jokaisessa Euroopan ja Amerikan kaupungissa tuhansittain, koko
kristikunnassa näiden sivistyksemme äärimmäisten edustajain lukumäärän
täytyy lähennellä miljoonaa. He ovat äärimmäinen loogillinen tulos
sivistyksestä, jonka pohjana on käteismaksu. Jokainen näistä naisista
edustaa tuhoutunutta kotia ja tuhlattuja kunnian, palveluksen ja
rakkauden mahdollisuuksia, jokainen on niinmuodoin ilmeistä tuhlausta.
Nauttimastaan ravinnosta, vaatteistaan, asunnostaan he eivät anna
mitään korvausta yhteisölle kokonaisuudessaan, ja tilapäisille
käyttäjilleen he suovat vain karkeata, häpeällistä tyydytystä. Ei
kumminkaan pidä luulla, että he ovat ala-arvoisia naisia, että
kelvottomimpia on valittu heidän hedelmättömään ammattiinsa; he ovat
varmaan keskimäärää parempia ruumiillisilta voimiltaan, älyltään ja
kauneudeltaan. Harvat heistä ovat omaksuneet vapaaehtoisesti tämän
maailman luonnottomimman ammatin, harvat heistä saavat elämässään
kokea muuta kuin häpeää ja inhoa, ja useimpien heistä täytyy
pakostakin huumata itseään väkijuomilla ja myrkkyaineilla. Siveelliset
ihmiset näet eivät ota ymmärtääkseen, mitä he kärsivät. Mutta
prostituoituna-oleminen kannattaa, äitinä ja kodin perustajana oleminen
ei kannata, ja nykyisen yksityisomistukseen perustuvan järjestelmän
ytimenä on, että asian täytyy kannattaa, jos tahtoo säilyä... Niin
paljon olkoon sanottu nykyisen "koti"-järjestelmämme eräästä puolesta.
Ajateltakoon sitten suurta toimessa olevien miesten ja naisten
joukkoa, kauppa-apulaisia, kirjanpitäjiä ja muita heidänlaisiaan,
muotiompelijattaria, konekirjoittajia ja palvelijoita, joilla ei ole
mitään toivoa päästä naimisiin ja kokemaan sitä kotoista autuutta,
jonka sosialisti muka tahtoo heiltä riistää. He ovat tahtomattaan
munkkia ja nunnia, selibaatin alaisia, eivät suinkaan minkään ylhäisen
tai uskonnollisen vaikuttimen nojalla, vaan taloudellisen ahdingon
vuoksi. Ajateltakoon tukahdutetun, typistetyn tai luonnottomille urille
suistuneen vaisto-elämän koko määrää, siihen sisältyvää kerrassaan
järjetöntä elämän tuhlausta...
Olemme luoneet silmäyksen perhe-elämän todellisuuteen köyhien
keskuudessa; millaista se onkaan rikkaiden keskuudessa? Istuuko ylemmän
keskiluokan äveriäs äiti tosiaankin kukoistavan lapsiparvensa keskellä
opettaen heitä rakkauden ja kotoisen haltioitumisen ilmakehässä? Itse
asiassa hän on erikoisen uhrautuva nainen, jos omistaa lapsilleen
tunnin päivässä — muut päivän hetket he saavat viettää hoitajattaren
tai opettajattaren seurassa, ja kymmenen tai yhdentoista vuoden iällä
heidät lähetetään pois kotoa, valmistavaan kouluun. Joka kerta, kun
luen sanomalehdistä jonkin erikoisen loukkaavan sepustuksen, jossa
syytetään sosialisteja kodinhävittäjiksi, henkilöiksi, jotka tahtovat
riistää itkeviltä äideiltä heidän pienet lapsensa sulkeakseen heidät
johonkin tukkuliikettä muistuttavaan laitokseen, tekee mieleni astua
ulos puutarhaani, josta näkyy kolme varakkaan luokan pieniä lapsia
varten perustettua koulukotia, hieroa silmiäni, katsoa uudestaan ja
ihmetellä ihmisten sukua...
