rahojaan sijoittaessaan, mutta tosiasiana pysyy, että rahojen taattu ja
tuottoisa sijoittaminen on erinomaisen moniseikkainen erikoistehtävä
ja ettei tavallisella muutamia satoja puntia omistavalla miehellä
ole niillä markkinoilla parempaa onnistumisen mahdollisuutta kuin
vedenpinnan alla Sidneyn satamassa haikalojen parvessa. Voidaan
sanoa, että hän on ahne, tahtoo saada liian paljon korkoa, mutta se
on joutavaa jaarittelua. Eräs kamalimpia kuiluja, johon brittiläisen
yleisön säästöt ovat suistuneet, on ollut "consolien", vakautettujen
valtionobligatioiden sadin — ne tuottavat nykyisessä hinnassaan
vähemmän kuin kolme prosenttia. Palvelusväkeä ja työläisiä, joilla oli
rahoja postisäästöpankissa, yllytettiin, houkuteltiin ja autettiin
siirtämään rahojaan tähän juhlalliseen vakuuteen — silloinkin, kun
hinta oli 114. Ne, jotka niin menettelivät, ovat nyt (marraskuussa
1907) menettäneet melkein kolmanneksen rahoistaan.
Väittää tuskin liikoja, jos sanoo, että erittäin suuren osan
nykyaikaisia suuromaisuuksiamme, raitiotie- ja rautatieyhtiöitä,
kaasulaitoksia ja leipätehtaita ovat perustaneet niiden nykyiset
omistajat, suuret kapitalistit, tuon tahallisen marttyyrin,
säästäväisen vähäisen miehen tahattoman altruismin nojalla.
Tavallinen säästäjä voi tietenkin vakuuttaa itsensä vanhojen päivien
ja kaikenlaisten onnettomuuksien varalta jossakin vakuutusyhtiössä ja
nauttia verrattain suurta turvallisuutta, koska hallitus sekaantuu
"yksityisyritysten" toimintaan näillä aloilla, mutta sosialismin
vallitessa hän voisi tehdä niin nauttien täyttä varmuutta valtion
vakuutuslaitoksessa — ellei yleinen vanhuudenvakuutus hänelle
riittäisi. Tämä ei kumminkaan kuulu nyt käsiteltävänämme olevaan
asiaan. Minä kirjoitan nyt vain sellaisesta omaisuudesta, jonka
sosialismi poistaisi, ja tahdon osoittaa, kuinka vähän hyötyä
tai vakuutta se nykyjään tarjoo pienen omaisuuden haltijalle.
Ajattelemattomat rikkaat saarnaavat "Säästäväisyyttä" köyhälle ja
rikastuvat itse puolittain tahallisesti, puolittain itsetiedottomasti
tempaamalla säästöt omikseen. Siinä on, lyhyesti kuvailtuna, nykyisten
rahallisten menetelmien tuiman leikkisä laatu.
Pienten säästöerien joutumista suurten omistajien saaliiksi tapahtuu
muuallakin kuin säästämisen alalla. Jokaisessa kaupungissa voi
älykäs ja myötätuntoinen katselija, jonka silmät eivät ole liian
käyttelyn tai tottumuksen sokaisemat, nähdä alinomaista pienten
säästöjen häviämistä. Kalustettujen huoneiden vuokraus ja pieni
vähittäiskauppa ovat tavallaan sosiaalisia "hävittäjiä"; kaikkialla
maassamme ne muuttavat toivorikkaita, yritteliäitä, huonosti asiaan
perehtyneitä muutaman kymmenen tai sadan punnan omistajia hitaasti
ja auttamattomasti murtuneiksi ja pettyneiksi olennoiksi. Heitä
katsellessani näen taloudellisen taistelumme säälimättömimmältä
puoleltaan. Sandgaten High Streetin varrella, johon ikkunastani avautuu
näköala, luulen suunnilleen neljännen tai kolmannen osan myymälöistä
olevan sellaisia siedettävästä elämästä epätoivoiseen johtavia kanavia;
ne ovat pyhitettyjä, auttamattomia ihmisten masentajia. Toisinaan avaa
pari vanhaa palvelushenkilöä muoti- tai tupakkamyymälän, toisinaan
perustaa jokin nuori pariskunta lyhyttavarain kaupan, toisinaan
ilmaantuu näyttämölle uusi teurastaja, uusi kala- tai maustekauppias.
