X.

Monellaiset ajatukset liikkuivat Huldan mielessä hänen erottuaan

oikeasta rakastajastaan. Hän olisi tahtonut mielellään rakastaa ja

kunnioittaa isäänsä; mutta sitä hän ei voinut ajatellessaan niitä

sanoja, joita Rosén oli maininnut hänen elämätavastaan. Hän kauhistui

kuitenkin tuota pakotuumaa, ja kuta lähemmäksi päättävä hetki tuli,

sitä levottomammaksi ja epäilevämmäksi hän muuttui. Mutta hän

tiesi myöskin sydämmessään, että hänen tämän jälkeen oli mahdoton

ojentaa kättänsä Klämmingille tuntematta suurinta inhoa. Hän olikin

suoraan sanonut sen hänelle, oli palavasti rukoillen vedonnut hänen

jalomielisyyteensä; mutta Klämming oli leikkiä laskien tehnyt turhaksi

hänen muistutuksensa. Hän oli käyttänyt samaa keinoa isääkin vastaan,

joka siitä vaan kiukustui ja vihastui. Hän päätti kuitenkin vielä

uskaltaa yhtä keinoa. Hetki näytti suotuisalta. Björner istui polttaen

piippua suuressa nojatuolissa tyttärensä ja raha-arkkunsa välissä. Hän

silmäili jonkunmoisella tyytyväisyyden tunteella kumpaakin puolta,

ja hänen totiset kasvonsa olivat tavallista lempeämmät. Hulda laski

ystävällisesti käsivartensa isänsä kaulalle ja suuteli kyynelsilmin

hänen korkeaa ryppyistä otsaansa. Hän lankesi sitte polvilleen hänen

eteensä, ja lausui kädet ristissä rukoilevalla äänellä:

-- Kallis, rakas isä! Minä olen koettanut tehdä sinulle mieliksi,

mutta... minä en taida, minä en voi... minun voimani lannistuu... Sääli

minua!

Björner katseli kauan tytärtänsä liikutuksen tunteella. Hän tarttui

sitte hänen käteensä ja sanoi:

-- Nouse, lapseni! Minä en ansaitse mitään polvistumista. Itse tein

minä kerran samoin, mutta en tee sitä enää... Minua herjattiin,

pilkattiin, ja mikä oli vielä pahempi: nauraen potkaistiin minut ulos

sentähden... Minä tahdon olla armahtavampi. Asetu tänne rinnalleni!

Tahdon lyhyesti kertoa sinulle elämäni vaiheet. Jos sinulla on

sittenkin rohkeutta vastustaa toivomustani, niin ei ole se minun

vertani, joka juoksee sinun suonissasi.

Hulda totteli kehoitusta. Björner pyyhkäisi muutaman kerran otsaansa ja

alkoi kertomuksensa näin:

-- Minä olen varmaan kova ja kummallinen sinun mielestäsi, lapseni!

Kuitenkin sykkii sydän rinnassani; sydän, joka on liekinnyt kaikelle

kauniille ja ihanalle maan päällä, mutta joka aikaisin tuli heitetyksi

kärsimyksien tuleen, jossa se melkein on palanut tomuksi ja tuhaksi...

Kohta minulla ei ole mitään sydäntä enään. Täytymys vaatii niin. Monena

pitkänä vuotena olen työskennellyt sen turmioksi, kiihoitettuna siihen

seuraavasta tapauksesta, joka oli ensimäinen aihe minun kurjiin elämän

kohtaloihini.

