näkisi muutamia tuhansia ihmisiä, jotka asuvat ilmeisen mukavasti
ja ylellisestikin, avaroissa, ilmavissa ja usein erinomaisen
kauniissa, kaikilla mukavuuksilla — työtäsäästäviä lukuunottamatta —
varustetuissa kodeissa monien tuhansien palvelijoiden auttelemina.
Hän näkisi vielä muutamia satojatuhansia sangen hyvin rakennettuja,
mutta enimmälti huonosti suunniteltuja ja epämiellyttävilltä
näyttäviä taloja, välttävän terveellisiä ja mukavia, kylpyhuoneilla
ja kunnollisesti järjestetyillä keittiöillä varustettuja, ympärillä
tavallisesti hiukan vapaata ilmaa ja puutarhaa. Monien miljooniemme
hän sitävastoin huomaisi asuvan yhteenahtautuneina asunnoissa, jotka
ovat ilmeisesti liian pienet kunnollista elämää varten ja usein
kamalan likaiset ja epäterveelliset, vailla kunnollista keittopaikkaa
ja -kalustoa, pesuhuonetta ja kaikkia siedettävän sivistyneen
elämän perusvaatimuksiin kuuluvia tarpeita — jopa vailla yleisen
soveliaisuuden edellyttämää erillisyyttäkin. Kaupungeissa hän näkisi
enimmissä rakennuksissa asuvan väkeä, jonka tarpeita varten talot
ilmeisesti eivät ole suunnitellut, täyteensullotuissa, ränstyneissä ja
siivottomissa asunnoissa, maaseudulla hän hämmästyksekseen huomaisi
vieläkin ankarampaa ahdinkoa, toisinaan toistakymmentä ihmistä
kehnossa, rappeutuneessa, ulkoapäin katsoen sievässä, mutta sisältä
kaameassa kaksihuoneisessa hökkelissä, jonka välittömässä yhteydessä on
sikolätti ja jonka kaivon vesi joutuu auttamattomasti saastutetuksi.
Ajateltakoon, miten häneen vaikuttaisivat ne näköalat, joita junassa
matkustavalle avautuu jonkin suuren kaupunkimme laitaosissa. Ja
koska hän otaksumamme mukaan on selväjärkinen ja kykenee johtelemaan
seurauksen syystä, hän näkee kaiken tämän sekasorron johtavan suureen
kuolevaisuuteen, tauteihin, kurjuuteen ja älylliseen ja siveelliseen
rappeutumiseen.
Vieraamme epäilemättä ihmettelisi, kuinka järjelliset olennot voivat
sietää tällaista asiaintilaa, eikä luultavasti aluksi ensinkään
käsittäisi, minkätähden miljoonat ihmiset tyytyvät pitämään kaikkea
tätä epäjärjestystä ihmiskunnan pysyväisenä osana. Hän otaksuisi
näkevänsä jotakin tilapäistä, jostakin tuntemattomasta syystä,
esimerkiksi suuresta muutosta johtuvaa. Hän otaksuisi, että me kaikki
pyrimme korjaamaan asiaa niin pian kuin suinkin. Hän näkisi toisaalla
käyttämätöntä työvoimaa ja käyttämättömiä rakennusaineita, toisaalla
suuria soveliaita maa-alueita ja polttavaa parempien asuntojen
puutetta, ja hänestä näyttäisi kaikkein luonnollisimmalta asialta, että
yhteiskunnan johtava äly asettaisi toimettomat ihmiset rakentamaan
asumuksia käyttämättömistä aineista vapaalle maaperälle, jotta koko
väestö saisi kunnolliset kodit. On olemassa kaikki, mitä väestön hyväin
asunto-olojen saavuttaminen edellyttää: rakennusainekset, maa-alueet,
vapaat työvoimat. Minkätähden ei mitään tehdä?