Tämä vararikkoa kohti liikkuva loppumaton kulkue on saanut minut
karttelemaan muuten miellyttävältä näyttävää katua, jota pitkin
ajattelemattomuuteni päivinä astelin varsin iloisesti. Häviöön tuomitut
uhrit ilmaantuvat alkuaikoina myymälöittensä oville ja näyttävät
kohteliailta ja toivorikkailta. Eräät tukkuliikkeet ansaitsevat varsin
hyvin perustamalla pieniä vähittäisliikkeitä kaikille mahdollisille
kaupan aloille. He järjestävät myymälän, varustavat sen tavaroilla,
ottavat vähittäisliikkeen perustajalta hänen kaksi- tai kolmesataa
puntaansa ja antavat hänelle neljän- tai viidenkymmenen punnan luoton.
Tarinan loppupuoli, mitä vähittäiskauppiaaseen tulee, on ylivoimaista
taistelua koron maksamiseksi ja velan lisääntymisen estämiseksi.
Joitakin aikoja asiat ovat kuitenkin vallittavissa. Minä menen salaa
tarkastelemaan ikkunassa olevia tavaroita, mielessä heikko toivo,
että yritys tällä kertaa tosiaankin onnistuu; minusta ei tunnu
ollenkaan mieluisalta, kun vaimoni selittää, etteivät tavarat ole
parempia kuin missä muualla tahansa, vain pikemmin kalliimpia kuin
parissa vakavaraisessa ja jo kauan toimineessa myymälässä, joissa
paikkakuntalaiset enimmälti suorittavat ostoksensa. Voi sattua niinkin,
että sunnuntaikävelyllä ollessani näen uusien liikkeenharjoittajien
menevän pari kertaa kirkkoon varsin nuhteettomasti, ja jos on
kysymyksessä nuori pariskunta, on miehellä tavallisesti päässä
silkkihattu. Mutta sitten alkaa ikkunoissa oleva näytevarasto huonontua
määrältään ja laadultaan, ja silloin tiedän luoton alkaneen kiristyä.
Liikkeenomistaja ei enää näyttäydy ovella, ja hänen alkuperäinen
valoisa luottamuksensa on tiessään. Nyt hän katselee tummuneen
ikkunaruudun läpi synkän vihaisesti. Hän epäilee liiankin oikein,
että kaikki ostavat tarpeensa "isosta kaupasta"... Sitten hän on
yhtäkkiä mennyttä; säästörahat ovat menneet, ja myymälä odottaa — kuin
nälkäinen peto — uutta uhria. Siinä on pienen myymälän tavallinen
koruton murhenäytelmä. Talonomistaja on saanut rahansa, maanomistaja
tietysti samoin joka pennin, ystävälliset tukkuliikkeet voivat nekin
aivan hyvin, mutta nuori tai vanha pariskunta saa lähteä kysymään
työtä ensimmäisestä suojakodista — ikäänkuin ei maailmassa olisikaan
säästäväisyyden laista hyvettä.
Englantilainen "lodging-house"[15] näyttää olevan keksitty kuluttamaan
loppuun uskollisen vanhan palvelijan ja toimellisen leskivaimon
viimeistä tarmoa — siitä huolimatta, että kansantaloustiede tästä
seikasta visusti vaikenee. Henkilöt sijoittavat kaksi- tai kolmesataa,
jopa tuhatkin puntaa saadakseen pelkän toimeentulon uurastamalla
vuokralaistensa tai täyshoitolaistensa hyväksi. Se on heidän
käsityksensä varmasta rahojen sijoittamisesta. He voivat nähdä kaiken
aikaa, kuinka asia menestyy. Kaikkialla Englannissa tapahtuu samoin.
