Säästäväisyys.
"Meidän naisten", alkoi Jenny pyörittäessään kädessään pientä hattua,
johon hän juuri oli kiinnittänyt kaikenmoisia nauharuusuja, sulkia,
solmuja ja muita tarpeita, joita naiset nimittävät niin ihmeellisillä
nimillä -- "meidän naisten täytyy oppia säästäväisyyttä. Siinä ei
kyllin, että tyydymme vaan oman maan tuotteisiin, meidän täytyy
muutenkin olla säästäväisiä. Katsoppas tätä hattua -- olen maksanut
siitä vain kolme dollaria kaikkineen; ja Sofia Page osti tänä aamuna
rouva Meyeriltä englantilaisen hatun viidellätoista dollarilla. Eikä se
minusta ole rahtuakaan tätä hienompi. Tämän minä olen sommitellut
kotona olevista aineista, nauhoista olen vain maksanut vähän, samoin
muodon uudistamisesta, -- mutta näettekö mitenkä tyylikäs hattu minulla
on!"
"Ihastuttava! Suloinen!" huudahti neiti Featherstone. "Jenny kulta,
sinun pitäisi mennä naimisiin köyhän pastorin kanssa; jos saisit
rikkaan miehen, menisivät aivan hukkaan hyvät humalat."
"Annappas minun nähdä", virkoin. "Tahdon ihaella järkeni avulla. Eihän
tämä ole sama, jota eilen käytit?"
"Eihän toki, isä! Tämä tuli juuri valmiiksi. Eilinen viheriäsulkainen
oli baretti; tämä on kapottihattu."
"Mikä?"
"Kapotti. Isä, elä luulekkaan ymmärtäväsi näitä asioita."
"Entäs se pieni musta hattu, tulipunaisine pystyhöyhenineen."
"Se on ratsastushattuni sotilastöyhtöineen."
"Maksaako se mitään?"
"Se oli hyvin halpa, isä kulta. Neiti Featherstone muistaa kyllä, että
sain baretin polkuhinnasta, ja sulka on viimevuotinen. Ratsastushattuni
on vanha valkoiseni, jonka olen värjännyt. Tiedäthän, isä, että aina
säästän tavaroitani vuodesta toiseen."
"Vakuutan teille, herra Crowfield", sanoi neiti Featherstone, "etten
eläissäni ole nähnyt niin säästäväisiä tyttöjä kuin teidän tyttärenne;
on ihan ihmeellistä, kuinka kekseliäitä he ovat puvussaan. Mitähän
ihmettä he tekevätkään? Minä en ikinä tule toimeen niin vähällä."
"Niin", sanoi Jenny, "olen ostanut vain yhden uuden hatun. Isä,
soisinpa sinun istuvan meidän paikallamme kirkossa, että näkisit
Fieldersin neidet. Olemme laskeneet heillä olevan kuusi uutta hattua
henkeä kohti -- uusia, kuuletko, suoraapäätä muotikaupasta; ja viime
sunnuntaina oli heillä viehättävät harsohatut! Eivätkö ne olleet
viehättävät, Maria? Ensi sunnuntaina heillä ihan varmaan taas on
toiset."
"Niin", sanoi neiti Featherstone, "heidän isänsä on hiljakkoin
voittanut miljoonan pörssikeinotteluilla."
"Minusta", puheli Jenny, "minusta sellainen ylellisyys näinä aikoina on
häpeällistä."
"Niinkö luulet", sanoin, "minä puolestani olen aivan varma siitä, että
Fieldersin neidet pitävät itseään mallikelpoisen säästäväisinä."
"Isä kulta! siinä sinä taas olet paradoksinesi! Kuinka voit semmoista
sanoa?"
"Olisin valmis lyömään vetoa hansikkaparista", sanoin, "että Fieldersin
neidet pitävät vaatevarastoansa varsin epäkuntoisena, syystä, että he
ovat ostaneet ainoastaan kuusi hattua. Ellei isänmaa olisi hädässä,
olisi heillä, kuten Sibthorpen neideillä kolmekymmentäkuusi
varastossaan. Jos saisimme olla läsnä Fieldersien salaisissa
keskusteluissa, voisimme epäilemättä todistaa, että heillä joka päivä
on suuria kiusauksia voitettavina ja että heidän pukunsa heidän
mielestään ovat ala-arvoiset ja kauheat, ja että he nykyhetken
ahtaitten olojen pakosta elävät säästäväisesti. He moittivat neitejä
Sibthorpea, jotka esiintyvät joka päivä uusissa hatuissa, käyttäen yhtä
hattua vain pari kolme kertaa. He osoittavat mielestään suurtakin
kieltäytymistä käyttäessään ainoastaan kahdeksantoista dollaria
maksavia harsohattuja, vaikka muotikauppias houkutteli heitä noilla
suloisilla neljänkymmenenviiden dollaria maksavilla. He käyskentelevät
ylvästellen neitseellisestä vaatimattomuudestaan, lujasti päättäneinä
pysyä erillään ylellisyyden pyörteestä, menetelkööt muut ihmiset miten
hyvänsä."
"Tiedätkö, Jenny", sanoi neiti Featherstone, "luulenpa isäsi olevan
oikeassa. Olin vanhemman neiti Fieldersin luona tässä hiljakkoin, ja
hän selitti minulle oikein häpeävänsä pukuaan, mutta sanoi tulleensa
huomanneeksi, että säästäväisyys on välttämätöntä. 'Voisimme ehkä kyllä
uhrata pukuumme enemmän kuin moni muu', hän sanoi, 'mutta annan
ennemmin rahani sairaanhoito-yhdistykselle'."
"Sitäpaitsi", sanoin minä, "tuon esiin toisenkin epäväitteen; otaksun
nim. ihan varmaan, että löytyy ihmisiä, jotka tyttäreni nähtyään
päivittelevät heidän komeita hattujaan, vaikka ne ovat uudestaan
muovaellut viimevuotisista."
"Silloin he eivät ymmärrä tuon taivaallista", sanoi Jenny päättävästi,
"sillä muotiasioissa ei voi kukaan olla Mariaa ja minua
kohtuullisempi."
"Minun nuorena ollessani", sanoi vaimoni, "sai hyvästi vaatetettu tyttö
uuden hatun keväällä ja toisen syksyllä; -- siinä hänen varastonsa.
