ennen sosialismia", esimerkiksi Platon ja Thomas More, epäilemättä
poistivat yksityisomaisuuden kerrassaan. He olivat äärimmäisiä
kommunisteja, ja samoin oli useiden varhaisempien sosialistien laita.
Moren Utopiassa ei ovia käynyt sulkeminen, ne olivat aina avoinna;
ihmisillä ei ollut yksityistä huonettakaan. Nämä varhaisemmat
kirjailijat tahtoivat tehostaa itsensäkieltämisen välttämättömyyttä
ihanteellisessa valtiossa, hämmästyttää ja hämmentää, ja tulivat
siten tehostaneeksi liikaa. Varhaisimman ajan kristityt olivat
ilmeisesti melkein täydellisiä kommunisteja, ja Amerikassa suoritettu
mielenkiintoinen kristillisen sosialismin (tai paremmin sanoen
epäortodoksisen kristillisyyden lajin) koe, Oneida-yhteisö, oli
menestyksellisesti kommunistinen joka suhteessa useiden vuosien
aikana. Mutta nykyaikainen sosialisti ei ole kommunisti, nykyaikainen
sosialisti, joka sepittää sosiaalisen uudestirakentamisen ohjelmaa koko
maailmaa ja kaikkia luonnetyyppejä varten, tietää sellaiset haaveet
kerrassaan mahdottomiksi toteuttaa ja tietää sitäpaitsi, kuinka suurta
inhimillisen persoonallisuuden ja erikoisuuden uhraamista sellaiset
ihanteet edellyttävät.
On muistettava, että "omaisuus" on hiukan epämääräinen sana. Ehdotonta
omaisuutta on tuskin olemassakaan — ehdotonta siinä mielessä, että
sen käyttäminen olisi täysin rajoittamaton; melkein kaikki omaisuus
on epätäydellistä ja suhteellista. Ihminen ei omista nykyisten
lakien vallitessa ehdottomasti omaa henkeänsäkään; häntä kielletään
tekemästä itsemurhaa ja rangaistaan, jos yrittää. Hän ei saa esiintyä
loukkaavan likaisesti eikä sopimattomasti puettuna; hänen ruumiinsa
vapaa käyttö on rajoitettu. Talon, maa-alueen ja tehtaan omistaja on
kaikenlaisten rajoitusten alainen, hänen tulee noudattaa esimerkiksi
rakennusjärjestystä, ja samoin on hevosen tai koiran omistajan laita.
Ei ole myöskään olemassa omaisuutta, joka on vapaa verotuksesta.
Nykyaikanakin omaisuus on rajoitettu asia, ja on hyvä pitää tämä
mielessään. Se voidaan määritellä "siksi, mitä voi käytellä miten
haluaa", vain erinäisin erikoisin rajoituksin, ja valtiolla näyttää
niinmuodoin olevan ainakin laillinen oikeus lisätä rajoitusten määrää
ja muovata niiden laatua. Äärimmäinenkin yksityisomaisuus on rajoitettu
eräillä sen tervettä ja inhimillistä käyttöä koskevilla säädöksillä.
Siinä mielessä on jokaisella täysi-ikäisellä henkilöllä nykyaikana
omaisuutenaan oma persoonansa, vaatteensa, kojeensa, esimerkiksi
polkupyöränsä ja urheiluvälineensä. Aivan samassa mielessä hänellä
olisi omaisuutensa sosialisminkin vallitessa, mikäli ovat puheena
mainitunlaiset esineet. Sellaisiin olioihin kohdistuva omistuksentunto
on melkein vaistomainen; pienet poikani, toinen viiden, toinen kolmen
vuoden ikäinen, tietävät lelujen ja varusteiden ollessa kysymyksessä
erinomaisen hyvin, mitä merkitsee "minun" ja (melkein, joskaan ei
täysin yhtä selvästi) "sinun". Nykyaikainen sosialismi ei varmaankaan
taivu kumoamaan näitä luonnollisia taipumuksia enempää kuin asian
koskiessa kotia. Nykyaikainen sosialismi taipuu itse asiassa paljoa
pikemmin takaamaan ja turvaamaan tätä luonnollista omistusta. Hän
ei myöskään aio siepata rahoja ihmisten taskuista. On kyllä totta,
että varhaisemmat ja äärimmäiset sosialistiteoreetikot havaitsivat
kommunismissaan rahan tarpeettomaksi, mutta en usko nykyisin olevan
ketään edustavaa sosialistia, joka ei myönnä, että valtion täytyy
maksaa ja saada rahaa, että raha on inhimilliselle vapaudelle
välttämätön. Rahan hahmottomuus, sen rajaton muunnettavuus, suo sitä
kuluttaville ihmisille sellaisen valinnan ja itsensä ilmaisemisen
mahdollisuuden, joka olisi käsittämätön sen puuttuessa.