Se, jossa asia herättää mielenkiintoa, voi nähdä sen kaikki vaiheet
käymällä etsimässä huoneita esimerkiksi Lontoon Camden Townin alueelta;
kulkiessaan paikasta toiseen hän käsittää yhä selvemmin, ettei kukaan
noista ihmisistä ansaitse rahaa, ettei kukaan heistä milloinkaan
saa takaisin sijoittamaansa pääomaa ja että he ovat onnelliset,
jos kuolema heidät korjaa ennen auttamatonta vararikkoa. Ihmiset
ovat tottuneet pitämään ammattiluokkia pysyväisinä, ovat tottuneet
pitämään teurastajaa tai leipuria miehenä, joka hoitaa määrätynlaisen
myymälän määrätyllä tasolla koko elämänpä ajan, joten monestakin
lukijasta voi tuntua uskomattomalta, että nämä kaksi tyypillistä
säästäväistä ammattiluokkaa, huoneistojen ja huoneiden vuokraajat
ja pienet vähittäiskauppiaat, voivat säilyä vain sen nojalla, että
vararikkoisten yksilöiden sijaan ilmaantuu yhä uusia; mutta niin on
sittenkin laita. Heillä ei ole mitään hyötyä pienistä säästöistään,
sijoitukset ja aloitetut liikkeet osoittautuvat yhtä tuhoisiksi;
kilpailujärjestelmämme hävittää heidät hitaasti ja auttamattomasti.
On sanottu, etteivät mitkään muut yhteiskunnan jäsenet suhtaudu niin
vihamielisesti sosialismiin ja sosialistiseen lainsäädäntöön kuin
nämä pienet omistajat ja sijoittajat, nämä pienet veronmaksajat. He
eivät asiaa oikein ymmärrä. Korkoa he pitävät yhtä luonnollisena
asiana kuin nälkää ja janoa, se taloudellinen prosessi, joka tuomitsee
heikot yrittäjät tuhoutumaan, on heidän älynsä tavoittamattomissa,
mutta veronkantaja, joka vaatii yhä uudelleen rahoja "toisten ihmisten
lasten kasvatusta", "köyhien ylellisyyttä", "teihin, valaistukseen
ja raitioteihin tuhlattuja menoja" varten, edustaa heidän mielestään
sietämättömintä vääryyttä. Niin nuo olentoraukat äänestävät kalpean
vihan vallassa kumoon kunnallisia liikeyrityksiä valmistaen sitäkin
suurempaa liikkumisalaa suurille rahamiehille, jotka murskaavat
heidät liikavoiton puristimessa. Siinä on onneton ja traagillinen
vastustushenki, johon jokaisen älykkään sosialistin tulee suhtautua
myötätuntoisesti, kärsivällisesti — ja asiaa havainnollisesti heille
selittäen. Jos julkinen arvovalta ottaisi korkoa, ei veroja tarvittaisi
— se on ilmeisempi väittämä. Mutta avarammalle ulottuva on se, joka
toteaa nykyiseen järjestelmäämme oleellisesti kuuluvan julmuuden,
mielettömyyden ja sosiaalisen vääryyden: että suojaamattomat säästöt
alinomaa joutuvat anastetuiksi.
Vain rikkiviisas ja vanhanaikainen sosialismi voi kiistellä'pieniä
säästöjä vastaan; nykyaikainen sosialismi vastustaa maanomistajaa ja
suurkapitalistia, jotka nielevät pienet säästöt.
4.
Pohtiessamme nykyaikaisen sosialismin todellista suhtautumista
omaisuuteen on syytä selvittää yksityiskohtaisesti sosialistien
riveissä vähitellen tapahtuvaa mielipiteiden muutosta pakkoluovutukseen
nähden. Siinäkin tapauksessa, että ovat puheena ne yksityisomaisuuden
muodot, jotka sosialismi hylkää, maanomistus, luonnontuotteiden ja
perityn liikepääoman yksityisomistus ja muu sellainen, sosialismi on
luopunut alkuperäisestä äärimmäisen jyrkästä kannastaan ja muuttunut
inhimilliseksi ja järkeväksi.
Varhaisempi sosialismi suhtautui omistajiin tuimasti ja
väärämielisesti. "Omaisuus on varkautta", sanoi Proudhon, ja aina
90-luvulle saakka sosialismi säilytti suuressa määrin tuon väitteen
henkeä. Yksityisomistajalta tuli viipymättä ja lopullisesti ottaa
pois hänen omaisuutensa, ja hän sai kiittää onneaan, ellei joutunut
kokemaan nyrkkilakia ja saanut surmaansa inhoittavana konnana. Fabian
Societyn ensimmäiset perusteet, jotka määriteltiin vasta vuonna 1884,
näyttävät hylkäävän "korvauksen", yksityisomistajilta otettavan
omaisuuden osittaisenkin korvauksen, joskin sen käytännöllisissä
ehdotelmissa on aina myönnetty korvausjärjestelyn mahdollisuus.
