vanhempien aineellisesta avustamisesta, ei kumminkaan pidä otaksua,
että koko asia perustuu yksinomaan laiminlyötyjen, puutteellisesti
ruokittujen, kasvatusta vaille jääneiden ja puutteen rasittamien
lasten huomioonottamiseen. Sellaisia lapsia löytyy varmaan meidän
päivinämme maailman jokaisesta sivistysmaasta satojatuhansia ja
miljooniakin, mutta vielä paljoa tärkeämpää on ottaa huomioon
ne verrattomasti lukuisammat vanhemmat, jotka eivät laiminlyö
velvollisuuksiaan, ne tavalliset ihmiset, väestömme suuri enemmistö,
välttävästi työhönsä perehtyneet työmiehet tai kohtuullisen
hyvinvoivat virkailijat, kansan keskiluokka, ne kaksi-, kolme- ja
neljätuhatta puntaa vuodessa ansaitsevat perheet, joiden vanhemmat
uurastavat ja tyytyvät kieltäymyksiin, koska rakastavat lapsiaan, ja
saavatkin ne moitteettomasti hoidetuiksi, välttävän hyvin kasvamaan,
tekevät heistä kunnollisia ja älykkäitä tulevaisuuden palvelijoita.
Ajateltakoon, kuinka suunnattoman väärämielisesti me heitä kohtelemme,
kuinka nykyaikainen valtio sellaisenaan käyttää hyväkseen heidän
vaistojaan, heidän kiintymyksiään, heidän velvollisuudentuntoaan ja
itsekunnioitustaan saadakseen heidät ilmaiseksi suorittamaan kaikkein
suurimman sosiaalisen velvollisuuden.
Kun näet kaikkein kovaosaisimmat lapset nauttivat ainakin poliisin
ja kouluntarkastajien suojelusta ja kehnommat vanhemmat saavat
kaikenlaista julkista ja puolittain-julkista avustusta, väestömme
keskimäärä sitävastoin on yhä samassa asemassa kuin perhekunnat
sata vuotta sitten: he eivät saa maailmmaa vastaan taistellessaan
minkäänlaista tukea. Aivan riippumatta siitä, kuinka hyvin
ammattitaitoisen työmiehen tai pienen liikemiehen koti on hoidettu
— vaimo on voinut kasvattaa lapsensa erinomaisesti, he voivat olla
puhtaita, voimakkaita, kohteliaita, älykkäitä — he kaikki sortuvat
puutteeseen, jos mies joutuu työttömäksi tai kärsimään liikkeen
epäonnistumisesta tai kaupallisesta pulasta tai sattuu kuolemaan
vakuuttamattomana. Sellainen henkivakuutus, jonka he voivat pitää
voimassa — ja vaaditaan peloittavan korkeat vuosimaksut, jotta tulot
pysyisivät ennallaan leivänansaitsijan kuoltua — on välttämättä
toimitettava yksityisessä vakuutuslaitoksessa, jonka rehellisyydestä
ja maksukyvystä ei ole olemassa riittäviä takeita. Useimmissa
pienissä vakuutusliikkeissä ovat asiat niin järjestetyt, että
säästäväiset köyhät joutuvat petetyiksi ja maksamaan suunnattoman
paljon liikaa. On kuulunut huhuja, ja luullakseni liiankin
todenperäisiä, eräistä yhtiöistä, joiden varassa monien työväestöön
kuuluvien perheiden vähäinen taloudellinen turvallisuus lepää.
Ala- ja keskiluokkaan kuuluvien perheenisien täytyy tallettaa
lisäansionsa ja säästönsä ollenkaan tuntematta niiden suurten ja
usein kerrassaan häikäilemättömien rahamiesten temppuja, jotka
sääntelevät hintatasoja. Rakentaessaan tai kauppaa tehdessään hän
toimii pienenä rahansijoittajana, maksaa korkeimman hinnan ja saa
vähimmän voiton. Puolet maailman suurliikkeistä on rakennettu pienten
säästäjäin menettämäin talletusten varaan — tähän seikkaan palaan
vielä tuonnempana. Monien henkilöiden puheista päättäen voisi luulla
sosialismin tahtovan ryöstää säästävältä, uutteralta mieheltä hänen
säästönsä, mutta todellisuudessa on laita niin, ettei hänen säästöjänsä
voida ryöstää mitenkään järjestelmällisemmin kuin nykyisissä oloissa.
