JOHDANTO
SUOMEN KIRJALLISHISTORIAAN.
Yliopistollinen Kirjoitus,
jonka,
Suomen Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston Kuuluisan
Historia-Kielellis-Tiedekunnan suostumuksella,
ja
Suomalaisen kielen ja kirjallisuuden Rohvessorin,
Tohtor ja Ritar
ELIAS LÖNNROTIN
johdolla,
julkisesti tarkastettavaksi
esitti
RIETRIK POLÉN,
Viisaustieteen Majister.
Historia-Kielellis-Tiedekunnan oppisalissa,
Toukokuun 1 p:nä 1858
t. a. e. pp.
Helsingissä.
J. C. FRENCKELLIN ja POJAN kirjapainossa.
"Jos ylenkatsomme omaa kieltämme, omaa kirjallisuuttamme --
niin Europa ylenkatsoo meitä".
P. WIESELGREN
Tieteiden sisältöä ei voida johdantoin kautta ikäänkun edeltäkäsin
näyttää tahi ulkoapäin kertoa, millainen se on. Se opitaan ja käsitetään
ainoasti kunki tieteen täydellisestä esityksestä ja kokonaisesta menosta
alusta loppuun asti. Toista oikotietä tieteiden tuntemiseen ei löydy.
Näin ollessa näyttää siltä kun tämmöiset johdannot kun tämäki tässä
valmistuva, jossa edessä olevan tiedehaaran sisältöä tullaan vaan
päällinpuolin koskemaan, olisivat tarpeettomat. Niin ei kuitenkaan ole.
Jo yleinen tapa johdannoilla varustaa suurempia tieteellisiä tekoja
osoittaa ne tarpeellisiksi. Se on kuitenki vaan ulkonainen tunnusmerkki,
jolla myös olkoon arvonsa. Mutta kaikella pitää olla sisällisiä
todistuksia tarpeellisuudestansa; ja semmoisia eivät tieteiden
johdannotkaan puutu. Niiden luetteleminen kaikissa erisuhteissansa ei
voi tulla tässä kysymykseen. Todistuksittaki myödytetään jokaisessa
tiedehaarassa löytyvän yleisiä puheenalaisia kohtia, joille olisi vaikea
saada siaa sen likemmässä esityksessä. Niistä johdannot syntyvät ja
saavat sisältönsä. Mitkä nämät puhuttavat kohdat ovat mielestäni Suomen
kirjallishistoriassa, nähdään tästä johdannosta, jota kukaan ei voine
katsoa tarpeettomaksi, semminki kun ei varsinaista historiaa maamme
kirjallisuudesta ennestänsä löydy.
Mutta johdannot täyttävät ainoasti silloin tarkoituksensa kuin ne
raivaavat valaisevan tien itse tieteen likemmälle käsitykselle, ynnä
sillä tavoin ikäänkun kasvavat sen kanssa luonnollisesti yhteen.
Semmoinen raivaaminen on silmämääränäni tätä johdantoa laatiessa;
kieltämättä on se sitä tarpeellisempi, kuta harvemmassa tieteellisiä
tekoja suomeksi tavataan.
Työn onnistuminen aivotuksen mukaan jää muiden tuomioon. Se vaan olkoon
sanottu, että kunki tieteen syvyys ja suuruus antaa jokaiselle
kirjoittajalle lavian tilan parastansa koettaa. Epäilemättä on kasken
kyntö kuitenki vaikiampi kun viljellyn pellon, ja jälki tulee myös
epätasaisempaa ja huonompaa. Tieteiden joukossa on Suomen
kirjallishistoria verrattava kaskeen. Minä kynnän kyyhättelen, toiset
mahtavammat karhikoot ja silittäkööt. Kaikella on aikansa ja
työmiehensä. Ken hairahtuu, sen toinen ojentaa, eli oikeimmin: sen
ojentaa tiede itse, järjellisessä kasvannossansa. Tieteet seuraavat
järjen ikuisia lakiloita.
Näistä muistutuksista menen tämän johdannon erijaksoihin. Ne ovat:
1:ksi Suomi tiedekielenä.
Vaikka se ei kuulu suorastaan tähän, mainittakoon kuitenkin, että tämä
tosin monella muotoa puuttuvainen alku Suomen kirjallishistoriaan on
lisentiati-arvon voitantoa varten aivottu Suomen Yliopiston oppineitten,
korkiasti kunnioitettuin opettajain arvostettavaksi; johon olen
Yliopiston konsistorion suosiollisen suostumuksen ja hyvän sanan kautta
saanut alamaisesta pyynnöstä erityisen armollisen luvan[1]. Kun siis
tieteellinen oppi tahi vähintäki tieteellinen käsitys aineesta on
näytettävä, olisi ehkä kiinteä tieteellisyys esityslaadussaki
vaarinotettava. Tämä ei ole suomeksi mahdottomampi kun muissakaan
kielissä, vaikka moni niin ehkä luulee. Miten se tapahtuisi?
Pää-asiallisesti kahdella tavalla: sisällisesti aineen ja asiain oikian
ja tarkan käsityksen, ulkonaisesti asianmukaisten oppisanain kautta.
Edellinen on vaatimus, jota ei kukaan tiedemies saa laiminlyödä.
Jälkimäisestä ovat ajatukset erilaiset, niinkuin erikirjoittajain
teoksista on vielä tänäki päivänä nähtävä. Selon saanniksi sietää se
likemmän tarkastamisen.
[1] Katso Yliopiston Asetuksia, 157 §:lää, jossa mainitun arvon
saanniksi vaaditaan väitöskirjoitusta joko latinaksi eli ruotsiksi.
Suomi ei siihen laillisesti kelpaa.
Muutamat mättävät kirjoituksiinsa oppisanoja niin tiheään kuin huono
kylväjä siementä peltoon, juurikun luulisivat opin ja tieteellisyyden
siinä olevan. Heidän tekonsa ovat sentähden monesti oppineilleki
hankalat lukea, etenki kun oppisanoilla vielä paremmin vakaumattomina ei
ole aina sama merkitys. Toiset taas käyttävät enemmän tavallisia sanoja
ja puheenparsia ja ovat sen vuoksi helpommat kaikille ymmärtää. Lukija
huomaa tämän ei suuresti koskevan köyhää suomenkielistä tiedettä; mutta
vaaroittavan esimerkin vuoksi koskee se sitä enemmin vieraita kieliä.
Oppisanat kun niissä ovat nykyisempään aikaan asti olleet
perijuureltansa suurimmaksi osaksi latinaa ja kreikkaa, ymmärretään
siitä, mikä kielen sotku sen seurauksena on ollut; ei kuitenkaan yhtä
paljo kaikissa, niinkuin ei esm. ranskan, espanjan ja italian kielissä,
jotka latinaisen sukunsa tautta ovat pysyneet muita Europan kieliä
puhtaampina. Kreikka on niitäki sekoittanut. Kaikki tämä on tehnyt
tieteelliset teot ymmärtämättömiksi suuremmalta yleisöltä ja estänyt
tieteellisen sivistyksen leviämistä kansoille.