Arkipäivisin, vaihtelun vuoksi ja uuden säästämiseksi, käytettiin
vanhoja hattuja. Isäni oli hyvissä varoissa, mutta minulla ei ollut
enempää, enkä halunnutkaan. Keväällä ostin itselleni kaksi paria
hansikkaita, tummat ja vaaleat ja käytin niitä kaiken kesää. Samoin oli
minulla talvella kahdet, niihin vielä luettuna kaksi paria valkoisia
glaseehansikkaita, jotka huolellisesti hoidettuina, kestivät kaikissa
kutsujaisissa. Ei juolahtanut päähänikään vaatia kolmea hattua joka
kevät, ja kumminkin pidettiin minua sirona tyttönä, joka pukeutui
sievästi. Mutta nykyaikaan on nuorella naisella, vaikka hänellä onkin
lieri-, kapotti- ja ratsastushattu, suuri huoli kevät-, kesä- ja
talvipäähineistään. Hansikkaita ostetaan tusinoittain, ja mitä
pukuihin tulee, ei niihin tuhlattavien kankaiden paljoudessa ja
koristuksissa ole mittaa eikä määrää. Siihen aikaan pitivät vanhemmat
seitsemänkymmentäviisi dollaria vuodessa reimana summana tyttäriensä
pukuja varten. Minulla oli satanen, ja minut laskettiin rikkaaksi,
autoinkin parasta ystävääni Saara Evansia, joka sai isältään vain
viisikymmentä dollaria. Meistä kaikista tämä summa oli kovin vähäinen,
mutta hän oli aina hyvin soman näköinen, hyvät ystävät kun häntä
auttoivat."
"Kuinka voi tyttö pukeutua siististi viidelläkymmenellä dollarilla?"
kysyi Maria.
"Hänellä oli kaksi valkoista hametta, toinen musliinia, toinen
batistia, jotka erivärillisine nauhoineen käytettiin kaikissa
juhlatilaisuuksissa. Silkkihame tehtiin siihen aikaan kymmenestä
kyynärästä, ja musta silkkihame kohotti melkoisesti naisen
vaatevaraston arvoa. Kun semmoinen kerran oli saatu, varottiin sitä
tarkasti ja se kesti vuosikausia. Vielä kuului pukuvarastoon pari
kattuunista aamupukua ja mirinokankainen talvihame. Kaulukset,
peleriinit ja kalvostimet olivat kaikki omaa työtämme, useimmiten hyvin
kaunista reikäompelua. Tytöt olivat yhtä sievät kuin nytkin, jolloin
neljä- ja viisisataa dollaria vuosittain ei riitä heidän tarpeisiinsa."
"Mutta, äiti kulta, emmehän me kuluta läheskään niin paljoa --, meidän
vaatetussummamme on jotenkin vaatimaton, ellei juuri niin pieni kuin
sinun oli", sanoi Maria. "Mutta ymmärräthän, että seuraelämän
vaatimukset ovat erilaiset. Luuletko tosiaankin meidän nykyaikana
voivamme pukeutua niin huokeasti kuin sinä nuoruudessasi."
"En, sitä en luule, ainakin tuottaisi se teille suurempia uhrauksia,
kuin soisin teidän tekevän. Minusta muodin vaatimukset, ainakin mitä
naisten pukuihin tulee, ovat tarpeettoman ylelliset, vaikka en tiedä,
missä suhteessa niitä käy supistaminen. Ne kallistavat perheen
ylläpitoa niin, että nuoret miehet karttavat naimista. Nuori mies,
jolla on kohtuullisen hyvät sisääntulot voisi epäilemättä solmia
ikuisen liiton naisen kanssa, joka pukeutuisi siistinnäköiseksi
seitsemälläkymmenelläviidellä dollarilla vuodessa, mutta hänen
lemmityllänsä on ainakin neljänsadan dollarin vuotuiset menot, eikä
siis voi avioliitosta olla puhettakaan. Naiset alkavat niin takertua
koruihin ja elämän pikkutarpeisiin, ettei heidän ole ajatteleminenkaan
naimista muiden kuin hyvin varakkaiden kanssa."
"Te laskette naisten pukuihin hyvin vähän rahaa", sanoi neiti
Featherstone, "vakuutan, että monet naiset vuotuisesti kuluttavat
tuhannen dollaria, olematta hienomman näköiset kuin teidän tyttärenne."
"Siitä olen ihan vakuutettu", sanoin. "Aseta itsellesi määrätty ohje,
seuraa muodin vaatimuksia, siinä se on. Niinpä, tytöt, äitinne
nuoruudessa puhuttiin hansikkaparista, nyt puhutaan tukuista -- silloin
puhuttiin kevät- ja syksypäähineistä -- nyt pitää olla yksi joka
vuodenaikaa varten. -- Heidän hattunsa ovat kuin kuukausruusut, jotka
puhkeevat joka viikko uuteen nuppuun."
"Niin", sanoi vaimoni, "ja kaikki muotikeksinnöt omistetaan heti,
muutetaan ja parannetaan, joten melkein joka kuukausi on jotain
uudistettavaa. Kesäkuun nutut himmentävät toukokuun vaipan, kesäkuun
napit ovat heinäkuussa aivan vanhankuosiset ja heinäkuun koristukset ja
reunukset eivät enää syyskuussa käy päinsä. Kaikki etumukset, rimssut,
nauhat ja tupsut ovat alituisessa nousussa ja laskussa, kaikki
pikkuseikat naispuvussa pyrkivät kohti täydellisyyttä. Joka vähänkään
tahtoo muotia seurata, saa minun luuloni mukaan tuhlata äärettömiä
näihin jonninjoutaviin."
"Niin, isä", sanoi Jenny, "sillä kannalla ovat asiat olleet maailman
alusta. Raamatussa sanotaan: 'Voiko neitsyt unhottaa kauneuksiaan?' Ei,
sitä hän ei voi. Näethän, isä, että se on luonnon laki; ja muistatko
tuon luvun raamatussa, jonka luimme kirkossa viime sunnuntaina,
hiuskiharoista, hunnuista, kilisevistä koristuksista ja korvarenkaista,
joita Zionin paatuneet tyttäret ennen maailmassa käyttivät. Naiset ovat
aina ihailleet kauniita pukuja, eivätkä he niistä koskaan luovu."
