Kello ei ollut vielä lyönyt yhdeksää ehtoolla, mutta kuitenkin oli
Rosén kohtauspaikalla ja oli valmistanut kaikki järjestykseen pakoa
varten. Sykkivin sydämmin ja levottomana käveli hehkuva nuorukainen
edes takaisin pienessä lehtimajassa. Jäljellä oleva tunti oli hänestä
pitkä kuin koko ijankaikkisuus. Hän piti kelloa yhtenään kädessään
ja luki sekunnit, ikäänkuin hän olisi tahtonut sillä riennättää
aikaa. Vihdoin kello osoitti kymmentä, mutta eipä Huldaa näkynytkään.
Rosén voi tuskin hillitä maltittomuuttaan. Hän polki jalkaa
malttamattomuudesta; hän vilkaisi tirkistävin silmin taajan pensaston
läpi ja viimein hän laskeusi maahan pitkälleen helpommin voidakseen
kuulla lemmittynsä astumisen.
Sellaista tilaa kesti vähintäin puoli tuntia, kun yhtäkkiä lehdet
rasahtivat ja Hulda seisoi vavisten hänen edessään.
-- Pian täältä! kuiskasi Rosén sulkien hänet innokkaasti syliinsä.
-- Rauhoitu! pyysi Hulda. -- Minä en saa, en voi seurata sinua tänä
ehtoona... kenties en koskaan.
Rosén jäi seisomaan kummastuksesta ja hellitti suloisen syleilynsä. Hän
huudahti sitte moittivaisesti:
-- Sano ennemmin ettet sinä tahdo... Minä käsitän kyllä kuinka asian
laita on. Sinä et rakasta minua, sinä et usko minua, sinä olet
houkuteltu, petetty ja eksytetty; mutta minä olen kuitenkin pelastava
sinut... tule! Ei mikään ihmisvoima voi estää pakoamme.
--- Älä puhu niin! pyysi Hulda suloisella äänellä. -- Sanasi ovat
nuolia, jotka lävistävät sydän parkani. Lohduta minua pikemmin tällä
hetkellä; sillä minä olen perin sortunut.
Hulda tarttui sen ohessa Rosénin käteen ja veti häntä hiljaa luoksensa
luoden häneen sydäntä liikuttavan silmäyksen, joka vuodatti hänen
kuohuviin tunteisiinsa autuaallista rauhaa.
-- Mitä tulee minun sanoa? Mitä tulee minun tehdä? kysäsi hän.
-- Sinun pitää ensin kuulla minua ja sitte neuvoa.
-- Mielelläni, rakkaani! Kiiruhda vaan, sillä aika on kallis... Meidät
voidaan pian havaita.
-- Sitä en luule. Isäni käski minut pois mainiten, että hänellä
ja Klämmingillä oli muutamia laskuja tarkastettavana. Hän aukaisi
raha-arkkunsa, ja minä olen siitä varma, että he nyt lukevat rahoja.
-- Sen parempi, mutta nyt asiaan.
Hulda kertoi pääpiirteet isänsä elämän vaiheista Rosénille, joka
kuunteli varsin tarkkaavaisena.
-- Sinä huomaat tästä, sanoi hän, -- että isäni on hyvin onneton.
Koko elämänsä on hän viettänyt vaivannäössä ja itsensä kieltämisessä,
ainoastaan saadakseen kostaa halpamielisesti. Minä arvelen, että tuo
kopea nainen on kylliksi kärsinyt kostoa köyhyytensä kautta, jonka
Jumala varmaan on pannut hänelle rasitukseksi hänen uskottomuutensa
tähden. Isäni siis tekee pahasti tahtoessaan panna kiveä kuorman
päälle, sillä kosto on Herran. Mutta tämä kosto on tullut isän vakaaksi
päätökseksi, jonka hän välttämättömästi tahtoo panna täytäntöön, jollen
minä onnistu saamaan häntä taipumaan parempiin ajatuksiin.