Mikä suomenkielessä on parain ja hyödyllisin seurata, ei tarvitse
monikantaista selvitystä, joskoki siihen eivät kaikki tyytyisi. Se pimeä
ja saita aika on ohitse, jolloin tieteitä pidettiin salassa, jolloin ne
ainoasti muutamain valittuin mielen virvoitukseksi ja kunnian loisteeksi
paistoivat luostarein ja oppisalein kaitaisten seinäin sisällä. Silloin
ne olivat vankina, niinkuin aurinko ja kuu vuoren sisässä Pohjolan
emännän kateudesta Suomen kansan muinaisaikoina[1]. Mutta niiden
vapauden aika piilopaikastansa on jo lähestynyt; tieteiden valoa
levitetään kansoilleki kaikissa sivistyneissä maissa. Osaksi siitä
syystä ja osaksi paremmasta kansallisuuden tunnosta on niiltä ruvettu
riisumaan sitä raskasta haarniskaa, jonka peiton alta ainoasti oppineet
ovat osanneet silmäillä niiden salaisia sisuksia. Suomen kielellä ei
semmoista muukalaiskielten lainoilla parsittua huntua ole, ja Jumala
varjelkoon sitä milloinkaan valmistumasta. Niitä löytyy kuitenki, jotka
sovaistuina vanhan totutun tavan rakkaudesta hyväilevät muukalaisia
oppisanoja ja toivoisivat niiden ottamista suomenki kieleen. Niiden
välttämistä pitävät yksipuolisena suomikiihkona ja vetävät mielestänsä
hyvinki tukevia syitä ja perustuksia vaatimuksensa täytännöksi. Näin
tavallisesti sanovat: oppisanain ollessa yhteiset, ymmärretään tieteitä
niiden kautta paremmin kuin jos ne olisivat kunki maan omalla kielellä;
ja kun ne ovat muille kelvanneet, miksikä ne eivät suomelle kelpaisi.
Näitä perustuksia likemmin tarkatessa laimistuu niiden tukevuus melkein
tyhjäksi.
[1] Ks. Kalevalan 47 runoa, toisessa painossa.
Muukalaisten oppisanain puolustajat eivät muista eli eivät tahdo muistaa
niitä aikoja ja seikkoja, jotka vaikuttivat Europan nykyisten kielten
sekoituksen, ja jotka osaksi olkoot oppineitten puolustuksena sen
tapahtumiseen. Ihmiset ovat aina aikansa lapset, ja harvat ovat vapaat
aikansa erhetyksistä. Mainittu, vielä nytki hankaloittava sekoitus sai
alkunsa silloin kuin sivistys ylipäätänsä oli vanhanaikainen (romalainen
ja kreikkalainen), ja sen ainoana välikappaleena latina, joka sen
turvissa oli tunkeunut kaikkiin maihin ja voittanut vuosisatojen
kuluessa melkein yhtä suuren kunnioituksen kun paavi ja hänen pyhänsä
katolisessa maailmassa. Alku kun oli tehty paisui sen kasvanto
itsestänsä, sillä useammat tiedemiehetki kulkevat mieluisemmin avattua
polkua, ennenkun uusia hakevat, olkoon vanha sitte hyvä eli huono,
hyödyllinen eli vahingollinen. Harvoin se totuus pysyy elävänä
kenessäkään, että ihminen ei ole luotu ummin silmin ja huolimattomasti
toimimaan, katsomatta työnsä vaikutuksia tulevaisessa ajassa. Sen
unohdus, joka niin paljon pahaa on matkaansaattanut, kieltää ihmisten
maailmanhistoriallisia erhetyksiä ja vikoja puolustamasta. Kielten
sekoitus on laskettava oppineitten vaikuttamaksi viaksi.
Uskonpuhdistuksen kautta voitolle päässyt ajatuksen vapaus -- tämä
ihmisen kalliin omaisuus -- antoi tieteille toisen juoksun, jota
oppineet seurasivat niinkuin valon sotalippua parempaan aikaan. Janoova
ihmishenki alkoi saada virvoitusta ja lohdutusta suoraan pyhän raamatun
sitä ennen suljetuista lähteistä, ja tieteitäki ruvettiin vähitellen
ajan vaatimuksesta viljelemään kansain omilla kielillä. Mutta kun niiden
viljelijät sinä aikana ja kauvan jälkeenki päin osasivat paremmin
latinaa, kreikkaa ja hepreaa, saattoi se heitä sekoittamaan maansa
kieliä. Taitamattomuudesta unohtivat omain kieltensä varat, jotka
epäilemättä olisivat alusta pitäin riittyneet tiedekieleksi yhtä hyvästi
kun latina silloin kuin tieteitä sillä aljettiin harjoittaa. Ensimäiset
suomenkielisetki kirjoittajat pistivät rakastettua latinatansa
suomalaisten lauseinsa väliin, niin ettei suomikaan ole sen suhteen
jäänyt osattomaksi. *Item*[1] pantiin siihen, jossa sana *myös*, *anno*,
jossa *vuonna*, *errata typographica Catechismuxesta*[2], jossa
*katkismuksen painovirheet*, j. n. e., olisi saman sanonut
suomalaisenkin ymmärrettäväksi.
[1] Ks. esm. Mikael Agrikolan "Alkupuhetta sen wdhen Testamentin päle."
[2] Ks. Valtaneuvos Pippingin Luetteloa suomeksi präntätyistä kirjoista,
s. 8.
Jos valmiit oppisanat ovat yhdeltä puolen helpot ottaa vennon vieraisin
kieliin, ei siitä syntynyttä kielten turmelusta sentähden käy toiselta
puolen milläkään muotoa puolustaminen. Semmoista helppoutta saattaisi
totuuden mukaan arvata laiskuudeksi; vaan jos se oppineitten vireydelle
tuntuu liian rumaksi moitteeksi, saa sitä kaikitenki sanoa
huolimattomuudeksi toisten tavaran hoidannossa ja käytännössä; sillä
kielet eivät ole oppineitten -- ne ovat kansain kalliimpia omaisuuksia.
Siksi sen nykyinen aika on tekotoimellisesti osoittanutki, koska
entisten oppineitten huolimattomuutta kansain kielten käytännössä on
useissa maissa ruvettu hylkimään. Heidän jättämiä muukalaisjälkiä on
oppisanainki puolesta koetettu puhdistaa esm. Ruotsissa, Saksassa,
Norjassa ja erinomattain Tanskassa. Ruotsalaiset vaikeroivat sitä paitse
saksan, ranskan ja siskokielensä tanskanki vaikutusta heidän
kielessänsä[1]. Löytyy siis muuallaki kielen puhtauden harrastajoita.
[1] Rs. P. Wieselgrenin Ruotsia kaunokirjallisuutta (Sveriges sköna
litteratur). Lund 1835. 3:n osaa 196 sivua; ja N. M. Pedersenin
historiaa Tanskan, Norjan ja Ruotsinkielistä (Danske, Norske och Svenske
Sprogs Historie). Kyöpenhamina; 2:n osan s. 117--143 ja myös ss. -- Tämän
palkitun historiaa 1:n osa painettiin 1829, toinen osa 1830.
Puheeni oppineitten kielellisestä huolimattomuudesta ei milläkään
tavalla alenna heidän suurta ja kiitettävää ansiotansa tieteiden
tuonnista kuhunki maahan ja niiden ylläpidännöstä kussaki kansassa.