-- Minä olin terve ja hilpeä ylioppilas, joka pääasiallisesti omilla

ansioillani autoin itseäni eteenpäin maailmassa, koska vanhempani,

vähävarainen lukkarinperhe, aivan vähän tahi eivät ollenkaan voineet

minua auttaa. Minä lueskelin, olin kotiopettajana ja kävin kulkuani

eteenpäin rohkein askelin. Kahdenkymmenen vuotiaana olin minä

suorittanut kameraalitutkinnon ja päättänyt matkustaa Tukholmaan,

jossa aioin kääntyä virkamiehen uralle. Mutta kun minulla ei ollut

mitään matkarahaa, rupesin minä joksikin ajaksi kotiopettajaksi erään

rikkaanlaisen henkikirjurin perheesen etelä Skånessa. Isäntäni ja

minä tulimme hyviksi ystäviksi. Hän oli laiska kirjoitusmies, mutta

kunnollinen maanviljelijä, jonka suurin nautinto oli herkulliset

ateriat. Minä toimitin hänen virkaansa, jota minut muutaman kuukauden

kuluessa määrättiin omin neuvoin hoitamaan. Henkikirjurilla oli

hupainen perhe, varsinkin eräs yhdeksäntoista vuotias tytär, nimeltä

Estrid. Hän oli viehättävän kaunis kuin Juno ja majesteetillisen

komea kuin kuningatar. Hänen mustat hiuksensa olivat kuin loistava

verkko ruusutarhan ympärillä, ja hänen ruskeat silmänsä kuin kaksi

polttopeiliä, joissa oli kalkkalokäärmeen lumoava katse. Minä ihastuin

silmittömäksi, hurmaannuin, tahi oikeammin sanoen minä olin tenhottu.

Rintani oli kuin kiehuva tulivuori, jonka, täytyi purkautua ettei

sydän olisi kappaleiksi hajonnut. Eräänä onnellisena hetkenä ilmaisin

minä hänelle rakkauteni, joka ei jäänyt vastausta vaille. Hän vannoi

minulle ijäistä uskollisuutta, ja vala vahvistettiin suuteloilla, jotka

vielä polttavat huulillani kuin hehkuvat hiilet. Minä tulin melkein

mielettömäksi ilosta, ja taivaallisen iloisia olivat ne päivät, jotka

sain elää. Vanhemmat katselivat suostumuksella rakkauttamme. Me elimme

kihlattuna parina suurimmassa vapaudessa. Kesäöitten puoliväliin

istuimme puutarhassa kuunnellen satakieltä, ja nautimme hetkiä, joita

ei yksikään kuolevainen voi selittää. Estrid näytti rakastavan minua

kiihkeästi. Sen hän osoitti kaikissa tilaisuuksissa, ja minä -- minähän

olin onnellisin kuolevaisista... Mutta eipä Aatamikaan saanut olla

kauan paratiisissa... Estrid, tuo kaunis, sydämmellinen, jumalainen

Estrid, oli teeskentelijä, paholainen naisen hahmossa, kyykäärme,

joka vuodatti sydämmeni täyteen myrkkyä, sillä hän rikkoi valansa ja

pilkkasi minua.

Björner keskeytti puheensa. Hulda katseli häntä sääliväisesti, sillä

hänen kasvoistaan heijastui tällä hetkellä syvä kärsimys ja viha, jotka

herättivät sekä sääliä että kammoa. Hulda odotti jatkoa, sillä Björner

puhui lämpimyydellä ja miellyttävällä innostuksella. Hän alkoi jälleen:

-- Hurmaukseni kesti kolme kuukautta. Tuli kosija, jolla oli

satatuhatta riksiä, ja Estrid antoi hänelle heti kätensä ja sydämmensä.

Tämä oli nuorukainen, jolla ei ollut tietoa eikä arvoa, niin että

vaikuttavana syynä Estridin menetystapaan oli rikkaus. En tahtonut

alussa uskoa, että hän tarkoitti totta, ja kun minä tulin siitä

vakuutetuksi, että asian laita oli tosiaan niin, vannotin minä kaiken

nimessä, mikä pyhää on, häntä luopumaan aikomuksestaan, koska minä

muuten tulisin ikipäivikseni onnettomaksi. Minä lankesin polvilleni

hänen jalkainsa juureen ja rukoilin vielä edes yhtä lempeää silmäystä,

mutta hänen kauniit silmänsä ilkkuivat. Hän sanoi minulle suoraan,

että minä olin köyhä raukka, jonka ei koskaan pitäisi ajatellakaan

kihlata ketään tyttöä, koska minä en kumminkaan voisi häntä elättää.