-- Mahdotonta! Isäsi on niin paatunut hairauksessaan, että kaikki sinun
sanasi kohtaavat hänen kovaa sydäntään niinkuin vasara paasikalliota.
Neuvoni on siis, että sinä pakenet hänen pirullisia paulojaan, niin
kauan kuin aikaa on, jollet tahdo joutua ilkeyden välikappaleeksi hänen
kädessään.
-- En koskaan, rakkaani, ryhtyi taas Hulda puheesen vienoimmalla
äänellä, -- en koskaan ole minä yhtyvä hänen kostontuumaansa; minä
tahdon sen sijaan tehdä sen tyhjäksi Jumalan avulla. Isäni ei ole niin
perin pohjin turmeltunut, kuin sinä luulet. Hänellä on sydän, vaikka se
on täynnä vihaa ja katkeruutta. Minä herätän hänet Jumalan sanan avulla
miettimään ja sopimaan maailman kanssa.
-- Sinä sen sijaan menehdyt hänen rautaisen tahtonsa alle, sillä sinä
olet vaan heikko nainen.
-- Herra on heikoissa väkevä.
-- Mutta pimeyden voima on suuri... Sinä olet masentuva ja muutamassa
päivässä oleva Klämmingin puoliso. Sitte olet sinä kadotettu.
-- En, ystäväni. Hänen puolisonaankaan en minä Jumalan avulla ole
joutuva hukkaan.
-- Sinä saatat minut aivan hämilleni... Tahtoisitko sinä yhdistyä
häneen?
-- Ymmärrä minua oikein, vastasi Hulda. -- Minä en tahdo mistään
hinnasta maailmassa mitään sellaista, sillä minä kammoan häntä kuin
pahaa henkeä, jota minä pelkään nähdä; mutta asianhaarat voivat
pakoittaa minua ottamaan sellaisen askeleen... Isäni on sanonut, että
jollen minä mukaannu hänen toivomukseensa, niin alkaa hän uudestaan
koronkiskojatoimensa. Sitä pitää minun estää, kävi sitte kuinka
hyvänsä. Hän ei saa enää ryöstää ja rasittaa köyhää kansaa. Joka
roponen, jonka hän siten kokoo, on veriraha, ja se tuottaa ennen tai
myöhemmin kirouksen. Minä voin estää hänen yrityksensä ainoastaan
uhraamalla itseni, ja minun täytyy se tehdä... Se on raskasta ja
sydäntä särkevää, mutta minulla ei ole muuta keinoa varalla. Minä
kuolen surusta ja huolesta, sillä minä olen heikko nainen, mutta minä
olen nöyrästi tyhjentävä katkeran surumaljan, kun minä sen kautta voin
huojentaa köyhien kovaa kohtaloa. Asuntomme ei ole enää kauemmin oleva
kalastajain rasituspaikka. Minä olen Jumalan sanalla herättävä isäni
hänen paatumuksestaan. Minä rukoilen ja huudan apua siksi kunnes isäni
kova sydän tulee pehmeäksi kuin vaha. Ja jollen minä siinä onnistu,
niin seison minä hänen vieressään kuin hyvä enkeli lieventämässä hänen
ankaroita töitään. Se on minun tehtäväni ja velvollisuuteni.
-- Sinä haaveksit, sanoi Rosén. -- Sinun päätöksesi on kiitettävä
tunteen vaan ei järjen puolesta. Sinä uhraat elämän onnesi ilman
päämaalia. Sinä et koskaan voi taivuttaa tunnotonta isääsi ja vielä
vähemmän ahnasta rakastajaasi. Hänen kylmässä sylissään elät sinä
ajallista kadotuksen elämää. Mutta se ei saa koskaan tapahtua... Sinun
täytyy seurata minua heti, vaikka minä sitte...