Ainoasti typeryys voi lauseissani etsiä semmoista alentamista ja sen
sivulla luulla unohtaneeni tiedemiesten pää ansiota heidän vaivaloisessa
ja useimmittain palkitsemattomissa töissänsä. Mitä taas siihen tulee,
että yhteiset oppisanat huojentaisivat tieteiden ymmärtämistä kaikilla
kielillä, niin se etu on sangen yksipuolinen ja vähäinen. Siitä ei olisi
pienintäkään hyötyä muille kuin kunki maan oppineille. Mutta onko heidän
hyötyynsä enemmin katsominen, onko heidän voittonsa tässä kalliimpi kun
kansain kielten puhtaus? Ei suinkaan! Sitä eivät isänmaan mieliset
tiedemiehet missäkään tahdokaan, eivätkä suvaitse. Jos esm. suomenkieli
sekoitettaisiin muukalaisilla oppisanoilla, rakennettaisiin sen kautta
kansallemme samanlaatuinen tieteellinen aituus, jota muualla koetetaan
saada puretuksi, ja joka Suomessakin, ensin puhtaana latinaisena ja nyt
joitakuita vuosia ruotsalaislatinaisena, on seisonut lujana vartiana
tieteiden temppelin ympärillä, niin että maamme oppineet ovat rauhassa
saaneet olla sen sisässä vaikka sokkosilla. Myödytettäneen kuitenki
siinä olevan kyllä vääryyttä ja kärsimystä, että Suomen kansa niin
pitkän ajan on elänyt sivistyksensä puolesta muukalaiskielten turvissa.
-- Mutta tästä on soveliaampi tila toisessa kohden puhua. Kysyn tässä
vaan: ovatko tieteet ainoasti tiedemiesten hyväksi vaiko kansainki
hyödyksi syntyneet ja kasvaneet? Totta kansainki, jotka kustantavat
oppi- ja tiedelaitoksia. Kaikki jäsenet kussaki kansassa ovat velkapäät
saamaan osansa tieteiden aarteista omalla, sekoittamattomalla
kielellänsä. Vaillinaiseksi supistuu muuten tieteiden tarkoitus, joka
tosin on likimäisesti niiden oma vaurastuminen; mutta siihen on suljettu
myös niiden ulospäin sivistyttävä voima. Kunki kansan oppineet ja
kynäilijät ovat jakamamiehet.
Kun nyt muista kielistä liestytetään muukalaisia sanoja niinkuin
vieraita tutkaimia ainaki, niin pitäisikö meidän Suomessa astua jäljestä
jälkeen toisten kansain, ottamatta pienintäkään oppia heidän
huolimattomuudestansa ja erhetyksistänsä. Kyllä sillä tavalla olisi
helppo tieteitä suomeksi viljellä, ja huokea myös jättää tulevain
miespolvien täytettäväksi, mikä on nykyisten velvollisuus. Suomen
kielessä ei toki ole paljo tuntuvia muukalaissanoja ja sen kirjoittajat
ovat tähän asti tehneet oikein, etteivät ole antaneet vietelläitä
yhteisten oppisanain puolustajilta, jotka tavallisesti ovat kielen
vuoksi huonoja Suomalaisia ja ehkä senki tähden eivät katso sitä
miksikään viaksi, jos kirkasta kielilähdettämme sekoitettaisiin
jähmettyneillä pisaroilla latinan ja kreikan seisahtuneesta
kielivirrasta. Ahkeroidessa toimeen panna tieteitä omalla kielellä on
kaikkein velvollisuus katsoa kielemme puhtautta ja Suomen kansan sekä
nykyistä että tulevaista hyötyä. Kuki miespolvi elää ainoasti silloin
totista elämää kuin toimensa koituu hedelmällisesti tulevaisuudellekin.
Tuskinpa niin kelvotointa kieltä löytyy, ettei sillä omintakaisesti
saattaisi toimittaa kaikkia elämään kuuluvia asioita. Suomenki kieli on
niin miehistynyt, että ainoasti sen taitamattomat ja sen ylenkatsojat
voivat sitä sadatella raaksi "pohjanperän kieleksi", joka muka kelpaisi
vaan savupirteihin ja tuhman talonpojan suuhun, niinkuin muutama mokoma
herra oli joitakuita vuosia takaperin katsonut soveliaaksi
viisaudessansa lausua, juurikun hän eli hänen kaltaisensa olisivat
paljonki vaivanneet päätänsä kielemme opinnassa, saattaaksensa siitä
sanoa hyvää eli pahaa. Semmoista ei kukaan tervejärkinen rohjenne enää
lausua, mutta kuullaan vielä nytki suomea päätettävän köyhäksi ja
taipumattomaksi. Semmoiset moitteet ilmoittavat kuitenkin enemmin
sanojainsa taitamattomuutta kuin suomen kielen kehnoutta. Moittijat
tekisivät kotimaallensa ja varmaan itsillensäki suuremman kunnian, jos
muistaisivat ettei kielienkään tunteminen pilvistä putoa, ja siis
totuudessa pysyäksensä oppisivat tarkemmin sitä kieltä, joka heistä on
niin raaka ja käyttymätöin. Mutta pakkoa ei ole kelläkään, eikä suomen
kieli sitä tarvitse. Sillä on aina ollut ylenkatsojoita jos ystäviäkin.
Mikael Agrikolan täytyi aikanansa vakuuttaa tohkomaisten lohdutukseksi:
"kylle se cule somen kielen, joka ymmerdä caikein mielen"[1]. Niin
olkoon luvallinen aikanammeki vakuuttaa kaikille vastustajille ja
epäilijöille: kyllä suomen kielellä varaa ja taipuvaisuutta on, kun vaan
löytyisi enemmän sen taitavia käyttäjiä. Niiden joukko taas vuosi
vuodelta ilahuttavasti enenee, niin että kaikki suomen kieltä
taitamattomat jäävät häpiään ja ummikoiksi omassa syntymämaassansa.
[1] Ks. Mikael Agrikolan rukouskirjan alkupuhetta.
Suomen kielen kunnollisuudesta ja varallisuudesta ei voida totuuden
mukaan muuta sanoa kun että sillä kykenee toimittaa kaikkia niin
hengellisiä kuin maallisia, kaikkia niin tieteellisiä kuin käytöllisiä
asioita maassamme yhtä selvästi, jos ei ensittäin niin sujuvasti ja
helposti, kun millä kielellä tahansa. Kieltä elköön siis vedettäkö
esteeksi, kun kysymys on sen luonnollisesta oikeudesta päästä vallalle
omassa kasvinmaassansa. Jokainen kokekoon ja harrastakoon sanalla ja
työllä poistaa todelliset vastukset ja pönkät kielemme tieltä; ne ovat
sitä sitkeemmät ravistumaan, kuta vanhemmat ovat.
Ulkomaalaisetki kiittävät suomen kielen kauneutta ja rikkautta. Suomen
asujat itset sitä vaan moittivat ja ylenkatsovat. Niin esm. kuuluisa
tiedemies ja taitava kielien tuntija Saksassa Jakob Grimm sanoo suomen
kieltä mitä sulosoivimmaksi ja taipuvaisimmaksi koko maanpiirillä[1].
Myöski tanskalainen kielentutkija Rask ja norjalainen Stockfleth
kiittävät Suomalaisten kieltä kauniiksi ja säännölliseksi; edellinen
vertaa sitä italian, jälkimäinen heprean kieleen, jota on kutsuttu uskon
kieleksi[2]. Niinikään saksalainen kielentutkija Becker ylistää
kieltämme[2]. Löytyy omainki maamiesten joukossa semmoisia kun esm.
Juslenius, Porthan, Lönnrot, Castrén, Arvidsson j. m. m., jotka ovat
ymmärtäneet antaa arvon äitimme[2] kielelle. -- Kun perhe ja
perheellinen elämä on se kehto, josta kaikki siunaus, hyvyys, lujuus,
rakkaus ja säädyllisyys sikiää ja nousee kaikissa kansoissa, niin mikä
on hirmuisempi kevytmielisyys kun se, että suomalaiset vanhemmat
opettavat lapsillensa esm. venäjän, saksan, ranskan kieltä, välistä
yhtaikaa lasten puhumaan alkaessa, vaikka itset lapsuudessansa eivät
osanneet tuskin muuta kun suomea. Sillä tavalla kasvatetaan Suomen
maalle hontelomielisiä ja kylmäsydämisiä kansalaisia, ja isänmaan
rakkauden pyhä tuli tukautetaan jo kätkyessä.