Ajateltakoon nyt, nämä seikat mielessä, ensimmäisen sosialistisen
pääväittämän todellista tarkoitusta ja verrattakoon sen suuntaa
nykyisiin olosuhteisiin. Sosialismi pitää vanhempien tehtävää
asianmukaisten takeiden ja hyvien tulevaisuuden toiveiden vallitessa
"ei ainoastaan velvollisuutena, vaan myös palveluksena", se tahtoo
korvata hyvän sellaisen toiminnan — toisin sanoen turvata kotia.
Sosialismi ei tule hävittämään, vaan pelastamaan.
Kuinka tämä turvaaminen on suoritettava? Varsin todennäköisesti
tullaan havaitsemaan, että mukavin ja paras keino on avustaa
äitiä — joka on tai jonka tulisi olla tärkein tässä yhteydessä
kysymykseen tuleva henkilö — hänen lastensa hyväksi, avustaa häntä,
ei hyväntekeväisyydestä, vaan koska hänellä on oikeus saada sellaista
avustusta lasta odottaessaan, ja jälkeenpäin suoda hänelle kannatusta
lasta varten niin kauan kuin lapsi pidetään puhtaana siedettävässä
kodissa, terveenä, hyvin opetettuna ja kunnollisesti puettuna.
Terveelle äidinvelvollisuuttaan suorittavalle naiselle sanotaan: Ei
koneellakirjoittaminen eikä päiväpalkkalaisen työ ole sinun asianasi —
vaan näiden lasten hoitaminen. Jos laiminlyöt tai pahoinpitelet heitä,
osoittaudut epäpäteväksi, niin äidin-oikeutesi lakkaavat, me otamme
lapset sinulta ja teemme heidän hyväkseen, mitä voimme; jos rakastat
heitä, palvelet heitä ja siten valtiota, teet itsellesikin parhaan
palveluksen. Onko tämä kodin hävittämistä? Eikö se ole pikemmin kodin
pelastamista taloudellisesta häviöstä?
Totta on, että näiden menetelmien omaksuminen välttämättä johtaisi
eräisiin nykyistä asiaintilaa koskeviin rajoituksiin. On selvää, ettei
mikään älykäs valtio tahdo vapaaehtoisesti tukea parantumattomasti
sairaiden tai tylsämielisten vanhempien, auttamattomasti rikoksellisten
tai sivistykseen kykenemättömien vanhempien koteja. Ilmeistä on vielä,
ettei valtio sietäisi satunnaista isyyttä, että se tehostaisi erittäin
ponnekkaasti avioliittoa ja kodin puhtautta, paljoa ponnekkaammin kuin
nyt. Sellaista tapausta kuin numero 197, kaunista esimerkkiä siitä
suloisesta, vanhanaikaisesta, kodikkaasta ja yksinkertaisesta köyhän
väen elämästä, jota meidän sosialistien otaksutaan turhaan yrittävän
tuhota, epäilemättä käsiteltäisiin tepsivällä ja ratkaisevalla
tavalla...
3.
Sikäli sosialismi tarkoittaa perheen uudestiluomista ja kodin
tukemista. Mutta älköön asia jääkö eräässä suhteessa epämääräiseksi.