Me tietenkin vastaisimme, ettei hän tajua vaikeuksiamme: maa ei ole
meidän, me emme voi tehdä siinä mitä mielimme, se ei kuulu yhteisölle,
vaan eräillle yksityisille omistajille, jotka joko eivät salli
meidän siihen rakentaa, sitä ostaa eikä tehdä mitään sitä koskevaa
tahi vaativat niin korkean hinnan, ettemme kykene sitä maksamaan;
rakennusaineet eivät nekään kuulu meille, vaan eräille toisille
omistajille, ja kolmanneksi ei yhteisöllä ole niin paljon rahoja tai
luottoa, että voisi toimittaa palkan, elatuksen ja varusteet niille
työmiehille, jotka näkevät nälkää ja rappeutuvat kaduillamme — sillä
rahankin omistavat yksityiset.
Tuosta vieraamme kovin hämmästyisi. "Minkätähden teillä on omistajia?"
kysyisi hän.
Me luultavasti huomaisimme vastaamisen vaikeaksi.
"Minkätähden annatte maan olla omistajien käsissä?" jatkaisi hän.
"Ettehän salli yksityisten omistaa ilmaa. Ja nuo tiilikivet ja hirret,
joihin ette saa koskea, savi ja kulta, jota tarvitsette, kaikki
ovat peräisin maasta — vielä vähän aikaa sitten ne eivät kuuluneet
kenellekään!"
Te sanotte hänelle jotakin epämääräistä yksityisomaisuudesta.
"Mutta minkätähden on niin laita?"
"Jonkun täytyy ne omistaa."
"Hyvä, omistakoon ne valtio ja käyttäköön niitä yleiseksi hyväksi. Se
omistaa tiet, se omistaa rannikot ja aluevedet — ja ilmaa ei omista
kukaan!"
Jos alatte selittää asioita historiallisesti, joudutte aivan pian
vaikeuksiin. Havaitsette, että niinkin äskeisenä aikana kuin
läänityslaitoksen vallitessa — ja sehän vallitsi niin sanoaksemme vielä
eilen — valtiota edustava kuningas piti maata valta-alueenansa ja
että nykyisten omistajien esi-isät olivat vain hallintoviranomaisia,
jotka suorittivat kaikenlaisia julkisia palveluksia ja saivat siitä
kaikenlaisia etuoikeuksia. He ovat lopettaneet palveluksensa ja
pitäneet maan ja etuoikeudet, siinä kaikki.
"Minä alan ymmärtää", sanoisi vieraamme tuon selvittyä, "teidän
maailmaanne lumoo eräs liioiteltu aate, se nurinkurinen ajatus, että
kaiken maailmassa tulee kuulua yksityiselle omistajalle. Selvää on,
ettette voi päästä eteenpäin ollessanne tuon lumouksen alaisina!
Niin kauan kuin tuo yksityisomistus vallitsee kaikkialla, olette
auttamattomissa. Te jaoittelette maanne ja aineksenne kaikenlaisiin ja
kaikenkokoisiin osiin jättäen ne noiden monilukuisten vastuuttomien
pikkuhallitsijoiden haltuun, annatte kaikkien tarvitsemiemme varojen
hajautua toisen pienen omistajaryhmän keskuuteen ja voitte ilmeisesti
saada heidät työskentelemään yleisten tarkoitusten hyväksi ainoastaan
mutkikkaalla, vaivalloisella ja suuria kulunkeja aiheuttavalla
tavalla. Mitäpä syytä heillä olisikaan niin menetellä? He ovat varsin
tyytyväiset oloonsa sellaisenaan. Mutta jos yhteisö kokonaisuudessaan
olisi sitä mieltä, että tuo maata ja luonnollisia asioita koskeva
yksityisomistuksen aate on pelkkää lorua — ja se on pelkkää lorua
— niin ajatelkaahan, mitä kaikkea voisitte saada aikaan nyt, kun
käytettävinänne ovat kaikki tieteen teille suomat uudet voimat ja
tiedot. Te voisitte muuttaa kaikki kaupunkinne puutarhakaupungeiksi,
lopettaa asuntokurjuuden, poistaa savuisen ilman — — —"
"Hiljempaa!" täytyisi minun keskeyttää. "Jos puhutte asioista, jotka
ovat selvästi mahdollisia nykyisessä maailmassa, niin nimittävät teitä
haaveksijaksi ja utopistiksi!"
