
mr Mallockin järjestelevän syllogismejänsä, johtelevan vastustajansa
"ristiriitaisuuksia" ja hämmästyttävässä määrässä itseensä tyytyväisenä
tuomitsevan sosialismia kelvottomaksi kaikissa viikkolehdissä. Hän
suoriutuu tehtävästään aivan samassa mielessä kuin keskiaikainen
nuori teini, joka osasi kotiin palattuaan kiistämättömästi todistaa,
että "kissallani on kymmenen häntää" ja ettei juokseva mies saavuta
kilpikonnaa, joka saa askelen verran etumatkaa. Oleellinen virhe on
siinä, että aina väitetään asian olevan joko A tahi ei-A: olio joko
on viheriä tai ei ole viheriä, se joko on painava tai ei ole painava.
Ajattelemattomat ihmiset ja muutamat sellaiset, joiden pitäisi
olla asiasta paremmin selvillä, menevät siihen satimeen. He eivät
ota huomioon, että melkein jokaisessa maailman oliossa on viheriää
vivahdusta ja ettei ole olemassakaan puhdasta viheriää muualla kuin
korkeintaan jossakin spektrumin pitkässä värisarjassa; he unohtavat,
että kevyimmilläkin esineillä on painonsa ja että painavimmatkin
esineet voidaan nostaa. Ajatustapahtuma on muuten aivan yksinkertainen
eikä millään tavoin vastaa elämän todellisuutta. Sellaiset henkilöt
ovat omaksuneet jonkin karkean ja aivan mahdottoman sosialismin
määritelmän, sallivat edustajansa johdella siitä mielettömyyksiä,
niinkuin taikuri päästää kaniineja hatustaan, ja eroavat siinä lujassa
uskossa, että on kaiken kaikkiaan hyvä, kun tuo häiritsevä juttu on
lopullisesti ratkaistu.
Sosialismin vastustaja väittää esimerkiksi, että sosialismi "hävittää
omaisuuden". Hän uskottelee, että on olemassa jähmeä, ehdoton olio
nimeltä "omaisuus", jonka täytyy joko olla olemassa tai ei olla
olemassa, joka on nyt olemassa ja jota sosialismin vallitessa ei ole.
Jokaiselle filosofisesti sivistyneelle henkilölle tuo on naurettava
henkinen prosessi, mutta harjaantumattomalle mielelle se esiintyy
täysin järjellisenä — ja sosialismin vastustaja kuuluu tavallisesti
viimeksimainittuun ryhmään. Aloitettuaan harkintansa tähän typerään
tapaan hän sitten kysyy katkeran moittivasti, eikö hänellä ole oikeutta
ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, jos havaitsee makuulle mennessään
jonkin hiilenkantajan jo vallanneen vuoteen. Tätä menettelyä noudattaa
mr G.R. Sims, hupainen kirjailija, joka tyhjentävien väärinkäsitystensä
korkeudesta kertoo työmiehelle, ettei viimeksimainitulla sosialismin
vallitessa tule olemaan — olen unohtanut hänen väitteensä
sanamuodon, mutta se on jonkinlainen loppukerto — omaa rahaa, ei
omaa kotia, ei omaa vaimoa, ei yhtään omaa karvaa! Se on tavallaan
tehokasta mielettömyyttä — mutta joka tapauksessa mielettömyyttä.
Toivon edellisissä luvuissa selvittäneeni, että "omaisuus" meidän
päivinämmekin on erittäin rajoitettu ja epävarma asia, epämääräinen
luonnollinen vietti, joka voi kääntyä nurinkuriseksi, sairaalloisesti
kasvaa ja vaatia valvontaa, ja että sosialismi vain pyrkii muovaamaan
sitä selväpiirteisempään, oikeampaan ja järkevästi rajoitettuun muotoon
pitäen silmällä sen suhdetta yhteiseen menestykseen.
Toisella kertaa vastustaja väittää sosialismin "hävittävän perheen" ja
sen keralla tietenkin "kaikki pyhät ja hellät kiintymykset" j.n.e.,
j.n.e. Sitä asiaa olen niinikään käsitellyt erikoisessa luvussa.
