VI.

Nainen, joka suorittaa itse askareensa.

"Kristo kultani", sanoi vaimoni, "koska kirjoitat ensi kyhäelmäsi?"

Istuin mukavasti nojatuolissani, lueskellen Hawthornen "Sammalia

vanhasta kartanosta" tai "Tunnettuja taruja", ainakin sadatta kertaa,

-- nämä kirjat kulettivat minua aina satumaailmaan, jossa liitelin

utuisissa unelmissa ja jossa unohdin maailman touhun, jauhojen ja

hiilten hinnan, kurssit ja muut jokapäiväiset asiat. Kuinka pienen

pieniksi supistuvatkaan kaikki nämä seikat, vaeltaessani Paduan

lumotuissa yrttitarhoissa, jossa Rappaccini hoitelee lumottuja

kasvejaan, hänen upean tyttärensä kertoessa meille luonnottoman

kohtalonsa salamyhkäisyyttä.

Vaimoni taas edusti perheessämme ajan, paikan ja numeroitten voimaa,

niinpä hän nytkin oli selvillä kuukauden päivästä, muistuttaen minua

lempeästi ajan olevan käsissä valmistaa kirjoitusta kesäkuun numeroon.

"Olet oikeassa, ystäväni", sanoin, laskien vastahakoisesti kirjan

kädestäni. "Mistä olikaan taas minun kirjoittaminen?"

"Kuinka, etkö muista, että sinun piti vastata tuolle rouvalle, joka

itse suorittaa askareensa."

"Niinpä niinkin!" sanoin, tarttuen innokkaasti kynään; "löysit

vastaavan lauseen:

"_Nainen, joka suorittaa itse askareensa_."

Amerikka on ainoa maa, jossa sellaista tapahtuu -- ainoa maa, jossa

hienot naiset suorittavat itse askareensa. Hienolla naisella

tarkoitamme sivistynyttä, hienontunutta naista, aistiltaan ja

ajatuksiltaan kehittynyttä naista, jonka pelkkä olento ja esiintyminen

heti osoittaa hänet hienoksi naiseksi, liikkukoon hän missä

seurapiirissä tahansa.

Se luokka on aivan omituinen amerikkalaiselle yhteiskunnalle -- selvä

seuraus yleisen tasa-arvoisuuden periaatteesta.

Mihin eri kansanluokkiin siirtolaiset kuuluivatkaan ja mitä

ylimyksellisiä ennakkoluuloja heissä liikkuikaan, tullessaan tähän

maahan, erämaiden opetus pian istutti heihin kansanvaltaisia ajatuksia.

Herrasmies kaatoi hirtensä yhdessä talonpojan kanssa, ja lihasten sekä

jänteiden voima vei voiton kaikesta muusta. Se oli miesten mies, joka

kaasi korkeimman puun metsässä. Samoin kodin sisäisessä piirissäkin.

Emäntä ja palvelija ovat toverit keskenään, ja väliin katsotaan

rivakkaa palvelustyttöä emäntää enemmäksi. Luonnollisesti ryhtyvät

lapset työhön niin aikaisin, kuin vain siihen pystyvät. Tästä kasvoi

älykäs sukupolvi, jota välttämättömyys pakoitti ruumiilliseen työhön,

mutta joka myös kohdisti siihen kehittyneitten aivojen terävyyden.

Emäntä, joka jänteissä ja lihaksissa oli alakynnessä, oli taas

henkisesti palvelijaansa sukkelampi ja taitavampi. Ellei hän jaksanut

nostaa vesiämpäriä, keksi hän keinon, joka teki nostamisen

tarpeettomaksi, -- ellei hän jaksanut käydä sata askelta, tiesi hän

asettaa niin, että toimitti saman asian vähemmällä.