On ilmeistä, että se kotia voimistuttaessaan ja tukiessaan samalla
pyrkii aivan ratkaisevasti hävittämään sitä, mikä on tähän saakka
ollut kaikkein tyypillisin perhemuoto kaikkialla maailmassa, nimittäin
perhettä, joka on itse asiassa perheenisän yksityisomaisuutta,
patriarkallista perhettä. Meidän tulee muistaa, että sen perhemuodon
perintätapa, jossa yhä vielä elämme, on kehittynyt aikaisemmasta
vaiheesta, jolloin mies omisti vaimon ja lapsen yhtä täydellisesti kuin
hevosensa tai majansa. Hän oli perhéen omistaja, jonka ei tarvinnut
vastata kenellekään sen piirissä suorittamistaan teoista. Sosialismi
pyrkii tekemään hänet ja hänen vaimonsa yhteisvastuullisiksi. Aivan
äskeisiin aikoihin saakka mies sai piestä vaimoansa ja harjoittaa
häneen nähden kaikenlaista ruumiillista pakotusta, sai jättää hänet
nälkää näkemään tai karkoittaa hänet kotoa; vaimon omaisuus kuului
miehelle, vaimon ansio kuului miehelle, hänen lapsensa kuuluivat
miehelle. Tunnustettiin yleisesti, että mies voi eräiden olosuhteiden
vallitessa surmatakin hänet. Nykyisin me elämme maailmassa, joka on
luopunut tuon katsantokannan jyrkistä vaatimuksista, mutta yhä vielä
noudattaa sen tunteenomaisia seuraamuksia. Meidän aikanamme vaimo
on eräänlaista hemmoiteltua ja suojattua puoliomaisuutta. Jos hän
jättää puolisonsa mennäkseen toiselle miehelle, ei asiaa pidetä hänen
suorittamanaan julkisena solvauksena, vaan viimeksimainitun tekemänä
eräänlaisena lievänä varkautena, joka oikeuttaa edellisen vaatimaan
vahingonkorvausta. Poliittisesti hän on olematon; hänen miehensä pitää
huolen kaikista sellaisista asioista. Toisaalta mies ei saa pakottaa
häntä ruumiillisen väkivallan avulla, vaan yksinomaan epämiellyttävän
käytöksen aikaansaaman moraalisen painostuksen nojalla. Miehellä ei
myöskään ole lapsiin nähden samaa suurta väkivallanteon oikeutta kuin
ennen. Hän saa piestä, mutta rajoitetussa määrässä. Hän saa sanella,
miten heitä on kasvatettava, noudattaen omia uskonnollisia outouksiansa
ja voi suoda aineellista kannatustaan runsaasti tai niukasti. Hän
voi käyttää arvovaltaansa epämääräisenä mahtina kauas heidän
nuoruusikäänsä asti, jos on luonteeltaan väkivaltainen. Sittenkin
hänelle on jäänyt parhaassakin tapauksessa vain repaleinen komeus. Hän
on lakannut olemasta itsevaltias ja on muuttunut perustuslailliseksi
hallitsijaksi; valtio, jota tukee maailman lisääntyvä järkevyys,
puuttuu yhä enemmän asiaan hänen ja vaimon ja lasten välillä, jotka
olivat aikoinaan voimattomat hänen käsissään.
Sosialisti tahtoo kerrassaan lopettaa tuon vanhan lakimääräisen
ylivallan. Hän väittää, että naisen tulee olla valtiossa tärkeydeltään
ja vastuullisuudeltaan miehen veroinen kansalainen. Hänen täytyy lakata
olemasta missään mielessä tai määrässä yksityisomaisuutta. Miehen
täytyy lakata harjoittamasta tyranniutta lastenkamarissa ja tehdä omaa
työtänsä maailmassa. Mikäli siis perhe merkitsee yksityisomaisuutta
ihmisryhmässä, jonka jäsenet jätetään ryhmän erään jäsenen, perheen
päämiehen haltuun, sosialismi torjuu sen kerrassaan pitäen sitä vääränä
ja barbaarisena; mutta mikäli perhe merkitsee lapsiryhmää vanhempineen,
ryhmää, joka muodostuu koko yhteisön kannatukselle ja suostumuksesta,
sosialismi puolustaa sitä ja tahtoo tehdä sen siksi, mikä se ei ole
koskaan ennen ollut, ainakaan erittäin suuressa osassa väestöämme,
mahdolliseksi ja tehokkaaksi.
Tämä kodin sijoittaminen julkiselle perustalle hävittää myös
sen autonomian, kuten tämän kirjoittaja on toisessa yhteydessä
huomauttanut. Samoinkuin sosialisti ja jokainen, jolle sivistyksen
tulevaisuus on sydämenasia, tahtoo asettaa tehottoman, tuhlaavan,
vastuuttoman, kelpaamattoman 'yksityisen keinottelukoulun'[11] sijaan,
joka on tehnyt Ison-Britannian keskiluokan kasvatukselle sanomatonta
vahinkoa kuningatar Viktorian hallituskautena, julkisen, yleisillä
varoilla runsaasti kannatetun, vastuuvelvollisen ja tarkastuksenalaisen
koulun, samoin sosialisti tahtoo lopettaa yksityisen sattuman varassa
olevan, sivistymättömän 'meni-miten-meni'-periaatteen mukaisen
perhe-elämän. "Sosialismi on itse asiassa valtio perheenä. Sen tultua
täytyy vanhan yksityisyksilön perheen kadota aivan samoin kuin
katoavat vanhat yksityisliikkeinä toimineet vesilaitokset tai vanhat
kaasuyhtiöt".[12] Ken hyvänsä, joka ei ole tylsämielinen eikä tahdo
sokean raivokkaasti syytää sosialismiin kohdistuvia valheita, ymmärtää
tuon lauseen täydellisesti. Sosialismi pyrkii avartamaan sitä pohjaa,
jolla perhe lepää, ja tekemään aikaisemmin vastuuttomana toimineet
vanhemmat vastuuvelvollisiksi valtiolle sen menestyksestä. Sosialismi
saa aikaan vanhempien vastuunalaisuuden.