Eräs seikka olisi joka tapauksessa siten selvinnyt, että
yksityisomistajien pieni joukko vaatimuksineen on estämässä kaikkea
tehokasta yhteistoimintaa sekä asunto-olojen että kaiken muun
samanlaisen yleishyödyllisen toiminnan alalla. Tässä suoritettava
todellinen työ edellyttää erään aatteen, tuon omistusaatteen
muuttamista, sen muovaamista sellaiseksi, ettei se enää ehkäise elämän
järjenmukaista kehittymistä, ja juuri sitä kokee sosialisti saada
aikaan.
2.
Se johtopäätös, että väestömme suuren enemmistön inhimilliset
asunto-olot tekee mahdottomaksi joka askelella esiintyvä yksityisen
omistajan kielto, on sovellettavissa melkein mihin tahansa
yleishyödylliseen toimintaan. Joitakin aikoja sitten kirjoitin Fabian
Societylle pienen jalkineita koskevan tutkielman[4] ja lainaan
enemmittä puolusteluitta tähän siitä kappaleen. Tässä tutkielmassa
huomautin ensinnäkin, kuinka kehnot, epäterveelliset ja epämukavat
ihmisten jalkineet ovat — kuten voi havaita missä hyvänsä köyhässä
kaupunginosassa, ja kysyin, mistä johtuu, että asiat ovat niin
epätyydyttävällä kannalla, vaikka maailmassa on yltäkyllin nahkaa ja
yltäkyllin työntekijöitä.
3.
Vierastamme ei hämmästyttäisi ainoastaan sosiaalista toimintaamme
ehkäisevä järjestelmä, joka jättää kaikki yksityisyritysten varaan;
häntä hämmästyttäisi myös suunnaton tuhlaus. Hän näkisi kaikkialla
asioita kaksittain ja kolmittain; jokaisen pikkukaupungin valtakadun
varrella hän huomaisi kolme tai neljä teurastajaa — jotka useimmat
myyvät Uuden Seelannin lampaanlihaa ja Argentiinan naudanlihaa
englantilaisena — viisi tai kuusi sekatavarakauppiasta, kolme
neljä maitomyymälää, pari suurta kangaskauppaa, kolme neljä pientä
muotikauppaa ja kalamyymälää, kaikki erittäin köyhiä ja verrattain
kehnoja, useimmat velkaantuneita, kaikki apulaiset epävarmassa
asemassa ja liian alhaista palkkaa nauttivina. Ja hän huomaisi,
että kaikesta tästä runsaasta kilpailusta huolimatta jokainen, joka
suinkin voi, kaikki todella varakkaat henkilöt, ostavat enimmän osan
ravintoaineitaan ja vaatetavaroitaan suurista Lontoon liikkeistä.
Mutta minkätähden ryhtylsinkään kirjoittamaan uusia todisteita, kun on
olemassa Elihun klassillinen tutkielma,[5] johon voin vedota.
"Huomatkaa, kuinka yksityisliikkeet toimittavat maidon kadun varrella
sijaitseviin taloihin. Puoli kahdeksan aikaan aamulla tulevat kolisten
maitorattaat, tuovat maitoa erääseen taloon ja poistuvat. Puoli
tuntia myöhemmin tulevat toiset rattaat, tuovat maitoa, ensin kadun
tällä laidalla olevaan taloon, sitten toisella laidalla sijaitsevaan,
kunnes seitsemän taloa on saanut, mitä tarvitsee, ja poistuvat sitten.