Kaikkea sellaista omaisuutta sosialismi tulee vastaansanomatta
kannattamaan, samoin kirjojen ja esteettistä tyydytystä tuottavien
esineiden, huonekaluston, miehen tai naisen hallussa olevan huoneiston
tai asuinrakennuksen ja heidän talousesineittensä yksityisomistusta.
Se tulee kannattamaan suurempaa määrää yksityisomaisuutta kuin
työväenluokkaan kuuluvalla henkilöllä meidän päivinämme yleensä
on. Se ei myöskään estä säästämistä eikä keräämistä, elleivät
ihmiset mieluummin kuluta ansaitsemiaan — eikä sen tarvitse kieltää
rahanlainaamistakaan. Aivan toinen kysymys on, suostuuko se
nykyjään sallittuun koronkiskomiseen. Kun maailman jokapäiväiset
tarpeet on tyydytetty tieteellisen julkisen järjestelyn ja yhteisen
luonnonomaisuuden nojalla, jää epäilemättä vielä suuri joukko uusia
ja epävarmoja kokeita edellyttäviä toimia ja yrityksiä varsinaisen
valtiollisen toiminnan rajojen ulkopuolelle. Asiaaharrastavat ja
varakkaat henkilöt varmaan sijoittavat osakkeenomistajina liikoja
rahojansa sellaisiin yhtiöihin, joissa vastuuvelvollisuus on
rajoitettu, saaden hyötyä tai joutuen häviölle aivan moitteettomalla
tavalla. Taivun kuitenkin epäilemään, tuleeko olemaan vielä silloinkin
obligatioita, hypoteekkejä, prioriteettiosakkeita ja muita sellaisia
keinottelua palvelevia erotuksia enempää kuin korkoakaan missään
muodossa. Rahanlainaajan tulee varautua kärsimään häviötä samoinkuin
saamaan voittoa — siinä on epäilemättä se moraalinen laki, joka
kieltää koronkiskomisen; hänen ei sovi sallia iskevän vaikeuksiin
joutuneen liikkeen suonta vaatimalla auttamattomia prosenttejansa ja
siten saattavan puille paljaille tavallisen osakkeenomistajan, yhtä
vähän kuin maanomistajan tulisi sallia saattavan puille paljaille
vuokralaisensa, joka ei kykene vuokraa maksamaan. Niin opetti
aikoinaan kristillinen kirkko, ja minä en tunne katolisen kirkon
henkisen kehityksen vaiheita kyllin tarkoin voidakseni sanoa, milloin
se on muuttunut siksi, mikä näyttää nykyjään olevan: korkoavaativan
maanomistajan ja koronkiskurin edustajaksi ja sosialismin
vastustajaksi. Niin opettaa nykyinen sosialismi. Jos koronkiskontaa
tulee ollenkaan esiintymään sosialistisessa valtiossa, jos maksua
on armotta vaadittava takaisin eräissä tapauksissa, niin sellainen
tehtävä nähdäkseni kuuluu yksin valtiolle. Valtio tulee olemaan kaiken
kerätyn omaisuuden ja kaikkien liikeyritysten ainoa pankkiiri ja samoin
ainoa maanomistaja ja palo-, tapaturma- ja vanhuudenvakuutusliike.
Raha-asioissa, samoinkuin julkisen palveluksen ja hallinnon alalla,
se tulee puoltamaan ihmissukua, jokaisen yksilöllisen sattuman ja
seikkailun takana piilevää pysyväistä oliota.