Minä vedin todistukseksi rakkauteni ja tulevaisuuteni, mutta hän nauroi

kumpaakin ja käänsi ylenkatseellisesti selkänsä. Se oli kauhea hetki.

Alakuloisena käännyin hänen vanhempiensa puoleen, mutta hekin moittivat

minua köyhyydestäni ja kohtelivat minua kylmyydellä ja ylenkatseella.

Isä osoitti minulle suorastaan ovea. Minä tottelin paikalla.

Sortuneena, petettynä ja pilkattuna, jätin minä rakkauteni paratiisin

ja vannoin mielessäni ijankaikkista kostoa hänelle, käärmeelle

paratiisissa, joka minut sieltä karkoitti. Hänen uskottomuutensa ei

minua niin paljoa vaivannut kuin se kylmä pilkka ja ylenkatse, jolla

hän minut työnsi takaisin; pilkka, jota en koskaan voi unhoittaa, sillä

siitä hetkestä saakka olen elänyt ainoastaan kostaakseni. Minä vannoin

itsekseni tulevani vielä kerran sadantuhannen riksin omistajaksi; sillä

ilman tätä summaa en voisi panna kostotuumaani täytäntöön. Kuinka minä

olen taistellut, kärsinyt ja kieltäytynyt kaikesta valani tähden, sen

saat nyt kuulla.

-- Koko omaisuuteni kannalmuksessa selässäni, seurasin eräässä jaalassa

Malmöstä Tukholmaan. Minä sain heti paikan ylimääräisenä virkamiehenä

kamarioikeudessa, jossa minä tein työtä yöt päivät virkamiehen uralle

päästäkseni. Pian huomasin kuitenkin, että tämä oli jotenkin palkatonta

työtä, ja kun rahoja etupäässä tarvittiin aatteeni toteuttamiseksi,

niin koetin minä kaikin tavoin niitä ansaita. Minä sahailin halkoja

isännälle huoneen hyyrystä; ruokani maksuksi harjasin matkustajain

vaatteita hotelleissa; ja ansaitsin vaatteeni siten, että hoidin erään

räätälin tilikirjoja. Olinhan minä sillä välin asianajajanakin, ja

siinä virassa minulla oli parhaimmat tuloni. Sillä tavalla ansaitsin

tosin rahaa, mutta eipä ne tahtoneet riittää. Minä rupesin silloin

koronkiskojaksi; mutta tämäkään elinkeino ei suuresti hyödyttänyt,

sillä liikepääomani oli sangen vähäinen. Älykkäällä hoidolla se

kuitenkin vuosi vuodelta kasvoi. Vihdoin tulin tutuksi sinun äitisi

kanssa, jolla oli kymmenentuhatta riksiä, jonka tähden minä nain hänet,

varsinkin kun hän oli erittäin kaunis nainen. Hänen myötäjäisensä

olivat suuri lisäys kassaani. Liikkeeni suureni nopeasti. Pian oli

minulla tuo määrätty summa koossa ja nyt olin saapunut toivottuun

päämaaliini, minulla oli vaan tehtävänä asiasta lopullinen päätös.

Tällä hetkellä kuoli äitisi. Sinä olit silloin kolmevuotias. Minä

majoitin sinut kunnioitettuun porvariperheesen ja valmistauduin

vuorostani kostamaan, seuraavan tuuman mukaan.