Seuraavien kolmen tai neljän tunnin aikana ilmaantuvat vielä neljät eri
rattaat vaihtelevin väliajoin, tuoden maitoa toiseen ja toiseen taloon,
kunnes vihdoin, keskipäivän lähestyessä, tehtävä on suoritettu ja kadun
varrella sijaitsevat talot varustettu maidolla.
"Näiden eri maidonjakajien käyttelemä aika on suunnilleen tunti ja
neljäkymmentä minuuttia, tarkoitukseen tarvitaan kuusi miestä ja kuusi
hevosta, ja rattaat kolisevat toinen toisensa jälkeen koko piirissä
suurimman osan päivää samaan säännöttömään ja merkilliseen tapaan."
4.
Kuviteltu vieras ei luultavasti voisi ollenkaan käsittää,
minkätähden emme heti luovu tuosta haitallisesta ja vahingollisesta
yksityisomistuksen periaatteestä, kumoa maanomistajiemme omistusvaltaa
ja niin edespäin niin sievästi kuin mahdollista ja ryhdy toteuttamaan
kollektiivista asunto-olojen järjestystä. Ja sitten hänestä olisi
kaiketi sanottava: "Poistuu ihmeissään."
Tuo olisi kumminkin vain varsinaisen väittelyn alku. Moisiin asioihin
paremmin perehtynyt sosialismin vastustaja voi esittää varsin lukuisia
ja päteviä huomautuksia nykyisen järjestelmän puolustukseksi.
Hän voi väittää, että nykyinen asiainjärjestys, vaikka se toisinaan
onkin yhtä tuhlaileva kuin luonto kutua ja siitepölyä levittessään,
sointuu monessa suhteessa merkillisesti ihmisluonnon heikkouksiin.
Omaisuuden aate on kuolevaisen mielen omaehtoinen tuote; lapset
kehittelevät sitä lastenkamarissa ja puolustavat kiihkeästi
käsitteiden "minun" ja "sinun" välillä vallitsevaa eroa, jonka
laajempi soveltaminen maahan, maanalaisiin tuotteisiin ja villeinä
tavattaviin vapaisiin olioihin erittelyn osoittamasta joltisestakin
järjettömyydestään huolimatta on joka tapauksessa ollut omituisen
sovelias ihmiskunnalle.
Tämä kaikki olisi ihailtavan järkevää. Voi tuskin olla epäilystäkään
siitä, että yksityisomistus on menneinä aikoina tuonut inhimilliseen
edistykseen aineksia, joita siihen eivät olisi voineet tuoda mitkään
muut keinot. Se on sallinut yksilöiden erikoisissa olosuhteissa
koetella uusia menetelmiä ja uusia välineitä, joita yhteisön äly
sellaisenaan ei olisi keksinyt. Kaikista puutoksistaan huolimatta
on nykyinen individualistinen järjestelmämme sekä alkukantaisten
heimojen kommunismiin että myöskin keskiaikaisen läänityshallituksen
persoonalliseen ja suuressa määrin oppimattomaan silmälläpitoon
verraten varsin tehokas työmenetelmä. Sosialistin ei mielestäni
tarvitse olla ristiriidassa historiallisten tosiasioiden eikä
inhimillisen luonnon kanssa. Hän vain väittää, että yksityisomaisuus
on pelkkä vaihe, joskin epäilemättä välttämätön vaihe, inhimillisessä
kehkeytymisprosessissa. Maailma on tarvinnut yksityisomistusta
(kuten sanoo Lester F. Ward[6]) aivan samoinkuin se aikoinaan
tarvitsi orjuutta harjoittaakseen miehiä ja naisia maanviljelykseen
ja teollisiin tottumuksiin ja samoinkuin se tarvitsi itsevaltaisia
kuninkaita, jotka liittivät keskenään sotakannalla olevat heimot
kansoiksi ja kansat valtakunniksi, rakensivat valtateitä, lopettivat
yksityisen sodan ja perustivat lain aatteen sekä omaa heimoa kauemmaksi
ulottuvan lojaalisuuden. Mutta toisaalta hän väittää, että samoinkuin
Länsi-Eurooppa on jättänyt taakseen orjuuden ja itsevaltiuden (joka on
kansallista orjuutta) siirtyen perustuslaillisuuteen, samoin olemme
nyt jättämässä taaksemme sen kauden, jolloin maa, ainekset ja ravinto
olivat yksityisomaisuutta. Syynä tähän menettelyymme ei ole, että sen
hylkäämme, vaan se, että olemme käyttäneet sen loppuun, olemme oppineet
sen opetettavat ja voimme nyt siirtyä korkeampaan ja hienompaan
järjestelmään.