[1] Ks. Kasvinmaallista muistokirjaa (Fosterländskt Album) II. 1815. s.
68.
[2] Ks. Castrenin kirjoitusta äänistä suomessa (om några ljud i
finskan), Suomi 1841, 2:n vihko s. 8 ja ss.; Lönnrotin kirjoitusta
suomen, viron ja lapin sisällisestä kohdasta toisiinsa (om finskans,
estniskans och lappskans inbördes förhållande) L:ttrbl. 1853, N:ru 11;
Lönnrotin lisiä suomen kielioppiin (ruotsiksi), Suomi 1841, 4:s vihko s.
11; N. V. Stockflethin Norjan Suomalaisista (Bidrag til kunskab om
Finnerne i Kongariket Norge) I. Christiania, 1848, s. 16, 17 ja 416 ja
ss.; A. J. Arvidssonin käännöstä Rühsin Suomesta ja sen asujista
(Finland och dess innevånare). Tukholmi 1827, 2:n osa, s. 80.
Mutta oppisanoihin on jälleen käännyttävä. Edellisestä näkyy, ettei
niitä vastaan ole yleisesti puhuttu. Kuinkas sitä voisikaan? Oppisanain
välttäminen etenki tieteellisissä aineissa on mahdotoin -- olisipa
vahingollinenkin. Kaikilla ihmisillä, jotka eivät peräti ole Diogeneen
kaltaiset, on usioita vaatepukuja -- on juhlallisia, on jokapäiväsiä.
Niin on kaikilla vähänki sivistyneillä kielilläki monta eri muotoa,
jonka esiteltävä aine joka kerta määrää, millainen sen on oltava. Kukali
mieli, sikäli kieli. Mutta niinkuin oma olkileipä on vierasta
vehnäleipää parempi[1], niin kielilainatkin ovat kartettavat. Oppisanat
otettakoot suomen kielen omista varoista ja tehtäkööt sen luontoa ja
lakiloita myöten, niin ettei semmoisia outoja sanoja sepitettäkö kun
esm. *osanto*, *omanto*[2], *einen*, *jäseisesti*, *leikkale*,
*tosite*[3] j. m. m. ovat, joita suomi ei väen väkisellä voi tuntea
omaksensa. Näistä on muistutettava, ettei nimikoista saada johtosanoja
päätteellä *nto*, *ntö*, eikä supistuvista tehdiköistä nimiköitä
päätteellä *kkale*. Jäsenestä saadaan *jäseninen* ja siitä
*jäsenisesti*. Sanat: *valle*, *einen*, *tosite*[3] ovat peräti
luonnottomia vesivesoja. Väärin johdetut sanat ovat haittaavammat kuin
muukalaiset; usiasti ei niitä ymmärrä muut kuin niiden tekijät ja
tuskinpa hekään pitemmän ajan kuluttua.
[1] Ks. Suomen kansan Sananlaskuja, s. 384.
[2] Ks. Eurénin suomalaista kielioppia, s. 41.
[3] Ks. W. Kilpisen Euklideen Alkeita, s. 6; E. J. Blomin Viivanto- ja
mitanto-oppia; P. Aschanin Maamittauden Alkeita; ja aikakirjaa Suomea,
1844, s. 222 ja ss.
Kieli on ajatuksen muoto. Ajatus synnyttää uusia käsityksiä ja
käsitykset sanoja. Itsessään on ajatus yleinen ja yhteinen kaikilla
kansoilla; mutta se ei pukeu samaan sanalliseen järjestykseen kaikissa
kielissä. Sanain keskinäinen sopu on sentähden erilainen erikielissä.
Tämä on sanomattoman painava vaarinottaa. Joka sitä vastaan rikkoo,
turmelee kielen paljon enemmin kuin väärin johdetuilla ja muukalaisilla
sanoilla, josta syystä semmoista kielen turmelusta vastaan on myös enin
sotiminen. Mutta se ei pilaa ainoasti kieltä, se sortaa myös kansan
omituisen luonteen ja itsenäisen mielen, niin ettei esm. Suomalainen
vihdoin tunne itseänsä Suomalaiseksi, Ruotsalainen Ruotsalaiseksi
j. n. e.[1]. Ken ei tiedä, kuinka suomea on tämän suhteen vuosisatoja
runneltu, olletiki saarnoissa ja niin kutsutuissa hengellisissä
kirjoissa, joissa sanat tosin useimmittain ovat suomea, mutta niiden
sopu milloin latinaa, milloin ruotsia, milloin saksaa, milloin mitäkin.
Tämän turmeluksen jäljet menneinä vuosisatoina jäivät luonnollisista
syistä huomaamatta ja tarkastamatta. Niin ei ole asian laita tällä
vuosisadalla ollut. Sen poistamista on jo monta kymmentä vuotta
tarkoitettu tarpeellisilla muistutuksilla, neuvoilla ja varoituksilla
aika ajoittain sanomalehdissä ja muissa kirjoituksissa[2]. Onko niistä
ollut toivottua apua ja seurausta? Aina toki vähän, joka nähdään
suomalaisen kirjallisuuden uudemmista tuotteista, ehkä niissäki tavataan
vikoja ja vaillinaisuuksia, monessa kirjassa paljonkin. Ne sikiävät
suurimmaksi osaksi siitä, että moni pitää itseänsä syntyneenä mestarina,
huolimatta kielen oppimisesta, johon tarvitaan enemmän aikaa ja vaivaa
kun esm. tanssimestarin temppuihin. Kieliopin säännöt ja ohjeet kun
heitetään tuntematta, tulee kirjoitus kirjoittajan syntymäpaikan kielen
kaltaiseksi, (eikä aina sitäkään), josta syystä kaikki eivät sitä
ymmärrä. Tämmöisiä oppimattomia työjuhtia on ruvennut ilmautumaan suomen
kielisenki kirjallisuuden vainiolle, enemmin rahan ja oman voiton
himosta kuin totisesta rakkaudesta ja taipumuksesta kirjallisiin
toimiin. Virheettömyyttä kaikissa kielen osissa ei ole kuitenkaan
keltäkään odottamista niin kauvan kuin suomalainen kielioppi, etenki
sanain sovussa, on täydellisempään selkeyteen kun tähän saakka saamatta,
ja, joka on tässä niinkuin muussaki nykyään pää-asia, niin kauvan kuin
Suomen oppiva nuoriso ei saa oppiansa ja sivistystänsä maamme omalla
kielellä. Kunne se Alkeis-kouluista Yliopistoon asti ja sen läpi
tapahtuu ruotsin kielellä, tungeikse paraimmiltaki kirjoittajilta
enemmän eli vähemmän sanansovullista muukalaisuutta suomen kieleen -- ja
se on kärsittävä auttamatoinna vikana. Suuri ja väkevä vartija on tämän
suhteen Suomen muinaiskirjallisuus. Sen suojeluksen takana ja
oleskelemalla kansan keskuudessa saattaa jokainen sivistynyt Suomalainen
säilyttää kielellistä suomalaisuuttansa jotensaki puhtaana. Näitä
keinoja, jotka muussaki katsannossa ovat hyödylliset, ei pitäisi
kenenkään laiminlyödä.
[1] Vertaa esm. kirjoitusta kansallisuudesta ja kansallishengestä
sanomalehdessä Turun Aamulehti (Åbo Morgonblad), josta näkyy että muutki
pitävät mainittua turmelusta totena.