Jälkeenjätetty omaisuus, toisin sanoen valta testamentata ja oikeus
periä, tulee sekin jäämään lievennetyssä muodossa vallitsevaksi
sosialistisessa valtiossa. Ei ole minkäänlaista syytä, joka sitä
vastustaisi. Esimerkiksi perintökappaleiden puolesta puhuu voimakas
luonnollinen tunne; meidän mielestämme poika voi hyvinkin omistaa —
vaikka hänen ei suinkaan mielestämme pitäisi myydä — niitä isälle
kuuluneita esineitä, jotka isä tahtoo hänelle jättää. Syntyperästä
ylpeileminen on kunniallinen asia, se merkitsee omiin veriheimolaisiin
kohdistuvaa kiintymystä, ja minä toivon, että vielä tuhannen vuoden
kuluttua joku jälkeläinen säilyttelee aarteenaan meidän päiviltämme
polveutuvaa käytännöstä poisjäänyttä vaakunakilpeä tai haalistuneen
kudelman kappaletta. Ihminen, joka vihaa perinnäisiä erioikeuksia, voi
silti kunnioittaa sukupuuta.
Leskellä, naisella samoinkuin miehelläkin, on ilmeisesti eräänlainen
luonnollinen omistusoikeus siihen omaisuuteen, joka on ollut hänen ja
vainajan yhteinen, kotiin, puutarhaan, soittovälineisiin, kirjoihin
ja muihin kotoisiin olioihin. Nykyisin me yhdeksässä tapauksessa
kymmenestä ajamme lesken tiehensä, hän jää nimellisesti entisen
kodin omistajaksi, mutta hänen täytyy se joko vuokrata kalustettuna
tai myydä, siirtyä asumaan johonkin täyshoitolaan tai ahtaaseen
vuokra-asumukseen.
Jokin määrä kerättyjä rahojakin voi periytyä ystävälle tai
sukulaiselle. Se on yleistä hyötyä koskeva kysymys; sosialismi on
luopunut kaikista ehdottomista väitteistä sellaisissa seikoissa ja
tarkastelee näitä ongelmia nyt yksityiskohtaisina kysymyksinä, jotka
vaativat hienojen erojen huomioonottamista. Me tahdomme vapautua
pedanttisuudesta. Nykyaikainen sosialisti pyrkii säilyttämään kaikkea
sitä omaisuutta, joka on persoonallisuuden laajennusta, ja pyrkii
hävittämään sitä liiallista omaisuutta, joka antaa ihmisen valtaan
lähimmäisten ravinnon ja tarpeet, maan, teollisuuskoneiston, toisten
ihmisten kodit, koronkiskurin vaatimukset ja kaiken tuon perimisen.
Terveellisiin määritelmiin taipuvat sosialistit sanovat hyväksyvänsä
sellaisen omaisuuden, jota käytetään ja kulutetaan, ja vastustavansa
vain "tuotannonvälineiden" yksityisomistusta, mutta minä puolestani
en halua turvautua ylen täsmällisiin määritelmiin. Yleinen tarkoitus
on riittävän selvä, erikoistapaus vaatii erikoista sovellutusta.
Me nykyaikaiset sosialistit vastustamme verrattain pienen kaikkien
omaisuutta anastavan yksilöryhmän luonnotonta omaisuutta, koska
tahdomme nähdä valinnan ja yksilöllisen ilmaisun tilaisuutta kaikissa
näissä omaisuutta koskevissa asioissa.
2.
Minä taivun ajattelemaan — mutta huomautan samalla puhuvani asiasta,
joka ei kuulu nykyaikaisen sosialistisen kirjallisuuden tekstiin
— että sosialismi yksityisomaisuutta poistaessaan tuo korvaavaa
ainesta luomalla oikeuksia. Sosialismi tulee epäilemättä kumoamaan
maan ja luonnollisten ainesten sekä kasattujen teollisuusvarojen
yksityisomistuksen toimien itse kaiken maan omistajana ja kaiken
pääoman haltijana, mutta se ei merkitse, että me kaikki tulemme
olemaan valtion vuokralaisia, joiden vuokrasopimus voidaan purkaa
milloin tahansa. Sosialistinen valtio tulee erittäin todennäköisesti
tunnustamaan parannuksia suorittavan hallussapitäjän ja hyödyllisen
vuokraajan oikeudet. On ilmeisesti sekä oikeata että yleishyödyllistä,
jos henkilöllä, joka ottaa haltuunsa maa-alueen ja tekee sen
arvokkaaksi — esimerkiksi muuttamalla sen viinitarhaksi — on oikeus
saada pitää sitä turvallisesti huostassaan ja jos se voidaan häneltä
ottaa ainoastaan poikkeustapauksissa ja runsaasta korvauksesta. Jos
henkilö maanviljelys- tai puutarhaviljelystilan vuokrattuaan tuntee
haluavansa siinä uurastaa ja myöhemmin siinä levätä vaivoistaan,
en luule järkevän sosialismin vastustavan tätä viiniköynnökseen ja
viikunapuuhun kohdistuvaa kiintymystä. Jos se ehdottomasti vastustaakin
vapaata maanomistusta, se ei varmaankaan kiellä vuokrallapitämistä. Ja
luulenpa, että valtio voi osoittautua monessa suhteessa jalommaksi ja
tunnekykyisemmäksi maanhaltijaksi kuin kukaan yksityinen.