Tässä kohden sosialismin vastustajalla olisi vähemmän menestyksen
mahdollisuutta. Hänen todistettavanaan ei olisi ainoastaan, että
yksityisomistus on ollut menneinä aikoina käytännöllinen ja oikeutettu
— minkä monet sosialistit myöntävät yhtä mielellään — vaan että
se on inhimillisten menetelmien kruunu ja täydellisyys, minkä
sosialisti ehdottomasti kieltää. Yleisesti vallitseva yksityisomistus,
yksilöllisen itsehallinnon äärimmilleen kehitteleminen ja valtion
toiminnan rajoittaminen vain poliisitoimeen johtui välttämättömänä
seurauksena edistystä vierovan, dogmaattiseen kirkkoon liittyvän
arvovaltaisen läänitysjärjesteimän luhistumisesta. Se kehittyi
huippuunsa kahdeksannellatoista vuosisadalla, jolloin eräät vankilat
ja pakkotyölaitoksetkin olivat yksityisten yrittäjien hallussa,
jolloin ihmiset laskivat liikkeeseen omaa rahaa, rahamerkkejä,
ja sotilasrykmenttien pestaaminenkin jätettiin yksityisille
urakoitsijoille. Sosialisti väittää, että se oli pelkkä vaihe
vanhan sosiaalisen rakennuksen purkamistyössä, vanhan aatekehän
raukeamista, jonka täytyi tapahtua ennen uutta rakentavaa ponnistusta.
Maanomistuksessa, kaikenlaisessa omaisuudessa, kaikenlaisissa
liiketoimissa ja yleisessä toiminnassa samoinkuin eristetyssä
perheessäkin alkaa entinen erillisyys ja riippumattomuus väistyä uuden
synteesin tieltä. Vaikka yksityisomistuksen aate onkin yhä vielä
sivistyksemme johtavana aatteena, se ei kumminkaan vallitse läheskään
yhtä ehdottomasti kuin ennen. Se heikontuu ja horjuu sosiaalisen
välttämättömyyden auttamattomien vaatimusten edessä — ilmeisesti meidän
nähtemme.
Sosialisti voisi vedota paljoa useampiinkin yksityisomistusta
rajoittaviin lakeihin kuin osoittaessaan perheenpään entisen ylivallan
rajoittamista. Ensinnäkin hän voisi viitata niihin lakeihin ja
asetuksiin, jotka estävät maanomistajaa tekemästä omaisuudelleen,
mitä hyväksi näkee, rakennussäännöstelyihin, palstoitusta koskeviin
säädöksiin ja muuhun sellaiseen. Lisäksi tulee suuri määrä tehdas-
ja teollisuuslainsäädäntöä, tarkastavaa, ohjaavaa, estävää; koneiden
suojalaitteiden pakollinen käyttö, joka terveyden, oikeuden ja yleisen
välttämättömyyden vuoksi rajoittaa omistajan vapaata sopimuksentekoa
työväen kanssa. Hänen liikeyrityksensä toimivat nykyjään sellaisten
rajoitusten alaisina, joista hänen isoisällään ei ollut aavistustakaan
— vaarattomatkin voittoa lisäävät väärennykset ovat kielletyt!