En otaksu monenkaan sosialismin vastustajan esiintyvän epärehellisesti
näissä asioissa. Ne tahallisen vääristelyn ja valheen juonet,
jotka halventavat muutamia vanhoillisia kandidaatteja ja puhujia
Pohjois-Englannissa ja likaavat parin lontoolaisen lehden mainetta,
johtuvat aivan erikoisesta halpamaisuudesta muuten yleensä vilpittömän
sosialismiin kohdistuvan vastustuksen keskuudessa. Sosialismin
vastustaminen ei ole mikään vaihtoehto sosialismin ohella, se on
sielullista vastarintaa, ei mikään sielullinen voima. Enimmälti
joutuu tekemisiin suoranaisen älyllisen kyvyttömyyden kanssa,
henkilöiden kanssa, jotka saattavat olla sekapäisiä, mutta ovat siitä
huolimatta aivan hyvää tarkoittavia, joskin aivan kykenemättömiä
käsittämään asioiden kvantitatiivista puolta. He ajattelevat aivan
yksinkertaisesti, että jos esimerkiksi lääkäri sanoo kiniinin
olevan avuksi jossakin tapauksessa, hän niinmuodoin tahtoo syöttää
potilaallaan mahdollisimman paljon kiniiniä, kerätä häneen kaiken
maailmasta löytyvän kiniinin, tai että nainen sanoessaan mielellään
tanssivansa selittää tahtovansa tanssia, kunnes siihen kupsahtaa. He
ovat kömpelöitä kelpo sieluja, jotka pitävät siitä, mikä on "suoraa",
kuten sanovat — "kaikki tai ei mitään". He pitävät kaikkia rajoituksia
ja kaikkea kvantitatiivista käsittelyä "sanoilla leikkimisenä",
arvelevat, että sellaista pitää äänekkäästi soimata, huutamalla
vaientaa ja jättää enempää huomiota vaille.
Kiistan aikana joutuu kiivas ja rohkea, voittoa himoitseva luonnonlaatu
erinomaisen helposti arvioimaan väärin ja liioittelemaan vastustajain
mielipiteitä, ja järkevän sosialistin täytyy siihen suostua, ellei
tahdo nähdä keskustelun käyvän sietämättömäksi. Edellisiin lukuihin
tutustuneen henkilön luulisi hyvin tietävän, kuinka sosialismi
suhtautuu perhesuhteisiin, asioihin, joita se vaatii toteutettaviksi,
asioihin, joita se katselee puolueettomasti tai kärsivällisen
suvaitsevasti, ja asioihin, jotka se jättää sikseen. Edellisessä
luvussa on suoritettu vain yhteenveto kirjallisuudesta, joka on
ollut jo vuosikausia saatavissa. On kuitenkin merkillistä, kuinka
harvat sosialismin vastustajat näyttävät voivan lähestyäkään näitä
kysymyksiä järkevään tapaan. Esitin kerran eräässä kiistakirjoituksessa
aivan samoja mielipiteitä kuin tämän kirjan kolmannessa luvussa,
ja eräs erinomaisen tyypillinen arvostelija havaitsi nimityksen
"hevossiitoslaitos" kovin mieluisaksi. Hän tarttui käyttämääni
nimitykseen "valtion perhe" ja kääntyi aivan riidattomaksi. Hän
selitti, että tarkoitukseni mukaan naisten ei pitänyt enää olla
aviopuolisoita, vaan toimia mainituissa siitoslaitoksissa valtion
palveluksessa. Mikään ei olisi voinut saada häntä uskomaan, että se
oli huutavaa totuuden sortamista. Hänen mielensä oli oleellisesti
hevosmainen, "inhimillinen tammakartano" oli toinen hänen käyttämänsä
nimitys.[17] Häneen ei koskenut leikin teko enempää kuin selvät
perusteetkaan; uskonpa, että hän olisi noussut polttoroviolle
todistaakseen oikeaksi sen uskonsa, että sosialistit tahtovat
sulkea naiset sellaisiin hallituksen ylläpitämiin laitoksiin. Hänen
kovapäisyytensä vaikutti tosiaankin melkein sankarilliselta.