4.
Tässä sopii lausua muutamia sanoja eräistä kysymyksistä, jotka
oikeastaan ovat sosialismin alueen ulkopuolella, erikoiskysymyksistä,
jotka edellyttävät kaikkein syvällisimpiä eetillisiä ja psykologisia
ratkaisuja. Niitä koskevat sosialistien mielipiteet ovat yhtä
ristiriitaisia kuin henkilöiden, jotka eivät ole sosialisteja, ja
sosialismi kokonaisuudessaan suhtautuu niihin vain avoimin mielin.
Ne ovat kysymyksiä, joista voitaisiin keskustella yhtä hyvin
individualistista valtiota kuin millaista muuta valtiota tahansa
silmälläpitäen. Eräät uskonnolliset järjestöt ovat antaneet selviä ja
velvoittavia vastauksia muutamiin tai kaikkiin näihin kysymyksiin, ja
lukija, joka on jonkin sellaisen järjestön jäsen, saa olla varma siitä,
ettei sosialismilla kokonaisuudessaan ole mitään sanottavaa hänen
vakaumuksiaan vastaan enempää kuin niiden puolestakaan. Tämä tulee
sosialistien tehdä mahdollisimman selväksi ja toistaa niin usein kuin
suinkin mahdollista. Suurin osa heihin kohdistuvista niinsanotuista
vastaväitteistä johtuu näitä asioita koskevan oletetun sosialistisen
kannan tahallisista väärennyksistä ja väärinkäsityksistä.
Viittaan erikoisesti niihin lukuisiin yksityisen moraalin ja
sosiaalisen organisation ongelmiin, joita sukupuolielämä aiheuttaa.
Saako mies rakastaa elämänsä aikana vain yhtä ainoata naista vaiko
useampia, ja saako nainen rakastaa vain yhtä ainoata miestä? Tuleeko
avioliiton olla purkamaton elinkautinen liitto vai eikö? Onko
hedelmätön fyysillinen rakkaus mahdollinen, luvallinen, siveellinen,
kunnioitettava vai sietämätön? Yksityisillä sosialisteilla on
samoinkuin useimmilla muillakin henkilöillä näissä asioissa omat
epäilyksensä ja vakaumuksensa, mutta jos luetaan heidän yksityiset
lausumansa ja tekonsa koko sosialismin viaksi, menetellään yhtä
väärin kuin väitettäessä, että roomalaiskatolinen kirkko suhtautuu
vihamielisesti kauneuteen, koska tulevat ja menevät palvojat ovat
takoneet nenät pois Veronan San Zeno-kirkon pronssiovien kuvioilta,
tai että kristillisyys edellyttää syöpäläisten suojelemista, koska
pyhän Tuomas Beckettin jouhipaita oli sellaisessa tilassa kuin oli. Se,
joka siten väittää, luopuu samalla synnynnäisestä oikeudestaan vaatia
itselleen järjellisen olennon nimeä.[13]
Eräitä vaatimuksia nykyaikainen sosialismi tehostaa: naisia ja lapsia
ei saa käsitellä yksityisomaisuutena, naisten tulee olla miesten
rinnalla tasavertaisia kansalaisia, lapsia ei saa syntyä kenelle
tahansa, vanhempien tulee olla tunnetut ja kelvolliset, toisin
sanoen tulee alistaa asia harkinnan alaiseksi, avioliiton tulee olla
ehdonalainen. Ja siihen sosialismi pysähtyy.