Seuraava ja vieläkin merkittävämpi seikka on se, että ilmeisesti
tahdotaan säilyttää yleisomistuksen hallussa paljon sellaista, mikä
aikaisemmin olisi ehdottomasti joutunut yksityisomaisuudeksi. Niin
olivat kuningatar Viktorian hallituskauden keskivaiheilla vesi- ja
kaasulaitokset, rauta- ja raitiotiet välttämättä yksityisliikkeitä,
uuden yksityisomaisuuden lähteitä; nyt sitävastoin sellainen
asiaintila on pikemmin poikkeus kuin sääntö. Kaasu- ja vesilaitokset
ja rautatiet ovat olleet voittoa tavoittelevien yksityisomistajien
hoidossa, sähkövalo ja -voima, uudet raitio- ja rautatiet sitävastoin
kuuluvat yhä lukuisammin yhteisöille, jotka pitävät niitä yllä
yhteiseksi hyväksi. Jokainen, joka tämän kirjoittajan tavoin matkustaa
säännöllisesti Lontooseen South-Eastern Companyn ("Kaakkoisyhtiön")
harvojen ja epätäsmällisten junien likaisissa ja täyteenahdetuissa
vaunuissa, ja siirtyy niistä Lontoon kunnallishallinnon alaisiin
puhtaisiin, nopeisiin, taajaan liikkuviin, sanalla sanoen
"sivistyneisiin" sähkövaunuihin, ei voi olla myöntämättä arvoa ja
merkitystä tälle yksityisomistajan syrjäytymiselle yhteishyvän tieltä.
Sosialisti tehostaa, että kaikki nämä seikat ovat vain aloittelua. Ne
viittaavat uuteen sosiaalisen kehityksen vaiheeseen, jossa yhteisäly
ja yleisen palveluksen tunto vaatii otettavaksi yhteisön haltuun
apukeinoja, voimia, yrityksiä, yhä luottavammin, kunnes lopulta
yksityisomistus ja yksityiset liikeyritykset korvataan kollektiivisella
omistuksella ja toiminnalla elämän yleisen liikkeen koko alueella.
5.
Varsin moniin julkisiin toimintoihin nähden voidaan todistaa, että
yksityisomistus nykyisissäkin oloissa tuhlaa suunnattoman paljon
esiintyen silti tehottomana. Se pyrkii välttämättä saamaan voittoa,
yrittää välttämättä tehdä niin vähän kuin suinkin ja saada niin paljon
kuin suinkin. Koko Kentin kreivikunnan vaurautta haittaa kahden
huonostihoidetun ja yritteliäisyyttä puuttuvan rautatieyhtiön yhtymä,
jolla ei ole pääomia uutta kehitystä varten ja joka kiristää ulos
epävarman osingon vähentämällä menojaan.
Olen tullut näkemään tämän järjestelmän varsin läheltä enkä voi
kuvitella Turkin tai Persian länsipuolella yhtäkään valtion liikettä,
joka pikaisestikin silmätessä tarjoaisi sellaisen luhistumisen ja
tehottomuuden näyn. Kaakkoisyhtiön Seabrookissa omistama alue on
suurimman ajateltavissa olevan kykenemättömyyden murheellinen kuva;
sen epäonnistumisen näkee jo peninkulman päähän, se on pelkkää
varojen tuhlausta: eräässä kulmassa sijaitsevaa alkiotilassa olevaa
kurjaa hökkeliryhmää suojaa meren aalloilta merkillinen, jo osittain
rappeutunut pato.