"Mutta kuinka tietää nainen, esim. minä, missä kohtuus on?" sanoi
Maria. "Äidin nuoruudessa taisi tyttö esiintyä seuraelämässä, vaikka
hän oli perin säästäväinen ja käytti vain viisikymmentä dollaria
pukuunsa. Äidistä oli sata dollaria reima summa. Minulla on enemmän, ja
kuitenkin tulen töin tuskin toimeen. En tahdo elää pukuja varten, en
uhrata kaikkea aikaani ja ajatuksiani niihin, enkä tahdo mennä
liiallisuuksiin, mutta tahdon olla hienon naisen näköinen; minua vaivaa
ja olen onneton, ellen ole soma, siisti ja puhtonen; koreat
rääsyvaatteet ovat minun kauhuni. En tiedä missä syy lienee. Voiko yksi
henkilö nousta koko yhteiskuntaa vastaan?
"Myönnän kyllä, ettemme oikeastaan tarvitsisi puoliakaan kaikesta, mitä
meillä on, voisimme elää paljon vähemmällä, ja kuitenkin, kuten äiti
sanoo, olla yhtä somannäköiset kuin tytöt entisaikoina, ennenkuin
kaikki nämät turhuudet keksittiin. Tunnustaakseni totuuden, minä
yleensä kuvailen olevani mallikelpoinen säästäväisyydessä ja rahan
hoidossa, syystä, että tuhlaan pukuuni niin paljoa vähemmän kuin muut
tyttötuttuni. Jospa olisitte nähneet esim. neiti Thornen syyspukuja,
jotka hän viime vuonna minulle näytti meillä vieraillessaan. Hänellä
oli kuusi pukua, joista jokainen oli maksanut ainakin seitsemänkymmentä
tai kahdeksankymmentä dollaria, mutta jotkut vielä sitäkin enemmän.
Olen vakuutettu, että hän katsoo tarpeelliseksi tilata ensi syksynä
uudelleen saman määrän. Hän hankaa ja hivuttaa näitä kalliita pukuja
sametti- ja pitsikaunistuksineen kuin minä arkihameitani; ja syyskauden
lopussa ovat ne mennyttä kalua -- solkkuiset, kuluneet, kiiltävät, ja
pitsit repaleina -- ei mitään jälellä korjaamista tai parantelemista
varten. Nähdessäni tällaista tuhlaavaisuutta, tuntuu minusta, kun
olisimme Jenny ja minä oikeita säästäväisyyden neroja. Mutta en
ollenkaan käsitä mikä oikeastaan on säästäväisyys. Sanoppas mikä se
on."
"Saman kysymyksen teen minäkin taloudenhoidossani", sanoi vaimoni.
"Luulen olevani säästäväinen, ainakin koitan parastani. Kaikki menomme
ovat hyvin vaatimattomat, ja kumminkin on semmoisiakin menoja, jotka
eivät ole aivan välttämättömiä; mutta vertaillessani itseäni
naapureihin, huomaan ansaitsevani suurta kunnioitusta. Kun
säästäväisyys joutuu puheeksi, ovat ihmiset aina nopsat toisiaan
soimaamaan. Kaikki pitävät naapuriaan asiassa tai toisessa perin
runsaskätisenä, mutta itseään säästäväisenä."
"Niin, uskallanpa väittää", yhdyin minä, "ettei tuttavapiirissäni ole
ainoatakaan naista, joka ei pitäisi itseään säästäväisenä."
"Isä asettuu aina meitä naisia vastaan, kuten miehet ainakin", sanoi
Jenny. "Ikäänkuin eivät miehet olisi aivan samanlaisia tässä ja monessa
muussakin asiassa."
"Niin juuri", sanoi Maria, "ikäänkuin kaikki tuhlaavaisuus maassa
lähtisi vain naisista. Minunpa mielestäni ovat nuoret miehet aivan yhtä
tuhlaavaisia. Ajatelkaapas, mitä summia he tuhlaavat sikaareihin ja
merenvahapiippuihin -- meno, joka tuottaa vain itsekästä, mitätöntä
nautintoa eikä ole kellekään hyödyksi. Tytön kuluttaessa rahaa
kaunistukseensa, enentää hän ainakin hauskuutta ympäristössään, mutta
miesten piiput ja sikaarit eivät ole kauniita, eivätkä liioin
hyödyllisiä.
"Puvuissaan ovat miehet aivan yhtä tarkat ja pikkumaiset kuin
naisetkin, heillä on aivan yhtä paljon hienoja ja vaihtelevia
muotivivahduksia kuin naisillakin. Korukapineita on heillä myöskin
aivan yhtä paljon. Katseleppas vain heidän paita- ja liivinnappejaan,
kaulahuivejaan ja rintaneulojaan, kellonperiään, sinettejään ja
sinettisormuksiaan ynnä kaikkia muita pikkutavaroitaan. Usein he
tuhlaavat ja menettävät rahoja paljoa enemmän kuin naiset, sillä he
eivät ymmärrä arvostella tavarata, eikä sen hintaa, eivätkä osaa pitää
siitä huolta, eivätkä uudistaa eikä parannella vanhaa. Hatun ollessa
hiukkasen ahdas, katkaisevat he hikihihnan kynäveitsellä tai iskevät
reikiä uuteen paidan kaulukseen, ellei se ole ihan mielen mukainen.
Minä ainakin luulen, että miehet luonnostaan ovat naisia paljoa
tuhlaavaisemmat. Kyllä kelpaa pulskasti syyttää meitä naisia kaikesta
tuhlaavaisuudesta, mitä maassa harjoitetaan!"
"Olet oikeassa, lapseni", sanoin minä, "naiset ovat luonteeltaan,
miehiin verrattuina, paljon huolellisemmat ja säästäväisemmät -- he
ovat säästäväisyyden luojat ja ylläpitäjät. Miehet ansaitsevat, mutta
naiset säästävät ja sovittelevat, se on yleinen sääntö".
"Siihen en voi myöntyä", sanoi Rob Stefens.