Orjuus tosin voitti jonkun verran alaa Uudessa Englannissakin, mutta se

ei koskaan ottanut siellä syviä juuria, ei sulannut kansan henkeen,

eikä päässyt tukahuttamaan oman työn hyvää kylvöä. Useat vastustivat

orjuutta omantuntonsa vaatimuksesta -- toiset taas taloudelliselta

kannalta sekä rakkaudesta perusteelliseen ja hyvään työhön, halveksien

orjan karkeata, taitamatonta raatamista. Kansa, joka oli tottunut

vapaan, kehittyneen ja ajattelevan hengen siistiin ja kauniiseen

työhön, ei voinut sietää orjan kömpelyyttä. Siksipä maalaiskansa

Uudessa Englannissa tavallisesti tekikin itse työnsä sekä ulkona että

sisällä. Jos talossa olikin musta mies tai nainen, olivat he vain

apulaisia, jotka nöyrästi seurasivat emännän ja isännän jälkiä,

keventäen heidän kuormaansa. Herra ja rouva lapsineen suorittivat

tärkeimmät tehtävät.

Vanhassa Maailmassa naurettiin makeasti, ensimmäisten englantilaisten

matkustajain kertoessa, että palvelijoita Amerikassa sanotaan

_apulaisiksi_. Mutta tämä nimitys tulkitsee mainiosti Amerikan

yhteiskunnallista tilaa. Siellä oli vähän palvelijoita sanan

eurooppalaisessa merkityksessä, siellä oli sivistyneitä työntekijöitä,

jotka kaikki olivat yhdenvertaisia, ja jos yhdessä perheessä puuttui

voimia, pestattiin _apulainen_, eikä palvelijoita. Rouva Browne, jolla

on kuusi poikaa, mutta ei yhtään tytärtä, tekee suostumuksen rouva

Jonesin kanssa, jolla taas on kuusi tytärtä mutta ei yhtään poikaa.

Rouva Browne pestaa yhden rouva Jonesin tyttäristä hyvästä palkasta

auttamaan itseään kotoisessa työssä ja lähettää Jonesille yhden

pojistaan auttamaan heitä. He tulevat kaikin puolin perheen jäseniksi,

ja täten tulee työ yhteiskunnassa tasaisesti jaetuksi. Tämän työnjaon

kautta syntyi yhteiskuntajärjestys, joka paremmin kuin mikään muu

seikka, on selittänyt korkeimman sielunsivistyksen ja korkeimman

ruumiinvoimain yhdistämisprobleemin.

Siihen aikaan nousivat perheen kauniit, vahvat tytöt ilolla ja riemulla

aikaisin aamulla sisätöihinsä -- mikä lakaisi laattioita, mikä sytytti

tulen, mikä valmisti aamiaista isälle ja veljille, heidän lähtiessään

ulkotöihinsä; koko aika puheltiin hartaasti kirjoista, luvuista ja

käsitöistä, keskusteltiin viimeisestä uudesta runosta tai jostain

historiallisesta aineesta, tai kenties maalaistanssijaisista, jotka

olivat tulossa viikon kuluessa. He kehräsivät, kirja värttinään

sidottuna, kutoivat kankaita, tekivät hienoja käsitöitä, nypläsivät

pitsejä ja maalailivat kukkia. Toimeliaina ja kekseliäinä ryhtyivät he

kukoistavalla terveydellään jokaiseen työhön, josta olivat lukeneet tai

kuulleet. Siihen aikaan toi morsian myötäjäisiksi itsekutomiaan

lakanoita ja pöytäliinoja, neulottuja peitteitä ja korutöitä, joita hän

yhdessä sisartensa kanssa oli valmistanut. Ne käsityöt, jotka joutilaat

tytöt meidän päivinämme tekevät, eivät likimainkaan vastaa niitä

määriä, joita tytöt vanhaan hyvään aikaan valmistivat muitten

karkeimpien askareittensa ohella.