-- Minä en voi, keskeytti Hulda. -- Päätökseni on tehty. Olen tekevä
kaikki mitä voin soaistun isäni tähden, ja Hän, joka on voimakas
heikoissa, on auttava minua onnelliseen päätökseen.
-- Hyvästi sitte onni, autuus ja kaikki, jotka minua jonkun aikaa
ilahuttivat... Minä luulin sinun rakastavasi minua, mutta erehdykseni
on hälvernyt... hyvästi!
Rosén lähti menemään pois, mutta Hulda pidätti häntä lempeällä
silmäyksellä, joka puhui enemmän kuin tuhannen sanaa. Hän seisoi kuin
kiinniloihdittu, ja vavisten liittyi Hulda hänen sivulleen. Samalla
kuului hirmuinen pamahdus. Maa tutisi heidän jalkainsa alla ja kirkas
tulen hohde valaisi puiston.
Rakastavaiset irtautuivat toistensa syleilystä ja kiiruhtivat tornin
luo, joka oli ilmi valkeassa.
Maakerrokseen kätketty ruuti oli räjähtänyt ja syössyt koko tuon
muhkean rakennuksen savuaviksi raunioiksi.
-- Onneton isäni! huudahti Hulda syöksyen epätoivoissaan kekäleitten
sekaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä kantoi Rosén hänet sieltä tunnotonna, ja
laski armaan taakkansa varovasti pehmeälle sammalelle tammen juurelle,
jossa hän pian hänet herätti henkiin suuteloillaan.
Paljon väkeä saapui kohta paikalle. Rosén johti sammutustyötä
väsymättömällä innolla. Kaikki oli kuitenkin turhaa. Ahnaat liekit
nielivät kaikki mikä taisi palaa. Suuren tuhka- ja savikasan alta
vedettiin esiin viimeksi kaksi palanutta ruumista sekä avonainen
raha-arkku, puolillaan tuhkaa.
Ei kukaan tiennyt miten ruuti oli syttynyt. Joonas, joka sattumalta oli
ulkona jossain työssä, joten hän pelastui, vakuutti, että sihteeri itse
iltapäivällä oli käynyt kellarissa lyhdyllä, jolloin hän luultavasti
tietämättänsä oli pannut alun onnettomuuteen.
Väkijoukko puhui sinne tänne; mutta kaikki näkivät sattuneessa
tapauksessa uuden todistuksen ijankaikkisen kostajan oikeudesta.
Rosén ja Hulda kiittivät Jumalaa että rahatkin olivat palaneet, koska
kaikki esteet olivat raivatut pois heidän läheisemmän yhdistyksensä
tieltä.
* * * * *
Lähes neljäkymmentä vuotta on kulunut tämän tapauksen jälkeen. Tällä
ajalla ei ole näkynyt jälkeäkään entisestä kalastajapiinalasta,
sillä pieni sievä ja hauskan näköinen huone oli nyt sen sijalla.
Tätä rakennusta kutsutaan yleisesti "rakkauden kodiksi", koska
ihmisystävällinen lääkäri ja hänen puolisonsa ovat sieltä levittäneet
rakkautta osoittavaa hoitoa ympäristöönsä. Siitä syystä kaikki ihmiset
siunauksella mainitsevat tätä paikkaa, ja ijäkkäät puolisot elävät
siellä ajallista paratiisielämää.
Niin voi aika muuttaa kaikki. Se torni, jonka Björner oli rakentanut
vihan ja koston raivottarien avulla, kukistui pian soraksi; mutta
siitä sievästä asumuksesta, jonka rauhan haltijattaret ovat raunioille
pystyttäneet, on tullut rakkauden koti, joka ei koskaan joudu
unhotuksiin kiitolliselta jälkimaailmalta.
Onnelliset ne, jotka elävät sovinnossa täällä maailmassa ja rakentavat
sellaisia temppeleitä vihan maalle; mutta voi kaikkia niitä, jotka
unhottavat, että Jumala yksin on kostaja!