Postisäästöpankkia lukuunottamatta ei ole missään varmuutta — ei
edes kunnianarvoisissa kultareunaisissa "consoleissa", vakautetuissa
valtionobligatioissa, jotka viimeisten kymmenen vuoden kuluessa
ovat alentuneet 114:sta 82:ta alemmaksi. Ajateltakoon, mitä joutuu
kokemaan hyväätarkoittava säästäväinen kansalainen, joka sijoitti
säästönsä näihin arvopapereihin ja nyt huomaa hävinneensä, kun ei ollut
oivaltanut kaivaa säästäjään maahan. Useimmat miehet säästävät vaimoa
ja lasta varten; valtiomme ei ainoastaan ole kykenemätön suojelemaan
häntä temppuilevaa rahamiestä vastaan, vaan välttää tahallaan kilpailua
pankkiirin, vakuutusasiamiehen ja keinottelijan kanssa. Keski- tai
käsityöläisluokan perheenisä ei voi mitenkään välttää rahamiehen
mahtia, taata kotinsa turvallisuutta eikä lastensa kasvatusta.
Kaikkia vanhempia, rikkaimpia luokkia lukuunottamatta, vaivaa ja
masentaa tämän yksityisen seikkailumaailman yleinen epävarmuus,
ja hänen yrityksensä tehdä parhaansa lasten hyväksi joutuvat joka
askelella häpeään. Ellei hänellä ole lapsia, hän voi kuluttaa kaikki
tulonsa omaksi hyödykseen ja huvikseen, tarvitsee vain pienen asunnon,
ei maksa mitään koululle, vähemmän lääkärille, vähemmän kaikista
elämän tarpeista, ja häntä verotetaan vähemmän: hänen tuloveronsa on
sama, ei korkeampi, hänen vuokransa, muut veronsa, talouslaskunsa ovat
pienemmät...
Valtio ei edes tahdo auttaa häntä saamaan siedettävää kotia,
terveellistä ruokaa, tarpeellista polttoainetta niitä uusia kansalaisia
varten, joita hän sille kasvattaa. Hitaasti heräävä valtio näyttää
meidän päivinämme jossakin määrin huolehtivan kaikkein alimman
luokan asunto-oloista, ja tätä huolehtimista yllyttävät ja tukevat
sellaiset kauniit hyväntekeväisyystoimenpiteet kuin esimerkiksi
Peabodyn, mutta kukaan ei asetu auttamaan kaksisataa puntaa vuodessa
ansaitsevaa miestä, joka ponnistelee voidakseen suorittaa armottoman
korkeata vuokraansa. Kaikesta, mitä tarvitsevat lapset, joita hän
pyrkii kasvattamaan kelpo miehiksi ja naisiksi, hänen täytyy maksaa
veroa omistajain hyödyksi, hänen on pakko tyydyttää yksityisyritysten
tylsäjärkistä ahneutta.
Valtio ei edes tahdo pidettävän huolta siitä, että tälle väestöluokalle
rakennetaan mukavia, terveellisiä koteja; jos hän haluaa saada
niin alkeellisen mukavuuden kuin kylpyhuoneen, hänen täytyy maksaa
erikoista veroa vesilaitoksen osakkeenomistajille; kaasu on laadultaan
mahdollisimman halpaa ja hinnaltaan niin kallista kuin suinkin; leipä
ja maito, joiden laatua sääntelevät kysynnän ja tarjonnan lait,
ovat mahdollisimman vähän terveelliset; kivihiililiike kohottaa
sydäntalvella hinnan kohtalokkaan korkeaksi. Hän ostaa kelvottomia
shoddy-vaatteita ja ruskeasta paperista valmistettuja jalkineita.