-- Aina siitä saakka kuin minä jätin Skånen, olen minä erään ystäväni

kautta kotiseudulla pitänyt tarkoin silmällä tuota uskotonta. Kaikki

hänen elämänvaiheensa ovat minulle tunnetut. Estridin sulhanen osti

omaisuudellaan pienen herraskartanon, ja heidän häänsä pidettiin

loistavalla komeudella. Mutta kauan ei heidän autuaallinen onnensa

kestänyt. Estrid oli turhamainen, kopea ja ylpeä. Hän köyhdytti

muutaman vuoden kuluessa miehensä. Heidän täytyi myydä tiluksensa

ja siitä ajasta saakka on hänen miehensä ollut työvoutina samassa

kartanossa. Aikomukseni oli nyt ostaa ja maksaa tämä tilus. Minä

olisin tämän kautta osoittanut tuolle ylpeilijälle kuinka väärin hän

teki hyljätessään minut. Hän oli ivannut minua köyhyyteni tähden.

Nyt oli tullut minun vuoroni. Minä olisin maksanut samalla mitalla.

Tuon pöyhkeän uskottoman lemmittyni piti tulla minun nöyräksi

palvelijattarekseni ja syvästi saisi hän katua käytöstänsä minua

kohtaan. Hänen piti langeta polvillensa minun eteeni ja... tulla

sysätyksi takaisin.

-- Sellainen oli se kosto, jota minä kahdenkymmenen vuoden kuluessa

mietin panna toimeen. Hetki oli tullut, aseet olivat valmiit ja

sydämmeni riemuitsi ilosta. Minun satatuhatta riksiäni puhdasta

hopearahaa olivat säilytetyt pienessä raha-arkkusessa. Minä tahdoin

tätä rahalajia, että Estridin ylpeät silmät jäisivät kummastuksesta

selälleen katsellessaan häikäisevää aarrettani. Se oli tuhmuus, jonka

minä kalliisti sain maksaa. Laiva, jossa minä matkustin, joutui

haaksirikkoon ja minun aarteeni vaipui meren syvyyteen. Itse jouduin

minä puolikuolleena eräälle paljaalle kallion kielekkeelle. Se oli

kamala, hirveä, kirottu hetki. Kaikki oli kadotettu!

Björner nousi viimeisiä sanoja lausuessaan seisoalle ja astui kiivain

askelin muutaman kerran yli lattian. Hänen leveä rintansa kohoili

valtavasti ja hänen silmänsä salamoivat. Hän osasi kuitenkin hillitä

pian itsensä ja jatkoi rauhallisemmalla äänellä:

-- Sanoin että kaikki oli kadotettu, mutta niin ei ollut, lapseni!

Entinen rohkeuteni ja luja tahtoni olivat minulla jäljellä,

virkistyneinä siitä iloisesta toivosta, että minä pian löytäisin

kadonneen aarteeni. Minulla oli myös tuhannen riksiä lompakossani.

Tällä pienellä summalla aloin minä työskennellä, toimia ja puuhata

uudestaan. Minä olen viidessätoista pitkässä vuodessa lukemattomilla

vaivoilla ja itsekieltämyksillä kartuttanut tämän summan

viideksikymmeneksi tuhanneksi riksiksi, jotka ovat tuossa arkussa

säilytettyinä. Koko aikana olen minä joka päivä etsinyt aarrettani

meren pohjasta, mutta kaikki on ollut turhaa. Minä olen vuosi sitten

jättänyt koko toivoni löytää sitä, ja sentähden olen minä ajatellut

toisen keinon saada tuo määrätty summa täyteen suorempaa tietä, sillä

palavalla kärsimättömyydellä toivon saavani aikomukseni täytäntöön.

Minä tiesin, että sinä olet nuori ja kaunis, ja minä kerroin sen

Klämmingille, ja hän on ainoa, joka tuntee minun puuhani. Hän päätti

ottaa sinut puolisokseen, jos hän sinuun mieltyisi. Sitte minä heti

saisin rahaa toteuttaakseni kauan odottamat toiveeni... Nyt sinä

tiedät kaikki... Ei, et puoltakaan vielä... sillä ei mikään ihmispovi

voi aavistaakaan neljättä osaa edes niistä tuskista, joita minä olen

kärsinyt neljäänkymmeneen vuoteen. Eikä kukaan saa niitä tietääkään.

