sivistyneissä maissa, voidaan sitä ehkä paraite määrittää kaiken elämän
ja olon kuvastajaksi ja kertojaksi. Sen piiri on niin kasvanut, että
kysyä saattaa: mitä löytyy, josta kirjallisuus ei kertoisi, mitä, josta
se ei antaisi tietoa? Sen yhät laajentuva verkko piirittää taivaan ja
maan, ja melkein kaikki, mitä niissä on näkyväistä ja näkymätöintä.
Tämän todistukseksi otettakoon muutamia osia kirjallisuuden alalta: mikä
on esm. uskon tiede ja kirjallisuus muu kun ijankaikkisuuden side
Jumalan ja ihmisten välillä; mikä runotaide muu kun sanoihin puettu
kauneus; mikä historia muu kun kunki kansan ja ihmiskunnan elämän
juoksun ja edistyksen kertoja; mikä niinkutsuttu romanikirjallisuus
muuta kun kuvauksia ihmiselämästä; mikä sanomakirjallisuus muu kun
päivän tapausten historia kussaki maassa, jonka lisäksi sen pitäisi myös
olla valvovan omatunnon kussaki kansassa.
Mutta kirjallisuus ei ole ainoasti elämän ja olon kuvastaja; se on myös
sivistyksen kannattaja ja valistuksen kasvattaja. Se on muinaisuuden,
nykyisyyden ja tulevuuden yhdistäjä; katkiamattomilla kultalangoillansa
sitoo se menneet, nykyiset ja tulevat suvut ja ajat kussaki kansassa ja
koko ihmiskunnassa yhteen. Jos kirjallisuutta ei löytyisi, peittäisi
pimeys kaiken elämän ja olon.
Kirjallisuus on myös vapain ja voimallisin hallitsija maan päällä. Se ei
tunne rajoitettuja säätyjä, ei köyhyyttä, ei rikkautta, ei ylhäisyyttä,
ei alhaisuutta. Sen aarteet ovat kaikille avoinna. Sen istuimen eteen
kokoutuu ihmisiä kaukaa ja läheltä. Minkätähden? Kukin eri
mielenlaatuansa ja tarvistansa myöten, mikä oppinsa, mikä tietonsa, mikä
huvituksensa tähden. Mutta eipä ainoastaan näiden tähden.
Kirjallisuudesta saadaan myös suurimmassa määrässä sitä lepoa ja rauhaa,
sitä toivoa ja riemua, sitä virvoitusta ja vakuutusta, sitä rakkautta ja
sovintoa, joiden haennassa turhaan pyöritään ulkonaisen elämän puuhassa
ja pauhussa. Sentähden kutsuvat esm. viisaustietäjät kirjallista
tointansa paraimmaksi huvitukseksensa ja levoksensa.
Kirjallisuuden temppelin ovella seisoo kirjoitettuna: *sivistys* ja
*valistus*. Näitä täytyy jokaisen seurata ihmisenä pysyäksensä. Ken sitä
ei tee, saa silmillensä paksut pimeyden suomukset, jotka tekevät
omistajansa enemmin luontokappaleen kuin ihmisen kaltaiseksi. Joka taas
sivistyksen ja valistuksen edistymistä ja leviämistä vastustaa, hänen
nimensä merkitään ylenkatseella historiassa, joka tuomitsee kaikkein
teot.