"Katsoppas, säästäväisyys on suhteitten tiede. Tulot tavallisesti
määräävät, onko osto tuhlausta vai ei. Otaksutaan, että vaimo saa
pukuaan varten vuosittain sataviisikymmentä dollaria ja maksaa
viisikymmentä dollaria hatusta, hän uhraa siis siihen kolmannen osan
tuloistaan -- eikö se ole ääretöntä tuhlausta? Mutta nainen, jolla on
kymmenentuhannen vuotuiset tulot voisi kylläkin ostaa niin kalliin
hatun olematta tuhlaavainen. Köyhä papinrouva, joka maksaa viisi
dollaria hattupahastaan, maksaa siitä tuloihinsa verraten saman hinnan
kuin nainen, joka maksaa viisikymmentä. Paha epäkohta useampien naisten
taloudellisessa asemassa on, että miehet, jotka ansaitsevat rahat,
eivät anna heille mitään mittapuuta, jonka mukaan he voisivat laskea
menojaan. Monet naiset ovat tämän johdosta täydellisesti tuuliajolla
ilman merikarttaa ja kompassia. He eivät tiedä edes likimainkaan,
kuinka paljon saavat kuluttaa. Miehet ja isät pitävät usein kunnianaan
salata naisväeltä raha-asioitaan. He eivät tahdo, että nämä
puuttuisivat niihin ja tekisivät niihin kuuluvia kysymyksiä ja
huomautuksia. Herra Jones sanoo vaimolleen: 'Hanki itsellesi kaikki,
mitä pidät välttämättömänä ja tarpeellisena, mutta elä tuhlaa.'
"'Mutta ystäväni', sanoo rouva Jones, 'tulommehan määräävät, mikä
meille on välttämätöntä ja tarpeellista, jospa myöntäisit minulle
erityisen summan pukuja ja taloutta varten, voisin paremmin arvioida
ostosteni määrää.'
"'Joutavia, Susanna, se tuottaisi vain turhaa vaivaa, osta tarpeesi ja
vältä liiallisia menoja, muuta en vaadi.'
"Sattuupa nyt rouva Jones saamaan laskuja ostoksistaan samaan aikaan,
kun herralla on suuret vekselit lunastettavina, ja siitä syntyy ankara
kotikahakka.
"'Tällä lailla joudun häviöön, rouvaseni, minun ei mitenkään kannata
uhrata sinun ja tyttöjen pukuihin tällaisia summia -- silmäileppäs
hieman tätä muotikauppalaskua.'
"'Minä vakuutan', sanoo rouva Jones, 'emme ole ostaneet enemmän kuin
Stebbinsitkään -- emme niinkään paljon.'
"'Tiedäthän, että Stebbinsin tulot ovat viisi kertaa niin suuret kuin
minun.'
"Sitä ei rouva Jones tiennyt, ja miten olisikaan hän sen tiennyt, eihän
hänen miehensä virkannut hänelle sanaakaan asioistaan, eikä rouvalla
siis ollut aavistustakaan hänen tuloistaan.
"Lukuisat hyvät ja tunnolliset naiset ovat tuhlaavaisia pelkästä
tietämättömyydestä. Isäntä sallii heidän tehdä ostoksia, mutta ei anna
heille mitään rahamääräystä, jonka mukaan voisivat arvostella
tuhlaavatko vai ovatko kohtuullisia, ja siksi seuraakin tavallisesti
puolenvuodenlaskuja suuri hirmumyrsky.
"Tärkein säästäväisyysehto on, että vaimo tuntee miehensä tulot, ja
miehellä, joka ei suo perheelleen mitään osaa raha-asioissa, ei
myöskään ole oikeutta syyttää omaisiaan tuhlaavaisuudesta, sillä hän.
riistää itse heiltä sen mittapuun, joka on välttämätön edellytys
säästäväisyyteen. Lapset olisivat jo aikaisin totutettavat
edesvastuuseen omista menoistaan, etteivät he luottaisi vain
vanhempiensa huolenpitoon. Annettakoon heille määrätty summa, jotta
oppisivat arvostelemaan hintoja ja rahan merkitystä. Usein muuttuu
ajattelematon, tuhlaavainen tyttö, saatuaan määrätyn rahasumman
käytettäväkseen, pian huolelliseksi, tarkaksi pikku vaimoksi. Hänellä
on omat tulonsa, hän alkaa suunnitella, hän laskee yhteen, vähentää,
kertoo ja jakaa -- ja hänen päässään pyörii lukemattomia lukuja ja
summia. Hän ei enää osta kaikkea, mitä päähän pälkähtää; hän punnitsee,
harkitsee ja vertailee. Hän oppii kieltäytymystä ja anteliaisuutta. Hän
supistaa menojaan, korjailee vanhaa vaatepartta, että se kestää vielä
jonkun aikaa, ja lahjoittaa siten säästämänsä rahat jollekkin
ystävälleen, joka on häntä köyhempi; ja lyönpä veikkaa, että tyttö,
jonka menot viime vuonna kohosivat neljään ja viiteenkin sataan, tulee
tänä vuonna mainiosti toimeen sadallaviidelläkymmenellä dollarilla.
Tietysti täytyy hänen luopua paljosta, johon hän on tottunut, mutta
tuntien varansa, huomaa hän sen mahdottomaksi, eikä kaipaa sitä enemmän
kuin porsas pohjantähteä. Hänen aistinsa kehittyy itsenäiseksi ja
valikoimisella välttää hän suuria menoja. Hän uudistaa hattunsa,
parantelee pukuaan ja tuhansilla sukkelilla, näppärillä pikku keinoilla
koettaa hän kykynsä mukaan saada pikku tulonsa riittämään.
"Niinpä vaimokin, jolle myönnetään määräraha taloudenhoitoon, pääsee
sadasta päänvaivasta. Ennen ei hän käsittänyt, miksi ei hän voinut
ostaa kaikkea, mitä hänen naapurinsakin. Mutta nyt sen hänelle sanoo
suhteitten logiikka. Monta asiaa ei käy ajatteleminenkaan, vaikka
naapurimme voivat hankkia niitä; meidän tulee tyytyä kohtaloomme ja
elää voimiemme mukaan."
"Kultaseni", sanoi vaimoni, "luulenpa, että meidän amerikkalainen
yhteiskuntamme tarjoaa erityisiä kiusauksia. Meillä ei ole vakituisia
säätyluokkia, joiden tulot olisivat samanvertaiset. Eri varallisuuden
asteella olevat ihmiset yhtyvät seuroissa ja kutsuissa ja tapaavat
toisensa jokapäiväisessä seurustelussa. Englantilaisilla on mainio
sananparsi: 'ihmisten ei tule elää eikä pukeutua yli säätynsä'.
Amerikassa ei kukaan myönnä kuuluvansa mihinkään säätyluokkaan, eikä
elävänsä yli säätynsä. Kansanvaltaisen tasa-arvoisuuden periaate
yhdistä seuraelämässä erilaisimmat asemat ja tulot.