Tänään (marraskuun 4 p:nä 1907) KaakkoisyhtiÖn osakkeiden hinta on 65,
Lontoon, Chathamin ja Doverin osakkeiden 10 — kaunopuheinen todistus
siitä, kuinka arkamieliset ovat omistajat, jotka nyt vastahakoisesti
pitävät kiinni tästä pettymyksiä tuottavasta monopolista. Tästä
tavallisen osakkeenomistajan köyhtymisestä huolimatta puheenaoleva
rautatieyhtiö kuitenkin on ilmeisesti maksanut aikaisemmin liian
paljon voittoa tehokkuuden kustannuksella; liikkuva kalusto on
vanha ja rappeutunut — suurelta osalta nykyaikaisen mittakaavan
nojalla arvosteltuna kerrassaan inhoittava — junia on vähän, ja
paikallisasemilla tapahtuva toisille raiteille siirtäminen aiheuttaa
riittämättömien sivuraiteiden ja riittämättömän henkilökunnan vuoksi
alinomaista liikenteen epäsäännöllisyyttä, jota vielä lisäävät
aikatauluissakin näkyviin tulevat johtovirheet. Junat eivät ole hyvin
suunnitellut, yhteys haararatojen kanssa on usein äärimmäisen huonosti
hoidettu. Palvelus on yksityiskohtiaan myöten kehnoa. On pikemmin
poikkeus kuin sääntö,, että lipunmyyjä voi aamulla vaihtaa viidenpunnan
setelin, ja pieneksi merkiksi siitä, missä hengessä koko koneistoa
hoidetaan, kelpaa hiljattain tekemäni huomio, että saman yhtiön
raitiovaunujen konduktöörit Hythessä aloittavat päivätyönsä ilman
vähintäkään vaihtorahaa. Äskettäin putosi Charing Crossin aseman katto
alas — pelkän rappeutumisen vuoksi... Kokonainen rikas kreivikunta on
nyt toivottomassa lamaustilassa tämän yksityisliikkeen kuristuksen
alaisena, kaupungit eivät kasva, ja liike-elämä virtailee hitaana.
Mikään maailman väestö ei sietäisi sellaista menettelyä minkään
vastuullisen julkisen liikkeen taholta. Koko johtokunta saisi lähteä jo
ensi vaaleissa. Ajateltakoon, miten olisi käynyt, jos Charing Crossin
asema olisi ollut Lontoon kaupungin omaisuutta kolme vuotta sitten.
Mutta yksityisomistuksen vallitessa ei nähtävästi käy asioita paremmin
järjestäminen. Osakkeenomistajat ovat hajallaan ja voimattomat, ja
heidän yhteisenä pyrintönään on estää osakkeiden hintaa alenemasta,
koituipa siitä yleiselle menestykselle millaista vahinkoa tahansa.
Mainittu rautatieyhtiö on vain eräs silmiinpistävä esimerkki
yksityisomistuksen yleisestä kelvottomuudesta yleiseen palvelukseen.
Melkein kaikki Britannian rautatieyhtiöt ovat nyt, suuremmassa tai
vähemmässä määrässä, samanlaisen rappeutumisen alaisina. Vuodet,
joina on kiskottu korkeita voittoja, jaettu suuria osinkoja, ovat
jättäneet ne tulemaan toimeen vanhojen asemarakennusten, vanhan
liikkuvan kaluston, vanhan henkilökunnan, huonojen tottumusten
ja vähentyvän lainaamiskyvyn varassa. Ainoastaan muutamat näistä
liikkeistä ovat jotenkin yrittäneet seurata kehitystä ja käyttää
uusia keksintöjä. Nyt, melkein joka taholla ilmenevän edistyksen
aikana on silmiinpistävää, millaisessa lamaannustilassa Britannian
yksityisradat ovat. Matkustajalla on nyt vähemmän mukavuutta kuin
1880, sillä tungos on nykyjään suurempi ja junain nopeutta, tasaista
liikkumista ja turvallisuutta ei ole lisätty moniin vuosiin. On
matkustettava likaisessa vaunuosastossa, joka on pimeän tultua
niin huonosti valaistu, että lukeminen on mahdotonta, ja yltä