Kirjallisuus tarvitsee viihtymisellensä ja vaurastumisellensa ulkonaisia
avittajia ja liittolaisia. Semmoisia sillä myös löytyy kaikissa
valtakunnissa, ja kuta sivistyneempi joku kansa on, sitä rikkaammat ja
paremmat nämät avittajat ja liittolaiset ovat. Pää-asiallisesti ovat ne
seuraavat: tiedelaitokset, joissa kirjallisuuden tieteellistä kuntoa ja
edistystä hoidetaan; oppilaitokset, joissa sille kasvatetaan ystäviä ja
viljelijöitä; kirjapainot, joissa sen tuotteita kartutetaan niin
monikertaseen satoon kuin tahdotaan; kirjastot, joissa niitä säilytetään
yleisön tarvista varten lainaksi; ja kirjakaupat, joissa ne ovat
kaikille tarjona ostoksi. Näiden kaikkein tilasta voidaan päättää
kirjallisuuden ja sivistyksen laitaa kussaki maassa. Ne ovat ne viisarit
ajan kellossa, jotka osoittavat, kuinka pitkälle kuki kansa on
ennättänyt valistuksensa juoksussa. -- Erityistä muistuntoa ei tarvitse
näiden avittajain ja liittolaisten löytyminen Suomessakin. Toinen seikka
on, jos niiden kunto on semmoinen, että ne täyttävät sisimäisen
tarkoituksensa yleisen sivistyksen vaurastumiseksi, jonka näyttäminen ei
kuulu tähän johdantoon.
Itsestänsäkin ymmärretään se, ettei kaikkia edelläsanotuita lauseita käy
sovittaminen kaikkein kansain ja maiden kirjallisuuteen, semmoisena kun
se todellisessa olossansa on erivaltakunnissa. Eroitus on kansain ja
maiden välillä ulkonaisesti, eroitus sisällisestikin. Kirjallisuus on
aina seisonut ja on vastaki seisova lähimmäisessä yhdistyksessä
uskonnollisen ja vallallisen elämän kanssa kussaki maassa. Muinaisina
aikoina oli tämä yhdistys sangen orjallinen ja on vieläki kaikissa
vapauden osattomissa kansoissa. Kun nyt kirkon ja vallan säännöt ja lait
ovat ne yleiset rajat, joiden sisällä ja suojassa kansain hengen avut ja
luonnon lahjat saavat elatuksensa ja kasvantonsa, niin on helppo
käsittää, kuinka painavasta laadusta niiden suhde on kirjallisuuteen. Se
myödytetään heti, että kuta vapaammat ne ovat, sitä rikkaampia ja
moninaisempia hedelmiä kantaa kirjallisuus. Tämän todistaa kokemus joka
paikassa ja kaikkina aikoina. Puhtaalta tieteelliseltä kannalta on tämä
aivan selvä ja vastaansanomatoin. Vapaan hengen äärettömästä syvyydestä
sikiää ja nousee aina ihania ja voimallisia hedelmiä. Laske sentähden
kirjallisuuden valtasuonet vapaasti juoksemaan omassa laillisessa
väylässänsä, pian olet näkevä, miten kirkas ja virkistävä sen puhdas,
sekoittamatoin vesi on. Sen vaikutus on verrattava raittiisen
aamusateesen suven suloisina päivinä. Sen voima elähyttää, valaisee ja
vahvistaa kansan ja hallituksen töitä, toimia ja aivotuksia. Päin
vastoin ovat asiat siellä, jossa vapautta tämän suhteen ei ole. Siellä
on kirjallisuus kituvainen ja eteenpäin rientävyys vaivaloinen ja
vitkallinen.
Mutta kirjallisuus ei pysy milläkään neuvolla ainiaan missäkään maassa
kituvassa tilassa. Sana on itsestään elävä ja vapaa, josta syystä sitä
ei voida sulkea vankeuteen. Sanasta syntyy kirjoitus, ja vaikia on
sitäki kahleisin saada. Kirjoituksista muodostuu kirjallisuus, ja
nouseva sivistys sekä kasvava kansallisuuden tunto poistavat
kirjallisuuden tieltä ulkonaiset esteet. Kirjallisuus voimistuu kaikissa
maissa, joissa elon neste ja ripeys kansan suonissa ei ole kuivettunut.
Niinmuodoin ei sillä ole muita pysyviä rajoja kuin hengen omat, ja ne
ovat vapaat niinkuin henki itsekin.