Alkuperäisten määritelmien sanamuoto on tämä: "korvauksetta, joskaan
ei ilman sellaista pakkoluovutuksen alaisena olevan henkilön osaksi
tulevaa huojennusta, jonka yhteisö voi katsoa soveliaaksi." Tämä
sanamuoto on ilmeisesti nykyisten katsantokantojen ja vanhempien oppien
yhteensovittelun tulos. Jos Fabian Society nyt kirjoittaisi uudestaan
perusväittämänsä, uskon varmaan, ettei yksikään jaosto vaatisi
säilytettäväksi tuota ytimettömäksi muuttunutta "korvauksetta".
Omaisuus näet ei ole varkautta. Voi olla erehdys, voi olla väärin
ja sosiaalisesti epäedullista tunnustaa yksityisomistusta aloilla,
jotka ovat yhteisölle ylen tärkeät, mutta kaikki asianosaiset, ja
yksityisomistajien suuri enemmistö aivan varmaan, ovat vilpittömästi
omalla kannallaan ja noudattavat parhaansa mukaan omaa älyänsä. Me
elämme nykyjään avaroissa perinnäisissä suhteissa, joiden alueella
sellainen yksityisomaisuus tunnustetaan oikeutetuksi, ja sen äkillinen
kieltäminen ja hävittäminen — kirjoitan tämän ehdotonta sosialistista
vakaumustani noudattaen — olisi kamalin onnettomuus, jota inhimillinen
yhteiskunta voisi joutua kokemaan. Millainen väliaikainen hallitus
meillä olisi sellaisen sekasorron vallitessa?
Pakkoluovutuksen täytyy tapahtua vähin erin, taloudellisen ja
poliittisen uudestijärjestelyn muodossa, ja sitä tulee joka askelella
seurata selittävän kasvatustyön. Valistuneella yksityisomistajalla
ei ole mitään syytä olla toivomatta ja edistämättä sen tuloa.
Nykyaikainen sosialismi on valmis antamaan hänelle korvausta,
kenties ei "täydellistä", mutta joka tapauksessa järjellisen, hänen
luovutuksestaan, saadakseen hänet toimimaan apunansa ja vapauttaakseen
hänet hänen hallinnollisista velvollisuuksistaan, hänen liiallisesta
tiluksiin ja liiketoimiin kohdistuvasta vastuustansa. Se suo hänelle
nurkumatta vuosittaisen korvausmaksun tai rajoitetun käyttöoikeuden. Se
ei suinkaan tahdo hävittää häntä eikä niitä asioita, jotka ovat hänelle
kalliit. Se ei tahdo sosialisoida ainoastaan hänen omaisuuttaan, vaan
tahtoo saada koko yhteiskunnan omaksi hänen kulttuurinsa ja kaiken
sen, mitä joutoaika on hänelle opettanut elämän mahdollisuuksista.
Se tahtoo kaikkien ihmisten tulevan yhtä hienoiksi kuin hän. Sen
vihollinen ei ole rikas mies, vaan hyökkäävä rikas mies, koronkiskuri,
nylkyri, jättiläisryöväri, joka kehittelee ilmi rikkauden piileviä
huonoja puolia. Se hylkää kerrassaan sen ajatuksen, että omistavien ja
omaisuudettomien kesken on vallitseva leppymätön luokkataistelu.
Tämä menetelmässä ilmenevä uusi suvaitseva henki ei silti suinkaan
merkitse lopullisen tarkoituksen heikontumista. Nykyaikainen
sosialismi vastustaa ehdottomasti uuden yksityisen maaomaisuuden
suvaitsemista ja uusien oikeuksien ja perustamislupain myöntämistä
yksityisille. Kaikkien suurten monopolien, esimerkiksi liikenteen,
rakennustoiminnan ja maanviljelyksen aloilla, täytyy alun alkaen
kuulua yhteisölle. Ja sosiaalisen valtiotaidon, hallituksen vähin
erin tapahtuvan toiminnan tulee tarkoittaa sitä, että yhteisö ottaa
alinomaa ja järjestelmällisesti, välttäen väkivaltaa ja viivyttelyä,
huostaansa maan, liikennevälineet, ravintoaineiden jakamisen ja kaikki
ihmisten yhteiset suuret toimet, pitää huolta nousevasta sukupolvesta
ja totuttaa sitä niiden yhteiseen käyttelyyn sekä sivistyneempään
elämänkatsomukseen.
