siemenet tavataan ympäri maanpiirin kylvettyinä sekaisin kansain
muinaisiin jumaluus-ja maailmansynty-taruihin ja muihin kertomuksiin.
Silloista hengen ja luonnon keskinäistä suhdetta myöten sulivat ne
uskontoin kanssa yhteen ja pukeutuivat runoon ja satuun. Tämä oli
kansain mietteille, luulloille ja tuntemuksille aivan luonnollinen
muoto, eikä voinut muunlainen ollakaan. Tavallisesti luullaan sen
syntyneen siitä, että asiat ja tapaukset runon kautta muistettiin
paremmin kuin suorakielisessä puheessa. Mutta varma on, etteivät kansat
sitä sentähden valinneet, eivätkä siitä semmoisena välineenä tietäneet
mitäkään. Koko heidän elämänsä ja ajatuksensa juoksu liikkui
muinasaikana runon keveillä ja hehkuvilla laineilla, josta syystä
tietämättänsä pukivat sen säännölliseen verhoon paraimmat ja syvimmät
mietteensä ja luulonsa[1].
[1] Ks. C. J. Schlyterin: Ruotsin vanhasta maakuntain jaosta ja
maalakien synnystä (Sveriges indeln. i landskap, och landskapslagarnas
uppkomst). Upsala 1835, s. 52. -- Mitä siinä lausutaan kysymyksessä
olevasta asiasta, olen lukenut painettuna Geijerin kootuissa
kirjoituksissa, VIII, s. 115.
Maailman synty esm. on kansoilla ollut hyvin rakkaana miete-aineena;
kertomuksia siitä on säilynyt uudempaan aikaan asti. Usiat kansat ovat
ajatelleet ja johtaneet maailman synnyn munasta, joka miete on itsessään
sangen syvä ja merkillinen. Ihmeteltävä on sen löytyminen Suomen kansan
muinasissa runoissa, joissa siitä kuitenki mahtanee olla tallella
ainoasti katkaistuja palasia[1]. Tietoja tästä niinkutsutusta
maailmanmunasta ei ole muilla kuin vanhimmilla ja kuuluisimmilla
kansoilla, niinkuin esm. Intialaisten, Kiinalaisten, Persialaisten,
Foinikilaisten ja Kreikkalaisten muinaskirjallisuudessa[2]. Miten Suomen
kansa sen on saanut -- joko omasta mietinnöstänsä eli muilta lainaamalla
-- voitanee vielä pitää ratkaisemattomana kysymyksenä, ehkä näyttää
siltä kun se olisi Aasiasta joltakulta sivistyneemmältä kansalta
saavutettu ja tänne muiston kautta tuotu perintö[3]. Olkoon miten oli --
tottahan sen Suomen kansa kuitenkin on omituista luonnettansa myöten
muodostanut; melkein hedelmättömät ovat semmoiset tutkinnot, joilla on
tarkoituksena saada tieteelliseen varmuuteen, mikä perijuureltansa on
kunki kansan omaa, mikä vierasta. Nuoremmat vesat indo-germanilaisesta
kannasta eivät tätä maailmanmunaa enää tunne nimeksikään, eivätkä Suomen
heimokansatkaan muut kuin Virolaiset, joilla se kuitenki löytyy
sekoitettuna Juutalaisten luomisen kertomuksella[4]. -- Kristillisyys on
yleensä, mihin on tullut, joko keskeyttänyt eli peräti hävittänyt
kansain muinaiset uskonnot ja mietteet, tahi oikeimmin: se ei ole
hävittänyt -- ne ovat itsestänsä lakastuneet korkiamman opin ja tieteen
valossa, ehkä typerät munkit ja papit ovat kaikissa maissa tämän suhteen
näyttäneet joutavaa jumalisuutensa intoa.
[1] Ks. Kalevalan 1:stä runoa.
[2] Ks. M. A. Castrénin Pohjoisia matkoja ja tutkinnoita (nordiska resor
och forskningar) III. 1853, s. 299 ja ss.
[3] Ks. H. Kellgreniä väitöstä maailmanmunasta (Mythus de ovo mundano,
Indorumqve de eodem notio). 1849, s. 17.
[4] Ks. Tohtori Fählmannin kirjoitusta Virolaisten muinasuskosta (Vie
var der heidnische Glaube der alten Esten beschaffen?). Verhandl. d.
gel. Estn. Gesch. zu Dorpat. 2:n nide, 2:n vihko. Tartolinna 1848, s. 63
ja ss.