päältä vetoinen. Talvisaikaan on ainoana lämmönlähteenä liian usein
vain kulunut jalanlämmittäjä, jonka käyttämisestä matkustajat
tuimasti taistelevat. Huomiokykyinen henkilö ei voi olla ihmeekseen
havaitsematta — varsinkaan, jos palaa Sveitsin ja Saksan valtion
radoilla tekemältään matkalta — kuinka kehnostipuetuilta näyttävät
useat asemamiehet ratojemme varrella — he edustavat vuoden 1848
tienoilla kunnolliseksi katsottua vaatetustapaa — kuinka surkeilta
monet asemarakennukset ja kuinka kaikkialla vallitsee siivottomuus,
jonka radan sähköistäminen voisi poistaa. Ei ole hyvä pudottaa kääröä
meikäläisen junan tyynylle, sillä siitä nousee sanomaton pöly; käärö
on laskettava siihen hellävaroen. Ajateltakoon vielä täyteensullottuja
esikaupunkien junia, jotka kiertävät kaikkia taajoja väestökeskuksia,
ajateltakoon tehotonta tavarain ja pakettien kuljetusta, joka haittaa
paikallisen kauppiaan liikettä kaikkialla. Yksityisliikkeiden omistamat
ratamme ovat niinmuodoin sekä takapajulla olevan mukavuuden että kehnon
tehokkuutensa vuoksi yksityisomistuksen auttamattomaksi häpeäksi.
Nykyinen järjestys estää niitä kaikkia kerkeästi soveltamasta tieteen
niille tarjoamia parempia laiteita, sähkövoiman käyttöä, sähkövaloa ja
muuta sellaista, ja minusta tuntuu erittäin uskottavalta, että maailman
viimeiset höyryveturit ja öljylamput tullaan löytämään Ison-Britannian
eteläradoilta. Kuinka voisivatkaan liikkeet lainata rahoja osakkeiden
ollessa mainitsemassani hinnassa, ja kuinka he voisivataan tehdä
mitään, elleivät saa uutta pääomaa?
Rautateitämme vallitseva voitonhimon periaate suuntaa asiat aivan
toiselle taholle: yritetään saada monopolikseen pienempikin liikenne
vastustamalla pienten ratojen kehitystä ja pitämällä mukavuuden, kunnon
ja puhtauden tasoa alhaisena. Niistä suurista ja välttämättömistä
sosiaalisista parannuksista, joita voitaisiin saada aikaan lisätyn
ja huokeamman, tieteellisesti suunnitellun liikenteen, puutarha- ja
peltotuotteiden keräämisen ja kuljettamisen nojalla, yksityisomistajan
filosofia nähtävästi ei mitään välitä. Sellaiset toimenpiteet
luultavasti eivät maksaisi vaivaa, ja siihen asia päättyy; se seikka,
että niistä olisi yhteisölle valtava hyöty, ei hetkeksikään johdu hänen
ajatustensa kehään.
On aivan varmaa, että seuraavan vuosikymmenen kuluessa ja kuluttua
Britannian rautatieliikenteen rappeutuminen ja takapajulle jääminen,
joka on nykyisissä oloissa välttämätön (nopeudessa ja mukavuudessa
ovat mannermaan rautatiet jo aikoja sitten jättäneet ne taakseen),
säästäväisyyssyistä alinomaa kehnontuvat kiskot ja rappeutuvat asemat
ja sillat sekä niiden luultavasti aiheuttamat lukuisammat onnettomuudet
ja vihdoin tästä liikenne-elämän estymisestä koituva Britannian
taloudellisen kehityksen tyrehtyminen tulevat olemaan sosialistiselle
aatteenlevittämiselle suunnattoman tärkeät yksityisomistusta koskevana
havainto-opetuksena. Italiassa olot jo ovat kehittyneet välttämättömän
huippukohtansa ohi, ja valtio kokee nyt parhaansa mukaan saada
järjestyksetöntä, huonosti varustettua ja hoidotonta rautatieverkkoa,
yksityisliikkeiden jättämää perintöä, siedettävään työkuntoon.
6.