Muullaisten hankkiminen on melkein mahdotonta miehelle, joka ansaitsee
kolmesataa puntaa vuodessa. Hänen sanomalehtensä, joita kannattavat
ilmoittajat ja rahamiehet, tahtovat salata tätä yhdenmiehentaistelua
omistavien yhteenliittyneitä voimia vastaan ja huutavat alinomaa hänen
korvaansa, että ainoa haitta on kunnallinen verotus, että hänen ainoana
pelastuksenaan on "pitää verot alhaisina" — ne "verot", joiden nojalla
joka tapauksessa pidetään kunnossa hänen kulkemansa tiet, huolehditaan
yleisestä järjestyksestä kaduilla, annetaan hänelle aukeita paikkoja
pikkulapsien leikkitanteriksi ja avustusta lasten kouluttamisessa
ja joiden muodostaman taakan hän voisi jossakin määrin älykkään
poliittisen toiminnan nojalla helposti siirtää omilta hartioiltaan
pääoman ja maanomistajain leveäin hartiain varaan.
Joskaan kunnollisen ammattitaitoisen käsityöläisen ja keskiluokan
perheenisän lapset eivät joudu kärsimään niin ilmeisesti kuin köyhemmät
lapset, niin heidän vanhempansa kärsivät sitä enemmän kiduttavan pelon,
raadannan, puutteen ja pettymysten vuoksi. Ja tämän luokan lapsetkin
kärsivät.
Heidän kärsimyksensä ei ole niin tuimaa ja dramaattista, mutta kenties
vieläkin murheellisempaa. He eivät kuole yhtä helposti varhaisimpina
ikävuosinaan, mutta useat heistä joutuvat täysikasvuisina viettämään
surkeata ja puutteenalaista elämää; Britanniassa heidän luokkansa on
yhä erinomaisen vajavaisesti kasvatettu — monet käyvät kelvottomissa,
puutteellisella opettajistolla ja huonoilla opetusvälineillä
varustetuissa yksityiskouluissa — heidät lähetetään liikkeisiin liian
aikaisin, usein neljän- tai viidentoista vuoden iällä, ja heistä tulee
konemaisia, "nuhteettomia" palkkaorjia, jotka eivät ymmärrä, mitä
tekevät. He voivat siten toistaiseksi väistää puutteen ja kurjuuden,
mutta eivät kykene väistämään elämän ahdasrajaisuutta ja alinomaista
pelontuskaa. Tarvitaan melkein sankarillista ponnistusta ja uhrausta
vanhempien taholta, jotta he voisivat saavuttaa jotakin parempaa.
Selvää on, että mitä paremmin keskiluokan vanhemmat palvelevat
valtiota pitämällä huolta lapsistaan, sitä huonomman palkan se siitä
saavat, sitä heikommin ovat turvatut, sitä ankarampaan raadantana ja
pelonalaisuuteen tuomitut. Onko siis ihmekään, että tässä paremmin
toimeentulevassa, mutta myös hienostuneemmassa ja vaativammassa
luokassa, ammattitaitoisten käsityöläisten ja keskiluokan jäsenten
keskuudessa, ilmenee valtion kannalta katsoen jotakin tuhoisampaa kuin
alempien tasojen kurjuus, epätoivo ja laiminlyönti, nimittäin varsin
ilmeistä lasten lukumäärän rajoittamista? Kaikkein köyhimmillä on
yhä vielä paljon lapsia, jotka kuolevat tai kasvavat alamittaisiksi,
rammoiksi tai puoli-villeiksi, mutta se keskimäärä, joka kykenee
ponnistellen ja uhrautuen kasvattamaan sangen kunnollisia ja
hyvinvarustettuja jälkeläisiä ja tajuaa nuorten menestyksen ja onnen
vaatimuksia, osoittaa yhä vähenevää halua suuren perheen perustamiseen;
sen perhekunnat muuttavat neljä, kolme, kaksi henkeä käsittäviksi, ja
ne tapaukset, joissa ei ole yhtään lasta, käyvät yhä yleisemmiksi.