"Katsokaamme esim. tohtori Seldensin vanhaa ja arvossa pidettyä
perhettä, jonka tulot nousevat vain kahteen- tai kolmeentuhanteen
dollariin, mutta joka seuraelämässä on suuresti suosittu ja seurustelee
vapaasti miljoonainomistajien kanssa. Heidän lapsensa käyvät yhteisissä
kouluissa ja kutsuissa ja tapaavat toisiaan siten alituisesti
yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden alueilla.
"Rikkaitten ystäviemme suuret menot eivät ole meille kiusaukseksi. Me
emme himoitse kasvihuoneita, viinikellareja, ajoneuvoja, hevosia emmekä
jalokiviä -- tunnustamme suoraan, ettemme semmoisia voi ajatellakkaan.
Mutta ellemme pidä varalla, lisääntyvät menomme päivä päivältä,
nähdessämme tätä elämää läheltä. Me emme tietysti toivo itsellemme
tuhannenviidensadan dollarin kasimirisaalia, kuten rouva Muutama, mutta
me alamme himoita sadan dollarin maksavaa ja lankeamme paulaan. Emme
haikaile timantti-kaulakoristetta, mutta timanttisormus, timanttiset
korvarenkaat alkavat kangastaa nuorisollemme mahdollisuutena. Emme
uskalla ajatella Axminstermattoa laattiamme peitoksi, eikä
damastiverhoja ikkunoihimme, mutta meidän pitää ainakin ostaa
brysselimattoja ja pumpulibrokaadia -- _muu ei käy päinsä_. Siten
ostamme paljon, jota emme tarvitse, ja jonka ainoa arvo on siinä, että
se mairittelee itserakkauttamme. Näistä ala-arvoisista tavaroistamme
maksamme suhteellisesti enemmän kuin rikkaat naapurimme omistaan. En
tiedä mitään rumempaa kuin huokeahintainen kasimirisaali, ja kumminkin
moni nuori mies ahtaissa oloissa uhraa kahdeksannen osan tuloistaan
hankkiakseen vaimolleen sen. Mutta ostettuna se onkin vain alituisena
riidankapulana. Sillä kun rajan yli on astuttu, kalvaa häntä kateuden
musta henki nähdessään ystäviensä kalliit ja paljoa kauniimmat saalit.
Samoin käy pitsien, samettipukujen ja monen muunkin, joka soveltuu vain
rikkaille."
"Mutta, äiti kulta, kuulin täti Suruttoman vakuuttavan samettia,
pitsejä ja kasimirisaaleja huokeimmiksi koruiksi, sillä ne kestävät
ihmisijän."
"Hyvä on täti Suruttoman puhua, jolla on kymmenentuhatta vuodessa!
hänen oloissaan ovat ne huokeita -- mutta meille eivät mitkään
loihtunumerot voi todistaa, että on huokeampaa ostaa halpahintaisia
kasimirisaaleja, timantteja ja pitsejä kuin olla niitä ilman. Minulla
ei koskaan ole ollut timantteja, eikä hienoja pitsejä, en koskaan ole
esiintynyt samettipuvussa, ja kumminkin olen aina ollut täydellisesti
onnellinen ja arvossa pidetty. Onko minua kukaan koskaan moittinut
yksinkertaisuudestani. Ei ainakaan minun tietääkseni."
"Eihän toki, äiti kulta", sanoi Maria.
"Olen aina, tyttäreni, koettanut istuttaa teihin, ettei ihmisen tule
elää yli varojensa, eikä koettaa seurata rikkaitten elintapaa,
astumalla heidän polkemataan tietä. Olemme kaiken ikämme viettäneet
hiljaista, vanhanaikaista elämää pienessä, vanhassa talossamme."
"Niin kultaseni, ellemme ota lukuun vierashuoneen mattoa ja sen
seurauksia", virkoin minä ilkkuen.
"Niin, lukuun ottamatta vierashuoneen mattoa", sanoi vaimoni, vaihtaen
silmäyksen kanssani, "ja sen seurauksia, se oli lankeemus, mutta eihän
aina saata olla järkevä."
"Me viettelimme äitiä tähän syntiin", sanoi Jenny.
"Mutta siitä olen varma", sanoi vaimoni, "että vaikka taloni ja sen
sisustus ovat vanhanaikaiset ja yksinkertaiset, enkä ole edes
koettanutkaan hankkia itselleni kaikkea, mitä rikkaat tuttavani
omaavat, olen uhrannut enemmän rahaa kuin useat heistä kodin
todelliseen mukavuuteen. Lasten pieninä ollessa oli minulla useampia ja
parempia palvelijoita kuin monella kasimirisaalilla ja timanteilla
ylpeilevällä naisella. Pidin viisaampana maksaa kunnon palkan hyvälle,
luotettavalle palvelijalle, joka pysyi luonamme vuosikausia vapauttaen
minua useasta raskaasta perhehuolestani, kuin sulloa lukitut laatikkoni
täyteen hienoja pitsejä. Me olemme aina olleet tilaisuudessa viettää
kesämme maalla sekä pitää hevosta ja ajoneuvoja -- joten perheemme on
perin vähän tarvinnut luottaa lääkärin apuun. Rakentaessamme taloamme
panimme hyvin vähän huomiota moneen kalliiseen asiaan, jota toiset
ihmiset olisivat pitäneet tuiki välttämättömänä, mutta varustimme sen
sijaan asuntoomme runsaasti kylpyhuoneita, joita moni muu ei
ajattelekkaan. Kun terveyden suojeleminen ja hoitaminen oli
kysymyksenä, riitti rahaa aina, sillä tähän tarkoitukseen otin varoja
ylimääräisestä rahastosta, jonka vanhanaikainen taloudenhoitoni ja
pukeutumiseni oli kasvattanut."
"Äidissänne, tytöt, on itsenäisyyttä, hän kulkee omaa tietään,
seuraamatta toisten jälkiä, joka on harvinainen seikka meillä
Amerikassa. Luulen, että amerikkalaiset enemmän kuin eurooppalaiset
häpeävät ja arastelevat säästäväisyyttä. Hyvin harvoin kuulee meillä
lausuttavan: 'minulla ei ole varaa siihen tai siihen.' Nuori mies,
jolla on viiden- tai kahdeksansadan dollarin tulot, kuvailee hienoksi
ja ylhäiseksi, erittäinkin naisseurassa, puhella välinpitämättömästi
raha-asioista, siroitella rahaa vapaasti ympärilleen ja pistää
pikkurahat laskematta taskuihinsa. Hänen kellonvitjansa, keppinsä ja
paitarinnuksensa kelpaisivat nuorelle miljoonain omistajalle. Hän
käyttää vain kalliimpia räätäleitä, suutareita ja hatuntekijöitä.