[2] Ks. E. Lönnrotin kirjoitusta: Muukalaisuudesta suomessa,
aikakirjassa Suomi, 1844; G. A. Avellanin kirjoituksia 1850 ja 1853
Suomessa; niinmyös sanomalehteä Mnemosyne, Turun Viikkosanomain
ensimäisiä vuosikertoja, Litteraturbladia ja Suometarta. Vuosikerrat ja
n:rot hakekoon halullinen itse, sillä kun ne kaikki eivät ole käsilläni,
en muista niitä tarkalleen.
Merkittävä on myös nimien ja nimitysten kirjoittaminen suomeksi, josta
vielä ei ole tultu vakinaiseen päätökseen, vaikka siitäkin on paljo
mietitty ja muistutettu, sekä myötä että vastoin. Se ei kumma olekaan,
koska asia on yhtä monimutkainen kun vaikia ja tärkeä. Toiset ovat
tässäkin enemmin pitäneet silmällä suomalaisuutta[1], toiset
muukalaisuutta[2]. Epäiltävä ei ole, kenen puolelle oikeus nyt jo on
kallistunut ja vihdoin päättyy. Asia on senlaatuinen, että siitä voisi
yksinänsä kirjoittaa hyvänki väitöksen, joka myös olisi suotava ja
tarpeellinen. Tässä seuraa vaan muutamia yleisiä muistutuksia ja
ohjeita.
[1] Ks. E. A. Ingmania: vieraista nimistä (ruotsiksi), Suomessa 1844, s.
185 ja ss; W. Kilpisen tuumaelmia Saiman 38 n:ssa 1845; Yrjö Koskisen:
kuinka vieraskieliset nimet suomeksi kirjoitetaan? Suomettaren 9, 10, 11
n:ssa, 1856; Mehiläistä v. 1839 Loka-ja Marraskuulta; ja Morgonbladin
n:roita 49, 52, 53 v. 1845.
[2] Saiman n:roita 18, 31, 32, 37 j. m. 1845; ja Litteraturbladin 9:tä
n:roa, 1857.
Likimäisesti liittyy tämä kysymys suomalaiseen äänioppiin. Jos sitä
kiinteästi seurataan, pitäisi kaikki nimet ja nimitykset, niinkuin
yleensä kaikki sanatki, kirjoittaa niinkuin ne puheessa kuuluvat. Siis
-- *silmän ei pidä nähdä muuta kun korva kuulee*, jota ohjetta on muissa
kielissä koetettu noutaaki -- mutta vaan koetettu. Tunnettu on, kuinka
esm. Ruotsin Akatemia miltei säätänyt sitä yleiseksi laiksi ruotsin
kielessä, ja matkaansaattoi sen kautta vahingollisen sekasorron
kirjoitustavassa[1]. A. G. Silfverstolpe teki sen johdolla käytöllisen
esityksen[2], joka ei kuitenkaan saanut muita kuin joitakuita
tieteellisiä ystäviä; seurajoita aivan vähän, vaikka hän kyllä
taitavasti suoritti vaikian asian. Tämä ohje onkin ensi katsannolla
vietteleväinen, mutta syvemmin tutkittua muuttuu vaan opilliseksi
leikkikaluksi. Se on mahdotoin panna toimeen kaikissa seurauksissansa
kielien omissakaan sanoissa ja nimissä, saati sitte vieraissa. Ensiksi:
kuka voi silmin nähtäviksi merkitä kaikkia niitä pieniä ja hienoja
mutkelmia, väreitä ja hengelmiä, joiden kautta täysinäiset äänet
sukelteleivat ja sitouvat sanoiksi? Palkitsemattoman hyödyn ja voiton
tekivät puustavien keksijät sekä kirjoittajille että kirjanpainajille ja
lukijille, sen kautta, että laittoivat puustavia vaan täysinäisille
äänille. -- Toiseksi: mikä on korvakuuloa epävakaisempi, ja kenen
puhetta pitäisi korvan kuulla? Suomessa esm. Inkeriläisenkö,
Karjalaisen, Savolaisen, Pohjalaisen, Satakuntalaisen, Hämäläisen,
Uusmaalaisen vaiko Varsinaissuomalaisen tahi kunkin Eripitäjäläisen ja
Kyläläisenkin? Totta kaikkein, sillä kaikkein korvalla on tässä sama
oikeus. Mutta mikä siitä seuraisi? Yhtä monta kirjoituslaatua kun
murretta. Onnetoin sekasotku, joka hengellisesti murhaisi koko kansan!
[1] Ks. P. Wieselgrenin Ruotsin kaunokirjallisuutta, (Sveriges sköna
litteratur); 5 osa, s. 24, jossa tämän akatemiallisen ohjeen vääryys
myöski näytetään.
[2] Ks. Axel Gabriel Silfverstolpen: (Försök till en enkel, grundriktig
och derigenom oföränderlig Bokstafverings-Teori for Svenska språket) =
Yksinkertaisen, perioikian ja sen kautta muuttumattoman
kirjan-tavausopin koetus ruotsin kielelle. Tukholmi 1811. Tässä
kirjaisessa tarkastetaan ruotsin kielen ääniä ja puustavia rinnatusten.
Ne eivät vastaa toisiansa. Uusia puustavia on tekeminen, joten niitä
saadaan ruotsille 37: 19 äänikettä ja 18 keraketta. Samalla tavalla
saataisiin suomelle vähintäin 29 puustavia. Silfverstolpen seuraajia
maassamme ovat ne, jotka tahtovat merkitä pitkät äänet suomessa
eripuustavilla, ja ne, jotka merkitsevät hengeliniä eli täysi-äänien
valimia sanoissa puustavilla, niinkuin esm. itse_k_ki, minulle_n_ki,
joissa _k:n_ edellä käyvä _k_ ja _n_ ovat tyhjän vuoksi siihen pantu.
-- Niin on tehty nykyään parannetussa Uudessa Testamentissa. -- Frans von
Knorring, Finströmin kirkkoherra Ahvenanmaalla, kirjoitti 1844 1:n vihon
kielitutkinnoita (språkforskningar), jossa erinomaisen hienolla ja
tummalla tavalla selitetään ruotsinkielen ääniä. Tämmöiset tutkinnot
eivät hyödytä tiedettä eivätkä paljon selitettävää ainettakaan. -- Tänä
aikana on R. v. Kramer Ruotsissa mainitun ohjeen innollinen puolustaja;
(ks. Ruotsin san. (Sv. T:gen) 69 n:roa v. 1838).
Mainitun ohjeen ollessa siis arvottoman, lavenee vapaus tässä
kysymyksessä. Mutta missä on sen määrä ja kuka sen päättää? Sepä näyttää
vaikialta vastata. Erhetystä ei ole pelkäämistä, sanoessa sen olevan
vapaudessa itsessänsä, joka ei salli tässä enemmin kuin muussakaan
ulkopainoa ja sortoa. Sen omat rajat ovat tässä yhdellä puolen suomen
kielen yleisessä luonteessa ja kasvannossa, toisella nimien ja
nimitysten sortamattomassa selkeydessä. Nämät ovat tässä pää-asiallisina
ja paraimpina osviittoina. Erityisiä ohjeita niiden likemmästä
käytännöstä laatiessa on suurin varovaisuus ja taitavaisuus varsinki
puustavien muutoksen suhteen vaarinotettava. Siitä on ymmärrettävä tämän
kysymyksen olevan oppineitten suomen tuntijain ratkaistava, ensin
tiedollisesti ja sitte käytöllisesti eli rinnatusten kumpaisellaki
tavalla, koska tieto ja käyttö aina käyvät elämässä käsikkäin. Kieltoa
ei kuitenkaan ole muidenkaan sanomasta ajatuksiansa, vaikka ne
tavallisesti ampuvat syrjään, niinkuin taitamattomain nuolet ainaki, ja
ilmoittavat enemmin omia luuloja kuin asiaan perustetuita mietteitä.