KAHDEKSAS LUKU
KESKILUOKAN JÄSEN, LIIKEMIES JA SOSIALISMI.
1.
Liitän tähän muutamia huomautuksia kysymyksestä, johon edelläoleva
asianpohdinta luonnostaan johtaa, nimittäin siitä, kuinka tulee käymään
sen sekalaisista aineksista kokoonpannun yhteiskunnanosan, jota
mainitaan keskiluokan nimellä.
Keskiluokan olemattomiin jauhaminen on jatkunut jo sata vuotta tai
kauemminkin. Minun mieltäni se alkoi kiinnittää — jopa aivan liiaksikin
— jo poikaiällä. Isäni oli eräs niitä pienten myymäläin omistajia,
jotka ovat joutuneet toisaalta suurliikkeiden, toisaalta kasvavien
verojen ahdistamiksi, ja minä oivalsin jo polvihousukaudellani, mikä
vaara meitä uhkasi. "Tämä ei lyö leiville", sanottiin. "Tämä myymälä,
johon olemme rahamme sijoittaneet, ei milloinkaan maksa niitä takaisin.
Kukaan ei näytä ymmärtävän, mitä tapahtuu, eikä ole ketään, joka meitä
neuvoisi tai auttaisi. Mitä teemmekään?"
Lukuunottamatta sitä seikkaa, että ihmiset nyt alkavat hiukan
ymmärtää, mitä se kaikki merkitsee, sama kysymys on satojen pienten
kauppiaiden, mutta myöskin kaikenlaisten pienten ammatinharjoittajien,
lääkärien, asianajajien, pienten sijoitusten varassa elävien
henkilöiden, kirjanpitäjien, jotka huomaavat vanhenneensa ja joutuvansa
syrjäänsyöstyiksi uuden, paremmin opetetun sukupolven saapuessa
kilpatanterelle, yksityisopettajien, täysihoitolain pitäjien,
huoneidenvuokraajien ja muiden samanlaisten vastattavana. He kaikki
huomaavat epämääräisesti jotakin enempää kuin vain henkilökohtaista
epäonnistumista, liikettä joka suuntautuu heitä ja kaikkia
heidänlaisiaan vastaan, tuntevat tarvetta "tehdä jotakin" itsensä ja
lastensa hyväksi, jotakin muutakin kuin myymälässään tai "paikassaan"
pysyttelemistä — eivätkä tiedä, mitä tehdä! Mitä heidän tulee tehdä?
Ennenkuin tuohon kysymykseen vastaamme, tarkastamme, mikä oikeastaan
sillä tavoin jauhaa keskiluokkaa olemattomiin. Onko se tapahtuma, jonka
voimme pysähdyttää? Voimmeko järjestellä myllynkivien liikettä? Jos
voimme, tuleeko meidän niin menetellä? Ja ellemme voi tai jos päätämme,
ettei maksa toistaiseksi vaivaa, mitä voimme tehdä lievittääksemme tätä
säälimätöntä, hidasta köyhdytys- ja tuhoamisprosessia, jonka esineenä
oleva ihmisluokka oli aikoinaan yhteiskunnan selkäranka? Tämä ei ole
pelkkä humaanisuuden vaatimus, se on kysymys, joka koskee valtiota
kokonaisuudessaan. Sen seikan, että keskiluokan miehen täytyy elää yhä
kasvavan taloudellisen huolen ja ahdistuksen alaisena, ärtyneenä ja
masentuneena, täytyy vaikuttaa erinomaisen vahingollisesti kansakunnan
yleiseen henkeen ja haitata sen tulevaisuutta. Eräs vaikutus on
ilmeinen Britannian nykyisessä politiikassa. Uudet vaalit koskevat yhä
nimenomaisemmin kulutusta, ja verojen alentamista koskevat lupaukset
työntävät yhä selvemmin syrjään kaikki muut näkökohdat. Mitä merkitsee
valtakunta tai kasvatus henkilöille, jotka huomaavat vajoavansa
auttamattomasti velkaan? Mitä edellytyksiä on millään rakentavalla
suunnitelmalla sellaisen valitsijaväen keskuudessa, joka on hitaasti
uppoamassa taloudelliseen suohon?