Elköön kukaan väärin ymmärtäkö, mitä edellä on sanottu. Vapaus on
ensinkin ei vallattomuus. Se on säännöllinen ja laillinen järjestys,
jonka se antaa itsellensä. Siksi toiseksi: vaikka vapaa kirjallisuus on
sivistyksen ja valistuksen tukevin kannattaja ja voimallisin edistäjä,
ei se kuitenkaan estä kansojakaan kuolemasta. Maailmanhistorian suuri
kirja on kaikille avoinna, ja sen opettavaisista lehdistä näkee
jokainen, että kun kansat ovat täyttäneet kutsumuksensa, soi heidänki
hautauskellonsa maapiirin avaralla kalmistolla. Mutta mitä kansat ovat
matkaansaattaneet ja toimittaneet, ei huku ihmiskunnalta: "heidän
olentonsa paraimmat hedelmät -- kaikki mitä totta, kaunista ja hyvää
ovat ajatelleet, tehneet ja aikoneet, jää heidän jälkeensä itäviksi
siemeniksi täydellisempäin kasvuin nousulle"[1]. Nämät siemenet ovat
siitä ajasta, jona kirjoituksen taito keksittiin, olleet ja ovat
vastaki, niin kauvan kuin sama taito kunnossa pysyy, paraimmassa
säilyssä kirjallisuuden hedelmällisissä taimilavoissa. Sieltä ne
nousevat oraalle, kasvavat, kukoistavat ja kantavat uusia hedelmiä
ajasta aikaan, suvusta sukuun, kansasta kansaan. Paraimman ja kalliimman
perinnön, jonka siis suvut ja kansat voivat jälkeisillensä antaa, on
heidän kirjallisuutensa.
[1] Ks. N. Ignellin Ihmisellisen edistyksen historiaa (Menskliga
utvecklingens historia). Tukholmi 1857, 2:n osa s 356.
Jos kysytään, sopivatko edellä olevat lauseet käyttää Suomen
kirjallisuuteen, niin siihen on vastaus osittain myöntävä, osittain
kieltävä. Miten kumpaisessaki suhteessa, jää tässä likemmältä
selittämättä. Suomen kansan koko olo ja elämä on ollut ja on vieläki
niin erilainen ja monimutkainen useista muista kansoista, että
kirjallisuudellekin on siitä ollut suuria haittoja ja pahoja vastuksia.
Mutta jos kysytään, onko Suomen kirjallisuudella yleisesti sama ymmärrys
ja tarkoitus kun muidenki kansain, niin siihen käy suoraan vastaaminen:
on pää-asiallisesti. Siitä vielä tässä jaksossa muutama sana.
Suomen kirjallisuuden kasvut eivät ole laveimmassakaan merkityksessänsä
suurilukuiset; ne eivät sisällisen arvonsakaan puolesta kannata
kaikenpuoleista vertausta monen toisen kansan kirjallistuotteiden
rinnalla. Mutta joskoki kirjallisuutemme taivahalta neron tähtiä
välähtää harvinaisina pohjantulina silloin tällöin ja sieltä täältä,
niin harvinaisia ne ovat muuallaki: "ainoasti vissi määrä neroa on
kaiken ihmissuvun tarpeeksi pantu takavarikkoon, josta sitä lähetetään
vähäisiä anteita maailman laveutta kiertämään sinne tänne johunkuhun
pikkuseen nurkkaan -- niin hienoissa säteissä ja niin hirmuisen pitkillä
matkoilla toisistansa, että ihmeteltävä on, kuinka ne riittyvät niin
monien suurien ja kansarikasten valtakuntain tarpeeksi"[1]. Tästä
takavarikosta on Suomiki saanut tarpeellisen osansa, kun vaan Suomen
kansa aina osaisi ja ymmärtäisi sille antaa sen lemmen ja kunnian, jonka
se ansaitsee.
[1] Ks. nerosta Pohjassa Turun ruotsinkielisissä sanomissa, 1798
vuosikerrassa, 33 n:ssa.