Toisellakin tähän liittyvällä alalla sosialismi voi varsin hyvin
suvaita yksityisomaisuutta, laadultaan niin hienoa, että yksityisen
maanomistuksen alla huokaileva Britanniamme voi suoda sellaista
ainoastaan aivan pienelle vähemmistölle. Tarkoitan sen talon yksityistä
omistamista, jossa henkilö asuu... Antautuakseni tässä aivan
omavaltaisiin mietteisiin taivun ajattelemaan, että tulevaisuudessa
noudatetaan kahta rinnakkaismenetelmää koteja rakennettaessa. Monet
henkilöt tulevat aina tarvitsemaan asuntoja, jotka he voivat vuokrata
pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi ja joita he eivät mitenkään omista.
Nykyjään sellaiset henkilöt asuvat keinottelijain rakentamissa surkean
vaateliaissa huvilamaisissa rakennuksissa, kehnoissa maalaishökkeleissä
ja vuokrataloissa, jotka meidän aikanamme rumentavat koko Englantia.
Sellaisia asumuksia toimittavat sosialistisessa tulevaisuudessa varmaan
paikalliset viranomaiset, mutta ne tulevat olemaan hyvien arkkitehtien
suunnittelemia kauniita ja kunnollisia taloja, joita on helppo pitää
puhtaina ja valoisina, ilmavina ja mukavina, sivistyneiden ihmisten
koteja, nähtäviksi kelpaavia jalossa ja järjestetyssä maailmassa.
Mutta sitäpaitsi tulee olemaan varakkaita yksityishenkilöitä, jotka
sellaiseen asiaan luonnostaan taipuen rakennuttavat itselleen kodin
ruveten valtio-maanomistajan vuokralaiseksi. Heilläkin tulee olemaan
melkoinen määrä omaisuutta, joka voi avartua oikeudeksikin — ellei
testamenttausoikeudeksi, niin ainakin oikeudeksi mainita mahdollisten
vuokraaja-seuraajiensa joukosta se, jolle suovat etusijan...
Kokonainen sarja omistustuntoja liittyy vielä virallisiin
velvollisuuksiin ja vastuunalaisuuteen. Henkilöitä, jotka ovat
toimineet kunnollisesti jollakin alalla, ei voida helposti temmata
siitä irti. Terveydenhoitoa valvovaa lääkäri-virkamiestä, opettajaa,
joka on kaupungissa jakanut oppia miespolven ajan, miestä, joka on
saanut aikaan julkisen puutarhan, liittää moraalisen oikeutuksen side
heidän työhönsä koko elämän ajan. Nykyisissä oloissa ei ole niin laita.
Tiedän, kuinka helppo on sanoa, että tämä kaikki on hallinnollinen ja
yksityisseikkaa koskeva kysymys.
Epäilemättä. Mutta sittenkin on tärkeätä esittää se tässä selvästi,
tehdä ilmeiseksi, ettei sosialismin tulo tuhoa sellaista ihmisen ja
hänen suorittamansa työn samastumista, joka on aivan luonnollinen ja
suotava, vaan että tätä elävää ja oikeudenmukaista omistuksentuntoa,
jos mitään, tullaan sosialismin vallitessa rohkaisemaan ja sen
vaatimuksia tukemaan. Nykyisenä aikana tämä erikoisen eloisa
omistuksentunto jätetään usein kerrassaan huomioonottamatta. Joka
päivä kuulee kerrottavan miehistä, jotka ovat työllään perustaneet
liikkeisiin kokonaisia uusia osastoja, miehistä, jotka ovat hankkineet
työnantajilleen suuria aineellisia arvoja, miehistä, jotka ovat
uhranneet elämänsä teollisuuskoneistolle ja jotka on sitten viskattu
syrjään, joko siitä syystä, että heidän tuottamansa hyöty on vähentynyt
olemattomiin, persoonallisen loukkaantumisen vuoksi, tai jotta
saataisiin sijaa suosikeille, työnantajan pojalle, serkulle tai kenelle
tahansa, minkäänlaisesta vetoamisesta välittämättä ja antamatta mitään
korvausta. Yksityisomistus on itsevaltiutta; parhaimmillaankin se on
piilevää vääryyttä kaikissa sellaisissa seikoissa.
