Vieraan pelastajat olivat kaksi kalastajaa, Elg nimiset kumpikin, he
näet olivat isä ja poika. Ukko oli kolmekymmentä vuotta palvellut
pursimiehenä Karlskronan laivastossa, jolla ajalla hän oli ollut
mukana Suursaaren ja Ruotsinsalmen tappeluissa ja muutamissa muissakin
otteluissa, joissa oli melkoisen tulisesti taisteltu. Nyt oli hän
vanha ja oli monta vuotta harjoittanut ainoastaan kalastusta poikansa
Joonaan kanssa, joka oli kolmenkymmenen vuotias mies, sekä suuri ja
vahva jäseniltään kuin jättiläinen. Ukko oli oikea merikarhu, ja
poika tuli kaikissa isäänsä. Molemmat olivat kunniallisia, jumalisia
ihmisiä, jotka elivät ainoastaan kalastuksesta. Kaikki muu oli heistä
yhdentekevää. Ei ketään naishenkilöä ollut heidän majassaan. He
laittoivat itse ruokansa ja hoitivat asumuksensa, joka olikin siisti ja
kaikin puolin hyvässä kunnossa.
Heti kuin ne olivat saaneet muukalaisen huoneesen, riisui Joonas
häneltä märät vaatteet ja peitti hänet lämpimään vuoteesen, vahvoille
höyhenpatjoille. Ukko sytytti sillä välin tulta pesään ja pani
valkealle pieneen kuparipannuun kiehumaan viinaa ja olutta. Tämän
kaatoi hän sitte saviastiaan ja ojensi sen Joonaalle, joka kohotti
vieraan päätä ja kaatoi siitä muutamia aika siemauksia hänen
kurkkuunsa. Juoma vaikutti pian ja varmasti. Sairas alkoi vähitellen
hikoilla, sitte hän vaipui syvään uneen, jota kesti muutaman kerran
keskeytyen aina seuraavaan päivään, jolloin hän jätti vuoteen ihan
terveenä.
Kalastajamme halusivat tietää kuka hän oli ja kuinka tuo haaksirikko
oli tapahtunut. Mies oli siinä suhteessa aivan harvasanainen. Kaikki
mitä he saivat selvitykseksi oli seuraava, jonka hän kertoili aivan
lyhyesti:
Nimeni on Björner. Muutama vuosi sitten olin minä vähäpätöinen
virkamies Tukholmassa, mutta nyt en minä ole mikään, jonka tähden
minua nimitetäänkin vaan sihteeriksi. Kahdeksan päivää on siitä
kulunut, kuin jätin pääkaupungin matkustaen Thor nimisellä prikillä,
jota johti kapteeni Asplund matkalla Malmöhön ja lastina oli Venäjän
hamppua, tervaa ja talia. Matka kävi onnellisesti aina viime yöhön
saakka, jolloin äkkiä nousi oikein pakanallinen myrsky. Kapteeni teki
velvollisuutensa; hän kääri purjeet, hakkasi mastot poikki ja laski
ankkurit alas, mutta kaikki oli turhaa. Myrsky yltyi kahta kovempaan
raivoon, ja kun alus ei enää totellut peräsintä, paiskasi myrsky meidät
pian karille, jolloin kaikki meni upoksiin. Itse jouduin minä maalle
jonkun laudan päällä. Kuinka laivamiehille, joita oli seitsemän miestä,
lienee käynyt, sitä en minä tiedä, sillä myrsky ja pimeys esti minun
näkemästä ja kuulemasta.
-- He ovat kaikki tuuliajolla, sillä niin monta ruumista on löydetty,
vastasi ukko huoaten.
-- Se oli parasta heille! mutisi sihteeri Björner käheällä äänellä. Hän
istuutui sitten valmiiksi katetun pöydän ääreen ja söi oikein tukevan
aterian, silliä, perunoita ja karkeaa leipää.
Aterioittuansa ilmoitti hän syvimmässä salaisuudessa molemmille
miehille, että hän haaksirikossa oli kadottanut pienen rautaisen arkun,
jossa oli muutamia tärkeitä paperia. Hän sanoi tarkoilleen tietävänsä
paikan, missä laiva musertui ja johon siis arkku ihan varmaan oli
vajonnut. Hän pyysi sentähden heitä seuraamaan häntä merelle nostamaan
arkkua ylös, ja lupasi heille sata riksiä heidän vaivoistaan.
-- Voimmehan ainakin koettaa, vastasi Elg; mutta en minä luule sen
onnistuvan. Minä tunnen vanhastaan veden emännän; harvoin heittää hän
saalin, jonka hän kerran on kynsiinsä saanut.
-- Me tahdomme ainakin tehdä parastamme. Hyvin uskallettu on puoleksi
voitettu, vakuutti Joonas.