Mutta sanottakoon Suomen kirjallisuutta köyhäksi ja vähä-arvoiseksi.
Olkoon puhdas kansallinen osa siitä suuremmaksi osaksi käännöksiä ja
mukailemia. Sen tuotteissa yleisesti, semmoisina kun ne ovat suomalaisen
hengen viljelyksestä syntyneet ja nykyiseen aikaan säilyneet, löytyy
jokaiselle kotimaan ystävälle ja sen omituisen sivistyksen harrastajalle
paljo hyvää kätkettynä. Niiden kautta puhuvat esivanhempamme nykyisille
ja tuleville suvuille Suomessa. Niistä nähdään heidän työnsä ja
toimensa, heidän vaivansa ja kärsimyksensä, heidän tietonsa ja taitonsa,
heidän hankkeensa ja aivotuksensa, heidän uskonsa ja toivonsa. Niiden
kautta on sivistys saanut omituisen siansa Pohjassa. Niistä käy
vastaamme oma kotimaallinen henki, joskoki ne kaikki eivät puhu oman
kansamme kieltä. Niiden joukossa löytyy semmoisiaki kauniita ja kalliita
tekoja, joiden omistamisen kuka kansa tahansa katsoisi kunniaksensa.
Ruotsalaiset ovat myös tahtoneet omistaa niistä paraimmat osat heidän
kielellänsä. Suomen kirjallishistorioitsijan velvollisuus on anastaa ne
Suomen kansalle takasin. -- Sanalla sanottu: Suomen kirjallisuuden
tuotteet ovat ne siemenet, joista uusi itu on muodostuva ja uusi kasvu
nouseva. Niillä ei ole maailmanhistoriallista merkitystä, vaan niillä on
sitä korkiampi arvo Suomen kansan sivistyksessä ja sen edistyksessä. Ne
ansaitsevat sentähden historiansa yhtä hyvästi kun rikkaimpien ja
voimallisempien kansain kirjalliset teokset.
4:ksi Suomen Kirjallishistorian esityöt.
Edellisestä on selvä kirjallisuudessa elävän lakastumattoman
kasvinvoiman, niin kansallisessa kuin ihmiskunnallisessa katsannossa.
Mutta kirjallisuuden vaikutus on sattumoinen, sen tuotteet ovat elämässä
epävakaisuuden pyörivällä kannalla, ne voivat jäädä suuremmassa eli
vähemmässä määrässä unohduksiin, ellei historia tule elähyttävällä
valollansa herättämään niitä muistoon. Tämä myös tapahtuu välemmin eli
myöhemmin kussaki maassa ja kansassa, sillä historian valvova silmä ei
heitä mitäkään ansiollista ja arvollista katsomatta ja ilmisaattamatta.
Tutkinto laskaikse nykyaikana kuolleiden tuhatvuotisiin kammioihinki
tietoa hakemaan, niinkuin Wäinämöinen teki Wipusen vatsaan, kun puuttui
veneen teennössä kolme sanaa[1]. Muiston temppelin rakennus jäisiki
vaillinaiseksi, jos ei historiallinen tiede keräisi siihen lisiä
jokaisen kansan elämästä.
[1] Ks. Kalevalan uudesta painosta 17 ja vanhasta painosta 18 runoa.