Taistelevan keskiluokan ja ammattitaitoisen käsityöläisluokan vanhemmat
tarvitsevat sosialistien mielestä tukea ja avustusta vielä enemmän
kuin alimman luokan köyhät jo valtiomme ja kansakuntamme säilymisen
turvaamiseksi. Sosialistista ei näytä ainoastaan järjettömältä vaan
naurettavaltakin, että maailmassa, jossa on rajattomat käyttövarat,
jossa kulutetaan valtavia määriä ja käytellään sanomatonta
ylellisyyttä, maailmassa, jossa kahden miljoonan punnan panssarilaivat
ja monen miljoonan omistajat ovat aivan tavallisia, kansan keskiluokan
nousevan polven kasvattamista tarkoittava tärkeistä tärkein tehtävä
jätetään melkein yksinomaan köyhien ja taistelevien naisten
tukemattomien ja ohjaamattomien ponnistusten varaan. Hänestä näyttää
melkein järjettömältä otaksua, että asiain täytyy tai että ne voivat
edelleenkin jäädä sille kannalle.
4.
Se, mitä olen sanonut keskiluokan vanhemmista, soveltuu eräin
sovitteluin kaikkiin ylempiinkin luokkiin, lukuunottamatta sitä, että
monarkiassa vihdoin päädytään valtion kannatuksen varassa elävään
perheeseen — Britanniassa se muodostaa erittäin terveen ja toimeliaan
ryhmän, kuninkaallisen perheen — joka ei ole ainoastaan valtion
tukema, vaan kaikki nykyaikaisen sosialistin vaatimukset ylittäen
valtion ylläpitämäkin. Vanhempain tehokas toiminta nousevan polven
hyväksi, lasten kasvattaminen johonkin yleishyödylliseen, hyvään
toimintaan, kohtaa kaikissa muissa yhteiskunnan tasoissa suunnattomia
esteitä. Perheellisyyttä pidetään yksilön heikkoutena, ja ne, jotka
omaksuvat siitä johtuvan juhlallisen vastuunalaisuuden, joutuvat
joka suhteessa epäedullisempaan asemaan kuin toiset, jotka viettävät
hedelmätöntä elämää, kuluttavat kaiken tarmonsa ja kaikki varansa
turhuuteen ja yhteisöä vahingoittavaan persoonalliseen nautintoon.
Viimeksimainitut, joilla on enemmän joutoaikaa ja runsaammat varat,
määräävät huvien muodot ja sosiaaliset tavat, he "määräävät muodin"
ja voivat elää kopeammin, ylhäisemmin ja huolettomammin kuin lastensa
kasvattamisesta huolehtivat vanhemmat. Tyypillinen brittiläinen ylimys
ei ole vanhempiensa, vaan säätyluokkansa kasvattama, henkilö, joka
tajuaa herkästi sosiaalisia vaikutuksia, mutta ei ollenkaan sosiaalisia
aatteita. Ainoata luokkaa, joka on taloudellisesti kykenevä pitämään
lapsistaan kaikkein parasta huolta, tärvelee tämän mahdollisuuden
kannatteena olevasta varallisuudesta aiheutuva vastuuttomuus. Asia
on sitäkin ilmeisempi Amerikan plutokratian keskuudessa, missä
suunnilleen puolet naisista näyttävät olevan olemassa vain voidakseen
hedelmättöminä korukuvina tuhlata rahaa turhiin asioihin.
Yhteiskunnan rikkaammissa kerrostumissa on epäilemättä jokin määrä
sukuja, joissa hyvä kasvattaminen ja totuttaminen ilmenevät todellisena
perintätapana; esimerkiksi sellaiset englantilaiset suvut kuin
Cecilin, Balfourin ja Trevelyänin tuottavat polvesta polveen yleistä
hyvää harrastavia ja erittäin kykeneviä miehiä. Suvun perintätapa
merkitsee kuitenkin näissä tapauksissa pikemmin erinomaista kuntoa
kuin sosiaalisen edun välttämätöntä seurausta; se on pikemmin
talousjärjestelmämme uhalla kuin sen vaikutuksesta ilmenevä seikka.
On luonnollista, että sellaiset miehet kuin lordi Hugh ja lordi
Cecil, jotka ovat hyvin harjoitetut ja erittäin kyvykkäät, mutta
vailla sitä myötätuntoista mielikuvitusta, joka vapauttaa ihmisen
hänen kasvatuksensa luomista piilevistä pSyykillisistä tottumuksista,
ihannoivat kaikkia maailman perhekuntia pitäen niitä oman olopiirinsä
kaltaisina ja havaiten sosialismin edellyttämät valtion toimenpiteet
hyödyttömäksi, jopa vahingolliseksi ja kiusalliseksikin uudistukseksi.
