Kanta-asukasten tuolla tapaa puuhatessa, seisoi yksinäinen mies
läheisellä kallion kärjellä katsellen heidän askareitaan. Vesi tippui
hänen vaatteistansa ja paljaasta päästänsä, niinkuin hän vast'ikään
olisi noussut vedestä, ja arvatenkin lienee asian laita niin ollutkin.
Hän oli kohtalaisen pitkä, voimakas vartaloltaan ja noin neljänkymmenen
vuoden ikäinen. Leveä otsa, tuuheat kulmakarvat, leveät sieramet ja
kaareva ylähuuli tekivät hänen jotenkin säännölliset kasvonsa kovan
näköisiksi, joista muuten kuvautui lujatahtoinen sielu, kykenevä vaikka
painisille kohtalon myrskyjen kanssa, joita hän tällä hetkellä näytti
olevan valmis uhalla vaatimaan taisteluun kanssansa. Hän puristeli
lujasti oikeaa nyrkkiänsä pauhaavalle merelle ja hääriviä ihmisiä
kohden, puhuen itsekseen kumealla äänellä seuraavaan tapaan:
-- Kaikkivoipa Jumala, sallimus tahi kuinka sinua nimittäisin! Miksi
heitit minut tänne tälle autiolle kalliolle?... Minun pitäisi kai tällä
hetkellä kiittää sinua, että sain pitää henkeni. Mutta ei... minä en
tahdo, minä en voi, sillä... sinä olet armahtamaton... Petollinen,
oikullinen ja myrskyävä meri! Miksi et sulkenut minuakin vihastuneesen
syliisi, kuin sinä säälittä ryöstit kaikki mitä minulla oli?... Ja sinä
kurja ihmisjoukko, joka taistelet tuolla saadaksesi muutamia joutavia
hylkysälyjä! Eikö sinulla ole korvia? Pitääkö minun menehtymän kylmästä
ja nälästä kuin kehnon koiran?... Vuoret ja aallot kuulevat varmaan
ääneni, mutta sinä olet kuuro... minä olen huutanut, ja vielä kerran
tahdon huutaa, niin että keuhkoni ovat pakahtua.
Tuo mies raukka, jonka koko ruumis silminnähtävästi vapisi kylmästä,
päästi muutamia tuskallisia hätähuutoja. Meren kohina hämmensi
kuitenkin hänen äänensä, niin ett'ei kukaan kuullut häntä. Hän vaipui
sentähden masentuneena kivelle, kätki kasvonsa käsiinsä ja jupisi
sortuneella äänellä:
-- Kova kohtalo! Kaikki, mitä minä olen kärsinyt, puuhannut ja
työskennellyt kahtenakymmenenä pitkänä vuotena, on nyt meren
pohjassa... minä tiedän kyllä missä se on; sillä tuolla -- tuolla
ulkona sitä kirottua karia vastaan pirstaantui laiva ja siellä arkku on
upoksissa. Rauta ei pysy veden päällä eikä vesi voi hopeaa hävittää. Se
lepää siis hyvässä rauhassa ja minä sen kyllä sieltä urkin ylös ajan
pitkään. Mutta... ei kukaan kuuntele minun huutojani, ja kohta minä en
jaksa enää... Kirottu hetki, jolloin mieleeni juolahti uskoa itseni
merelle, joka on yhtä uskoton kuin _hän_... Hän... tuo kopea, ylpeä,
joka myrkytti koko elämäni; mutta jonka minä nyt muutamassa päivässä
olisin täydellisesti lannistanut ja nöyristänyt... Kaikki on kuitenkin
nyt ohitse... Julma, sydäntä särkevä ajatus... julmempi kuin kaikki
helvetin tuskat.
Viimeisiä sanoja lausuessaan nousi mies pystyyn ja loi vielä vakoilevan
silmäyksen ympärilleen. Äkkiä kirkastui hänen synkät kasvonpiirteensä
ja ruumis sai luonnollisen jäntevyytensä. Kaksi soutajaa pienessä
veneessä lähestyi vähitellen kallionkärkeä.
-- Vihdoinkin, sanoi mies iloisella äänellä lyöden kätensä yhteen;
-- vihdoinkin tulee pelastuksen hetki ja toivon aurinko nousee
jälleen pimitetylle elämäni taivaalle. Taivas, meri ja ihmiset! Minä
tahdon vielä kerran kilvoitella kanssanne ja olen voittava, tahi...
kukistun... Ei, en kukistukaan!... Niinkuin mies tahdon minä vielä
masentaa kohtalon ja saattaa yritykseni onnelliseen loppuun... minä
tiedän kyllä mihin aarteeni on kätketty ja enempää en tarvitse onneeni.
Itse minä sen hankin esiin, vaikka työskentelisinkin vuosikausia.
Lujalla tahdolla ja uskolla saapi vuoretkin siirtymään. Minulla on
kumpaakin tässä asiassa, ja siis rohkeasti eteenpäin!
Miehen näin puhuessa, laski vene niemelle. Hän meni vakavin askelin
sitä vastaan, mutta ei kyennyt itse nousemaan alukseen, sillä hän
oli menehtynyt vilusta ja nälästä niin, että hampaat kalisivat ja
kaikki hänen jäsenensä vapisivat. Toisen merimiehistä täytyi kantaa
hänet alukseen. He soutivat sitte kaikin voimin, sillä mies huononi
huononemistaan. Kun he saapuivat toiseen rantaan, ei hän voinut puhua,
vielä vähemmin käydä. Molemmat miehet kantoivat hänet käsissään erääsen
kalastajamökkiin, jossa he hoitivat häntä niin huolellisesti kuin
suinkin voivat.