Jos kielen historiaan katsotaan, niin kaikki siihen juurtuneet, kansan
tuntemat sanat, nimet ja nimitykset vieraasta alkuperästä ovat
muuttuneet suomalaisiksi, jommoisina ne myös ovat otetut
kirjoituskieleen, paitse mitä jotkut ovat ruvenneet niitäki
muukalaisiksi purkamaan[1]. Kun siis kansalla on ollut lupa kielensä
ahjossa muodostaa vieraita raaka-aineita (jos sana on sovelias), niin
eikö sama oikeus olisi kansan oppineillakin? Vai pitäisikö entisyyden
lanka tässä äkkiä katkaista, ja sekoittamatoin muukalaisuus kieleen
istuttaa? Semmoiset hyppäykset eivät ole kansain sivistyksessä
tavalliset, eivätkä hyödylliset. Joka maahansa ei tahdo kasvattaa kahta
lahkoa -- sivistymätöintä ja sivistynyttä -- se pitää suurimman huolen
kielen omituisesta edistyksestä.
[1] *Sanomilla Turusta* on tämän suhteen paljo omalla tunnollansa.
Niissä, jos muissaki kirjoituksissa, on suuri muukalaisuuden himo nimien
kirjoittamisessa vallinnut. Semmoisetki kieleen juurtuneet sanat kun
esm. *kahveli*, *kahvi*, *pajunetti* j. m. m. ovat Turun turmellun
puhekielen mukaan väännetyt *kaffeliksi*, *kaffeksi*, *bajonetiksi* j.
n. e.
Sivistyksen tultua kielenki puolesta suomalaiseksi, muuttuu Suomessa
melkein kaikki toiselle kannalle. Sitä kansa odottaa niinkuin maallisen
onnensa ja toivonsa ihaninta auringon koittoa, saattaaksensa nousta
muiden sivistyneiden kansain riviin, omituisesti ja vapaasti täyttämään
kutsumustansa maailmanhistoriassa. Käännös on tehtävä, josta "ura uusi
urkenevi"[1], ja se on nykyisen miespolven alotettava. Kunnollisten
koulukirjain toimittaminen on aikamme tärkeimpiä ja tarpeellisimpia
töitä. Niiden kautta pannaan itu suomenkieliselle tieteelle, josta
nesteinen kaste nousee kansallisen kirjallisuuden kasvannolle maassamme.
Sentähden on ei ainoasti oppisanain, joista jo olen sanonut ajatukseni,
vaan myös nimien ja nimitysten kirjoittamisessa tarkka päätös otettava.
[1] Ks. Kalevalan 50 runon loppusäkeitä, uud. painossa.
Taitavain tarkastettaviksi esitellään tässä seuraavat ohjeet:
_1) Kaikki, mikä ei ole enemmin toisen kuin toisenkaan kansan, eli joka
on yhteistä tahi monen, kirjoitetaan ihan suomen kielen vaatimuksia
myöten._
Siis esm. -- taivaan kappalten, tähtien ja ilman sattumusten; suurempien
merien, jokien, lahtien ja vuorien; eläinten, kasvuin, hedelmien, kivien
ja mitallien; virkojen, ammattien, kuntien, arvoin ja költtien; tavarain
ja kaluin; tieteisin, taiteisin, teollisuuteen, maaviljelykseen,
rakennuksiin, kauppaan, hallitukseen, sotaan, meren kulkuun j. n. e.
kuuluvat nimet ja nimitykset. Uusia tehdään myös tilaisuutta ja tarvista
myöten.
_2) Kaikki, mikä on kunki maan ja kansan oma omaisuus, kirjoitetaan
kunki maan kielen mukaan._
Siis esm. maiden, paikkain, kaupunkien, kylien, kansain ja henkien;
pienempien merien, jokien, lahtien ja saarten, ja järvien; omituisten
virkojen, arvoin j. n. e. nimet ja nimitykset. -- Jotka ovat suomen
kieleen juurtuneet, pidetään muuttumatta. Jotka jotaki merkitsevät
voidaan suomentaa. Niissä kielissä, jotka suvaitsevat monta keraketta
perätysten, tehdään varallisia puustavimuutoksia, niin ettei nimien
selkoa sorreta. Lyhyitä äänikkeitä voidaan venyttää pitkiksi; c:n siaan
kirjoittaa k:ta.
_3) Omien miesten ja naisten muukalaiset sukunimet kirjoitetaan niinkuin
he itse ovat ne kirjoittaneet eli kirjoittavat. Mutta ristimänimet
suomen kielen juhlallisen muodon mukaan._
Luultavasti muuttuvat sukunimetki Suomessa aikaa voittaen suomalaisiksi.
Kun vieras kuori on kolottu, puhkeaa suomalaisuus kaikessa täydellisesti
näkyviin. Nyt se on peiton alla, niin ettei Suomen kansaa muut paljon
suomalaiseksi tunne. Varmaan tulee se aika, jona sitä ei pidetä
koulupoikalaistekona[1], että sivistyneissä seuroissa puhutaan suomeksi
esm. *Henrik Kaapriel*-, *Juhana Wilhem*-, *Juhana Lutvik*-, j. n. e.
nimisestä kiitetystä miehestä Suomenmaassa. Nimistä kunki kansan mainiot
henget tutaan, kielestä kansat tuntevat toisensa.
[1] Ks. Litteraturbladia (Kirjallisuuslehteä), 9 n:roa v. 1857, s. 261.
Mitä kieleen yleisesti tieteellisissä kirjoituksissa tulee, jos
semmoisia suomalaisuuden väliaikana[1] alkaisi runsaammalta karttua, ja
jos niitä aivotaan kansan luettaviksi, niin niissä on paras välttää
outoja sanoja. Koulukirjoissa on eri laita. Ranskan Akatemia esm., olen
jossakussa lukenut, ei ota uusia oppisanoja tekoihinsa, ennenkun ne ovat
levinneet kansaan. Sillä tapaa voivat omat maamiehetki huviksensa ja
sivistykseksensä johonki määrään lukea oppineittensa kirjoituksia. Siitä
on myös suuri voitto tieteille kuta enemmän niillä on lukijoita ja
ystäviä. Niin sivistynyttä yleisöä ei ole kuitenkaan missäkään, että
kaikki osaisivat rentonaan ymmärtää tieteellisiä tekoja. Suomessa ei ole
sitä nykyään odottamista; sillä monisatainen ei ole niiden joukko, jotka
tietävät, mikä tiede onkaan. Sitä suurempi on erinomattainki
suomenkielisten kirjoittajain velvollisuus ahkeroida saada esitys- ja
kirjoituslaatuansa niin selväksi ja yleisesti ymmärrettäväksi kuin
mahdollinen on. Se on jokaisen velvollisuus, kunhan vaan ei ylimäärin
unohteta lausetta: "paljon puhutut asiat katoovat"[2].
[1] Suomalaisuuden väliajaksi voipi sen nykyistä tilaa sanoa. Se loppuu
silloin kuin suomen kieli pääsee Suomessa valtakieleksi.
[2] Ks. W. E. Svedeliuksen historiallisesta opinnasta (Om historiska
studier). Lund, 1857, s. 21. -- Tämä Ruotsin Yliopistojen nuorisoa
varten tehty kirjainen on sangen hyvä osoitus historian lukemiseen
Suomenkin oppivalle nuorisolle.