He ajattelevat — ja pelkäänpä, että tulevat edelleenkin niin
ajattelemaan —, että Englannin muodostavat pelkät onnelliset
Hatfieldit: maakartano-Hatfieldit, huvila-Hatfieldit, Hatfieldit
myymälän yläpuolella ja Hatfieldit tanhuan takana — ja että joukko
kaamean tyytymättömiä henkilöitä yrittää jumalattomasti ja suotta
hyökätä näihin onnen tyyssijoihin ja sekaantua niiden asioihin.
Sellaista unelmaa ei lukijan pidä omaksua. Se on pelkkää harhaluuloa
silloinkin, kun ovat kysymyksessä rikkaat ja todella hyvinvoivat
henkilöt. Nykyisenä aikana ei ole missään yhteiskuntaluokassa
todellista kannustinta hyvin harjoitettujen ja kasvatettujen
kansalaisten tuottamiseen; jokaisen luokan keskuudessa ilmenee
vaikeuksia ja masentavia seikkoja.
Tämä asiaintila, sanoo sosialisti, on sekasortoinen, sen vallitessa
suhtaudutaan välinpitämättömästi valtavaan määrään onnettomuutta
ja puutosta terveyden, tarmon, järjestyksen ja kauneuden aloilla.
Sen sallima nautinto on röyhkeätä hekumoimista lasten ja hyveen
kustannuksella, sen kauneus on kitukuumeista, vääryyden värjäämää
kauneutta, sen onni onnea, joka voi kestää vain sen säilyessä sokeana
suunnattomalle onnettomuuden ja puutteen määrälle. Nykyinen erillisten
ja vailla tukea ja kannatusta elävien perhekuntien järjestelmä pitää
maailman suurta enemmistöä tarpeettoman tuskan, rumuuden ja kurjuuden
kahleissa. Se on saanut tuomionsa ja sen täytyy hävitä.
5.
Kokoan nyt tässä luvussa esitetyt asiat yhtenäiseksi väittämäksi siten
täydentäen sosialismin ensimmäistä tärkeintä yleistystä koskevaa
selostustani.
_Vanhempien yksityisiä yksilöllisiä oikeuksia ja heidän erillistä
lapsiin kohdistuvaa vastuutansa koskevat periaatteet ilmenevät
turmiollisesti liioiteltuina nykyisessä maailmassa. Me emme riittävästi
suojele lapsia huolimattomilta, kelvottomilta, itsekkäiltä tai ilkeiltä
vanhemmilta emmekä riittävästi auta ja rohkaise kelpo vanhempia;
Perhe-elämä on liian suuressa määrässä yksityinen seikkailu, ja
erilliset perhekunnat ovat liian vastuuttomat. Siitä on seurauksena
valtava määrä vältettävissä olevaa puutetta, kärsimystä ja surua, ja
suuri osa nousevaa sukupolvea on typistynyttä, vajavaista, kehnosti
kasvatettua ja kykenemätöntä verrattuna niihin tarmokkaisiin,
harjaantuneisiin ja kauniisiin yksilöihin, joita parempi sosiaalinen
järjestelmä voisi tuottaa._
_Sosialisti on sitä mieltä, että yhteisön kokonaisuudessaan tulee
olla vastuunalainen ja että jokaisen yhteisön jäsenen, olipa hän
naimisissa tai naimaton, olipa hänellä lapsia tai ei, tulee olla
vastuussa jokaisen siihen yhteisöön syntyneen lapsen menestyksestä
ja kasvatuksesta. Tämä vastuuvelvollisuus voidaan uskoa kokonaan
tai osittain vanhemmille, opettajille tai toisille kaitsijoille,
mutta valtio toisin sanoen yhteisön elimöity voima ja äly — on sekä
oikeutettu että velvollinenkin toimimaan ohjaten, tutkien ja välittäen
jokaisen lapsen menestystä haittaavan seikan korjaamiseksi._
_Oikein suoritettu vanhempien työ on sekä palvelus että velvollisuus,
josta ei johdu ainoastaan velvoituksia vaan myöskin vaatimus,
kaikkein suurin, koko yhteisöön kohdistuva vaatimus. Siitä tulee
pitää huolta niinkuin mistä hyvänsä muusta julkisesta palveluksesta;
sitä on kannatettava, palkittava ja tarkastettava jokaisessa täysin
sivistyneessä valtiossa. Ja tämän ei tule tapahtua vanhempien
rakkauden, ylpeyden ja tunnollisuuden syrjäyttämiseksi, vaan sen
lisäämiseksi, rohkaisemiseksi ja ylläpitämiseksi._
6.