Mutta kun koko se perustus, josta mainitut siemenet puhkesivat kasvuun,
oli väärä, ja kun niiden muodostajana oli rajoittamatoin mielijohde, ei
niistä voinut syntyä muita kuin sinne tänne ampuvia, pian raukenevia
vesivesoja, joista ei myöskään suoraan saateta tieteiden alkua ja
kasvantoa johtaa. Hämäryys kuuluu kuitenkin aamun valkiamiseen, aamu
päivään, ja sillä tavoin liittyvät kansain lapsuuden ajan luulot ja
mietteet tieteiden historiaan; kukin aika ja sen hakemukset ovat
katsottavat tarpeellisiksi kansain ja ihmiskunnan sivistyksen menossa ja
juoksussa. Mutta tieteellisen totuuden kehto ei ole haettava
mielijohteen loistavista ruusutarhoista. Ajatus on sen ikuinen lähde, ja
siitä sen piti maailmaan ilmautua, sitte kun edelläkäyvä ehto sen
suhteen oli täytetty. Mikä tämä ehto oli? Se oli ihmishengen herääminen
luonnon välittömästä helmasta ja ajatuksen vapauttaminen sen siteistä.
Se kun ensin tapahtui, sitte vasta tieteiden syntyki lähestyi. Tämä ehto
toteutui Kreikan muinaisessa kansassa, jonka heränneestä hengestä ajatus
nousi itsetietoon ja pani alun tieteiden ja taiteiden syntyyn ja
kasvantoon. Tämä oli kreikkalaisen kansan suuri ja jalo kutsumus
maailmassa.
Kreikkalaiset kun kadottivat vapautensa ja itsenäisyytensä, laimistui
heidän tieteellinen ja taiteellinen toimensa. Tieteitä viljeltiin
kristillisyyden ensimäisinä vuosisatoina paraasta päästä Aleksandriassa
ja Italiassa, josta ne vähitellen siirtyivät muihin Europan maihin.
Romalaiset eivät kovin rakastaneet tieteitä, ehkä eivät niitä
ylenkatsoneetkaan; ulkonainen kiilto ja loistavuus, sota ja sen pauhut
olivat heille mieluisemmat. Arapialaiset voimaan päästyänsä hyväilivät
myös tieteitä, etenki lääkitys-, lasku-, mittaus-ja tähtitiedettä,
joissa vieläki käytetään heidän antamia oppisanoja. Suuren keisari
Kaarlon aikana sai oppi ja tiede suojeluksen luostarien ja
tuomiokirkkoin kouluissa, joista keskiajan viimeisillä vuosisadoilla
nousivat vapaisin yhdyskuntiin; näistä kasvoi sitte Yliopistoja usioihin
maihin. Keskiajan opillisille riennoille ja harjoituksille ei kuitenkaan
saateta korkiammassa merkityksessä antaa tieteen nimeä; vanhoja jälkiä
kierrettiin ja poljettiin, niissäkään pohjaan menemättä, ja sen ohessa
väärinkäytettiin kristinoppia muiden opinhaarain polkemiseksi ja
sortamiseksi. Uskonpuhdistuksen jälkeen rupesi tieteilleki suurempi
vapaus koittamaan, ehkä sitteki tiedemiesten tointa ja kirjoituksia on
pyydetty pitää lukon takana.