Nämät ovat ne yleiset perustukset ja ohjeet, joita kielen suhteen
aivotaan tässä näin aljetussa kirjallishistoriallisessa kokeessa
seurata.
2:ksi Tieteiden synty, tarkoitus ja kasvanto.
Edellisessä jaksossa ovat tieteet niin usein tulleet sivuuttamalla
kysymykseen, että niistä olkoon tässä suotu vähän laviammasti puhua. Se
ei poikkeuta aineesta, koska erityinen tiedehaara on edessä, joskoki
tähän ei käy paljon sovittaminen kiitettävän ruotsalaisen
muisnastutkijan ja nerollisen historioitsijan Geijerin sanoja: "siitä on
voitto asioille, että niitä katsotaan suuresti"[1]. Arvattava on
kuitenkin, ettei niin syvää ja laviaa ainetta, kuin tieteiden synty,
tarkoitus ja kasvanto itsessään on, voida tässä ottaa muuhun kun
ylimalkaseen silmäykseen.
[1] Ks. Erik Gustaf Geijerin koottuja kirjoituksia (Samlade skrifter),
1:n osa, III. Tukholmi 1851, s. 328.
Oppineitten hyväntahtosella luvalla otan vertauksen Suomen kansan kauvan
jo kadonneista päivistä. Kalevalasta tiedetään Wäinämöisen ja
Joukkahaisen tiellä vastatusten tullessa yhtyneen kovaan riitaan,
kumpiko heistä olisi "tiedolta parempi, muistannolta mahtavampi"[1],
jommoisia sanasotia vieläki tavataan Suomalaisten kesken, kun kaksi
mahtavaa, mielestänsä hyvinki tietävää sattuu yhteen; "mies on" muka
"miestä oppimaan, toinen toista voittamaan". Tämmöiset kiistat eivät
verta vuodata, vaikka eivät kiitostakaan tuo Joukkahaisen vertaisille,
jotka satunnalta tilan saatuansa röykkiästi näyttävät oppiansa ja juuri
sillä tavoin julkasevat taitamattomuuttansa, niinkuin "laiha poika
Lappalainenki" teki, josta sai ansaitun palkkansaki.
[1] Ks. Kalevalan uuden painoksen 3:ta ja vanhan painoksen 30:tä runoa.
Näihin Suomen kansan muinas-uroihin voidaan verrata tieteitä ja niiden
viljelijöitä: kutakin erityistä tiedemiestä, olkoon kuin oppinut
hyvänsä, tietonsa puolesta Joukkahaiseen, ja tieteitä itsiänsä
Wäinämöiseen, tietäjään ijänikuiseen. Tieteet ovat nimittäin vanhat,
tiedemiehet kunakin aikana niiden suhteen nuoret. Ihminen on muka
niinkuin järjellinen olento melkein jo aikain alusta ahkeroinut tutkia,
miettiä ja käsittää ei ainoastaan kaiken olon juurta ja lähdettä, vaan
myös kaikkea, mitä luomisessa löytyy, näkyväistä ja näkymätöintä. Siihen
on ihmisellä ollut tukeuttamatoin halu, joka on osoittanut hänellä
olevan voimanki sen täytäntöön. Tämä voima ei ole muu kun järjen
jumalallinen omaisuus ihmisessä, jonka avulla ja johdolla hän saattaa
valossa ja selkeydessä vaeltaa elämän äärettömällä ja hämärällä merellä.
Tästä halusta ja ahkeroimisesta ovat tieteet sijinneet ja syntyneet.
Paljo löytyy kuitenki niitä, jotka eivät anna mitäkään arvoa tieteille.
Sanovat niitä oppineitten aprikoimisiksi mielijohteiksi, joilla ei ole
luotettavaa yhtäpitävyyttä olon ja elämän kanssa. Siten eroittavat
tieteet todellisesta elämästä, ja ovat tyytyväiset omilla luuloillansa,
jotka todella ovat mitättömät ja arvottomat. Tämä epäilys tieteiden
totuudesta tulee siitä, että harvalla on selkeä käsitys järjen ja
luomisen keskinäisestä välistä toinen toisiinsa. Järjen kautta saatu
tieto ei olisi nimittäin mahdollinen, eikä siis luotettava, ellei
maailma ja kaikki, mitä siinä on, olisi järjellisesti luotu ja
matkaansaatettu, ja ellei kaikki seuraisi järjellisiä sääntöjä ja
lakiloita. Tämä on niin silminnähtävä, että sen saattaa jokainen huomata
niin pienimmistä kuin suurimmista luomisen kappaleista; katso esm.
kukkaista kedolla, kuinka sen lehdet, kanta ja siemenen alut ovat
säännöllisesti ja somasti rakennetut; kuule linnun laulua, kuinka sen
viserrys on sointuinen ja mukava; silmäile muuriaisen vireyttä ja ota
siitä oppia! Kuinkas sen voisit, ellet järjelläsi sitä ymmärtäisi ja
ellei järjellisyys kohtaisi sinua kaikissa? Järki tutkii vaan
järjellisiä asioita. Se on varma siitä, että esm. Jumalan olento, joka
kaikki on luonut, kaikki hoitaa ja johtaa, ei saata olla muu kun puhdas
järki, ja juuri sentähden kun hänen olentonsa on järjellinen, on kaikki
järjellisesti luotu, ja sentähden myös ihminen voi kaikkia tutkia ja
tietoonsa luottaa. -- Pyhällä ennustuksella lausuu apostoli Paaval:
"ettekö tiedä, että meidän pitää enkeleitäki tuomitseman; kuinka ei siis
ajallisia asioita?" (1:n kirje Korintilaisille, 6 luk., 3 v.). Tämä
tarkoittaa likimäisesti uskon asioita, vaan sopii käyttää
tieteellisessäki suhteessa. Mutta, kaiken tuomion edellä käy tieto,
kaiken tiedon edellä tutkinto ja kaiken tutkinnon edellä järki, joka on
näiden kaikkien sisällisin johtaja, selvittäjä ja päättäjä.
Ei kuitenkaan niin kuin kaikki valo jo olisi voitettu, kaikki tieto
käsitetty; sitä ei ajallisen olon ja elämän kasvavuus ja eteenpäin
rientävyys milloinkaan myödytä. "Tieteen vainio", sanoo jossakussa
paikassa mamseli Bremer, "on ääretöin ja sen kasvattamat kukkaiset ovat
ikuiset"[1]. Epäilemättä on tämä totta. Tuhatvuosien ahkera tutkinto,
monet ja suuret harhailemiset ynnä niiden oikasemiset ovat kyllä
edistäneet ihmisellisen tiedon piirin niin suureksi ja tehneet tieteet
niin varmoiksi, ettei kukaan saata omaa taitamattomuuttansa ja
laiskuuttansa peitellä tieteellisen valon puutteella; mutta äärettömän
paljo on vielä tutkimatta ja tietämättä, ja niin on aina vastakin oleva.
Tässä on kuitenki merkittävä se asian mutka, että tietämättömyyskin on
tieto, ja onpa niin painavasta laadusta, että se on tiedon ehtona; jos
ei tietämättymyyttä löytyisi, ei silloin tietoakaan ja sen lisääntöä
olisi. Ajattelevalle on kaikki tämä ilahuttava ja lohduttava, sillä se
on varmana takauksena siitä, ettei ihmiseltä tiedon halu ja ahkeroiminen
milloinkaan lopu.