Siinä on toinen niistä kahdesta yleistyksestä, joiden varassa
nykyaikaisen sosialismin koko rakennus lepää. Toista yleistystä
tarkastelemme seuraavassa luvussa.
Tähän asti ehdittyään sosiaalisiin kysymyksiin tottumaton lukija
varmaan havaitsee vaikeutta. Hän tietenkin ajattelee, että tässä
esittämiemme muutosten tulee tapahtua maailmassa, joka muuten jää
täysin nykyiselleen kauppiaineen, maanomistajineen, rikkaineen,
köyhineen ja kaikkineen. Hän voi sanoa: "Te puhutte epäilemättä
sangen toivottavasta, mutta samalla kerrassaan mahdottomasta asiasta.
Te vaaditte, että on kasvatettava maan kaikki lapset ja maksettava
ainakin niin paljon, että lapset ja äidit tulevat toimeen. Mutta mistä
maksetaan? Mistä saatte rahat?"
Kysymys on täysin oikeutettu, ja siihen täytyy vastata tyhjentävästi,
jottei koko ehdotelmamme raukene olemattomiin.
Niin johdumme pohtimaan aineellisia keinoja, toisin sanoen sosialismin
"talousoppia". Lukija huomaa aivan pian, että ehdottamamme suuri
sosiaalinen kumous välttämättä edellyttää yhtä laajalle ulottuvaa
liike-elämässä ja teollisuudessa tapahtuvaa kumousta. Molemmat
kumoukset liittyvät itse asiassa kiinteästi toisiinsa, ovat saman
pyörän kiekkoja, ja on tuskin mahdollista, että toinen niistä voi
tapahtua erikseen.
Yhteiskunta epäilemättä tukee kaikkia lapsiansa nytkin, mutta ei
tue niitä valtio-yhteytenä, "kokonaisuutena". Maailman kaikkia
lapsia tukevat kaikki maailman kansat, mutta erittäin epätasaisesti
ja epäsäännöllisesti, monilukuisten pienten yksityisomistajien,
vanhempien, välityksellä. Vanhempien osoittautuessa tehtäväänsä
kykenemättömiksi tulee auttajaksi hyväntekeväisyys ja kunta.
Tarkastellessaan kolmannessa luvussa jo esittämiäni kymmentä
Edinburghin tapausta lukija huomaa, että kahdeksassa tapauksessa
kymmenestä oli puhetta almujen saannista; varsinkin seitsemäs tapaus
saa hänet aavistelemaan sen tehottomuutta. Sellaisen järjestelmässä
tapahtuvan muutoksen, joka vähentäisi (joskaan ei suinkaan hävittäisi)
lasten erikoista riippuvaisuutta vanhemmista — sitä olotilaa, jossa
jokainen lapsi on riippuvainen vanhempiensa erillisen aterian
"paloista" — ei tarvitse välttämättä vähentää maailmasta löytyvän
vehnän, nahkan tai maidon määrää; lapset saisivat edelleenkin leipää,
maitoa ja jalkineita, mutta toisia teitä ja toisessa mielessä. He
voisivat saada entistä enemmänkin. Tuotannon ja jakamisen tulee
ilmeisesti tapahtua toisin ja vastoin sovinnaisia käsityksiä; siinä
kaikki. Järjestelmän voittamisen ei tarvitse vähentää maailmasta
löytyvän ravinnon määrää, päinvastoin: se voi sitä lisätä. Sosialisti
väittää, että hänen järjestelmänsä lisäisi sitä. Hän ehdottaa sellaista
tuotanto- ja jakomenetelmää, sellaista teollisuusolojen ja sovinnaisten
omaisuussuhteiden muuttamista, joka hänen väitteensä mukaan ei suinkaan
vähennä, vaan valtavasti lisää maailman tuotantoa, sekä sellaisia
hallinnollisia muutoksia, joiden samoin uskoo takaavan paljoa oikeamman
ja paremman tuotteiden käyttämisen.