Tätä tärkeää velvollisuutta ei ole Suomessakaan peräti laiminlyöty. Aika
ajoittain on kirjallisuutemmeki tuotteita otettu tutkintoon ja saatettu
ilmiin, ehkä suurin osa niistä vielä odottaa likempää tarkastusta ja
täydellisempää esitystä. Tarpeellisia esitöitä löytyy kuitenki, joiden
johdolla ei ole vaikia käydä käsin yleisempään työhön Suomen
kirjallisuuden kirjavalla kedolla. Jotkut niistä ovat tavallansa sangen
valaisevat, muutamat taas niin painavasta arvosta, että niiden kaipaus
miltei estäisi tahi vähintäki myöhistäisi pitkään aikaan varsinaisen
historian yrityksen kotimaamme kirjallisuudesta. Näin ollessa on näistä
esitöistä, jotka voidaan jakaa kahteen erilajiin: *apuihin* ja
*luetteloihin*, suurimmalla kiitoksella puhuttava. Näitä paitse, saadaan
Suomen kirjallisuuden tuotteista *osoituksia* ja *tietoja* monista
muistaki kirjoista, niinkuin esm. Suomen muistettavain miesten
elämäkerroista, tieteellisten ja muiden seurain vuosikertomuksista,
sanomalehdistä j. n. e., joiden arvo kirjallishistoriallisessa suhteessa
ei myöskään ole unohdettava.
Kirjallishistoriallinen toimi ei ole Suomessa vanha. Täydellisyyden
vuoksi seuraa tässä kuitenkin yleinen silmäilö mainitussa
tarkoituksessa, alkaen Suomen kansan hämärästä muinaisuudesta ja
päättyen nykyaikaan. -- Ne kirjoitukset, jotka *suorastaan* ovat
kirjallishistoriallisia, eli joista saadaan *laviampia tietoja* Suomen
kirjallishistorialle, merkitään erityisesti omalla nimellänsä sivujen
alapuolella.
* * * * *
1. Suomen kansan muinas-ajasta ei ole minkäänlaista silloin kirjoitettua
muistomerkkiä odottaminen. Esivanhempamme eivät tunteneet
kirjoitustaitoa, ehkä heillä näkyy siihen olleen joku vaillinainen alku.
Tämä voidaan päättää siitä, että kielessämme löytyy perijuureltansa
suomalaisia sanoja, joilla nykyaikana merkitään kirjallisia asioita ja
toimituksia, niinkuin esm. *kirja*, *kirjoittaa* j. n. e. Tämmöiset
sanat, niinkuin myös esm. *saarna* ja *runo*, ovat antaneet suomenkielen
tuntijoille arveluja, mistä ne ovat kotoperäisin; niitä on koetettu
johtaa sekä omasta, että muistakin kielistä, niinkuin esm. hepreasta,
kreikasta, islannista ja venäjästäki[1]. Syitä löytyy pitää niitä Suomen
kansan omina.
[1] Ks. esm. P. Juustenin Ajantietoa (= Chronicon) (Porthan), s. 67, 68;
niinmyös Porthanin historiaa Yliopiston kirjastosta, s. 3;
väitöskirjoitusta: Historiola concium sacrarum fennicarum (Tulindberg),
s. 2. 1781. -- Joh. Ihren glossariumissa puhutaan sanasta *runa*, josta
saadaan valoa suomalaiselleki sanalle *runo*.
Mutta vaikka Suomen kansa ei tuntenut entis-aikanansa kirjoitustaitoa,
on se kuitenki muiston kautta säilyttänyt runossa ja sadussa paraimmat
mielipitonsa ja merkillisimmät asiansa muinaisuudesta. Isänmaanrakkaus
on pelastanut ne unohduksesta, ja sillä tavoin on Suomen kansallaki
muinaskirjallisuus.
* * * * *
2. Vasta kristillisyyden seurassa siirtyi kirjoituksen hyödyllinen taito
Suomeen, ja on siitä ajasta ei ainoastaan pysynyt, vaan myös levinnyt ja
vaurastunut rajaimme sisällä. Tunnettu on sen tulleen tänne keskiajalla.
Niinkuin muissakin Europan maissa, harjoitettiin Suomessaki sinä
aikakautena oppia ja kirjoitusta luostareissa. Turku, Naantaali ja
etenki Rauma ovat tämän suhteen muistettavat. Maamme ensimäiset
kirjamiehet olivat munkit ja papit. Heidän kirjallinen toimensa ja
ansionsa ei kuitenkaan ole suuren suuri, eikä siitä paljo tiedetä.