Monta vuotta jatkui tätä uutteraa elämää useimmissa

pikkukaupungeissamme, ja se on vieläkin yleisenä tapana eräässä

kansanluokassa, joka ehkä ei kumminkaan ole yhtä onnellinen ja

tyytyväinen kohtaloonsa kuin ennen vanhaan. Ihmisluonto on ennen

kaikkia -- laiska. Jokainen kyllä tunnustaa, että sekä ruumiin että

sielun voimia kysyvä ponnistus on meille perin terveellinen, mutta

käytännössä teemme kaikki voitavamme päästäksemme siitä, ja ylipäänsä

teemme vain sen, johon olot meitä pakoittavat. En kyhäisi minäkään tätä

kirjoitusta, ellei sanomalehti minua ahdistaisi. Lukisin Hawthornea,

Emersonia ja Holmesia, haaveksien nojatuolissani ja sommitellen

pilventakaisia juttuja, jotka muuttelevat ja vaihtuvat kuin sumu

auringossa. Vaikka jokapäiväinen ruumiillinen työ olisi kuinkakin

kunnioitettava, vahvistava ja toivottava, kulkee vieressämme aina ilkeä

haltija viekoittelemassa meitä sitä välttämään tai kantamaan sen

kuormaa nyrpeällä, äreällä mielellä.

Otaksun, että niitten perheiden joukossa, jotka lukevat nämä

vaatimattomat rivini, löytyy ainakin joku satakunta, jossa

perheenemäntä itse tekee kaikki työt ilman palvelijaa. Uskallanpa

väittää, etteivät nämä perheet ole sivistyksessä eivätkä hienoudessa

rahtuakaan alapuolella niitä koteja, joissa palvelijat askaroivat.

Lisäänpä vielä senkin, että nämä samat naiset ennättävät lukea,

kirjoittaa, piirustaa ja tehdä korutöitä aivan yhtä paljon kuin

nuo toisetkin, ja että heidän terveytensä, elämänhalunsa ja

itseluottamuksensa on monta vertaa suurempi kuin palvelijoita pitävien

naisten. He voivat asettaa kaikki kodissaan aivan mielensä mukaan.

Ja kumminkaan _en_ uskalla väittää heidän olevan tyytyväisiä

elämäntapaansa, vaan pelkään, että he paikalla haluaisivat muuttaa

sitä, jos vain voisivat. He tuntevat salaisesti itsensä osattomiksi ja

tuomituiksi liialliseen työhön tässä maailmassa ja kadehtivat noita

toisia naisia, jotka vain käskyllään saavat kaikki sujumaan. Kun

tilaisuus tarjoutuu ja varat myöntävät, astuvat he rivistä jättäen

työnsä palkatulle palvelijalle. Itsetunto tekee kapinaa. Onkohan meidän

elämäntapamme oikein sopiva? Olemme tosin tottuneet siihen; olemme sen

hyvin järjestäneet ja saaneet sen hyvälle tolalle ja oma työmme

tyydyttää meitä enemmän kuin palkkapalvelijain. Kun otamme palvelijan,

käymme tyytymättömiksi ja pahoitamme mieltämme, -- sillä kukaan ei tee

töitämme, niinkuin me itse teemme. Mutta kun vieraita tulee! mikä puuha

ottaa esiin parhaat astiat ja panna ne jälleen paikoilleen -- keittää

ruokaa ja pestä astiat huomaamattomasti, ikäänkuin emme itse tekisikään

sitä, vaan meillä olisi palvelijoita, kuten muillakin.

Niin, siinäpä se on se pulma. Meillä ei ole kylläksi oman arvon tuntoa

-- emme tahdo tarkastaa asematamme sellaisena kuin se on, ja tämä on

asian pahin ja vaarallisin puoli. Se on sitä samaa ylpeyttä, joka pani

Smilaxin palkkaamaan itselleen valkohansikkaisen vahtimestarin ja

puuhaamaan komeata päivällistä ulkomaiseen malliin englantilaisen

ystävänsä kunniaksi. Matkiakseen ystävänsä elintapaa, koittaa Smilax

sen päivän elää yhtä hienosti, hirmumyrskyn raivotessa hänen kotonaan;

se muistuttaa muuttoa tai tulipaloa ja uhkaa näännyttää rouva Smilaxin.