Tätä hänen väitteensä puolta käymme tarkastamaan seuraavassa luvussa.
NELJÄS LUKU
SOSIALISMIN TOINEN TÄRKEIN YLEISTYS
1.
Olemme tarkastelleet nykyiseen asiaintilaan kohdistuvaa sosialistista
kritiikkiä kaikkein tärkeimmässä julkisessa kysymyksessä, nimittäin
nousevan polven menestystä ja kasvattamista koskevassa. Olemme
maininneet tästä kritiikistä johtuvan sosiaalista uudestaanrakentamista
tehostavan yleisen periaatteen. Nyt meidän on ryhdyttävä käsittelemään
keinoja ja välineitä, taloudellista kysymystä. Meidän tulee kysyä,
onko näkyviin loihdittu uusi maailma, jossa koko väestö on hyvin
ruokittu, hyvin puettu, hyvin kasvatettu, sittenkin vain mieluisa
unelma. Onko totta, että ihmiskunta tuottaa nykyjäänkin kaikki, mitä
se voi tuottaa, ja järjestää kaikki asiat niin hyvin kuin ne suinkin
ovat järjestettävissä, ettei tosiaankaan ole ravintoa ja hoitoa
kaikille riittämään ja että se on syynä jokaisen elämän auttamattomaan
pelonalaisuuteen (pienen vähemmistön muodostavia poikkeuksellisen
turvallisessa asemassa olevia henkilöitä lukuunottamatta) ja
lukemattomien köyhempien ehdottomaan onnettomuuteen?
Sosialisti vastaa tuohon kysymykseen kieltävästi. Hän väittää, että
taloudellinen järjestelmämme on yhtä sekasortoinen ja tuhlaavainen
kuin lastenhuoltamisjärjestelmämme — vain toinen puoli samaa
suunnitelmattomuutta — että sen toiminnassa ilmenee tarpeettoman suurta
hankausta ja että se voitaisiin muodostaa paljoa yksinkertaisemmaksi ja
melkein rajattomasti tuottavammaksi kuin nyt.
Luopukaamme hiukan jokapäiväisistä ajatustottumuksistamme näissä
asioissa, lakatkaamme pitämästä totunnaisia asioita taattuina
ja yrittäkäämme ajatella, kuinka taloudelliset järjestelymme
vaikuttaisivat puolueettomaan älyyn, joka tutustuisi niihin ensimmäistä
kertaa. Valitkaamme jokin erikoisen tärkeä taloudellinen seikka,
esimerkiksi väestön asunto-olot, ja kokekaamme arvostella sitä
parhaamme mukaan siirtäen oman henkilömme asian ulkopuolelle.
Voidaksemme niin menetellä yritämme hiukan irroittaa itseämme
näihin asioihin kohdistuvista persoonallisista harrastuksistamme.
Kuvitelkaamme henkilö, joka ei tiedä mitään historiastamme eikä
perintätavoistamme, henkilö, joka tulee maahan jostakin toisesta
olopiiristä, jostakin sivistyneemmästä maailmasta, kenties jostakin
toisesta kiertotähdestä. Ilmenisivätkö asunto-olomme hänelle kaikkein
viisaimmin ja käytännöllisimmin järjestettyinä, näyttäisivätkö ne
tosiaankin inhimillisen ponnistuksen äärimmäiseltä saavutettavissa
olevalta tulokselta vai sekasortoiselta, järjestämättömältä,
tuhlaavalta ja kehnolta asialta? Sosialisti väittää sellaisen
puolueettoman tutkimuksen ehdottomasti johtavan jälkimmäiseen tulokseen.