Esiintyi sitten eräs St. Lousissa asustava isä Phelan, joka epäilemättä
yhtä vilpittömän kuin mitään tajuamattomankin sielullisen kohonnan
tilassa kertoi maailmalle erään amerikkalaisen aikakausjulkaisun
lehdillä, että minä aioin temmata imeväisen äitinsä rinnoilta ja
sijoittaa sen johonkin "laitokseen". Sanoipa hän vielä pahempaakin —
mutta minä syrjäytän sen, koska katson sen saarnastuolikaunopuheisuuden
aiheuttamaksi. Muutamat lukijat epäilemättä olivat paremmin asiasta
selvillä ja nauroivat jutulle, mutta monet loukkaantuivat aivan
vilpittömästi ja päättivät siitä lähtien kääntää lopullisesti
sosialismille selkänsä. _Honni soit qui mal y pense_; heitä loukkaavat
inhoittavat ajatukset eivät olleet minun ajatuksiani, vaan johtuivat
jostakin pahojen ajatusten kuumasta kuilusta, joka vuosikausia
kestäneestä siveydestä ja lihankidutuksesta huolimatta näyttää jääneen
avoimeksi isä Phelanin sieluun.
Kaikissa näissä tapauksissa on virheenä liioittelu, sekavan älyllisen
kiihtymyksen valtaan joutuminen ja se, että henkilö, jonkin
arvostelijan havaittua ikkunassanne olevat uutimet liian sinisiksi,
senvuoksi, ja tavallisesti kiihtyen, selittää tahtovansa saada koko
maailman, taivaan ja meren ja kaikki tyynni heleän keltaiseksi.
Sosialistisiin kysymyksiin perehtyvä henkilö huomaa tuon melkein
auttamattomaksi viaksi kaikissa näissä ristiriidoissa. Se tulee eteen
kerran toisensa jälkeen. Jos henkilö sattuu tuon ikkunaverhoja koskevan
pienen huomautuksen johdosta sanomaan, että arvelee kirkkaankeltaisen
taivaankannen näyttävän epäilyttävältä, niin häntä syytetään siitä,
ettei hän "pysy asiassa".
Ystäväni G.K. Chesterton ja Max Beerbohm, aikakautemme loistavat
kaunisteet, lankeavat sattumalta sosialismista kirjoittaessaan
tuohon yleiseen virheeseen — joskin heidän erehdyksensä on sekä
laadultaan että määrältään hyvin erilainen. Heitä tosin ei huolestuta
tuo pesemätön hiilenkantaja, joka nykyjään kummittelee sosialismin
vastustajien vuodesijoilla, he eivät myöskään näe sitä kauheata näkyä,
että yhteiskunnan isät hyväksyy isiksi kunnanvaltuuston valiokunta
(isiksi pyrkivät varmaan saapuvat saamaan lupaa hevosiksi puettuina
ja tallirenkien taluttamina) niinkuin se "hevossiitoslaitoksen" herra
— olen unohtanut hänen nimensä — joka tuon näyn myllerrettyä hänen
hevosmaista mieltään hyökkäsi kimppuuni _Pall Mall Gazettessa_;
ei, heidän sielunsa leiskahtavat kiihkeään vastustukseen, kun he
ajattelevat niitä kuriin ja järjestykseen viittaavia seikkoja, joita
sosialismin edistyminen ilmaisee. G.K. Chesterton ivailee epäilemättä
sangen urhoollisesti ja kiihkeästi erästä mielikuvaansa, joka
osoittaa hänet sellaisena, miksi hän otaksuu muuttuvansa joutuessaan
sosialistisen yhteiskunnan jäseneksi: hiukset lyhyiksi leikatut,
ateriat ankarasti terveyden vaatimuksia vastaavat ja säännöllisesti
nautittavat, sakko nauramisesta — eipä sillä, että hän tahtoisi
nauraa — ja ankaroita harjoituksia stoalaisissa hyveissä joka päivä.
Max Beerbohmin käsitys muistuttaa lähinnä jotakin painajaisunta. Hän
pakenee toivottomana, kamalan jäätävän pelon vallassa Sidney Webbiä
ja minua, jotka tosin olemme molemmat pieniä miehiä, vailla kaikkea
eleganssia, mutta siitä huolimatta kamalan päättäväisiä, väsymättömiä,
alinomaa häntä tavoittamassa kiskoaksemme hänet kerallamme johonkin
mekaaniseen Utopiaan, missä otamme jäljennöksen hänen peukalostaan,
merkitsemme luetteloon hänen nimensä, numeroimme hänet lähtemättömällä
musteella, puemme huonosti sopivaan univormuun ja päästämme hänet
irralleen valvonnan alaisena maailmaan, jossa nähdään sieviä pyöreitä,
sinistä kalkkivettä sisältäviä järviä ja terveellisiä valkoisia
tiilirakennuksia...