Jos kansain elämän juoksussa voidaan sanoa mitäkään myöhään
tapahtuneeksi ja matkaansaatetuksi, niin totta Suomen kansa sai maahansa
tieteille pysyväisen paikan aivan myöhään. Ruotsissa pantiin Yliopisto
toimeen 1477, ja vasta 173 vuoden kuluttua siitä perustettiin semmoinen
opetuslaitos Suomeen, ja seki tapahtui ruotsalaisen miehen kautta ja
ruotsin kieliläisille. Suomalaiset eivät ole milloinkaan osanneet valvoa
etujansa ja oikeuksiansa kansain joukossa. Saa nähdä, kuinka monta sataa
vuotta kuluu siksi kun maahamme saadaan varsinainen tiedelaitos,
niinkutsuttu Tiede-Akatemia toimeen, jonka jäsenien töitä ja voimia ei
vähennetä monilla syrjätoimituksilla, niinkuin tiedemiestemme nykyinen
hankala laita on?! Kaikissa sivistyneissä maissa löytyy semmoisia
laitoksia, ja juuri niiden kautta ovat tieteet voineet uudempana aikana
laajentua niin suuriksi, että työn tuskin jaksaa yksi mies elinaikanansa
perinpohjin tutkia ja täydellisesti esitellä yhden ainoankaan
tiedehaaran sisältöä. Siitä on työnjako tieteissäkin ollut tarpeellisena
ja luonnollisena seurauksena. Eipä siis kelläkään ole syytä tiedostansa
kerskailla, eikä sitä totinen tiedemies teekään. Nöyryys ja siveys on
hänenki velvollisuutensa, totuus kunniansa, rehellinen tutkinto kaita
tiensä tieteiden valtakuntaanpa järjen terävä miekka sota-aseensa, jolla
totuuden sisukset avataan ja ilmituodaan. Mutta siihen tarvitaan
rohkeutta. Senpä tähden asuu tiedemiehen sydämessä rohkea into, joka ei
pelkää vainoa eikä kuolemaa totuuden etsimisessä ja julistamisessa.
Hänen toimensa on myös niin läheisessä yhteydessä elämälle yleisesti,
että tuskinpa siinä tapahtuu mitäkään, joka jo sitä ennen ei olisi
jossaki määrässä nähty tieteen hiljaisessa maailmassa. Muinaisella
ajalla oli rohvettansa, nykyisellä on tiedemiehensä; molempia ovat
kansalaisensa harvoin käsittäneet.
Hedelmärikas käännös tapahtui tieteiden edistyksessä menneellä
vuosisadalla. Kauvan sitä ennen pidettiin ainoastaan loistavia
ulkonaisia tapauksia ja kuuluisimpien muinaskansain asioita, ynnä niiden
kuolleita kieliä arvollisena aineena tieteille. Siitä syystä menetti
melkein jokainen aikansa ja voimansa niiden tutkintoon. Se kyllä oli
tarpeellinen; mutta yhtä ja samaa apajaa kun aina vedettiin, ei siitä
tieteille ollut suurta hyötyä. Sen ohessa vallitsi historiallisissa
asioissa joutava kunnian pyyntö siten, että tiedemiehet tahtoivat
anastaa kuki kansallensa niin vanhaa ja jaloa sukuperää kuin saattoivat.
Kreikkalaisille, Romalaisille ja etenki Juutalaisille, Jumalan valitulle
kansalle muka, pyrki jokainen heimoksi. Pitkiä kuningasriviä ladottiin
mielijohteellisesti uudemmille nuorille kansoille, jotka ottivat
ensimäisiä askeleita sivistyksen tiellä. Semmoinen teeskelty kunnian
salvos kyhättiin Suomalaisilleki, joiden vallan ensimäiseksi isäksi ja
perustajaksi haettiin tänne Pohjoseen esm. Noan neljäs poika Tuiskon.
Hänestäkö sitte tuiskut lienevät maahamme pysähtyneet, vaiko niistä
tuuli-, ilma- ja talvikuninkaista, joiden sanottiin Suomessa muinoin
hallinneen[1].
[1] Ks. G. Reinin kirjoitusta Suomen historian tutkijoista ja
esittäjöistä (Bidrag till Finska häfdeforskningars historia). Suomi
1841, ss. 22, 26, 38, 43 j. m. -- Pyhässä Raamatussa (luom. kirj. 10 l.)
kerrotaan ihmissuvun levinneen Noan kolmesta pojasta. Tuiskosta on tieto
saatu kaltealaisen papin Beroson kirjoituksista. Beroson eli noin 260
ennen Kristuksen syntymää.
Tällaisista naurun-alaisista hankkeista ovat tiedemiehet kääntyneet
tarkemmin katsomaan kunki maan ja kansan sisällistä tilaa ja luontoa,
huolimatta tutkinnoissansa muusta kun selvästä totuudesta. Tässä ovat
seuranneet kansallisen hengen voimallista herätyshuutoa, vaikka eivät
sentähden ole unohtaneet tieteiden ihmiskunnallista tarkoitusta ja
yleistä kasvantoa. Mikäs tutkijalle saattaa ollakaan hempiämpi ja
rakkaampi kun sen maan ja kansan asiat, jonka keskellä hän itse elää, ja
jonka suojassa tieteet kukoistavat. Pisarakin järvessä on vettä ja monta
pisaraa tekee meren. Kotimaallisista aineista saavat tieteet elatusta ja
ravintoa yleiselle kasvannollensa ja edistyksellensä.