Sosialismi ei ole edes määritellyt, millaiset ovat valtiollisen
avioliiton ehdot, ja olisikin naurettavaa teeskennellä, että
niin olisi. Tämä ei ole erityisesti sosialismin vika, vaan se on
inhimillisen tiedon puute. Lukemattomissa kohdissa tätä sotkuista
kysymystä ovat tosiasiat epäselviä. Sosialismi ei tarjoa minkäänlaista
teoriaa avioliiton kestosta, tulisiko sen olla ehdottomasti
koko elinajaksi, kuten roomalaiskatolisilla, vai, kuten eri
protestanttisilla uskontokunnilla, tähän tai tuohon tapahtumaan
asti, vai jopa, kuten Mr. George Meredith ehdotti muutama vuosi
sitten, kymmeneksi vuodeksi. Näissä asioissa sosialismi ei päätä, ja
on aivan kohtuullista väittää, ettei sosialismin tarvitse päättää.
Sosialismi ylläpitää puolueetonta asennetta. Ja puolueettoman asenteen
käytännöllinen vaikutus on se, että nämä seikat jäävät sellaisiksi,
kuin ne ovat tällä hetkellä. Valtiolle eivät nämä kysymykset ole
kovinkaan tärkeitä. Niin kauan kuin avioliittosopimus turvaa
sopijapuolten terveyden ja hyvinvoinnin, ja asianmukaisen käytöksen
jälkikasvun kyseessä ollen, ja niin kauan kuin heidän lapsensa sitä
tarvitsevat, yhteisön vaatimukset lasten huoltajiin nähden ovat
tyydytetyt. Tämä olisi todellakin minimiavioliitto, valtioavioliitto,
ja minä puolestani en vaatisi mitään muuta _laillisesta sopimuksesta_.
Mutta monet edustavammat sosialistit kuin minä kannattavat laillisesti
sitovaa elinikäistä avioliittoa. Jotkut — mutta he tukeutuvat pääosin
vanhempiin, epämääräisiin sosiaalidemokraattisiin opetuksiin —
kannattavat löysempää sidettä. Ymmärtäkäämme selvästi, että olemme
tässä puhumassa vain laillisesta avioliitosta - valtion osuudesta.
Emme puhu siitä, mitä ihmiset tulevat tekemään, vaan kuinka paljon
heidät pannaan tekemään. Suuri määrä typerää sekaannusta syntyy tämän
unohtamisesta. Mitä tarvitaan enemmän kuin mainitsemani minimi, tulee
käsittääkseni kyllä tarjotuksi — niin on aina tähän asti tapahtunut,
jopa liiaksikin — tavan, uskonnon, sosiaalisen vaikutuksen, yleisen
mielipiteen avulla.
Sillä ei liene aivan tarpeetonta huomauttaa lukijalle, kuinka vähän
nykyisestä moraalikoodistamme on lain määräämää. Meillä on tosin
Englannissa tiettyjä lakeja, jotka määrittävät avioliittosopimuksen
ehdot, ankaria rangaistuksia kaksinnaimisesta ja muutamia vähäpätöisiä
rajoituksia avioliiton ulkopuolella syntyneille. Mutta kenellekään
ei ole lailllista pakkoa mennä naimisiin ja vielä vähemmän laillisia
rajoituksia pätemättömille ja huolimattomille vanhemmille, joita
asetettaisiin missä tahansa tieteellisesti järjestetyssä sosialismissa.
Poistakaamme päästämme sellaiset ajatukset, että yksiavioisuus olisi
nykyään lain määräämä. Niin ei ole. Meitä kielletään vain solmimasta
tavallista avioliittoa useamman kuin yhden henkilön kanssa. Jos
varakas mies valitsee yhtä monta jalkavaimoa kuin kuningas Salomon
ja elää heidän kanssaan aivan avoimesti, niin laki (puhun siis
Iso-Britanniasta) ei tee mitään estääkseen häntä tästä. Jos hän haluaa
toteuttaa jonkinlaiset vihkimismenot, millaiset tahansa, muutamien
tai kaikkienkin kanssa, hän voi niin tehdä, kunhan ei tahdo antaa
sellaiselle toimitukselle laillisen avioliiton solmimisen leimaa.