Kahta vieraanvaraisuuteen kuuluvaa seikkaa ihmiset harvoin ottavat

huomioonsa. Ensimmäinen on, että vieraat tahtovat olla kuin kotonaan,

tahtovat tulla luottamuksella kohdelluiksi, ja toinen, että

elämän pikkuseikat, joita he eivät tunne, aina huvittavat heitä.

Englantilainen tuli Amerikkaan väsyneenä yksitoikkoiseen arkielämäänsä,

kuten sinäkin välistä olet; hän haluaa nähdä jotain uutta auringon alla

-- jotain amerikkalaista, ja paikalla kiiruhdat tarjoamaan hänelle

jotain, joka on niin hyvä jäljennös kuin mahdollista siitä hänen

omastaan, johon hän jo on väsynyt. Eihän kaupungin yleisö matkusta

maalle istuakseen hienoissa huoneissa, jotka mikäli mahdollista

jäljittelevät kaupunkilaishuoneita; ei, se tahtoo piehtaroida heinässä,

keikkua ladossa ja seurustella porsaitten, kananpoikaisten ja ankkojen

kanssa ja syödä paistikkaita juuri niitä uunista otettaessa -- eikä,

sivumennen sanoen, ole oikeata paistikasta maistanut se, joka ei juuri

sillä hetkellä ole sitä syönyt.

Kuvailen teidät edessäni, te onnelliset naiset, joille tätä kirjoitan.

Te olette niin hyvänvointisia, ettette kipuakaan tunne. Te nousette

aikaisin aamulla, ja vaikka teillä olisi aikaakin, ette loikoisi

toimetoinna vuoteissanne. Monivuotinen kokemus on opettanut teitä niin

nopeasti, yksinkertaisesti ja sievästi suorittamaan eri talouden

tehtävät, että syrjästä katsojasta tuntuu, kuin ei teillä päivällä

olisikaan paljon mitään tehtävää.

Aamulla nousette laittamaan aamiaista miehellenne, isällenne tai

veljellenne ennen heidän lähtöään ulkotöihinsä; juttelette iloisesti

maitoa kuoriessanne, kirnutessanne tai juustoa paistaessanne. Aamupäivä

on pitkä; lopetettuanne aamuaskareenne jää teille vielä tunnin verran

aikaa lukemiseen tai ompelemiseen, ennenkuin on päivällispuuhiin

ryhdyttävä. Kello kahden tienoilla olette talouden hommista vapaat ja

koko pitkän iltapäivän saatte käyttää lukemiseen, käsitöihin ja

piirustamiseen -- sillä joku teistä lienee hieman kynätaiteilijakin;

yksi lukee ääneen toisten ommellessa, joten olette kirjallisuuteenkin

hyvin perehtyneet. Keveämpien runokokoelmien ja novellien joukossa,

näen hyllyllänne Prescottin, Macaulayn ja Irvingin teokset, ja ellen

vallan erehdy, pilkoittaa sieltä minunkin aikakauskirjani tuttu

kansilehti. Vieraitten saapuessa, kutsutte heidät kerallanne teetä

juomaan; he eivät tuota teille mitään häiriötä; he tulevat hyvissä

ajoin käsitöineen, katselevat, miten te siistissä uunissanne paistatte

kuuluisia teekakkujanne, tai keskustelevat sisarenne kanssa, joka

toisessa huoneessa asettaa teepöydälle hienot porsliinikupit.

Teenjuonnin päätyttyä tarjoutuu koko joukko vapaaehtoisia auttamaan

teitä kauniitten intialaisten teekuppienne pesussa. Näissä puuhissa

ette lainkaan väsy, ettekä rasitu, vaikka otittekin esiin parhaat

kuppinne ja asetitte ne jälleen paikoilleen, sillä teitte sen ilman

huolta ja vaivaa ystävien kesken, jotka olisivat menetelleet aivan

samoin, jos olisitte olleet heidän luonaan.