Ruumisten pääkallotkin ovat luostareimme paikoilta kadonneet. Niistä ei
ole vahinkoa, kunhan vaan edes se, mitä niiden sisästä elämässä lähti,
olisi säilynyt. Mutta tulipalot ja vihollisten kauhiat menetykset ovat
tämän suhteen tehneet suuria hävityksiä Suomessa melkein joka
vuosisatana. Ei myöskään se muuten jaloja kiitetty Ruotsin ja Suomen
kuningas 1:n Kustaa säälivällä kädellä kohdellut paavin ajan
kirjallisiakaan muistoja valtakunnassansa. Tallella on kuitenki tästä
ajasta yhtä ja toista, niinkuin esm. Suomessa käytetty latinainen
messukirja (pain. 1448), Palmsköldin palanen (= fragment) j. m. Erittäin
mainittakoon tässä sen aikanen mustakirja, joka tietysti on ensimäinen
kirjallinen keräys Suomessa historiallisesta arvosta. Papit kun
halusivat voimassa pitää maallisia etujansa ja oikeuksiansa, panivat
tähän kirjaan kätköön ja muistoon kaikellaisia Suomen kirkkoa ja valtaa
koskevia paavillisia, pispallisia ja hallinnollisia kuulutuksia,
julistuksia ja muita kirjeitä (v:sta 1229 veteen 1513). Tämän
niinkutsutun Turun tuomiokirkon mustankirjan tarkoitus oli siis
päinvastainen samannimisiä kirjoja nykyaikana.
* * * * *
3. Uskonpuhdistuksen hedelmällisin vaikutus Suomessa oli ensivuosisatana
kieltämättä kirjallinen. Pispa Martti Skytte on tämän suhteen hankkinut
itsellensä kunnioitetun nimen ja muiston. Hänessä sanotaan kyteneen
vanha katolinen usko[1], josta syystä hän itse ei suorastaan paljon
auttanut aljettuin uusien asiain menoa kotimaassamme. Mutta hänen
toimestansa ja hänen (siis Suomen) omilla varoilla oleskeli tänä aikana
opin halullisia suomalaisia miehiä ulkomailla, paraasta päästä
Wittenperissä Luteria ja Melantonia kuulemassa. Palattuansa jatkoivat
paremmalla taidollansa uskonpuhdistuksen suurta asiaa Suomessapa tekivät
sen syvemmällä tiedollansa vakinaiseksi maamiestensä sydämissä. Näiden
joukossa ovat Mikael Agrikola ja Paaval Juusten kiitettävimmät
kirjallisenkin ansion puolesta. Omituiseksi saattaa sitä sattumusta
katsoa, että sen miehen teoissa, joka ensiksi toimitti suomenkielisiä
kirjoja painosta, ja joka niinmuodoin perusti kansalliskirjallisuutemme,
tavataan myös ensimäinen luetteloinen suomalaisen kirjallisuuden
senaikaisista vähäisistä tuotteista. Se löytyy Agrikolan alkupuheessa
Taavetin psaltariin. Tämä luetteloinen on Suomen
kirjallishistoriallisten kirjoitusten joukossa niinkuin hienoinen valon
viiva yön synkästä hämäryydestä aamun alkavaan koittoon.
[1] Ks. Suomen muistettavia miehiä (Finlands minnesvärda män), 1:n
siteen 1:stä vihkoa, s. 134.
Ulkomaillakin otetaan tänä aikana Suomen asioita kirjalliseen puheesen.
