IX.

Aikaisin seuraavana päivänä oli Rosén liikkeessä ja lähti ulos

kävelylle.

Aamu oli erinomaisen ihana ja kaunis. Linnut lauloivat ja kukat

loistivat komeassa puvussaan, mutta Rosén ei kuullut eikä nähnyt

mitään. Hän kulki kiivain askelin ja hehkuvin poskin edes takaisin

rannalla odottaen sitä hetkeä, jolloin Björnerin piti lähteä vesille.

Mutta tätä hetkeä ei tahtonut tullakaan. Pitkät tunnit kuluivat

ilman että mitään alusta tuli näkyviin. Näyttipä tosiaankin kuin

Björner tänään ensi kerran viiteentoista vuoteen olisi unhottanut

aarteensa meren helmaan, ja se suuresti kummastutti kävelijäämme.

Lopuksi teki hän rohkean päätöksen, mennä salaisesti käymään sisällä

tiedustellakseen asian laitaa.

Balderinhakaa ympäröitsi joka taholta korkea kivimuuri ja sitä

vartioittiin tarkoin niinkuin linnaa. Ainoastaan kaksi käytävää oli

taloon, nimittäin toinen valtamaantien puolelta ja toinen vei ulos

merelle. Molemmat olivat varustetut korkeilla porteilla, jotka aina

olivat suljetut. Päästäkseen sisään täytyi soittaa kellonvetimestä.

jolloin Joonas kauan odotettua tuli avaamaan, ja kyseli aina ensin

tarkasti mitä vieraalla oli asiana.

Näihin säännöllisyyksiin ei Rosén tahtonut tänään mukaantua. Hän

sentähden kiipesi korkeaan puuhun, josta hän hyppäsi muurille ja siitä

puistoon. Täällä hiipi hän kauan ympäri mutkaisia polkuja myöten, mutta

seisahtui viimein tiheään pensastoon, ihan lähelle tornia, niin että

hän selvästi taisi nähdä mitä sen luona tapahtui.

Kauvan odotettuansa huomasi hän kolme henkilöä tulevan tuolle

tasaiselle katolle, jossa he istuivat viheriäksi maalatulle

nojapenkille. Ne olivat Björner, Klämming ja Hulda. Viimeksi mainittu

istui molempain miesten keskellä, niinkuin alppiruusu kahden

sammaltuneen puurungon välissä. Hän näytti kokonaan niin vaalealta ja

vapisevalta, kuin ulpukan kukka aalloilla.

Rosén oli nähnyt kylläksi. Tänään ei ollut mitään toivoa tavata häntä.

Kauan seisoi hän kuitenkin katselemassa tuota kaunista näkyä. Hulda

ei ollut koskaan ennen näyttänyt hänestä niin enkelin kaltaiselta

ja jumalaiselta kuin tänään. Vastenmielisesti jätti hän paikkansa

ja palasi sitte samaa tietä kuin oli tullutkin, siinä vakaassa

päätöksessä, että hän huomenna tekisi kokeen paremmalla menestyksellä.

Murheellisella sydämmellä saapui hän kotiin, jossa hän sai tietää

rakkaalta äidiltään, että jo oli ensimäinen kerta kuulutettu äsken

kihlattua paria. Tämä oli kiihoitusta hänelle. Kiihkeä nuorukainen

vannoi itsekseen, että hän ehdottomasti tekisi tyhjäksi tuon aiotun

avioliiton.

Ei ollut aikaa hukata. Täytyy takoa, kun rauta on kuuma, oli se

peruslause, jonka hän sen täydessä merkityksessä tahtoi panna voimaan

tässä asiassa.

Seuraavana päivänä teki hän uuden yrityksen ja vielä senkin jälkeisenä

päivänä, mutta aina vaan yhtä huonolla menestyksellä. Björnerin

vene oli sidottu kiinni rantaan; hän näytti heittäneen siksensä

merimatkansa. Rosén hiipi ympäri puistossa ja oli joka päivä äänetön

todistaja Klämmingin rakkaudenloruihin, voimatta niitä millään tavalla

estää; sillä hän tuomasi, että isä vartioitsi Huldaa ikäänkuin kotkan

silmällä. Hän oli siitä syystä aivan toivoton ja alkoi epäillä tärkeän

yrityksensä onnistumista. Äkkiä aukeni kuitenkin toivon portti.

Neljäntenä päivänä aamulla tekivät Björner ja Joonas taas tavallisen

matkansa. Rosén kiiruhti pian portille, mutta kun tämä oli suljettu,

täytyi hänen mennä tavallista tietänsä muurin yli. Ennen pitkää oli hän

kuitenkin määrätyllä yhtymispaikalla, jossa Hulda jo odotti häntä.