Mutta nyt ilmestyy komea rouva Simmons tyttärineen viettämään luonanne

viikkokauden, ja nyt on rauhanne häiriytynyt. Nuorin tyttärenne Fanny

vieraili heidän luonaan New-Yorkissa viime syksynä ja on kertonut

heidän keittäjästään, sisäköstään ja valkeahansikkaisesta

pöytäpassaristaan. Ja nytkös olette hämillänne.

"Mitä on meidän tekeminen; he eivät suostu elämään meidän tavallamme.

Mikä meille tulee neuvoksi?" Ja nyt kaipaatte palvelijoita.

Mutta rouva Simmons on perin kyllästynyt komeaan huoneistoonsa ja

väsynyt rauhanpitoon palvelijainsa kesken. Hän on luonteeltaan tyyni ja

rauhaa rakastavainen ja pelkää kaikkea kinaa; mutta viime viikolla

täytyi hänen sovittaa viisi riitaa verrattoman keittäjänsä ja muitten

palvelijainsa välillä, sillä tämä verraton kyökkipalvelija,

perehtyneenä keittotaidon kaikkiin salaisuuksiin, joissa hänen

emäntänsä oli aivan ymmällä, tunsi olevansa talossa välttämätön ja

käytti hemmoteltujen suosikkien tavallista oikeutta, halliten koko

taloa rautaisella valtikalla. Uusi elämä, joka ei missään suhteessa

muistuta hänen kotiolojaan, on siitä syystä paras virkistys ja

huojennus rouva Simmonsille. Siisti, rauhaisa talonne, maukas ruokanne,

hilpeät aamuaskareenne, joissa hän mielellään seuraa teitä, puhellen

kanssanne -- kaikki tuntuu hänestä miellyttävältä vastakohdalta hänen

omalle elämälleen. Jos hän todellakin saisi vaihtaa kohtaloa kanssanne,

ei hän tahtoisi; mutta hän _luulee_ tahtovansa, huokailee ja valittaa

osansa kovuutta, kadehtien onneanne, tyyntä ja hauskaa elämäänne, ja

toivoo itseään yhtä vapaaksi ja itsenäiseksi. Ja oikeassa hän on;

sillä avuttomassa tilassaan, kerrassaan taitamattomana talouden

yksinkertaisimmassakin hoidossa, on hän täydellisesti alustalaistensa

uhri ja orja.

Kuvailkaamme mielessämme muutamia tavallisimpia perhekohtauksia. Monen

vastuksen perästä on rouva Simmons vihdoin saanut mieleisensä sisäkön,

oikean aarteen -- sievän, siistin, sukkelan ja taitavan. Rouva on

seitsemännessä taivaassa. Mutta kaikki on katoavaista maan päällä!

Vastatullut ei voita armollisen keittäjän suosiota, ja pilviä kokoontuu

kodin taivaalle. Ensin kuuluu kyökistä hiljainen humu kuin etäinen

ukkosen jyrinä; sitä seuraa parin päivän juro äänettömyys, ilman

ollessa painostava, kuin lähestyvän rajuilman edellä -- ja lopullisesti

puhkeaa pilvi. Ovi avautuu pauhulla perheen syödessä aamiaista. Sisäkkö

ryntää itkien sisään kyökki-tyrannin seuraamana, joka vavisten, kasvot

vihasta hehkuvina, huutaa vapisevalla äänellä:

"Rouva on hyvä ja hankkii itselleen toisen palvelijan. Minä muutan ensi

viikolla."

"Miksi niin, Briitta, mikä teitä vaivaa?"

"Mikäkö minua vaivaa. En koskaan ole kärsinyt tuollaisia suupaltteja

talossa, enkä tee sitä vastakaan. Joka niitä suosii, pitäköön hyvänään,

minä en rupea elämään heidän kanssaan, kyökissä on sellainen

sekamelska, se kun tuppautuu silitysrautoineen kaikkialle."

Nyt puhkee sisäkkö sanoihin, väittäen valheeksi kaikki syytökset, ja

syntyy ankara ja raivokas riita, jonka kestäessä pieni, hento rouva

Simmons parka on kuin kissanpoika keskellä ukkosilmaa.