Se prosessi, joka on johtanut keskiluokan näihin vaikeuksiin, on
monisyinen, mutta oleellisimmalta seikalta näyttää se, että useimmissa
inhimillisissä asioissa on tapahtumassa mittakaavan vaihdos, että
melkein joka alalla astuvat suuret järjestöt erillisten yksilöllisten
ponnistusten sijaan. Suunnilleen sataviisikymmentä vuotta sitten
olivat yhteisön ainoat rikkaat jäsenet muutamat suuret maanomistajat
ja jotkut pankkiirit; muita liiketoimia hoitivat vähäiset varakkaat ja
riippumattomat miehet. Työväki oli usein erittäin köyhää ja kurjaa,
huonostipuettua, vailla jalkineita, asui kehnoissa suojissa niukalla
ruoalla, mutta kaikesta huolimatta oli olemassa keskiluokan keskuudessa
melkoista elämänmukavuutta ja vaurauttakin. Maaseudulla oli kukoistavia
maatiloja toinen toisensa vieressä, jokainen provinssikaupunki
oli oma pieni maailmansa, jossa asui uutteroita liikemiehiä ja
ammatinharjoittajia; teollisuudesta huolehtivat vielä etupäässä
vähävaraiset henkilöt, joilla oli käytettävänään vain muutamia
työmiehiä, mestari, kisälli ja oppipojat tekivät työtä yhdessä;
jokaisessa kaupungissa oli jokin yksityinen oppilaitos, itsenäinen
lääkäri ja muita sellaisia henkilöitä, jotka viettivät mukavaa,
keskinkertaisen hyvinvoipaa elämää. Koko välitysliike oli vähäisten
itsenäisten ajuriliikkeen harjoittajien huolena; laivaliike oli satojen
pienten laivanvarustajien hallussa. Lontookin oli vain toisia suurempi
provinssikaupunki. Se oli itse asiassa aristokraattien vallitsema
keskiluokanmaailma; myllynkivet olivat tuskin alkaneet pyöriä.
Sitten aljettiin käyttää koneita ja höyryvoimaa, ja niin tuli alulleen
se suuri mittakaavan vaihdos, joka jatkuu vielä meidän päivinämmekin
erottaen yhä kauemmaksi toisistaan herran ja palvelijan ja avartaen
yhä enemmän järjestysmuotoja ja sosiaalisten menetelmien aluetta.
Asian silmiinpistävimpänä ilmauksena oli aluksi puolittain kotoisen
käsiteollisuuden väistyminen tehdasmaisesti järjestetyn teollisuuden
tieltä, eräiden kauppiaiden ja tehtaanomistajien omaisuuden kasvaminen
suurten maanomistajien omaisuuden tasalle ja muiden heidän luokkaansa
kuuluvien vajoaminen palkkalaisen asemaan. Yhtiötoiminnan kehittyminen
yhtä rintaa tämän kanssa loi uudenlaisen yhteenliittymisen muodon,
joka kykeni ryhtymään paljoa suurempiin yrityksiin kuin kukaan
varakas yksityishenkilö — varallisuus vanhan mittakaavan mukaan
määriteltynä. Sitten seurasi suuri liikenne-elämän kehittyminen
saavuttaen toistaiseksi huippukohtansa rautateiden ja höyrylaivojen
nojalla, jotka tekivät lopun vanhojen kaupunkien erillisyydestä ja
toivat kaukaisimpienkin seutujen henkilöt ottamaan osaa kilpailevaan
liike-elämään. Suuria uusimallisia kaupunkeja, joissa oli puoli
miljoonaa asukasta ja enemmänkin, kasvoi nopeasti kaikkialle Eurooppaan
ja Amerikkaan. Euroopan suuret kaupungit näet eivät ole vanhempia
kuin New York, ja Lontoon East End ja eteläosa on tuskin Chicagoa
vanhempi. Kauppa samoinkuin tehdasteollisuuskin alkoi keskittyä
suuriin laitoksiin, ja suurten tukkuliikkeiden toiminta alkoi korvata
entistä yksilöiden kesken tapahtunutta ostoa ja myyntiä. Julkisen
opetuksen tarpeen käydessä näiden muuttuneiden olosuhteiden vuoksi
pakottavaksi alkoivat yksityisten koulumestarien toimintaa korvata
jättiläisjärjestot, (Britanniassa) vanha National School Society ja
British School Society ja vihdoin valtion kasvatustoimi. Niin hävisivät
entiset vauraat keskiluokan ammatit uuden kehityksen pakon alla.