Ja jokaisella, joka tahtoo välttää laillisen avioliiton sidettä, on
käytettävänään niin paljon petoksen ja halpamaisuuden mahdollisuuksia
kuin hän suinkin voi toivoa. "Vapaa rakkaus" on nykyjään avoinna
jokaiselle, joka sitä haluaa. Todellinen näitä seikkoja sääntelevä
mahti on sosiaalinen vaikutus, julkinen mielipide, eräänlainen toisten
ihmisten arvostelun taju ja tunto, joka kuuluu ihmisluontoon. Ja samat
vaikuttimet ja harkinnat, jotka pitävät ihmisten elämää puhtaana
nykyjään, tulevat vaikuttamaan entistä esteettömämmin sosialismin
vallitessa, jolloin raha merkitsee paljoa vähemmän ja maine paljoa
enemmän kuin nyt. Nykyaikainen sosialismi tarkoittaa elämänjärjestelmän
ja inhimillisen aatekehän muuttamista, mutta ei suinkaan pyri
tavoittamaan mahdotonta, muuttamaan ihmisluontoa ja hävittämään ihmisen
sosiaalista herkkätuntoisuutta.
En tahdo kieltää, että nämä avoimet kysymykset ovat erinomaisen
tärkeitä, että on vaativan välttämätöntä saada selville niiden totuus,
pitipä ihminen sitä omana tai kaikkien omaksuttavana totuutena. Olen
puolestani sitä mieltä, että niitä on pohdittava sosialistisesta
teoriasta erotettuina ja etteivät ne missään tapauksessa kuulu
sosialistisen politiikan piiriin. On epäilemättä mielenkiintoista
keskustella rokotuksesta ja sen pakollisuuden oikeutuksesta ja
otollisuudesta, kiistellä siitä, tuleeko syödä lihaa vai onko
tyydyttävä kasvisravintoon, pohtia raitiovaunujen sähköjohdon
soveliainta järjestelyä, kysymystä, tarvitaanko Thames-virralla
talvisaikaan höyryaluksia, metallin tai paperin parempaa sopivaisuutta
rahanvalmistukseen — mutta yksikään näistä asioista ei koske mitenkään
sosialismin periaatteisiin. Meidän ei myöskään tarvitse ratkaista,
onko Whistler, Rafael vai Carpaccio jättänyt meille teoksissaan
tyydyttävälti kauneutta, tai kuka on suurin säveltäjä, Wagner,
Scarlatti vaiko Beethoven, eikä ole edes välttämätöntä ratkaista
puolestamme kysymystä, onko Shakespearen teosten kirjoittaja Bacon,
millään määrätyllä tavalla, vaikka omaksummekin sosialismin.
Vakavammista asioista puhuakseni mainitsen vielä, että on
olemassa kiihkeitä teologeja, jotka tahtovat tehdä sosialismin ja
kristillisyyden toistensa ehdottomiksi vastakohdiksi, tahtovat
kahlita sosialismin jonkin erinomaisen ennaltamääräysopin yhteyteen
ja väittävät, ettei kristitty voi olla sosialisti eikä sosialisti
kristitty. Tässä ovat kuitenkin kysymyksessä eri tasot. Eräässä
merkityksessä sosialismi on uskonto; minulle se on uskonto siinä
mielessä, että se tarjoo ihmiselle epäitsekkään tehtävän, määrää
hänen kantansa tuhansissa epävarmoissa seikoissa, tyydyttää
lukuisien ihmisten sielussa elävää hartaan kiintymyksen kaipuuta.