Kaikissa näissä tapauksissa ilmenee samanlainen päättelytapa,
niissä edellytetään, että sosialisti tahtoo kaikkea toivottavaksi
merkitsemäänsä ihan rajattomasti, otaksutaan, että jokainen kiistan
esineeksi valittu ehdotus on välttämättä kehiteltävä monomaaniseen
tapaan kaikkiin äärimmäisyyksiinsä, jotta siitä tulee sosialistisen
haaveen kuva. Tämä kuva esitetään yksinkertaiselle epäilyksen vallassa
olevalle henkilölle sanoen: "Tällainen on sosialismi. Te ette suinkaan
tahdo tätä, ette suinkaan!"
Voi tosiaankin sattua, että nuo kuvitellut kauhut säikyttävät
yksinkertaisen henkilön. Hän kääntyy takaisin surkeaan todellisuuteen,
tuntemaansa rumaan vanhaan maailmaan kiittäen hartaasti Jumalaa,
ettei joudu milloinkaan näkemään sitä pahaa päivää, jolloin
teollisuuskaupungeissamme ei enää kuole joka neljäs lapsi, jolloin
alhaiset huolet lakkaavat rasittamasta elämää maan päällä ja jolloin
"huumorintaju" ja Mark Tapleyn palvonta, jotka erinomaisesti viihtyvät
tässä ympäristössä, joutuvat vaaraan kerrassaan hävitä, kun kukaan ei
niitä enää viljele...
Mutta lukija tietää jo, mitä sosialismi on, tuntee sen tyynen,
suurenmoisen rakentavan suunnitelman, jolle hänen toivotaan pyhittävän
elämänsä. Se on työläs, valtava suunnitelma, jonka tarkoituksena on
tehdä maailmasta sosiaalisen oikeuden, suotuisain mahdollisuuksien
ja elämän täyteläisyyden maailma, poistaa tuhlaus, poistaa nykyisen
sosiaalisen järjestelmämme harkitsematon julmuus. Älkää salliko
vastustajan pilan tai nurinkurisuuden tai malttamattoman asianajajan
usein paljoa tuhoisammin vaikuttavan kiihkon ja liioittelun, älkää
salliko tämän tai tuon asiaa puolustavan henkilön persoonallisten
puutosten harhauttaa itseänne pois sosialismin elävästä ytimestä,
sen laajasuuntaisesta ja jalosta suunnitelmasta, vaan vastatkaa sen
voimakkaasti hyvään tahtoonne vedotessa siihen liittymällä ja ottamalla
osaa sen ohjaamiseen.
2.
Tahtoen pitää huolta kyselijän kannalla olevan lukijan mukavuudesta
olin suunnitellut tähän kohtaan kappaleen, jonka piti sisältää luettelo
tärkeimmistä sosialismiin kohdistetuista vastaväitteistä — vääristelyjä
lukuunottamatta — jotka ovat nykyjään yleisessä käytännössä. Olin
aluksi aikonut vastata jokaiseen täydellisesti ja vakavasti, kumota ne
kaikki tyhjentävästi ja lopullisesti, ennenkuin lähden etenemään. Nyt,
niitä paperiin merkitessäni, huomaan kuitenkin, että suurin osa niistä
on ollut jo puheena edellisissä luvuissa, joten mainitsen ne tässä
aivan lyhyin huomautuksin.
On ensinnäkin väite, joka estää varsin monia lähemmin perehtymästä
sosialistiseen oppiin, se väite, että _sosialismi riitelee
kristillisyyttä vastaan_. Väitän puolestani, että siten käännetään
totuus kerrassaan nurin. Minun vakaumuksenani on, että rehellisesti
kehitettyyn kristillisyyteen sisältyy käytännöllinen sosialismi.