Ajateltakoon vielä taiteilijaa ja keksijää, joiden nykyaikana täytyy
ylen usein myydä alkuasteillaan olevat keksintönsä välittömän
toimeentulonsa vuoksi. Keinottelijat ottavat haltuunsa nämä aloitetut
työt ja havaitsevat ne toisinaan arvottomiksi, toisinaan taas
löytävät niistä suunnattomien rikkauksien lähteitä. Arvon määrittely
ei ole missään muussa asiassa vaikeampi kuin luovan työn ollessa
kysymyksessä; vain harvat nerot ovat saaneet heti tunnustusta, ja
taiteen, kirjallisuuden ja keksintöjen historia on täynnä Chattertoneja
ja Savageja, jotka ovat tuhoutuneet ennenkuin tunnustus tuli, ja
Dickensejä, jotka ovat epäviisaasti myyneet itsensä. Ajateltakoon,
millainen suunnaton sosiaalinen hyöty asiasta koituisi, jos luovan
työn tekijällä olisi jo nyt ehdoton oikeus saada osansa hänen työnsä
ansaitsemasta tunnustuksesta. Sosialismin vallitessa se olisi koko
elämän ajan hänellä — ja maailmalla, ja hän voisi sitä valvoa. Hänellä
olisi vapaus lisätä, muovata, uudistaa.
Kaikilla näillä aloilla nykyaikainen sosialismi pyrkii luomaan ja
vahvistamaan omistusta ja oikeuksia, käyttäjäin omistusta ja luovan
työn suorittajan oikeuksia. Se tahtoo poistaa aivan toisenlaista
omistusta: luotonantajan, panttilainaajan, maanomistajan ja
koronkiskurin, ostelijan, pelikeinottelijan, yksinoikeudenanastajan
ja muilla mailla oleskelevan maan- tai kiinteistönomistajan
yksityisomistusta ja vaatimuksia... Sosialismi ei itse asiassa
hävittäisi mitään varsinaista omaisuutta, vaan yksinomaan sen
näennäisomaisuuden, joka jonkinlaisena noidanluomana harhakuvana
ryöstää meitä kaikkia.
3.
Kun tässä pohdimme sosialistista omaisuuteen suhtautumista, lienee
syytä tarkastella erästä pientä vastaväiteryhmää, joka usein esitetään
sosialismia vastustavalta taholta. Viittaan erikoisesti erääseen
vaikeaan seikkaan, vähäisen kelpo miehen säästöjä koskevaan.
Jos lukija on vähänkään perehtynyt tähän kiistakirjallisuuden haaraan,
hän luultavasti tietää, kuinka tämä ikävä asia esitetään. Meille
kuvaillaan uskomattoman uuttera, hyvä ja kunnollinen köyhä mies; hän on
tehnyt työtä, on säästänyt, ja hänellä on vihdoin vanhojen päiviensä
varalle muutamia yhtiön osakkeita, "kappale maata" tai kenties
huoneisto jossakin asuntoyhtiössä. Tahdommeko — sosialismin vastustaja
on tukehtua mielenliikutukseen — muuttaa maailmaa niin, että riistämme
häneltä sen?... Sosialismin vastustaja hillitsee itsensä ankarasti
ponnistaen ja siirtyy sitäkin liikuttavampaan asiaan... leskeen![14]
Otaksun edelliseen kappaleeseen sisältyvän varmoja vakuutuksia, jotka
antavat lukijalle parempaa tietoa tästä asiasta. Tämä säästäväiseen
vähäiseen mieheen, leskeen ja orpolapsiin kohdistuva huolekkuus
näyttää minusta kaikkein vilpillisimpiin sosialismia vastustaviin
väitteisiin kuuluvalta. Mies, "joka on säästänyt muutamia puntia",
köyhä leski ja hänen lapsensa, jotka pitävät kiinni jonkin maakappäleen
yksityisomistuksesta, on työnnetty esiin turvaamaan tilanomistajan ja
rahamiehen apajoita. Tarkastamme tässä tosiasioita nähdäksemme, kuinka
nykyinen talousjärjestelmämme todellisuudessa käsittelee köyhän miehen
"sijoituksia".