Mahdotoin on tarkalleen seurata joka askelmaa sivistyksen ja
kansallistunnon kasvannossa maissa ja kansoissa. Mutta mainitunlainen
kansallinen herääminen, eli oikeimmin sen itu havaitaan Suomen
tiedoitsijoissa ja oppineissa jo alussa viimeistä vuosisataa; se kasvoi
historialliseen itsetietoon saman vuosisadan loppupuoliskolla. Väärin on
sentähden lukea kansallisuuden tunnon herääntöä maassamme vuoden 1809
perästä, niinkuin eräs Suomen historian tutkija on tehnyt[1], ottaen
siihen tukeeksi muutamia väärin tulkituita lauseita Hegelin tekemästä
historian viisaustieteestä[2]. Tässä ei ole tilaisuus tätä asiaa
laviammin selittää; olkoon vaan sanottu, että mainittu uudemman ajan
suurin viisaustieteen tutkija ja esittäjä († 1831) lausuu historiallisen
kertomuksen alkavan silloin kuin varsinaisia historiallisia tekoja ja
tapauksia ilmautuu. Suomen kansa olisi siis vuoteen 1809 maanut, jos sen
historia vasta siitä alkaa. Totta se kyllä on ollut uneliainen ja on
osittain vieläki, mutta ei sitä kuitenkaan saateta verrata 7 unikekoon.
Suomen historia alkaa tuntemattomasta vuosiluvusta muinasaikana. Niin
Suomen kirjallishistoriakin.
[1] Ks. Jouhkahaisen 2:sta vihkoa, 1845, s. 189--191 ja ss.
[2] Ks. Georg Wilh. Friedr. Hegelin luennoita historian viisaustieteessä
(Vorles. über d. Philos. d. Gesch. Vollständ. Ausg. 9 B.). Berlin 1837,
s. 39 ja ss.; eli N. Ignellin käännöstä samojen luentojen 2 painoksesta
(1840). Tukholmi 1850, s. 71 ja ss.
Näin paljo tieteistä yleisesti. Mitä erittäin kirjallishistorialliseen
tieteesen tulee, niin senkin ensimäisiä hentoja juuria voidaan johtaa
Kreikkalaisista ja Romalaisista. Näiden kirjoittajani teoksissa löytyy,
niinkuin tunnettu on, otteita ja arvosteluja vanhempain kynäilijäin
tuotteista, niinkuin esm. Kallimakon, Kikeron, Plutarkon j. n. e.
kirjoituksissa. Mutta vasta kirjapainon keksittyä, jonka kautta
kirjallisuuden tuotteita oli helppo saada ilmiin, aljettiin niitä
likemmin tarkastaa, siinä aivotuksessa, että järjestää niitä, ja ehkä
myös että antaa niistä tietoja yleisölle. Ensin tapahtui tämä aivan
ulkonaisesti; kirjoista tehtiin vaan kuivia luetteloita, niin että
semmoista tieteellistä tointa saattaa verrata nykyisiin
kalunkirjoituksiin. Nekin olivat tarpeelliset, kunne huomattiin
kirjallisuuden tuotteista voivan syntyä erityinen, suuriarvoinen
tiedehaara. Näistä luetteloista saivat oppineet osoitusta ja kiihoitusta
kansain kirjallisuuden tutkintoon useissa Europan maissa. Semminkin otti
tämän asian suuresti ja syvästi Verulamin paroni Englannissa, tieteiden
historiassa kiitetty Frans Baco, joka ehkä kaikista aikalaisistansa
selkeimmästi havaitsi ja ymmärsi kirjallisuuden korkian merkityksen
kansain ja ihmiskunnan elämässä. Tämä syvämielinen mies, jonka nero
vaikutti puhdistavasti melkein kaikkein tieteiden kasvantoon, vertasi
maailmanhistoriaa yksisilmäseen muinasjättiläiseen Sisilian saarella,
nimeltä Polyfemos, niin kauvan kuin sen lehdillä ei puhuta
kirjallisuudestakin[1]. Uudempi aika on selkeimmästi ja selkeimmästi
ymmärtänyt Bacon vertauksen ja ottanut oppia hänen neuvostansa. Ei nyt