Baselin kaupungissa painetaan Herran rukous suomeksi[1], ja luetellaan
ne suomalaiset miehet, jotka Wittenperissä olivat saaneet
majisterinseppeleen[2]. Romissa toimittavat ruotsalaiset veljekset
Johannes ja Olaus Magnus tunnetut historiansa Pohjan maista ja
kansoista; jälkimäinen puhuu Suomen runoistakin[3]. Kotimaassa on
Juusten ensimäinen nimeksi tunnettu Suomen historioitsija. Mainittakoot
tässä myös Aaron Forsius ja Johannes Messenius, joiden elämän vaiheet
katkerasti muistuttavat Ruotsin hallituksen väärää käytöstä alamaisiansa
kohtaan. Kumpaisetkin olivat aikansa oppineimpia miehiä, kumpaisetki
saivat syyttömästi kärsiä vankeuden pimeää ja yksinäistä elämää, ja
kumpaisetkin ovat kirjoittaneet Suomen maasta ja kansasta.
[1] Ks. Valtaneuvos Pippingin Luetteloa suomeksi präntätyistä kirjoista,
s. 2. -- Herran rukousta on suomeksi ruvettu ja totuttu latinan mukaan
sanomaan "*Isämeidäksi*", mutta *Isämme* se oikein on.
[2] Ks. Wieselgrenin Ruotsin kaunokirjallisuutta, 3:n osan 115 s.
[3] Ks. G. Seinin Suomen asiain kirjoittajia (De rerum fennicarum
scriptoribus), 17 s.
* * * * *
4. Yliopiston perustus on uskonpuhdistuksen jälkeen suurin, onnellisin
ja seurantorikkain tapaus Suomessa. Se toi tieteet maahamme, ja teki ne
kotiperäisiksi meidän kylmillä seuduilla. Sen kautta rupesi Suomen
silmä-ala laajenemaan sekä ulkonaisesti että sisällisesti. Se yhdisti
tieteiden siteillä Suomen kansan muihin sivistyneihin kansoihin
Europassa. Se oli tieteellisen valon ensimäinen koitto pimeässä
Pohjolassa. Vahinko vaan, että se perustettiin kielen vuoksi
muukalaiselle kannalle; mutta kukapa silloin ajatteli Suomalaisista
muuta kun että ne kuuluivat Ruotsiin niinkuin muu loisväki.
Kohta Yliopiston perustettua saatiin kirjapainoki toimeen Auran
rannalle, ja koko Pipliä painetaan ensi kerran suomeksi -- ei kuitenkaan
omassa maassa. Ajan hengellistä luontoa ja menoa myöten hallitsi
uskontiede aivan painavasti muita tieteitä uudessa Yliopistossamme.
Pispa Terseruksen riita ylistää hänen vapaamielistä valistustansa tänä
yksipuolisuuden aikana, joka ei ole vieläkään peräti kadonnut Suomen
rajain sisältä. -- Yliopistoa mainitessa -- ken ei muistaisi Pietar
Brahen kiitettyä nimeä? Unhottaa ei myöskään saa nimiä Rothovius ja
Gezelius, joiden ansio Suomen kirkollisessa ja kirjallisessaki
katsannossa on suuri. Historia tietää puhua heidän vioistansaki.
Suvaittiin kuitenki muitakin opin haaroja Suomen nuoressa Yliopistossa,
kunhan niillä ei vaan loukattu kirkon uskoa. Sen kanssa sointui
kielitiede hyvin yhteen. Latina, kreikka ja heprea -- ne tuuhottivat
niinkuin vanhan hongan latva. Oppineet eivät muita kieliä keskenänsä
tarvinneet. Kansain nuoret kielivesat kasvoivat vapaassa elämässä
niinkuin menniköt ahon viheliäisillä rinteillä. Vähitellen rupeevat ne
tunkeumaan -- ei oppisaleihin, vaan ensiksi oppineitten hiljaisiin
kammareihin. Suomenki kieli oli jo ennen Yliopiston perustusta saanut
kunnian nousta latinan, ruotsin ja saksan rinnalle sanakirjoissa.[1]
Rohvessor Eskil Petræus on ensimäinen, joka hallituksen käskystä
toimitti suomesta vaillinaisen kieliopin. Ahkera kirjamies Mikael Olaus
Wexionius jouti tutkimaan Suomenkin asioita; hän on kirjoittanut myös
Yliopiston senaikaisesta köyhästä kirjastosta[2] ja äitimme kielestä.