Keittäjä on varma voitostaan. Hän tietää suurten päivällisten olevan

tulossa keskiviikkona, tietää emäntänsä aivan kykenemättömäksi niitä

toimittamaan, ja että, olkoot asiat miten tahansa, täytyy heidän hänet

lepyttää.

Vavisten salaisesta harmista, eroittaa rouva Simmons parka kaiholla

oivan sisäkkönsä. Emännälle oli hän mieleinen, mutta ei keittäjälle!

Jos rouva Simmons nuoruudessaan olisi saanut sitä kokemusta, joka

_teillä_ on, olisi hän nyt huoneensa haltija. Hän sanoisi tyynesti:

"Elleivät palkkaamani palvelijat teitä miellytä, voitte muuttaa pois.

Päivällisen otan omille hoteilleni." Ja hän _kykenisi_ siihen,

rasittumatta tästä lisätyöstä. Taidollaan ja taloudentoimiin

perehtyneenä pystyisi hän pian kasvattamaan jonkun reippaan älykkään

palvelijan keittäjäksi, ja ennen kaikkia hän olisi valtijana omassa

talossaan. Se emäntä, joka aikaisin tottuneella kädellään voi ohjata

taloudenkoneistoa, missä ja milloin vain tarvitaan, ei koskaan joudu

karkean, raakamaisen kyökkipiian komennettavaksi.

Rouva Simmons ei lainkaan aavistanut mitä palvelijoilta saattaa vaatia

määräajan tehtäväksi, ja ruoka-aineitten menekin suhteen on hän peräti

tietämätön. Olisipa hän vain kuusi kuukautta elämässään johtanut

talouttaan ja itse hoitanut ruokakomeroitaan, eipä häntä, kuten nyt,

vaivaisi alituinen pelko rajattomasta tuhlauksesta ja ruoka-aineitten

katoamisesta salaisia kanavia myöten kyökkipiian sukulaisille ja

tuttaville. Hänen ei olisi pakko sokeasti uskoa niin ja niin monen

sokurikilon, maitolitran ja munatiuvin talon välttämättömäksi menoksi,

puhumattakaan maustimista ja viineistä, joita kotityranni päivittäin

vaatii laitoksiinsa. Emäntä saa ainoastaan epäillä ja aavistaa, mutta

puhua hän ei uskalla. Hän ei voi sanoa: "kyllä minä olen valmistanut

tämän ruuan, tiedän tarkoin, mitä aineita se vaatii. Olen itse

suorittanut tämän tehtävän, tiedän varsin hyvin, miten paljon aikaa

siihen kuluu."

Sanotaan, että siitä naisesta, joka on tottunut itse toimittamaan

askareensa, tulee ankara emäntä. Hänellä on luja maa jalkainsa alla --

häntä ei petetä helposti -- hän puhuu ja toimii suuremmalla varmuudella

kuin emäntä, joka luottaa ainoastaan valtaansa; hän vaatii ankarasti

sitä, mikä on hänelle tuleva, sietämättä epärehellisyyttä ja

nenäkkäisyyttä. Näitten emäntien pääasiallinen vika on se, että

vaativat palvelijoiltaan saman, minkä itsekin tekevät; ja sivistymätön

ihminen, näet, ei talouden toimissa eikä missään muussakaan työssä, voi

saavuttaa sivistyneen ja älykkään henkilön taitavuutta ja

täydellisyyttä.

Sotaretkillä on tehty huomio, että sivistyneet miehet, huolimatta

hemmotellusta kasvatuksestaan, kestävät leirielämän vaikeuksia paremmin

kuin karkeat työmiehet. Kehittynyt järki tietää miten on suojeltava ja

varjeltava ruumista; miten työtä on tehtävä ja voimia säästettävä,

mutta sitä ei kansan mies ymmärrä. Oppikoulua käynyt nuorukainen

läpäisee niin muodoin terveenä vaivat, jotka tappavat ajattelemattoman

työmiehen.