Asian kehitys jatkuu yhä, ja sen lopullinen tulos on jokseenkin
selvä. Vanhat pienet tehtailijat ovat joko hävinneet tai joutuneet
työskentelemään nälkäpalkoilla ja painumaan kehnoimpiin kortteleihin;
vanha ajurinliikettä harjoittava majatalonpitäjä ja tavallinen
ajomies ovat köyhtynet ja työntyneet kerrassaan syrjään rautateiden
ja suurten kuljetusliikkeiden tieltä; aikoinaan kukoistavaa liikettä
harjoittanut pikkukauppias elää nykyisin vain niistä murusista,
joita suuret jakeluliikkeet tai suurliikkeiden haaraliikkeet ovat
hänelle jättäneet. Teekomppaniat, ruokatavara- ja tupakkayhtiöt
tekevät vanhan yksityismyymälän olemassaolon epävarmaksi ja uuden
yrittäjän mahdollisuudet olemattomiksi. Rautatiet ja raitiotiet
siirtävät kaupan pienten kangas- ja rautakauppain ovilta keskuksissa
sijaitseviin hyvinvarustettuihin liikkeisiin; puhelin- ja sähkölennätin
edistävät yhä enemmän kaupantekoa keskuspaikoissa. Pieni "keskiluokan"
koulumestari huomaa joutuvansa häviölle kilpailussa uusien hyvin
varustettujen koulujen ja julkisten laitosten kanssa; pieni lääkäri ja
hammaslääkäri havaitsevat Harley Streetin siirtyvän yhä lähemmäksi,
ja moottorivaunuissaan suurista keskuksista saapuvat virkaveljat
hävittävät heidän asiakaspiiriänsä. Pienten miesten siten joutuessa
yhä ankarampaan ahdinkoon suuren kaupan, tuotannon tai julkista
kannatusta nauttivan tieteenharjoituksen alalla toimivat järjestöt yhä
kasvavat ja liittyvät toisiinsa, kunnes vihdoin muuttuvat kansallisiksi
tai maailman trusteiksi tai yleisiksi monopoleiksi. Amerikassa ovat
teurastusliike ja lihakauppa liittyneet trustiksi, teräs ja rauta
ovat trustiutuneet, kivennäisöljy on keräytynyt muutamien harvojen
haltuun. Kaikkialla kaupan, ammatillisen toiminnan ja tieteitten alalla
ja kaikkialla maailmassa suuri syö pienen, uusi avartunut mittakaava
syrjäyttää vanhan.
Tämä pitää yhtä hyvin paikkansa, vaikka asia aljetaan vasta nyt
oivaltaa, kun ovat kysymyksessä ne vakuudet, joista on riippuvainen
keskiluokan toinen ryhmä, se ryhmä, joka elää sijoitettujen rahojen
varassa. Silläkin alalla suuri syö pienen. Siinäkin on pieni mies yhä
suuremmassa määrässä ja yhä ilmeisemmin suuren järjestön armoilla.
Kuningatar Viktorian hallituskautena vallitsi vielä se hupainen
harhaluulo, että henkilö voi "sijoittaa jonnekin" sata tai tuhat
puntaansa rikkaan miehen kymmenien tuhansien keralla ja saada varmat
ja tyydyttävät osinkonsa. Mr Lawsonin teoksen _Frenzied Finance_
("Hullaantunut rahaliike") tai mr Hooleyn vararikkoasiakirjojen
älykäs lukija käsittää, ettei tuo idylli voine vastata todellisuutta.
Sijoitusten merillä ja matalikoilla sattuu ankaroita vuorovetten
vaihteluita, joista suuret varallisuudet purjehtivat turvallisina
satamaan pienten säästöjen alusten kaatuessa ja upotessa. Muuttuu
yhä todemmaksi se väite, että vähävarainen mies säästää rahojansa
rikkaan miehen taskuun. Ainoastaan valtion tepsivän asiaanpuuttumisen
nojalla on vakuutustoimi muuttunut jossakin määrin luotettavaksi,
mutta Amerikassa sattui vielä aivan äskettäin, että rikkaat rahamiehet
käyttelivät ihmisten vakuutusrahoja kuin oman kassalaatikkonsa
sisällystä.