Se ei ensinnäkään takaa pienelle sijoittajalle hänen säästöjensä
varmaa säilymistä. Hän tulee sijoitusmaailmaan vähätietoisena,
herkkäuskoisena ja ymmärtämättömästi epäilevänä, ja hänen luokkansa
joutuu alinomaa ja järjestelmällisesti menettämään vähät varansa.
Jokainen asioitatunteva henkilö voi todistaa, että toinen suuri
rahaliike toisensa jälkeen nielee pienet sijoitukset. Moni valtavan
suuri, kunnianarvoiselta näyttävä yritys käyttää liikepääomanaan
satojatuhansia puntia, jotka on jaettu muutamaan tuhanteen tavalliseen
osakkeeseen, määrättyyn lukuun prioriteettiosakkeita ja obligatioita.
Se aloittaa toimintansa kukoistavana, tavallisista osakkeista saadaan
muutamina vuosina seitsemän, kahdeksan, kymmenen prosenttia. Vähäinen
kelpo mies tahtoo pitää huolta leskensä tulevaisuudesta ja omista
vanhuudenpäivistään hankkimalla näitä arvossapidettyjä arvopapereita.
Osakkeiden hinta nousee yli nimellisarvon ja siirtyy sitten hitaasti ja
varmasti ensimmäisten keinottelevain omistajain käsistä säästörahojaan
sijoittavan yleisön huostaan. Sitten alkaa hidas, tyyni aleneminen,
ylimääräiset osingot loppuvat, osakkeiden hinta kutistuu nopeasti.
Ajateltakoon sellaista tapausta kuin suuren British Electric Traction
Companyn, jonka osakkeet maksoivat aluksi kymmenen, kohosivat sitten
suunnilleen yhteenkolmatta (21 1/8) ja joiden arvoksi nyt (lokakuussa
1907) merkitään suunnilleen kaksi puntaa. Sen kuusiprosenttiset
prioriteettiosakkeet ovat liikkuneet neljäntoista ja viidentoista ja
puolen välillä. Sen tavalliset osakkeet edustavat kaikkiaan 1,333,010
ja prioriteettiosakkeet 1,614,370 punnan pääomaa, joten jo tässä
yhdessä ainoassa liikkeessä näemme ilmaantuvan ja taas häviävän enempää
kuin kahta miljoonaa puntaa vastaavan näennäisarvon ja todella häviävän
suunnilleen puolet siitä määrästä. Ei tarvitse kovinkaan tarkoin
tuntea maailmaa tietääkseen, että suurimman osan tuosta summasta
olivat yritykseen sijoittaneet keskisuuruisten ja pienten omaisuuksien
haltijat, joilla ei ole tietoa rahamaailman todellisista olosuhteista.
Näiden pienten sijoittajien sanotaan esiintyvän katkeroina yksityisen
rahaliikkeen puoltajina kunnallisia liiketoimia ja sosialisteja
vastaan. Täytyy ihmetellä, minkätähden.
Voisi löytää koko joukon samanlaisia ja pahempiakin tapauksia, joissa
sijoittavalta yleisöltä on muutaman vuoden kuluessa viety kymmeniä
miljoonia puntia. Tyydyn kumminkin tässä vain lainaamaan erään
selostuksen New Yorkin _Journal of Commercesta_, joka, kuten lukija
hyvin arvaa, ei suinkaan mielellään käy todistamaan sosialismin
eduksi. Se esittää asiaa Illinois Central Railroad ("Illinoisin
keskusradat")-yhtiön johtajan mr Harrimanin Inter-State Commerce
Commissionille ("Valtioidenväliselle kauppakomissiolle") maaliskuussa
antaman todistuksen nojalla näin:
"Hän itse myöntää kuuluneensa neljäntenä miehenä yhtymään, joka sai
haltuunsa Chicagon ja Altonin radat ja antoi heti 40,000,000 dollarin
arvosta obligatioita, joiden tuotosta maksoivat itselleen 30 %
voitto-osingon heidän hallussaan oleville papereille; sitäpaitsi he
ostivat obligatiot 65 dollarin hinnasta ja möivät ne myöhemmin 90:een
tai korkeampaan hintaan, erään osan henkivakuutusyhtiöille, joihin mr
Harriman oli jonkinlaisissa suhteissa. Ei ollut olemassa mitään ansiota
tai liikamäärää, mistä osinkoa olisi voitu jakaa, mutta yhtiön kirjat
väärennettiin siirtämällä eräs korjauksiin käytetty 12,000,000 dollarin
erä pääomatilille jonkinlaiseksi kirjanpidolliseksi pohjaksi mainitussa
menettelyssä.