Rosén oli saavuttanut toivotun hetken. Hän seisoi nyt tuon herttaisen

tytön edessä; mutta äänetönnä ja sanatonna kuin marmorikuva. Niin

oli Huldankin laita. Nuoret rakastivat toisiansa ensi rakkauden koko

lämpimyydellä, ilman että sanaakaan, joka olisi voinut ilmaista heidän

sisälliset tunteensa, oli vaihdettu heidän kesken. Se selvisi heille

tällä hetkellä, sillä silmien kieli on ollut kaikkina aikoina paras

rakkauden välittäjä. He katsoivat toisiinsa, ja heidän sydämmensä

kuvastui heidän silmäyksissään.

Rosén lopetti viimeinkin äänettömyyden lausuen:

-- Rakas Hulda! Minä käytän tätä nimitystä, sillä aina ensi hetkestä,

kuin minä sinut näin, on sydämmeni palanut rakkaudesta sinuun; mutta

en koskaan ole sitä paremmin tietänyt kuin nyt. Minä sanon siis vielä

kerran rakas Hulda, mutta en tahdo, että sinä pidät tätä minäkään

rakkauden tunnustuksena minun puoleltani, sillä enhän minä uskalla

toivoa, tunteillani olevan mitään perustetta. Minä toivon ainoastaan,

että pidät minua ystävänä... ystävänä, joka tahtoo parasta onneasi.

Luota siis minuun!... Minä yritän pelastaa sinut, sillä minä olen varma

siitä, että sinä pidät liittoa Klämmingin kanssa onnettomuutena.

-- Suurena onnettomuutena! kuiskasi Hulda syvään huoaten.

-- Niin se todella onkin, toisti Rosén. -- Klämming on huonoluonteinen,

sydämmetön ihminen, joka oikeudella ja vääryydellä on raastanut

itselleen suuren rikkauden, ja rikkaus on ainoa, mikä hänelle tuottaa

arvoa ihmisten kesken. Raha ja herkullinen ateriapöytä ovat ainoat

jumalat, joita hän palvelee. Hän voisi myydä rakkautensa, jos sitä

hänellä koskaan lienee ollutkaan, jompaankumpaan niistä.

-- Kauheata! huokasi Hulda uudelleen.

-- Sinä tiedät tämän, ja kuitenkin olet suostunut menemään liittoon

hänen kanssansa; se oli pahasti tehty.

-- Kyllä tosin... Mutta kuule minua ensin, niin et minua niin

ankarasti tuomitse. Minä olen vielä lapsi, jolla on vaan vähän

kokemusta elämästäni. Äitini minä kadotin jo kehtolapsena enkä tiedä

isää ennen nähneeni kuin tänne tultuani. Kolmen vuoden ikäisenä minä

majoitettiin erään rouvan luo Tukholmassa, jossa minä olen elänyt koko

ikäni ja saanut hyvän kasvatuksen isäni huolesta. Hänestä erotettuna

tunsin minä itseni niin yksinäiseksi ja hyljätyksi maailmassa. Minä

halusin häntä tavata ja hän vastaanottikin minut avoimin sylin.

Oli niin suloista nojata päätään isän rintaa vasten. Minä luulin

onneni ainiaaksi vakaantuneen. Se oli hirveä erehdys! Hän vaati tätä

yhdistystä, joka minua kauhistuttaa. Minä itkin ja rukoilin sääliä. Hän

vihastui ja sanoi minua kiittämättömäksi lapseksi, joka myrkytti hänen

elonpäivänsä. Hän selitti sitte, että ilman tätä yhdistystä olisi hänen

elämänsä tarkoitus turha; hän tulisi surulla hautaan laskettavaksi.

Minä taisin pelastaa hänet, ja lupasin siis koettaa... Vaikeaa se on,

mutta minun täytyy, vaikka sitte menehtyisinkin.

-- Tunnetko sinä isääsi... minä tarkoitan, ovatko sinulle hänen

elämänsä kohtaukset lähemmin tunnetut?

-- Eivät ollenkaan. Minä tiedän ainoastaan, että hän on ollut

joku virkamies Tukholmassa... Hän näyttää minusta välistä niin

kummalliselta, että minä melkein rupean pelkäämään.

-- Niin se onkin. Isäsi on todellakin kummallinen. Minä en tahdo

panetella häntä, kaikkein vähemmin sinulle: mutta asianhaarat vaativat,

että minun täytyy sanoa sinulle katkera totuus. Sinä olet puhdas ja

viaton, siksi täytyy sinun tietää kaikki... Rohkenetko kuulla minua?

-- Kyllä, kuiskasi Hulda ja liittyi lähemmäksi tuota nuorta miestä.