Sitten valittaa hän, että elämä tulee niin kalliiksi ja vakuuttaa,
ettei hän palkallaan tule toimeen.
"Samoin on laita nuorten tyttöjen ja pariskuntien -- kaikki häpeävät
säästäväisyyttä. Ne huolet, jotka kuluttavat heidän terveyttään ja
elämätään, eivät aina ole 'sallimuksen koettelemuksia' -- ei
jokapäiväisen leivän eikä vaatteitten huoli, vaan alituinen ponnistus
näyttäytyä ihmisille varakkaampana kuin mitä ovat.
"Ahtaassa asunnossaan elelevä köyhä leski, jonka kuukausvuokra aina
kummittelee hänen ajatuksissaan, ja jonka on puhtaassa rahassa
maksettava leivät, lihat, kynttilät ja jauhot, löytää lohdutuksensa
pyhässä kirjassa, jossa kerrotaan siitä toisesta leskestä, jonka
öljytippa ja pivollinen jauhoja olivat Herralle niin suuriarvoiset,
että hän lähetti profeettansa niitä kartuttamaan. Työn loppuessa ja
palkkain alentuessa, saattaa hän astua huoneeseensa, sulkea ovensa ja
uskoa itsensä taivaallisen isänsä huomaan, joka on luvannut ruokkia
häntä, kuten lintuja taivaalla ja vaatettaa häntä kuin kukkasia
kedolla. Mutta onko sille naiselle luvattu mitään lohdutusta, joka
ajattelee päänsä puhki saadakseen aikaan yhtä komeat osteri- ja
samppanjakutsut kuin hänen rikas lähimmäisensä; tai joka miettii
tilaisuutta, jolloin hän voisi hankkia itselleen likimain yhtä kauniin
pitsikoristeen kuin rouva Croesuksella on, joka on kymmenen kertaa
häntä rikkaampi."
"Mutta isä", sanoi Maria, joka tunnollisuudessa oli miltei lapsen
kaltainen, "luulen kylläkin olevani säästäväinen ja seuraavani sinun ja
äidin esimerkkiä, sovittamalla menoni tulojeni mukaisiksi -- mutta se
ei minua tyydytä, siinä ei ole kaikki -- minua vaivaa kysymys: enkö
voisi käyttää rahasummaani paremmin ja saada sillä enemmän kuin nyt?"
"Siinä", sanoin, "tulemme säästäväisyyden laajempaan ja syvempään
merkitykseen, sen ytimeen, joka on _verrannollisen arvot_ tiede.
Korkeimmassa merkityksessään on säästäväisyys esineiden verrannollisen
arvon oikea määritteleminen -- raha on vain keino, joka tämän arvon
ilmaisee. Siinä syy, miksi asiassa on paljon vaikeuksia -- miksi
jokainen niin mielellään arvostelee lähimmäistään tässä suhteessa.
Ihmisolennot ovat erilaisia ja heidän tarpeensa monenlaisia; jokainen
käsittää mukavuuden ja epämukavuuden omalla tavallaan, ja siksipä
mielestämme usein lähimmäisemme käyttävät tulojaan hullusti ja
epäviisaasti."
"Mutta eikö arvoa määritellessä sitten ole mitään mittapuuta?" kysyi
Maria.
"Löytyy asioita, joissa ihmiset melkein yleensä ovat samaa mieltä.
Niinpä esim. olemme jokseenkin yksimieliset siinä, että _terveys_ on
välttämätön hyvä -- ja että siihen uhratut rahat ovat hyvin käytetyt.
"Jos tämä on mittapuuna, tuhlataan paljon rahaa niissäkin perheissä,
joissa muuten ei eletä yli varojen. Mies rakennuttaa talon ja maksaa
kymmenen tuhatta enemmän kuin on tarpeellista saadakseen tontin
hienossa kaupunginosassa, vaikka ilma ja terveyssuhteet siellä ovat
huonommat. Hän maksaa kolme- tai neljätuhatta dollaria kivifasaadista,
italialaisista marmorikamiineista ja kaikennäköisistä kaunistuksista,
mutta varustaa koko perheelle yhden ainoan kylpyhuoneen, ja sijoittaa
senkin ihan oman huoneittensa yhteyteen, joten ainoastaan hän
vaimoineen saattaa sitä käyttää.
"Toinen mies taas ostaa tontin avonaisella, raittiilla paikalla, jonka
hintaa ei hieno ympäristö kohota, ja rakentaa yksinkertaisen talon
ilman kivifasaadia, marmorikamiineja ja peililasi-ikkunoita, mutta
pannen paljon huomiota ilmanvaihtoon ja kylpyhuoneisiin, joten sekä
lapset että vieraat saavat mielin määrin nauttia yltäkylläisestä
vedestä.
"Ensimmäinen maksoi hienoudesta ja ulkopuolisesta loistosta, toinen
taas uhrasi roponsa saadakseen terveyden ja mukavuuden vaatimuksia
tyydytetyiksi.
"Kolmas taas ostaa vaimolleen jalokivisen rannerenkaan ja pitsisaalin,
matkustaen joka vuosi hänen kanssaan Washingtoniin näyttämään hänen
ihanuuttaan tanssijaispuvuissa, mutta maksaa palvelijoilleen niin
vähän, että saa tyytyä peräti kunnottomiin. Vaimo nääntyy, hänen
elämänsä on sortunut ja kuluu turhissa kokeissa viettää komeata elämää
vähälukuisten palvelijain avustamina.
"Onpa semmoisiakin perheitä, jotka pitävät joka vuosi komeita pitoja
Newportin hienoimmassa ravintolassa, mutta eivät raatsi lämmitellä
huoneitaan keskitalvella, eivätkä suo palvelijoilleen riittävää
ravintoa, joten he alituiseen muuttelevat. Kostea, homeinen ja kolkko
kyökki kellarikerroksessa, kylmä, autio ja tuulelle avoin
ullakkokamari, jossa palvelijoiden täytyy viettää kaiken aikansa,
todistavat kylläksi näitten perheitten säästäväisyyskäsitystä.