"Sitäpaitsi muutettiin Chicagon ja Altonin radat 'rautatieksi',
ja pääoma, joka oli ollut hiukan 40,000,000 dollaria pienempi,
paisutettiin 123,000,000 dollariksi, jotta korjauksista koituneet
todelliset menot, 22,500,000 dollaria, tulivat peitetyiksi. Niin tehden
lisättiin suunnilleen 60,000,000 dollarin arvosta 'vettä' neljän
miehen omistamiin osakkeisiin. Niistä myytiin osa Union Pacificille,
jonka presidentti mr Harriman oli, ja suurempi määrä siirrettiin Rock
Islandille. Mr Harriman kieltäytyy sanomasta, kuinka paljon hän siten
meneteltäessä ansaitsi.
"Siitä nähdään, kuinka eräät jättiläisomaisuutemme syntyvät ja
millaiset vaikuttimet ja tarkoitukset toisinaan ovat määräävinä niissä
henkilöissä, joille liikeyhtymien johto on uskottu. Yksinkertainen
ja alkeellinen periaate on se, että arvoja luovat pääoman tuottava
toiminta, työ ja erilaisten teollisuusyritysten tehoisuus.
Varallisuutta ei synny milloinkaan tyhjästä, se on aina tuotettava ja
jaettava, ja se, minkä toinen saavuttaa epärehellisesti, häviää tai jää
saavuttamatta toiselta. Persoonallinen hyöty näissä keinottelutoimissa,
joissa liikeyhtymien johtoon asetetut henkilöt käyttelevät niiden
luottoa, pääomaa ja mahtia, otetaan osakkeenomistajien suurelta
enemmistöltä, joiden edut joutuvat uhrattaviksi, julkisilta
sijoittajilta, jotka tulevat petetyiksi, tai laivanvarustajilta, joita
verotetaan liiaksi niistä palveluksista, joiden alueella rautatiet
nauttivat etuoikeuksia, tai kaikilta näiltä, toiselta enemmän, toiselta
vähemmän. Ne ovat toisin sanoen ryöstösaaliita."
Kuten huomaamme, ei ole ainoastaan väärin sanoa sosialismin riistävän
köyhältä mieheltä hänen kunniallisesti hankkimaansa "vähäistä
omaisuutta", vaan asia on todellisuudessa ihan päinvastoin: nykyinen
ei-sosialistinen järjestelmä tuhoaa alinomaa säästäväisyyden hedelmiä!
Yksinkertaiset ihmiset luulevat suurten rahamiesten voittavan
rahaa toisiltaan ja menettävän sitä toisilleen. Mutta rahamiehet
— sanoaksemme asian suoraan — eivät ole sellaisia houkkioita. He
käyttävät hyväkseen suurta yleisöä, ja yleisö antautuu yhä heidän
käytettäväkseen ollen siten uuden, kasatun rikkauden alinomaisena
lähteenä. Minä tunnen erään kauppaliikkeessä palvelevan viidenkymmenen
vuoden ikäisen erittäin uutteran ja kyvykkään miehen, joka on säästänyt
ja sijoittanut rahoja liikkeisiin, joita voi hyvinkin pitää taattuina
ja rehellisinä; hän on kieltänyt itseltään elämännautintoja, typistänyt
elämäänsä voidakseen sijoittaa joka vuosi suunnilleen kolmanneksen
palkastaan, aina kahdenkolmatta vuoden iältä asti, ja nyt hänen ainoana
turvanaan työkyvyttömyyttä ja vanhuutta vastaan on jäsenyys eräässä
Friendly Societyssä, jonka pahoin pelkään olevan yhtä epäiltävän kuin
kaikki muut "ystävälliset yhdistykset" — ja se ei suinkaan merkitse
hyvää toimeentuloa eikä turvattua tulevaisuutta.