[1] Tunnettu on tämän nerollisen naisen suomalainen syntyperä.
Mainittua halua elköön kuitenkaan verrattako turhaan
uteliasmielisyyteen, ja tieteiden tarkoitusta elköön myös pantako
semmoisen uteliaisuuden täytännöksi. Se olisi aivan väärin. Korkiampi on
tieteiden tarkoitus, jaloarvoisempi niiden vaikutus kun kärkkään
uudishalun tyydyttäminen. Mikäs se on? Se on totuus ja niinmuodoin tieto
itse, sillä tieto on totuus. Tieteet antavat olosta, elämästä ja niissä
löytyvistä kappaleista oikian käsityksen; sitä sivistynyt ihminen haluaa
ja on velvollinen saamaan. Tieteet poistavat pimeyttä ja
taitamattomuutta, ne karkoittavat epäluuloja ja niiden rasittavia
seurauksia. Tieteet valaisevat kaikkia asioita, ja johtavat kaikkia
ihmisiä totuuden tuntoon. Niistä saadaan enemmän oppia ja valoa kun esm.
kuuluisan englantilaisen runoilijan Shakspeare'n mainiosta lauseesta:
"taivaassa ja maalla löytyy enemmän kun viisaustieteenne voi
uneksiakaan", jota tieteellisen totuuden epäilijät vetävät esille,
siihen verkkoon kiertääksensä taitamattomia. Se maa ja kansa, jossa ei
tieteitä viljellä, on verrattava sokiaan ja kuuroon ihmiseen.
Mutta totuus ei synny maailmaan vähällä aikaa eikä vähillä vaivoilla.
Tieteiden historia on lavia kirja ja sen lehdet ovat kastettuina
kärsimysten kyyneleillä ja punattuina viattomuuden veripisaroilla.
Tieteen kedolla on liikkunut vaino ja ahdistus, ja jotka sen
palveluksessa ovat uhranneet ja menettäneet henkensä, ansaitsevat
ainakin yhtä suuren kiitoksen ja kunnian kun urhoollisimmat sankarit
sodan tantereella. Tiede on korkein, vaikein ja vaivaloisin kaikista
ihmisen töistä ja toimista; siitä on ymmärrettävä, mikä kunnioitus,
rakkaus ja ansio tiedemiehille kussaki maassa on osoitettava ja
annettava. He ovat kansansa suurimmat ja totisimmat sivistyttäjät ja
hyväntekijät. Suuret ja nerolliset tiedemiehet ovat ihmiskunnan
valistajat.
Kaikkia voidaan väärinkäyttää. Niin tieteitäkin. -- Luku ja oppi ei ole
suinkaan kaikille mieluista työtä, josta syystä niin monta seisahtuu
elinajaksensa asumaan taitamattomuuden rikkaporstuaan. Kummakos sitte,
jos niidenkään joukko ei ole pieni, jotka heittävät tieteellisen opin ja
harjoituksen puoliväliin ja kiiruhtavat onnen etsintöön ulkonaisen
elämän lavialla tiellä. Usiasti sattuu niin, että tämmöiset
huikentelevaiset raukat ovat maistaneet tieteiden hedelmiä niin paljon,
että ovat joutuneet epäilyksen aalloille, josta sitte eivät anna
itsillensä aikaa ja vaivaa päästä vakuutuksen lujaan satamaan, uskon
asioissa semminkin. He ovat väärinkäyttäneet tieteiden korkeutta ja
syvyyttä lapsuutensa uskon rikkomiseksi, kun eivät sitte ahkeroi sitä
saada parannetuksi ja selitetyksi käsityksen kovassa koulussa. Mutta
muutamissa ja eipä niin muutamissakaan muuttuu tiedon halu kuolettavaksi
himoksi, joka murhaa sielun ja ruumiin. Kuta korkiampi putous, sitä
vaarallisempi lankeemus. Monelta on tämä himo pilannut mielen ja
hulluuttanut pään ajut. Toisia on se upottanut yksinäisyyteen ja elämän
ylenkatseesen. Tämmöisten tiedon himon uhrien joukossa on esm. uudempana
aikana Mentelli-niminen unkerilainen oppinut aivan omituinen ilmaus
tieteiden historiassa. Hamletin tavoin Shakspearen näytelmässä olisi hän
tunkeinut asumaan vaikka pähkinäkuoren sisään, ennenkun kirjoistansa
olisi luopunut. Niistä hän imi oppia ja viisautta yöt ja päivät, niitä
rakasti niin huimasti, ettei pitänyt ulkonaisen elämän onnesta, sen
tarpeista, sen seuroista, sen siisteydestä ja puhtaudesta pienintäkään
huolta. Mentelli kuoli surkiasti ja vei oppinsa hautaan; ei heittänyt
minkäänlaisia omia kirjoituksia jäljellensä, vaikka elinaikansa tutki ja
oppi. Hän ja hänen kaltaisensa ovat verrattavat hedelmättömään peltoon,
josta ei ole hyötyä kellekään[1].
[1] Ks. J. B. F. Descuretin kirjaa: Himojen lääkitys (La Medicine des
Passions), josta löytyy ruotsalainen käännös A. Ekströmiltä, pain.
Norrköpingissä 1847, s. 478 ja ss. -- Mentellin himo vei hänen
Pariisiin, jossa olisi saanut rohvessorin viran, mutta ei huolinut.
Valitsi siellä asunnoksensa puolineljättä kyynärää pitkän ja leveän
lautamajan, poskessa puutarhassa. Huonekaluja hänellä ei ollut muita
kuin pikkunen pöytä, vanha tuoli, vesiruukku, rautapannu, katosta pöydän
yli riippuva tinalamppu ja suuri laatikko, jossa makasi heinäpussi
pää-alaisena. Kaikellaisia pikku eläviä mateli hänen päällänsä ja
ympärillänsä; niitä ei hennonut tappaa. Kerran viikossa kävi
kaupungilla. Luki 20 tiimaa vuorokaudessa. Osasi Homeron, Virgilion j.
m. m. kirjaa ulkoa, ja oli taitava melkein kaikissa tunnetuissa kielissä
ja useimmissa tieteissä. Osti ja laittoi itse ruokansa, joka ei ollut
ylellinen: leipä, potaatti ja vesi oli hänen jokapäivänen ravintonsa.
Muutamana päivänä v. 1836 löydettiin hän hukkuneena joen rannalla, johon
oli pudonnut vettä hakiessansa. Mentelli oli silloin 60 vuoden vanha.
Historiallisessa kasvannossansa ovat tieteet jakaineet moniin eri-osiin.
Mutta niinkuin melkein kaikki olennot ja kappaleet maailmassa, niin ovat
tieteetki lähemmässä eli kaukaisemmassa heimossa toisillensa. Sen
suhteen auttavat ja valaisevat ne toinen toistansa, niinkuin esm. lasku-
ja mittaustiede, jota historiaki tarvitsee määrätessä ajan juoksua ja
kausia esityksessänsä. -- Ken sentähden on oppinut ja käsittänyt yhden
tieteen, osaa antaa arvon toisilleki, vaikka niissä ei olisi
taitavakaan. Vaan kun jokaisella tieteellä ja sen erihaaroillakin on oma
peltosarkansa viljeltävänä, seuraa siitä, että itsekukin on likimäisesti
oma auttajansa ja selittäjänsä. Siinä on jokaisen tieteen itsenäisyys ja
vapaus muiden tieteiden orjuudesta, ja juuri sen kautta voi toinen
toistansa auttaa ja valaista. Ainoasti itsenäisillä ja vapailla
olennoilla on vaikuttavainen toimi ja merkitys elämässä.