Vene laitettiin heti kuntoon ja varustettiin tarpeellisilla kapineilla.
Kolmen miehen lähtivät he liikkeelle ja olivat pian karin luona, jossa
Björner vakuutti onnettomuuden tapahtuneen. Meri oli tänään niin
tyyni ja kirkas kuin peilin lasi. Björner katsoa tuijotti syvyyteen
kotkansilmillään ja Joonas koetteli ja tutki pohjaa harjaantuneella
kädellä. He työskentelivät uutterasti iltaan saakka, mutta eivät
löytäneet mitään.
Niin etsivät he yhtä mittaa monta päivää menestyksettä. Björner
ilmoitti kaikille vahinkonsa ja lupasi kaksinkertaisen löytöpalkan.
Ranta-asukkaat osoittivat suurinta ahkeruutta. Aikaisin aamusta myöhään
iltaan oli kymmenittäin veneitä ja ihmisiä liikkeellä määräpaikalla.
He käyttivät kaikkia aseita kuin oli mahdollista, ja onnistuivatkin
saamaan meren pohjasta muutamia keittoastioita ja vähäisiä
rautakappaleita, jäännöksiä tuosta onnettomasta laivasta; mutta
mitä he oikeastaan etsivät, se ei ollut enää saatavissa. Kalastajat
kyllästyivät pian palkattomaan työhön. Moni oli tietävinään, että juttu
rautaisesta arkusta oli vaan pelkkää lorua. Toiset väittivät, että tuo
jäykkä ja kummallinen vieras varmaankin oli vähän mielen viassa.
Björner oli harmissaan. Hän rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja puri
hammasta; mutta ei mitään uhkaavaa eikä toivotonta sanaa päässyt
hänen huuliltaan. Hänen muotonsa oli sileä ja jäykkä kuin silitetty
marmoripatsas. Hän vuokrasi itselleen asunnon noiden kahden kalastajan
luokse, ilmoittaen, ettei hän tahtonut jättää tätä seutua ennenkuin
hän oli löytänyt arkkunsa. Hän pukeutui tavalliseksi merimieheksi, ja
työskenteli aivan kuin kalastajat itsekin. Joka aamu seurasi hän heitä
merelle auttamaan heitä verkkojen korjuussa ja kalastamisessa. Joonas
seurasi häntä sitten luodolle, jossa he joka päivä olivat muutamia
tuntia nuotalla pyytämässä tuota kadotettua aarretta, joka ei koskaan
tahtonut tulla ilmi.
Niin kului syksy ja koko pitkä talvi. Björner eli mitä paraimmassa
sovussa ja suosiossa kalastajainsa kanssa, joita hän myös tarpeen
tullessa autteli vähemmillä rahasummilla. Joonas oli vakuutettu siitä,
että hänellä oli kyllin tätä tavaraa; sillä hän oli nähnyt muutamassa
tilaisuudessa Björnerin käsittelevän suurta setelipakkaa. Tämä seikka
lisäsi hänen kunnioitustaan ja uskollisuuttaan vierasta kohtaan. Sitä
paitse koko Björnerin olennossa oli jotain miehevää ja salaperäistä,
joka suuresti vaikutti Joonaasen. Hän olisi voinut mennä kuolemaan
vieraan puolesta, jos jotain semmoista olisi tullut kysymykseen; sillä
hän ei pitänyt tätä miestä tavallisena ihmisenä.
Ukko sitä vastoin ei ollut niin suuresti mieltynyt Björneriin. Hänen
mielestään tämä oli kummallinen mies, seikkailija tahi ehkäpä vielä
jotain pahempaakin, sillä hän taisi selvästi lukea hänen kasvoistaan,
että hänellä oli joku suuri rikos omassatunnossaan. Hänellä oli siis
alituinen epäluulo Björneriä vastaan; mutta kun tämä oli aina ääneti
ja kohtelijas, niin he eivät koskaan riitautuneet keskenään. Ukko ei
tahtonut koskaan olla yksinään Björnerin kanssa merellä, eikä hän
olisi sallinut Joonaankaan niin tekevän. Sentähden esti hän heitä
usein kun he aikoivat pistäytyä etsimään aarretta, ja se suututti
suuresti Björneriä, jonka niinmuodoin piti mukaantuman asianhaarain
jälkeen. Tapahtumat saivat kuitenkin pian aivan toisen suunnan.
Kevätpuoleen rupesi ukko sairastelemaan. Hän kääri vähitellen elämänsä
purjeet kokoon ja laski vanhan aluksensa ijäisyyden satamaan. Tämä oli
salaisesti Björnerin mieleen, sillä sen kautta hänen tilansa kohta
muuttui.