enää tavata uudempia yleisiä historioita, joissa ei kerrottaisi kansain
kirjallisistaki seikoista. Näillä niinkutsutuilla maailmanhistorioilla
on kuitenki se hankala vaillinaisuus, ettei niihin mahdu muuta kun
enemmin eli vähemmin päällinpuoleisia silmäyksiä suurempienkaan
valtakansain, saati sitte pienempien torpparikansain rauhallisista
toimista ja omaisuuksista. Sentähden on ollut tarpeellinen toimittaa
erityisiä historioita kustaki kansasta. Mutta näilläki niinkutsutuilla
kansallishistorioilla on se vika, jos sitä viaksi saattaa sanoa, että
niissäkään ei käy muuta kun sivuuttamalla koskea kansan kirjallisia,
keinollisia, kaupallisia j. n. e. asioita. Sentähden ovat tiedemiehet
ottaneet nämät kaikki erityiseen tutkintoon, josta on kasvanut uusia
historiallisia tiedehaaroja, niinkuin esm. kirjallishistoria, ja
niinmuodoin on syntynyt runsaita lisiä historialliselle tieteelle
yleisesti. Jopa kirjallishistoriaki jakaikse yleiseen ja erityiseen,
joista edellinen antaa tietoja kaikkein kansain, jälkimäinen kunkin
erikansan kirjallisuudesta; ja jopa kirjallisuuden eriosillaki, niinkuin
esm. tieteillä, runollisuudella j. n. e., on oma historiansa. Minulla on
aikomus voimiani myöten toimittaa historian kaikista Suomen
kirjallisuuden osista.
[1] Ks. Frans Bacon teosta tieteiden arvosta ja kasvannosta (De
dignitate et augmentis scientiarum. Juxta exemplar Londini impressum.
Parisiis, Typis Petri Mettayer, Typographi Regij. 1626) 2:n kirjan 4
lukua, s. 97 ja ss.
3:ksi Kirjallisuuden ymmärrys.
Mitä Suomen kirjallishistorialla on kertomista ja esittämistä,
selitetään toisessa kohdassa. Tässä otetaan likempään tutkintoon, mitä
kirjallisuudella yleisesti ymmärretään. Mutta kun kaikkein kansain
kirjallisuudella ei saata pää-asiallisesti olla muu kun sama ymmärrys ja
sama tarkoitus, niin tälle kysymykselle voidaan hakea vastausta muidenki
maiden kynäilijöiltä. Esimerkin vuoksi lainaan tämän suhteen joitakuita
määrityksiä Ruotsin ja Saksan kirjallishistorioitsijoilta.
P. Wieselgren, jonka ainerikas ja Suomenki kirjallisuutta koskeva
historia on maassamme tunnettu, johtaa mainitulle kysymykselle
vastauksen seuraavaisesti: "Kirjoitus on sanoille, mikä soitin äänelle.
Niinkuin ei soiton uusi voima ole hävittänyt luonnollista ääntä, niinpä
ei kirjoituskaan ole anastanut valtaa runolta ja puheelta. Päin vastoin
on se rakentanut niille istuimen, joka tekee silmänräpäyksen
mielituotteet vuosisatain omaisuudeksi. Valitut kirjoitukset ovat
synnyttäneet kirjallisuuden"[1].
[1] Ks. P. Wieselgrenin Ruotsin kaunista kirjallisuutta (Sveriges sköna
Litteratur) 1:n osa, 2:n painos. Tukholmi. s. 3.
Tämän mukaan saattaisi kirjallisuutta sanoa valituiksi kirjoituksiksi,
joiden joukkoon ei siis voitaisi lukea muita kuin kansain hyviä
kirjallisia tekoja. Niin on kieltämättä tehtäväkin. Samoin kuin
puutarhan hoitaja kitkee ja leikkaa kaikki huonot kasvut ja hedelmät
lakastumaan, niin tiedemiehenki täytyy historiasta sulkea kaikki
mitättömät ja kunnottomat kirjoitukset; hän heittää ne unohduksen
haudalle katoomaan, ja korjaa muiston temppeliin ainoasti semmoiset
kirjoitukset, jotka sen ansaitsevat.