Tämä ei ole ainoastaan minun vakaumukseni; vapaaseen kirkkokuntaan
kuuluvaa lukijaa varten on sen esittänyt seikkaperäisesti tri
Clifford Fabiolaisseur'n julkaisemassa tutkielmassa _Socialism
and the Teaching of Christ_ ("Sosialismi ja Kristuksen oppi") ja
vallitsevaan kirkkokuntaan kuuluvaa varten nimellä _Christian
Socialism_ ("Kristillinen sosialismi") Stewart Headlam. Laajemmin ja
täydellisemmin pohtii kysymystä J.R. Campbell teoksessaan _Christianity
and Social Order_ ("Kristillisyys ja sosiaalinen järjestys").
Fabian Societyn, sosialistisen yhdistyksen, jäsenluettelosta löytyy
tärkeimpien kristillisten kirkkokuntien papistoon kuuluvien henkilöiden
nimiä, roomalaiskatolista kirkkoa lukuunottamatta. On tosiaankin
väitetty, ettei kelpo roomalaiskatolinen voi olla minkäänlainen
sosialisti. Tämä kovin yleinen väite ei sekään liene oikea. Uskon
paavin kiellon alkujaan tarkoittaneen erikoista sosialismin muotoa,
Marxin, Engelsin ja Bebelin sosialismia, jonka valitettavasti täytyy
myöntää olevan sävyltään ankarasti kristillisyyttä vastustavaa,
kuten on brittiläisen sosiaalidemokraattisen liiton (British Social
Democratic Federation) sosialismi vielä tänä päivänä. On totta, että
useat sosialistisen puolueen johtajat ovat hekin olleet sekularisteja,
vapaa-ajattelijoita, ja ovat sekoittaneet teologisia ennakkoluulojansa
poliittiseen työhönsä. Niin ei ole laita vain Saksassa ja Amerikassa,
vaan Isossa-Britanniassakin on esimerkiksi mr Robert Blatchford,
_Clarionin_ julkaisija, käynyt sotaa oppiperäistä kristillisyyttä
vastaan. Tämä sekularismin ja sosialismin yhteenliittäminen johtuu
kuitenkin vain välttämättömänä seurauksena siitä, että näillä
kahdella aateryhmällä on eräs liittymäkohta: molemmat vastustavat
yleisesti omaksuttuja mielipiteitä. Mitään muuta yhdyssidettä ei ole.
Useat etevät sekularistit, esimerkiksi Charles Bradlaugh ja J.H.
Robertson, ovat yhtä kiihkeitä sosialismin vastustajia kuin itse
paavi. Sekularistit ja sosialistit ovat joutuneet samaan karsinaan
aivan samoin kuin kristittyjä ja pahantekijöitä ja keisaria vastaan
kapinoitsevia varmaan heitettiin yhteisiin vankikomeroihin Roomassa.
Heitä yhdisti toisiinsa se, että he kaikki vastustivat sitä, mitä
useimmat pitivät oikeana. Siinä on sekaannus, jota on alinomaa
selittämällä torjuttava. Minulle asia ilmenee mitä valitettavimpana
kahden eri ajatusprosessin yhteeniskemisenä. Toinen on rakentava ja
sosiaalinen, toinen repivä ja älyperäinen, ja minä olen jo aikaisemmin
(kuudennen luvun neljännessä kappaleessa) parhaani mukaan huomauttanut,
etten niiden yhdistämistä hyväksy.
_Sosialismi on pelkkää materialismia, se tavoittelee ainoastaan
ruumiillista hyvinvointia_ — aivan samoin kuin säälistä ja Jumalan
rakastamisesta johtuva spitaalitautisten hoitaminen ja huoltaminen
on pelkkää materialismia ja tavoittelee ainoastaan ruumiillista
hyvinvointia.
_Sosialismi puoltaa vapaata rakkautta_. Tämänkin väitteen olen jo
torjunut (kuudennen luvun toisessa ja neljännessä kappaleessa).
_Sosialismi tekee rakkauden mahdottomaksi ja alentaa ihmiskunnan
hevoskartanon tasoon_. Tätäkin väitettä on jo käsitelty (kolmannen
luvun toisessa ja viidennessä ja kuudennen luvun toisessa, kolmannessa
ja neljännessä kappaleessa). Kaksi viimeksimainittua väitettä tavataan
yleensä samassa sosialismia vastustavassa puheessa tai kirjoitelmassa.
_Sosialismi hävittäisi vanhempien vastuullisuuden_. Tämä mieletön
ja nurinkurinen väite on jo täydellisesti kumottu kuudennen luvun
kolmannessa kappaleessa. Se on vallitsevan sosialistisen opin suora
vastakohta.