Säästäväisyydellä käsittävät he huolimattomuutta ja siivottomuutta
kotipiirissä, mutta seurassa koettavat he näyttäytyä sitä hienompina.
Miten äärettömän itsekästä on pitää palvelijoiden ja alustalaisten
jokaista pientäkin mukavuuden halua turhana tuhlaavaisuutena.
Katolilaista kyökkipalvelijaa torutaan teekupista, jonka hän itselleen
valmistaa perjantaina, paastopäivänä, kun ei lihansyöminen ole
luvallista, ja emäntä napisee siitä, että palvelijat ovat anastaneet
vanhan, haljenneen peilin huoneeseensa, ikäänkuin muka heidänkin
tarvitsisi tietää, miltä näyttävät.
"Moni perhe käyttää huokeata lääkäriä muka säästäväisyydestä,
katsomatta onko hän taitavampi parantamaan kuin tappamaan. Toiset
turvautuvat ensi tilassa puoskariin ja toivovat siten pääsevänsä
tohtorin palkkiota maksamasta. Muutamia tuntuu seuraavan paha haltija,
joka viettelee heitä alituisiin maksuihin. He kauhistuvat hilloihin
tarvittavaa sokurimäärää ja vähentävät siitä neljännen osan, joten koko
keitos happanee ja pilaantuu. Heitä ei mikään mahti saa ostamaan
tarpeeksi silkkiä pukuunsa, siksipä käykin puku ratkomisista ja
korjailemisista huolimatta kelpaamattomaksi ahtautensa vuoksi. He
ostavat huokeita silmäneuloja, rusinoita ja hiiliä sekä halpaa sokuria
ja teetä. Ihmetellä täytyy nähdessään heidän mustuneita, kyteviä
hiiloksiaan, jotka eivät suinkaan ketään lämmitä. Nämä ilottomat
olennot herättävät tosiaankin sääliä. Säästäväisyys muodostuu siten
sairaloiseksi kiihkoksi, joka nielaisee uhrinsa elämän ilon, ajaen
hänet aina haudan partaalle.
"On myöskin olemassa ihmisiä, jotka eivät katso säästäväisyyttä
ruoka-aineissa tarpeelliseksi. Jauhojen tulee olla parasta lajia,
samoin lihan ja kaiken muunkin. Heidän ruokapöydällään nähdään
vuodenajan herkut kalliimpinakin aikoina. 'Tämä on armottoman kallista,
ystäväni, mutta pitäähän saada jotain hyvää suuhunsa.' Mutta näillä
samoilla ihmisillä ei ole varaa ostaa kirjoja eikä piirroksia, se on
heidän mielestään ajattelematonta tuhlausta.
"Smith, joka kantaa kotiin viidelläkymmenellä dollarilla ostamiaan
herkkuja, tapaa Jonesin, joka riemusta säteilevänä kantaa toisessa
kädessään pussillisen korppuja ja toisessa hienon, pienen
öljymaalauksen, jonka hän sanoo saaneensa polkuhinnasta,
viidestäkymmenestä dollarista. 'Minulla ei ole varaa ostaa tauluja',
sanoo Smith vaimolleen, 'enkä ymmärrä kuinka Jonesin kannattaa sitä
tehdä.' Mutta Jones vaimoineen suostuisi elämään leivällä ja maidolla,
vaikka kuukauden päivät, ja rouva kääntäsi juhlahameensa vielä
kolmannenkin kerran, vaan taulunsa he tahtovat pitää. Ja onnelliset he
ovat. Jonesin taulu _pysyy_, mutta Smithin viidenkymmenen dollarin
osterit ja kuivatut hedelmät ovat jo huomenna ainiaaksi kadonneet.
Kaikista rahantuhlauksista jättävät kalliit herkut vähiten jälkiä, ja
suorastaan alhaista on kuluttaa rahojaan terveydelle vahingollisiin
herkkuihin ja ylellisyyksiin. Jos kaikki rahat, jotka kuluvat tupakkiin
ja juomatavaroihin, käytettäisiin kirjojen ja piirroksien ostoon,
olisivat kodit yleensä paljon miellyttävämmät, eikä kenenkään terveys
siitä kärsisi. Polttamiseen, juominkeihin ja ylönsyömiseen uhrataan
meillä niin paljon rahaa, että jos se summa käytettäisiin kotien
sulostuttamiseksi, riittäisi se varustamaan joka perheen hyvällä
kirjastolla, kasvihuoneella, jossa kukat koko talven ihanasti
kukkisivat, ihanilla tauluilla, jotka vierashuoneen seiniä
kaunistaisivat, sekä kylpy- ja lämmityslaitoksilla; mutta tällä
kannalla lienevät asiat vasta tuhatvuotisessa valtakunnassa, pelkään.
Mitä supistuksia on meidän siis näinä hädän ja vaaran hetkinä tehtävä?
Vastaukseni kuuluu: hylkää ensiksi kaikki tarpeettomat, turhat ja
haitalliset menot, kuten väkijuomat, tupakki ja eriväriset
merenvahapiiput. Toiseksi, vältä kaikkea syömistä, joka ei edistä
terveyttä ja hyvinvointia. Ranskalainen perhe eläisi ylellisesti niistä
jäännöksistä, jotka alituisesti jäävät keskinkertaisessa
varallisuudessa olevan meikäläisen pöydältä. Meillä on paljon
ennakkoluuloja, jotka olisivat poistettavat. Miksi sinulla aina pitää
olla varalla hienoja leivoksia kaapissasi? Miksi olet aivan
suunniltasi, ellet voi vieraillesi tarjota kaakkua teepöydässä, ole
ilman sitä vuoden päivät, ja kysele sitten lapsiltasi, itseltäsi tai
muilta, oletteko siitä kärsineet.
"Mikä pakoittaa sinua valmistamaan kaksi tai kolme ruokalajia
aterioiksi? Koeta tyytyä vain yhteen hyvään ja ravitsevaan, niin näet,
seuraako siitä suuria kärsimyksiä. Miksi pitää seuraelämän niin
suuressa määrässä kohdistua syömiseen? Pariisissa on hyvin hauska tapa.
Joka perheellä on iltansa viikossa, jolloin ollaan kotona tuttavia
varten. Ainoana virvokkeena tarjotaan teetä, voileipiä ja keksiä perin
yksinkertaisesti. Huoneet ovat valoisat, eloisat ja väkeä täynnä --
kaikki on yhtä iloista ja hauskaa kuin komean illallisen odottaessa
mehuhyytelöineen ja herkullisine kaakkuineen vieraille painajaista
tuottaakseen.
