Vielä oli yksi kuukausi kulunut.
Oli Juhannuksen aattoilta.
Pienessä lehtimajassa, meren rannalla, lateli Joonas esiin muutamia
lasia ja viinipulloja, jotka hän otti kopasta, ja Björner ja Hulda
istuivat ääneti katsellen hänen tointansa.
-- Se on hyvä, sanoi Björner Joonaalle. -- Nyt voit sinä mennä
veräjälle vieraita vastaan, jotka heti saat tuoda tänne.
Joonas meni matkaansa. Björner siirtyi lähemmäksi Huldaa, joka istui
pää vaipuneena alaspäin, ja tarttui hänen käteensä kuiskaamalla puhuen:
-- Päättävä hetki on kohta tullut. Ole nyt lapseni luja, ja näytä, että
olet sellaisen miehen tytär, joka tietää mitä hän tahtoo ja joka ei
koskaan peruuta päätöstään.
Hulda kohotti kaunista päätänsä ja katsoi isäänsä. Hänen kasvonsa
olivat vaaleat kuin lumi, ja runsaat kyyneleet kimaltelivat hänen
poskillaan, ja hänen rintansa kohoili kuin kuohuva meri. Hän puristi
suonenvedon tapaisesti isänsä kättä ja nyyhkytti tuskin kuuluvalla
äänellä:
-- Sääli minua, hyvä isä!... Minä en voi... minä en tahdo olla
rakastavinani... se on kauheata... Anna minun ajatella asiata muutamia
päiviä!... Ethän sinä isäkulta toki tahdo tehdä ainoata lastasi
ikäpäiviksi onnettomaksi!
Björner silmäili tytärtänsä kummallisesti ja lausui:
-- Minä tahdon onneasi, rakas lapsi!... Sinä et käsitä sitä itse, ja
sentähden on minun velvollisuuteni toimia... Enemmän kuin kolmekymmentä
vuotta olen minä taistellut, kärsinyt ja työskennellyt yhtä tarkoitusta
varten, jonka minä vasta tämän yhdistyksen kautta olen saavuttava...
Pitäisikö siis kaikki minun vaivannäköni menemän hukkaan yhden naisen
valituksien tähden? Peräytyisinkö minä nyt kun jo seison toiveitteni
rajalla? En, se ei saa, se ei voi tapahtua... Julma, kiittämätön
lapsi!... Sinun täytyy totella, vaikka se olisikin uhraus, sillä
sinun tuskasi eivät ole mitään verraten minun sielunvaivoihini ja
kieltäymyksiini, joita pitkät vuodet olen kärsinyt.
Björner lausui viimeiset lauseensa äänellä, joka kuului niin kolkolta
ja epätoivoiselta, että Hulda sitä peljästyi. Hän nousi äkkiä ylös ja
lausui haaveksivaisella nöyryydellä:
-- Isä! minä koetan täyttää toivomuksesi... Herra olkoon apunani!
-- Kiitos, lapseni... Nyt huomaan minä, että '"sinä olet luu minun
luustani!"; sillä Björneriläinen voi lujuudella kantaa kohtalonsa
ja voittaa sen. Sinun kohtalosi on oleva suloinen. Minä tiedän ja
ymmärrän sen paremmin kuin sinä. Pois siis kaikki turha valitus,
kaikki huokaukset ja kyyneleet! Osoittau iloiseksi, vaikka rintaasi
karvastelisikin.
-- Minä tahdon koettaa, kuiskasi Hulda uudestaan ja huojensi
ahdistettua sydäntänsä syvällä huokauksella.
Samassa tuli kolme herraa lehtimajaan. Ne olivat kruununvouti,
kandidaatti ja seurakunnan pappi. Kaikki olivat juhlapukuun puetut,
koska he olivat oikein kutsutut vieraiksi; ensimäinen kutsumus, jonka
Björner antoi sitten kuin hän oli tullut tälle seudulle. Klämming oli
huolellisesti puettu täyteen virkapukuun, ja hänen pyöreät kasvonsa
loistivat kuin täysikuu.