3.
_Sosialismi tekisi mahdolliseksi suuressa mittakaavassa harjoitetun
julkisen lahjomisen_. Tätä väitettä eivät näytä suinkaan vastaavan
kokemukset Amerikassa, missä paikallinen hallinto on ollut ylen
vähässä määrässä sosialistinen ja samalla niin altis lahjomiselle
kuin missä hyvänsä muualla maailmassa. Julkisen viranhaltijan
lahjomista varten täytyy ilmeisesti olla järjestelmän ulkopuolella joku
varakas henkilö, joka hänet lahjoo ja jolla on hänen lahjomisestaan
hyötyä. Lahjomismahdollisuudet ovat suurimmillaan silloin, kun on
olemassa heikko hallinto vähine voimineen ja varoineen ja toisaalla
voimakkaita ja häikäilemättömiä liikeyhtymiä, jotka yrittävät
kumota lakia ja yleistä menestystä. Sellaisessa yhteisössä, jonka
vallitsevana viettinä on voitonhimo, voimakkaat yksityiset yritykset
turvautuvat lahjomiseen hankkiakseen ja uudistaakseen erioikeuksiansa,
välttääkseen rangaistuksia, siirtääkseen tuonnemmaksi pakkoluovutusta,
ja menettelevät siten järjestelmällisesti ja menestyksellisesti.
Silloinkin, kun liikkeen harjoittaminen on osittain yhteisön toimena
ja urakoitsijain kesken vallitsee kilpailu, tapahtuu varmaan ainakin
lahjomisyrityksiä toimeksiantoa tavoitelevien taholta. Mutta mistä
pujahtaakaan sisään lahjonta silloin, kun koko asia on yhteisön
käsissä; kenellä on silloin rahoja lahjuksiin ja mistä syystä?
On väitetty julkisessa elämässä todennäköisesti esiintyvän lahjontaa
toiselle taholle: viranhoitajia valittaessa erinäisille julkisen
palveluksen aloille, joilla toimivat henkilöt etsivät siitä jotakin
etua itselleen. Tämä on lordi Aveburyn keppihepo.[18] Myönnettävä
on, että sellaista eri toimialojen vaikutusta vaaleihin voi ilmetä.
Raitiotien tai maitoliikkeen henkilökunta voi olla sitä mieltä, että
heidän työpäivänsä on liian pitkä tai palkkansa liian pieni opettajien
tai valtamerilaivoissa palvelevien työpäivään ja palkkoihin vervattuna,
ja asia voi vaikuttaa vaaleihin. Se on ihmisluonnon mukaista, ja on
vain muistettava, että sellaista sattuu nytkin, vieläpä verrattomasti
tuimempaan tapaan kuin sosialistisen hallituksen aikana.
Niinpä esimerkiksi Ison-Britannian maanomistajat ovat järjestyneet
mitä peloittavimmalla tavalla vastustamaan yhteiskunnan yleisiä
etuja ja alistavat yhteisen menestyksen sen alle, mitä pitävät oman
luokkansa oikeutena; suuret rautatieyhtiöt ovat yhtä mahdikkaat, samoin
lakimiehet ja panimoliikkeiden omistajat. Mutta meidän päivinämme
ovat näitä suurten järjestyneiden toimialojen taholta valtiotaidon
tielle tulevia poliittisia vaikutuksia tukemassa valtavat rahavarat.
Sosialismin vallitessa valtion toimenhaltijat ovat toistensa isäntiä
ja maksavat palkan toisilleen; opettaja esimerkiksi kasvattaa
raitiotiemiesten pojista valtion rahastonhoitajia ja käyttää
raitiovaunua työhön mennessään ja sieltä palatessaan; niinmuodoin tulee
vallitsemaan tarkka keskinäinen valvonta ja kritiikki sekä voimakas
yhteishenki, ja se tulee varsin varmasti rajoittamaan luokka- ja
ammattietujen vahingollista vaikutusta politiikkaan.
_Sosialismi hävittäisi aloitekyvyn ja tehokkuuden_. Tätä väitettä
käsittelimme viidennessä luvussa puhuessamme voitonhimon hengestä ja
palveluksen hengestä.