Jos taas kysytään, missä huonoin ja hyväin kirjoitusten raja on, ja kuka
sen määrää, niin siihen on vastaus aivan selvä. Taitavuus sen määrää, ja
hyvät kirjoitukset ovat semmoiset, jotka tavalla eli toisella ovat
vaikuttaneet kansan tahi kansain sivistyksen menoa ja edistystä
tieteellisessä, taiteellisessa, vallallisessa ja uskonnollisessa
katsannossa. Tähän on myös suljettu kansain vapauden riento ja hakemus,
sillä sivistys korkeimmassa merkityksessänsä ei ole muu kun vapaus
kaikesta pahasta. Semmoisilla kirjoituksilla, jotka eivät ole ainoasti
huvittaneet aikalaisiansa, Vaan myös vaikuttaneet hyvää tuleville
miespolville, on lakastumatoin historiallinen arvo. Suurien nerojen,
näiden kansain ja ihmiskunnan sankarien teot ovat historiassa etunenässä
katsottavat. Niiden sivistyttävä ja vapauttava voima ei lopu
milloinkaan. He ovat Jumalan lähetysmiehet kansain seassa, ja niinkuin
he itsetki, niin ovat heidän tekonsaki kuolemattomat.
Kaikki eivät kuitenkaan, niinkuin Wieselgren, ota puheeksi miten ja
mistä kirjallisuus syntyy, eivätkä myöskään niin tarkoin rajoittele,
hyviäkö vaiko huonompiaki kirjoituksia siihen kuuluu. Semmoiset
määritykset, joiden mukaan valitut kirjoitukset tekevät kirjallisuuden,
ovatkin itsestään vähänsanovat ja enemmin ulkopuoleisia; niistä ei tulla
tietoon, mikä kirjallisuuden ymmärrys oikiastansa ja mikä sen merkitys
elämässä on. Sama on laita, jos kirjallisuutta sanotaan "kansain
kirjalliseksi taideteoksi", joksi sitä saksalainen
kirjallishistorioitsija Vilmar lausuu[1]. Hänen maamiehensä T. Mundt
annaikse sitä vastaan selvittämään tätä kysymystä oikein
viisaustieteelliseltä kannalta ja saaki sille semmoisen oppineen
vastauksen, jossa on yhtä paljo saksalaista tummuutta kun myös
saksalaista syvämielisyyttä. Hän lausuu melkeittäin näin:
"Kirjallisuudesta saamme tuta kansain hengellisen olennon, kaiken heidän
mielensä pidon maailmasta ja ihmiselämästä", joka on jotensaki totta ja
selvänlaista. Vaan kun siihen lisää, että kirjallisuus myös on "kansain
kaiken tiedon ja toimen kohteellinen muoto"[2], niin siinä on jo liikaa.
Kansain mielipidot ja ajatukset nähdään kyllä täydellisimmästi ja
selkeimmästi heidän kirjallisuudestansa; mutta heidän hengellinen
toimensa on, paitse kirjallisuutta, etsinyt ja löytänyt muitaki muotoja,
joista heidän mielipitoja ja aivotuksia voidaan tutkia. Näistä
otettakoot esimerkin vuoksi taiteen tuotteet puheesen.
[1] Ks. A. F. C. Vilmarin johdantoa hänen tekemäänsä Saksaa
kansalliskirjallisuuden historiaan (Gesch. d. deutsch.
nationalliteratur), 6:s lisäily painos. Marpori 1886.
[2] Ks. Teodor Mundtin yleistä kirjallishistoriaa (Allgem. Lit. Gesch.)
1:n nide, 2:n painos. Berlin 1848 s. 1. -- Kohteellinen = objektiv.
Tässä kohta valaiseva kertomus tanskalaisesta kuvasepästä
Thorvaldsenista. Kun muutamat uskon kilvoittelijat olivat epäilleet
tällä mainiolla taidemiehellä olevan totista kristillistä uskoa, ja
sentähden häntä hätyyttivät, oli hän siihen lyhyesti vastannut: menkäät
katsomaan tekemiäni enkeleitä. Ne siis saivat selittää ja puolustaa
Thorvaldsenin uskoa. -- Tästä on ymmärrettävä, että niinkuin
taidoitsijain mielen tila ja laatu kuvaikse heidän taideteoksissansa,
samalla tavalla voidaan kansainki hengellistä tointa ja mieltä tutkia ei
yksinänsä kirjallisuuden, vaan myös esm. taiteen ainoasti silmillä
nähtävistä tuotteista; niinmyös kansallisen elämän muodostamisesta, jos
kirjallisuutta ja taiteellisuutta ei löytyisikään. Mundtin määritys on
siis liian lavia, kun hän sulkee kirjallisuuden rajain sisälle kansain
kaikki toimet ja tekee sen niiden muodoksi. Historia kertoo tosin ne
kaikki, mutta niistä saadaan siitä tieto jo toisessa kädessä. Liikaa ei
hän sitä vastaan lausu, sanoessa kirjallisuutta "ihmishengen
käsikirjoitukseksi", samoin kuin Tuomas Kampanella kutsuu maailmaa
"Jumalan käsikirjoitukseksi"[1]. Tämmöiset verrannolliset määritykset
ovat kuitenki myöskin ulkopuoleisia, ja valaisevat sangen vähän asian
sisällistä ymmärrystä.