Turhitta valituksitta kestän minä kohtaloni, vaikka viimeinen

toivonikin raukenisi... Työni he kyllä saakoot tietää ja tuomita. Tee

sinäkin johtopäätöksesi, lapseni! Tämän paikan olen minä omin käsin

kurjan näköisestä maasta muodostanut ihanaksi paikaksi, jolla ei ole

koko tässä saaristossa vertaistansa kauneudessa. Mutta en minä ole sitä

tehnyt rakkaudesta luonnon kauneuksiin, niinkuin monet luulevat. Minä

olen kauan sitte ollut välinpitämätön sellaisista lapsellisuuksista.

Sen olen tehnyt ainoastaan saadakseni rahaa, koska minä heti ensi

hetkestä huomasin, että siitä myytäessä tulisi jollekin rikkaalle

kaupunkilaiselle kaunis suviasunto. Mitä edeltäkäsin arvasin, se on

nyt käynyt toteen. Se on nyt myyty viidestätuhannesta riksistä. Niin

muodoin on raha aina ollut silmämääränäni, enkä koskaan ole erehtynyt

määrätyssä tarkoitusperässäni. Minua on siitä syystä pidetty kovana

ihmisenä, koronkiskojana, niinkuin olen ollutkin, mutta ainoastaan

saavuttaakseni tarkoitukseni. Nyt en enää tahdo olla sellainen. Minä

tahdon tästälähin nauttia elämän suloutta; tähän saakka olen minä

maistanut ainoastaan sen karvautta. Kaikki riippuu kuitenkin sinusta,

lapseni! Sinä voit kieltäymällä avioliitosta lykätä kostoni joksikin

ajaksi, mutta estää sitä et voi koskaan... Tee nyt kuinka sinua

haluttaa ja miten sydämmesi sallii.

Hulda ei pitkään aikaan vastannut mitään. Björnerin äänessä ja

liikenteessä oli niin paljon surua ja epätoivoa hänen puhuessaan, että

Hulda ei voinut muuta kuin tuntea syvää sääliä. Hän kiersi käsivartensa

isänsä kaulan ympäri ja sanoi:

-- Isä raukka! Sinä olet kärsinyt kauheasti, mutta sinä olet lähtenyt

alusta aikain väärästä katsantokannasta. Sinä olet unhoittanut jättää

koston Herralle, joka yksin oikein tuomitsee. Siksipä on Jumala

rangaissut sinua vastoinkäymisillä pyrinnöissäsi, sillä Hän ei kärsi,

että ihmiset ryhtyvät Hänen oikeuksiinsa. Hänen oppinsa on tämä: "Anna

anteeksi, niin tapahtuu sinullekin anteeksi antamus!" Jumala on suuri

armossaan ja...

-- Ei mitään saarnoja, keskeytti Björner. -- Ajattele minun pitkää

kärsimystäni ja tee päätöksesi. Jos sinä tahdot kieltää isältäsi hänen

ensimäisen ja viimeisen pyyntönsä, niin jääköön asia sillensä. Minä en

tahdo valittaa. Vielä kerran tahdon panna rahani liikkeesen, kunnes

olen saanut kootuksi määrätyn summan... Tuo ylpeä, uskoton olento,

joka on myrkyttänyt koko elämäni, on vaipuva jalkojeni eteen ja katuva

sopimatonta käytöstään. Tämän olen minä vannonut, ja mies ei peruuta

valaansa... Sinä olet kuullut päätökseni; salli minun myös kuulla

sinun! Kuitenkin... sinä olet nainen, ja sentähden minä annan sinulle

ajatusaikaa.

Björner nousi seisoalle ja ojensi itsensä suoraksi. Hänen miehevistä

kasvoistaan näkyi luja päättäväisyys ja levollinen maltti. Hulda ei

voinut muuta kuin ihmetellä tuota lujatahtoista miestä. Hän lupasi

ottaa asian tarkoin miettiäksensä.

Muutaman minuutin kuluttua tuli Klämming. Björner vastaanotti hänet

hymyillen, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta Hulda istui

vaipuneena syvällisiin mietteisiin.