Samoin sivistyneet, älykkäät, kotityössä kasvatetut naiset ymmärtävät

säästää voimiaan käyttämällä niitä viisaasti. Pää säästää jänteitä, ja

huolellisesti sekä viisaasti sovittelemalla suorittavat he ruumiillisen

työnsä vähemmässä ajassa ja vähemmillä voimilla kuin muuten.

Uusienglantilainen sananparsi sanoo: _Suorita työsi aamupäivällä_. Ja

se työ, mihin tässä viitataan, veisi tavalliselta palvelijalta koko

päivän aamunvalkenemisesta päivänlaskuun.

Syrjäisessä pikkukaupungissa, jossa ei palvelijoita ollut saatavissa,

asui muuan nainen. Hänen onnistui vihdoin toisesta kaupungista hankkia

karkea maalaistyttö, suuriluinen koljo, vahvajänteinen, mutta

aivoiltaan raskas ja tylsä. Parissa viikossa oli talo niin ylösalasin,

että emäntä, joka oli heikko nainen ja lapsien ympäröimänä, huomasi

hänen tuottavan enemmän vaivaa kuin hyötyä, ja eroitti hänet. Mikä nyt

neuvoksi?

Naapurin tytär oli onneksi naimisiin menossa ja tarvitsi rahaa

myötäjäisiinsä. Rouvallemme ilmoitettiin, että neiti Muutama olisi

suostuvainen tulemaan hänen luokseen -- ei palvelijana -- vaan

palkattuna "apulaisena". Rouva oli kovin mielissään; ja heti ilmestyi

perheeseen hoikka, sievästi vaatetettu nuori nainen, vakava, arvokas,

mutta ei ollenkaan vaativainen. Sekä ruokapöydässä että kaikissa

muissakin suhteissa oli hänen käytöksensä hienon naisen. Neiti Muutama

ryhtyi heti työhön tässä kymmenhenkisessä perheessä, jossa oli

lapsiakin neljä tai viisi kappaletta. Hän teki heti työsuunnitelman,

asetti määräajat pesua, silitystä, leipomista ja siistimistä varten.

Hän nousi aikasin, liikkui sukkelana askareissaan ja yhdessä päivässä

oli likainen ja sekava keittiö saanut sen siistin ja soman leiman, joka

on yleinen Uuden Englannin maataloissa.

Kaikki oli puhdasta, kiiltävää ja paikoillaan, ja työ suoritettiin

ajallaan. Iltapäivisin nuori apulainen aina istui somassa puvussa

omassa huoneessaan, joko kirjoittamassa kirjeitä sulholleen, taikka

ompelemassa myötäjäisiään. Näin näppärästi käy taloudenhoito, kun apuna

on sivistynyt nainen, joka on tottunut itse askaroimaan. Tämä solakka,

sievärakenteinen nainen tulee vielä hienon talon rouvaksi, ja Briitta

saa hänestä vaativan emännän; mutta _häntä_ ei sisäkkö eikä kyökkipiika

uskallakkaan uhata, tehtyään kerran yrityksen siihen suuntaan.

* * * * *

Päästyäni näin pitkälle kirjoituksessani, panin sen syrjään illaksi,

jolloin tyttäreni tapansa mukaan kysyivät minulta:

"Onko isä kirjoittanut mitään tänäpäivänä?" Ja sitten seurasi harras

pyyntö, että lukisin kyhäelmäni; ja minä luin heille tämän saman, jonka

sinä, lukijani, juuri olet lopettanut.

"No niin, isä", sanoi Jenny, "mutta mitä sinä oikeastaan tarkoitat.

Luuletko tosiaankin, että olisi parasta meidän palata tähän vanhaan

elintapaan, jonka olet meille selittänyt? Sinä osoitat meille pelkkiä

varjopuolia toisaalla, ja näet vain valopuolia toisaalla. Eiväthän

äidin palvelijat koskaan tuota sellaista puuhaa; kaikki sujuu niin

hyvin meillä; ja ellemme olekkaan tuollaisia ihmeellisiä mallityttöjä,

joita sinä kuvailet, tulee meistä kumminkin kelpo emäntiä uudemman ajan

käsityksen mukaan."