Mathias Martinus seuraa paraasta päästä Petræusta suomalaisessa
tienosoittajassansa. Kaikki nämät miehet puhuvat vähäisen Suomen
runo-mitastakin. -- Rohvessor Eero Justander on ensimäinen, joka palkan
edestä kääntää hallituksen kuulutuksia ja julistuksia suomeksi; mutta
tokkopa hänellä, yhtä vähän kun hänen jälkeläisillänsäkään, lienee
siihen virkaan ollut minkäänlaista vahvistuskirjaa. Epäilemättä on tämä
virka kuitenki mitä tärkeimpiä Suomessa olla taitaa. -- Petræuksen
avittajat Piplian suomentamisessa olivat rohvessori Martti Stodius,
Maskun kirkkoherra Henrik Hoffman ja Piikkiön kirkkoherra Krekori
Favorinus. -- Paimion kirkkoherra Henrik Matheus Florinus parantaa
Piplian suomennoksen alkukielen jälkeen. Hän suomensi 1686 kirkkolain,
ja hänen huolensa kautta tuli painosta 1702 ensimäinen kokous Suomen
kansan sananlaskuja, joita 17 vuosisadalla Tammelan kirkkoherra Lauri
Pietarinpoika ja Lohjan kirkkoherra Kaapriel Tammelin olivat keränneet.
[1] K. esm. A. I. Arvidssonin (Rühsin) Suomea ja sen asujamia (Finland
och dess innevånare), 2:n osan 81 s.
[2] Yliopiston kirjastossa oli silloin 20 nidettä.
Taneli Juslenius näkee kaksi sotaa myrskyvän Suomessa, joista toinen on
ijänkaiken hirmuinen muistaa. Sen alussa kirjoitti hän vanhan ja uuden
Turkunsa (Abo vetus et nova), jossa koskee Suomen kirjallisuuttaki.
Kynäilee muistaki kotimaan asioista ja kärsimyksistä. Suurin tekonsa on
"Suomalaisen Sana-lugun koetus", jonka alkulauseesta saadaan
kirjallishistoriallisiaki tietoja. -- Jusleniusta voidaan kirjallisessa
toimessansa verrata hänen aikalaiseensa pispa Svedbergiin Ruotsissa,
joka myöski teki sanakirjan maansa kielestä. Jusleniuksessa ei
kuitenkaan elänyt niin innollista isänmaanrakkautta kuin Svedbergissä,
joka oli niin vimmattu äitinsä kielen hyväilijä, että päätti sillä
virsiä taivaassakin veisattavan[1]. -- Ilmajoen kirkkoherra Vhael alkoi
tehdä täydellisen kieliopin suomesta, mutta kuolema keskeytti hänen
tästä työstä; hänen leskensä painetti siitä niin paljon kuin oli
ennättänyt valmistua.
[1] Ks. Jesper Svedbergin "Schibbolethia", pain. Skarassa 1716;
esipuhetta. -- S. oli pispa Skarassa, jonka pispan istuimella
Jusleniuski vihdoin kuoli, heitettyänsä isänmaansa, sodan pelosta.
Ensimäinen Suomen kirjallishistoriallinen teos painettiin Tukholmissa
v:na 1719. Se on latinainen, niinkuin usiammat senaikaiset kirjat;
suomennettuna on sen nimi: kirjallinen Turku[1]. Sen tekijä oli *Andreas
Antonius Stjerman*, jonka Wieselgren sanoo kuuluvan "jättiläissukuun"
Ruotsin kirjallisuudessa. Hänen kirjallinen Turkunsa ei ole lavia; se
sisältää lyhykäisiä elämänkertoja Turun rohvessoreista, ja luettelee
heidän kirjalliset tekonsa.
[1] Abo Litterata, Holmiæ; 1719.