Isäntä lausui vieraillensa tervetuliaiset, mutta emäntä ei virkkanut
mitään. Hän tosin koetti hymyillä, mutta se oli kyyneliin sekoittunutta
hymyilyä, "surua ruusunpunassa". Rosén huomasi heti, että jotain
tavatonta oli tekeillä. Hän koki saada sitä selville Huldan kasvoista,
mutta havaitsi selvästi, että tyttö vältti häntä, ja tämä seikka enensi
vieläkin hänen uteliaisuuttansa.
Sittenkuin herrat olivat keskustelleet hetkisen, ja Klämming kaiken
aikaa näytti oikein riemastuneelta ja iloiselta, tarttui Björner
lasiinsa ja lausui:
-- Hyvät herrat! Minulla on tärkeä syy, jonka vuoksi olen rohjennut
kutsua teitä tänä iltana juomaan lasin tykönäni. Minulla on nyt iloinen
uutinen ilmoitettava teille, että nimittäin ainoa tyttäreni on mennyt
kihloihin ystäväni kruununvouti Klämmingin kanssa. Toivon, että te
hyvät herrat tyhjennätte lasinne heidän onnekseen ja menestyksekseen!
Jos tulipommi olisi räjähtänyt Rosénin jalkain juuressa, ei hän olisi
enemmän voinut hämmästyä kuin näistä sanoista. Lasi putosi hänen
kädestään ja hän vaipui hämmästyksissään istumaan keinulaudalle. Samoin
oli Huldan laita. Hän kaatui voimattomana isänsä syliin. Molemmat
rohkaisivat kuitenkin pian mielensä ja kokivat näyttää iloisilta.
Klämming lähestyi kevein askelin morsianta, joka vavisten kuin haavan
lehti liittyi hänen sivulleen.
Pappi piti komean onnentoivotuspuheen; mutta kandidaatti oli vaan vaiti
ja ryyppeli.
Björner täytti lasit laitain tasalle ja kehoitti juomaan. Hän oli
erinomaisen puhelijas ja kohtelijain isäntä mitä voi ajatella. Ei
kukaan ollut kuitenkaan niin onnellinen kuin Klämming. Hän paimensi
uskollisesti rakastettuansa koko illan, niin että Rosénin oli mahdoton
kahden kesken koko ehtoona vaihtaa sanaakaan hänen kanssaan, vaikka
hän sitä niin hartaasti halusi. Salaisella tyytyväisyyden tunteella
näki hän kuitenkin, että Huldaa ylen määrin rasitti hänen ylkämiehensä
kömpelöt kohtelijaisuudet. Tästä syystä hän lyijykynällä kirjoitti
muutaman sanan paperille, jonka hän sopivassa tilaisuudessa sai
pistetyksi hänen kouraansa. Sanat olivat seuraavat:
"Hyvä Hulda!
Sinä olet joutunut pahojen juonien uhriksi, mutta älä ole
toivoton! Huomenna, isäsi ollessa tavallisuuden mukaan merellä,
tulen minä luoksesi tänne. Sinä et koskaan ole tuleva Klämmingin
puolisoksi."
Teeskennellen menevänsä johonkin emännän askareihin sai Hulda
tilaisuuden lukea lapun. Hän tuli siitä hetkestä saakka ikäänkuin
vähän iloisemmalle mielelle. Rosén sai kiitollisen silmäyksen.
Jäähyväishetkellä jätti Hulda hänelle paperilapun takaisin ja oli
siihen kirjoittanut:
"Minä odotan sinua!"
Ihastuneena suuteli Rosén noita muutamia sanoja ja lähti kotiinsa
levolle, mutta ei hän sinä yönä nukkunut. Ja niin taisi olla Huldankin
laita.