[1] Nämät sanat löytyvät Mundtin mainitussa historiassa, osoitetulla
sivulla. -- Kampanella oli viisaustieteellinen kirjoittaja Italiasta.
Monista vainoistansa, ahdistuksistansa ja kärsimyksistänsä löysi hän
vihdoin levon haudan hiljaisuudessa Pariisissa 1639.
Wilhelm Zimmermann puhuu kaikille säädyille tehdyssä
kirjallishistoriassansa seuraavasti: "Laveammassa ja totisessa
merkityksessänsä ymmärretään kunki kansan kirjallisuudella kaikki, mitä
sen henki on pukenut ajatukseen ja kieleen, kaikki mitä se on
matkaansaattanut runotaiteellista ja historiallista,
viisaustutkinnollista ja sulopuheellista; olkoon sen vaikutus
suusanallinen eli kirjoitukseen kätkettynä"[1]. Arvelunalaisena kysyy
tämä kynäilijä kuitenki, josko ei suullista sulopuhetta ja kansain
keskuudessa eläviä runoja, lauluja, satuja j. n. e. saisi myöski lukea
kirjallisuuteen kuuluviksi. Tähän on vastaus helppo. Niin kauvan kuin ne
kirjoitukseen korjaamatta kiertelevät elämän väljällä metsällä, eivät ne
kirjallisuuteen kuulu, josta kuitenkaan elköön päätettäkö kirjapainon
musteella olevan voiman korottaa mitäkään kirjalliseen arvoon; tällä
musteella kirjataan nykyaikana paljo, joka ei ansaitse kirjallisuuden
nimeä, niinkuin taas toiselta puolen moni kaunis kirjallistuote ei
kaikissa maissa saa sen pysyväistä kiiltoväriä päällensä. -- Mutta
uudempi aika on Zimmermannin arveluun tekotoimellisesti vastannut. Missä
ei sulopuheita heti niiden synnyttyä korjata vuosisatojen omaisuudeksi,
ja missä ei kansain muinasrunoja, lauluja, sananlaskuja j. n. e. ole
kerätty häviämästä? Kuka ei myös tunne sulopuheliaisuuden korkiaa arvoa
ja ankaraa voimaa? Sana on yleisesti väkevämpi väkevimpiä sotajoukkoja,
ja sulopuhe on maailmassa monesti kukistanut orjuuden juonet, ja avannut
kansoille sileän tien vapauden majoihin. Eivätkö sen tuotteet siis
kuuluisi kirjallisuuteen! -- Mitä kansain runoihin ja lauluihin tämän
suhteen tulee, niin Muistotar on taannut niiden kirjallishistoriallisen
arvon. Sen kauvas loistava kynttilä ei turhaan pala aikain ja kansain
keskellä. Mitä se on vuosisatojen ja tuhansienki kuluessa pitänyt
elossa, ansaitsee lehtensä historiassa yhtä hyvin kun nykyisemmätki
kirjallisuuden tuotteet. Suomen kirjallishistoriassa esm. ottaa kansan
vanhat runot, laulut, sananlaskut, arvoitukset ja sadut sangen
arvollisen sian.
[1] Ks. W. Zimmermannin johdantoa Saksan suorakielisen ja runollisen
kansalliskirjallisuuden historiaan (Gesch. d. pros. und poet. deutsch.
nationallitteratur), 2:n painos. Stuttgart 1856.
Vaikia ei olisi lisätä mainittuja esimerkkiä muidenki kirjoittajain
lauseilla. Mutta niistäki jo nähdään, miten eritiedoitsijat antavat
erimäärityksiä kirjallisuuden ymmärryksestä. Se todistaa kirjallisuuden
olevan jotaki niin yleistä ja liikkuvaa ainetta, että jokainen voi
käsittää sen eritavallansa.