"Tällaisessa seurassa sanoi kerran nainen osoittaen erästä pariskuntaa:
'heidät toki tunnen -- kahdenkymmenen vuoden kuluessa olemme tavanneet
toisemme kerran viikossa.'
"Ystävien seurassa syöminen onkin kyllä suuri nautinto, eikä tämä siitä
lainkaan vähene, että ateria on yksinkertainen, päinvastoin, luulisin."
"No isä kulta", sanoi Maria, "ottakaamme nyt pukeutuminen puheeksi --
paljonko saa panna pukuihin, ettei eroaisi muista."
"Kerronpa teille tytöt, mitä toissa iltana näin erään ravintolamme
vastaanottohuoneessa. Kaksi keski-ikäistä kveekarinaista kiiltävissä,
harmaansinisissä silkkipuvuissa astui hiljaa huoneeseen; heidän
kasvonsa olivat tyynen ja ystävällisen näköiset. Heidän puheistaan
päätin heidän kuuluvan sairaanhoitoliittoon, joka tykkönään uhrautuu
hyväntekeväisyydelle. He olivat juuri lopettaneet kiertoretken kaikissa
maan sairashuoneissa, joissa olivat lohduttaneet, tukeneet, hoitaneet
ja lempeällä, hellällä olennollaan huojentaneet haavoittuneitten
sotilaitten kärsimyksiä. Nyt oli heillä täytettävänä toinen tehtävä,
joka koski heidän kadotettuja ja harhaanjoutuneita sisarparkojaan.
Iltakaudet vaelsivat he poliisin vartioimina, tunkeutuen sydänyöllä
tanssipaikkoihin, ja koettaen nuoria, kadotuksen partaalla olevia
tyttöjä lempein sanoin ja äidillisillä neuvoilla johtaa pois synnin
tieltä. -- He ilmoittivat heille, missä huomispäivänä löytäisivät
ystäviä, jotka ohjaisivat heitä satamaan, ja kokivat auttaa heitä
parempaan elämään.
"Katsellessani näitä naisia siveän vaatimattomissa puvuissaan, muistui
mieleeni apostolin sanat naisista, joiden _kaunistus_ on lakeassa ja
hiljaisessa hengessä, sillä tavaksi käynyt lempeys heidän puheessaan,
heidän kasvojensa tyvenyys ja puhtaus, heidän pukunsa hienous ja
yksinkertaisuus -- kaikki vaikutti harvinaisen kauniisti. Eivät
muodikkaat hatut, liehuvat pitsihiat eivätkä koreat vaatteet olisi
heitä kaunistaneet. Heidän yksinkertainen vaatevarastonsa mahtui vain
pieneen matkalaukkuun, joka ei haitannut heidän alituisia matkojaan
eikä häirinnyt heidän hartaushetkiään eikä toimiaan.
"Eivät tosin kaikki naiset ole tähän toimeen kutsutut, mutta eivätköhän
kumminkin voisi jossain määrin seurata heidän esimerkkiään? Esitän
nöyrästi tämän kysymyksen. Moni nainen käy kuukausittain Herran
ehtoollisella, vastaanottaa sen syvällä hartaudella, ja sydämmen
kyllyydestä kantaa kiitoksensa siitä, että tulee täten vastaanotetuksi
'Kristuksen pyhän ruumiin jäseneksi'. Mutta he eivät koskaan ole
tulleet ajatelleeksi, että tämä jäsenyys velvoittaa heitä ottamaan osaa
Kristuksen uhrautumiseen kadonneitten sielujen puolesta, luopumaan
koristuksistaan sekä kärsimään vaivoja ja ikävyyksiä näitten
eksyneitten lampaitten tähden, joiden edestä Hän kuoli. Löytyy
korkeampi säästäväisyys, jota meidän tulee oppia -- säästäväisyys, joka
alistaa kaikki maalliset asiat henkisen ja kuolemattoman alle.
"Aika ajoin ovat hyvääharrastavat kristityt perustaneet kohtuuden
seuroja, korkeat siveelliset periaatteet silmämääränään, seuroja, jotka
eivät ole onnistuneet, syystä, ettei ole saatu selvitetyksi pulmallista
kysymystä, mikä on tarpeellista ja mikä ylellistä. Nämä sanat
vaihtelevat eri ihmisiin nähden merkitykseltään yhtä paljon kuin
ihmistavat ja luonnonlaadut eriävät toisistaan. Se on ala, jota mitkään
ulkonaiset säännöt eivät voi määrätä, mutta siitä huolimatta tulisi
jokaisen ylevän kristityn laatia tässä suhteessa lakia itselleen.
Siunatkoon aina kieltäytymisen taivaallinen henki kaikkia tuloja, niin
suuria kuin pieniäkin. Uhratkaamme aina omistamme hitunen köyhille,
sureville, nälkäisille, kärsiville ja heikoille, sillä muuten on
henkinen tappiomme suurempi kuin se, minkä veljillemme toimitamme.
Niinpä Herrammekin vaeltaessaan seurassamme maan päällä kätki aina
pienistä varoistaan, jotka hän sai itseään ja muutamia valittujaan
varten, osan vaivaisille. Moni voi kyllä tähän muistuttaa, että se on
vain pisara meressä. Enhän minä voi estää kaikkea viheliäisyyttä
maailmassa. Se vähä, minkä voin auttaa tai antaa, ei vaikuta mitään.
Mutta ellei se vaikuta muuta, estää se ainakin omaa sieluasi
kovettumasta itsekkäisyyteen ja tunnottomuuteen, sinä olet koettanut
parastasi, olet riistänyt hituisen synnin ja viheliäisyyden paljoudesta
ja johdattanut sen hyvää kohti.
"Laupeudensisaret kieltäymyksen puvussaan, ynnä moni muu ylevä nainen,
joka on heidän hengenheimolaisensa, vaikkei kuulukkaan mihinkään
ulkonaiseen yhdistykseen, ovat näyttäneet naisille tietä ylevimpään
kauneuteen ja jalouteen, joiden rinnalla kaikki sukupuolen sulot ja
koristukset kalpenevat, kuten samea kynttilä himmenee puhtaitten,
ijankaikkisten tähtien valossa."