En kumminkaan käsitä, minkätähden ei minkä tahansa kristillisen
tunnustuksen kannattaja, apostolisesta uskontunnustuksesta alkaen,
voisi täydestä sydämestään antautua suorittamaan tätä suurta
sosiaalista uudestirakentamistyötä. Ihmisen, joka uskoo todelliseen
ja persoonalliseen Taivaaseen, ei suinkaan silti tarvitse kieltää
maata, sen murhenäytelmää, sen suruja ja loistavia mahdollisuuksia. Hän
vain uskoo hiukan kouraantuntuvammin kuin minä, siinä kaikki. Jumalaa
isänään pitävien ihmisten veljeyden tehostaminen näyttää minusta
loogillisesti johtavan yksityisomistuksen aiheuttamien vaurioiden
torjumiseen — toisin sanoen sosialismiin. Koska kerran rikkaan
nuorukaisen käskettiin luopua omaisuudestaan, jos tahtoi seurata
Kristusta, koska opetuslasten käskettiin jättää isänsä ja äitinsä,
näyttää minusta naurettavalta, jos kristillisyyden väitetään sotivan
sosialismin molempia tärkeimpiä yleistyksiä vastaan — sitä, joka koskee
olioiden omistamista, ja toista, joka koskee henkilöiden omistamista.
Roomalaiskatolinen kirkko tosin on valitettavasti julistanut, että
sosialismi (tai ainakin _Socialismus_) on sen uskolaisilta kielletty;
mutta sosialistien ei suinkaan tarvitse suorittaa vastaavaa typerää
tekoa. Meidän sosialistien tulee joka tapauksessa pitää älylliset
rajamme avoimina. Sama kirkko, joka nyt riitelee sosialismia vastaan,
riiteli aikoinaan astronomiaa ja geologiaa vastaan, ja astronomit
ja geologit jatkoivat omaa työtänsä. Uskonto ja astronomia ovat
kaikesta huolimatta yhä vielä olemassa samassa maailmassa toistensa
rinnalla. Ja Vatikaanin observatorio, ohimennen sanoen, nauttii
erikoista kunnioitusta oivallisen astronomisen valokuvaustaitonsa
vuoksi. Rooman kirkon mainitsema _Socialismus_ ei kenties lopultakaan
tarkoita sosialismia sellaisena kuin tuo nimi englanninkielessä
ymmärretään; se kenties merkitsee vain Euroopan manteren dogmaattista
ja kristillisyyttä vastustavaa sosialismia.
En kehoita suhtautumaan välinpitämättömästi niihin seikkoihin, jotka
olen tässä syrjäyttänyt sosialismiin kuulumattomina. Ihmiset ovat
kiistelleet ja tulevat toivottavasti edelleenkin kiistelemään kiihkeän
innokkaasti mainitunlaisista kysymyksistä, mutta sosialismin ei
tarvitse hämmentyä heidän päätöksistään. Me voimme kulkea tietämme
kohti sosialismia, voimme saavuttaa sosialismin, sivistyneen valtion,
vastattiinpa noihin suuriin tai pieniin kysymyksiin kuinka tahansa.
SEITSEMÄS LUKU
HÄVITTÄISIKÖ NYKYAIKAINEN SOSIALISMI KAIKEN OMAISUUDEN?
1.
1.
Selitettyämme edellisessä luvussa melkoisen määrän sosialismin ja kodin
suhdetta koskevia väärinkäsityksiä ja väärän tulkinnan mahdollisuuksia,
kiinnitämme nyt hiukan enemmän huomiota vallitsevaan omaisuusteoriaan
ja sanomme tarkalleen, millä kannalla nykyaikainen sosialismi siinä
suhteessa on.
Seikka on ilmeisesti se, ettei sosialisti, tahtoipa tai ei, kykenisi
kerrassaan hävittämään persoonallista omaisuutta paremmin kuin
ihmisen maksaa. Ihmisen persoonallisuuden avartuminen hänen itsensä
ulkopuolelle on yhtä luonnollinen ja vaistonomainen asia kuin syöminen.
Mutta vaikka maksa onkin välttämätön elin, ei silti ole syytä laajentaa
sitä epämukavan suureksi, ja jos syömisvaisto onkin kukistumaton, ei
ylensyöminen kumminkaan ole puolustettavissa. Nykyaikainen sosialisti
on sitä mieltä, että vallitsevaa persoonallisen omaisuuden aatetta on
suunnattomasti liioiteltu ja asiaankuulumattomasti avarrettu sellaisiin
olioihin asti, joiden ei pidä olla yksityisomaisuutta; toisaalta
hän mielellään myöntää, että tuo aate on sosiaalisessa suhteessa
erinomaisen hyödyllinen ja toivottava, kun se tyytyy omiin rajoihinsa.