Rosén tarttui hänen kätöseensä ja alkoi puhua, mutta pian hänet

keskeytti ankara kolina rantaportilla. Molemmat peljästyivät. Heidän

ensi ajatuksensa oli, että Björner oli palannut takaisin. Rosén yritti

lähteä pakoon, mutta malttoi mielensä tarkemmin ajateltuansa, sillä

Björnerillähän oli itsellä portin avain. Siellä täytyi siis olla

joku vieras, ja hän jäi paikalleen. Mutta yhä kesti soittamista ja

kolkutusta portilla niin että se tällä hetkellä oli Rosénista erittäin

vastenmielistä. Hän meni viimein avaamaan. Kaksi suurta, mustanverevää

miestä kysyi heti sihteeriä, jota he välttämättömästi tahtoivat

puhutella. Kun he saivat tietää hänen poissaolonsa, jättivät he yhden

nelikontynnyrin sihteerille annettavaksi. Toinen miehistä asetti sen

varovasti portin pieleen ja sanoi:

-- Sihteerille terveisiä ja sanokaa että minä tulen taas ehtoolla;

mutta varokaa hyvin tuota tynnyriä, se on täynnä ruutia.

Rosén sulki jälleen portin ja kiiruhti lehtimajaan. Hän tarttui taas

Huldan käteen ja lausui:

-- Rakas Hulda! Sinun isäsi on täydellinen arvoitus. Viisitoista

vuotta on kulunut siitä, kuin hän tuli tänne haaksirikkoisena, ja

hänellä ei ollut muuta, kuin vaatteet päällä, mutta hän on kuitenkin

nykyään upporikas mies. Hän on sillä välin ollut yksinkertainen

työmies, toiminut ja puuhannut köyhäin kalastajain kanssa, joita hän

voudin avulla on kiskonut luihin ja ytimiin saakka. Hän on sanalla

sanoen ollut ilkeä koronkiskoja. Tuota komeaa rakennusta kutsutaan

tavallisesti "Kalastajain piinalaksi", koska se on muurattu leskien

ja köyhäin kalastajain hiellä ja vaivalla. Muuten ei ole yleensä

mitään moitittavaa hänen jokapäiväisessä elämässään, jos jätämme

lukuun ottamatta muutamat selkkaukset huonomaineisten ihmisten

kanssa, niinkuin äskettäin näimme nuo kaksi miestä. He olivat minun

vakuutukseni mukaan kaksi pursimiestä, jotka ovat varastaneet tavaran

kruunun varoista Karlskronassa. Ruutia ei ken hyvänsä saa myydä, mutta

sinun isäsi on harjoittanut ruutikauppaa monta vuotta.

-- Kauheata... enemmän kuin kauheata! huudahti Hulda ja vaipui

voimattomana nojapenkille.

Rosén kiersi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri ja jatkoi:

-- Hulda parka! Minä en olisi sanonut sinulle tätä katkeraa totuutta,

jos ei se olisi ollut välttämätöntä. Isäsi tahtoo päästä jonkun huonon

tarkoituksen perille sinun yhdistyksesi kautta. Mitä se mahtanee olla,

on vaikea käsittää, hän kun on niin käsittämätön kaikissa toimissaan.

Varmaa on kuitenkin, ettei sinun koskaan tarvitse tulla Klämmingin

puolisoksi.

-- Minun täytyy... Oi, miten onneton minä olen!

-- Jälkimmäisen minä myönnän, mutta en edellistä... Taivaan ja maan

tähden, sinun ei tarvitse koskaan olla hänen, jos sinä luotat minuun...

Teetkö sen rakkaani?

Hulda ei vastannut mitään, mutta hän siirtyi lähemmäksi nuorukaista

silminnähtävällä myöntyväisyydellä. He olivat kauan ääneti. Rosén

piti tuota kaunista, vapisevaa tyttöä sylissään, ja heidän huulensa

sattuivat yhteen ensi kerran.

-- Sinä olet minun... minun ijäisesti! huudahti nuorukainen

ihastuksella, mutta lisäsi matalammalla äänellä: -- Nyt tarvitaan

toimintaa, rohkeutta ja päättäväisyyttä. Minä olen tuumannut

pelastaa sinut seuraavalla tavalla. Huomen ehtoolla kymmenen aikaan

olen minä täällä, jolloin sinä heti seuraat minua, sillä pako on

ainoa, joka auttaa sinut vaarasta. Minä hankin hevoset ja vaunut

naapuristosta, joilla lähdemme Karlskronaan, jossa minä jätän sinut

kunnioitettavaan perheesen tätini luo. Tulevaisuus on tarkemmin

määräävä menetystapamme... Pahinta on, kuinka sinä voit tulla ulos

määrätyllä ajalla; mutta minä tiedän, että Klämming tulee teille huomen

illalla ja että ukot varmaan tekevät totia. Sillä aikaa sinä helposti

voit pujahtaa tiehesi.

Hulda hämmästyi alussa ajatusta, että hänen tulisi paeta, mutta rakkaus

voittaa kaikki, ja päätös oli tehty.

Se olikin hyvään aikaan, sillä portti aukeni ja Björner astui sisään.

Hän huomasi heti ruutitynnyrin ja käski Joonaan kantamaan sen kellariin

ja virkkoi:

-- Minulla on jo yksi ennestään, mutta täytyyhän minun ottaa tämäkin.

Tämä olkoon myös viimeinen.

Rakastavaiset puristivat toisiaan lämpimästi kädestä ja erosivat.