"Etpä tiedä mitä vastuksia äidilläsi oli voitettavina sinun ijälläsi",

sanoi vaimoni. "Olen usein eläessäni toivonut omaavani mummovainajani

tarmoa ja kykyä taloudenhoidossa. Mutta pelkäänpä, että nuo vanhanajan

merkilliset naiset ovat kuin muinaiset lasimaalaukset -- joita ei

kukaan enää osaa luoda. Äitini oli huonompi äitiään, ja minä taas

äitiäni."

"Ja Maria ja minä tulemme olemaan aivan takapajulla", sanoi Jenny

nauraen. "Kumminkin pesen aina aamiaisastiat ja pyyhin joka päivä pölyt

vierashuoneesta; olen aina pitänyt itseäni perin hyvänä emännän

alkuna."

"Sitäpä juuri väitänkin", sanoin. "Ihmisluonto on aina sama. Jokainen

tekee vain sen, minkä olot pakoittavat häntä tekemään. Nuo vanhanajan

esikuvalliset naiset olivat olojen kasvattamat. Yleensä vallitsi heidän

piirissään palvelijain puute, ja siksipä kasvatettiin lapset pienestä

pitäen työhön ja toimiin, ja jokaisessa taloudenaskareessa säästettiin

aikaa mikäli mahdollista. Joka askel punnittiin, joka liike laskettiin;

ja se, joka yhden askeleen sijaan otti kymmenen, menetti tykkönään

'arvonsa'. Niin aikainen harjoitus oli tietysti omiaan karkaisemaan

terveyttä ja kehittämään käytännöllisiä sielunvoimia. Taloudellinen

puoli oli tarkoin järjestetty. Tottunut emäntä tiesi, kuinka monta

puuta tarvittiin uunin kuumentamiseen, mikä ruokalaji vaatii vähimmin

aineita, milloin leivokset olivat uuniin pantavat, milloin taas uunista

otettavat. Hänellä oli kaikki niin selvillä, että hän saattoi omasta

huoneestaan johtaa näitä toimiaan aivan matemaatillisella tarkkuudella.

Ainoastaan aikainen harjaantuminen ja pitkällinen kokemus voi tuottaa

sellaisia tuloksia. Jospa mummomme olisivat piirtäneet paperille

kokemuksiaan lapsilleen ja lastensalapsilleen, olisi siinä meillä ollut

perintö, joka olisi voittanut kaikki muut esi-isiemme perinnöt."

"Sen vain tiedän", sanoi Maria, -- "että soisin saaneeni sellaisen

kasvatuksen, soisin tietäväni kaikki, mitä taloudessa tarvitaan, ja

olevani niin vahva ja taitava kuin nuo merkilliset naiset. Silloin ei

minua niin peloittaisi aloittaa omaa taloutta. Olisin itsenäinen,

ymmärtäisin johtaa palvelijoitani ja tietäisin mitä niiltä saa vaatia;

ja, kuten itse sanoit, isä, en olisi riippuvainen heidän oikuistaan ja

päähänpistoistaan."

Tuumien näitä tyttäreni huolestuneita sanoja, tartuin kynään

lopettaakseni kirjoitukseni.

* * * * *

Tässä maassa on kansanvaltainen yhteiskunta-laitos poistanut sen

masentavan painon, joka Vanhassa Maailmassa pakottaa palvelijat aina

kulkemaan määrättyä uraa. He tulevat tänne kuvaillen maatamme

jonkinmoiseksi vapauden maaksi, ja heidän käsityksensä vapaudesta ovat

hyvin hämärät ja sekavat. He ovat suurimmaksi osaksi raakaa,

oppimatonta irlantilaiskansaa; mutta peräti omituista on, että

huolimatta tietämättömyydestään ja raakuudestaan he sittenkin ovat

saavuttaneet kodissamme jonkinmoista menestystä. Mutta niin kauan kuin

olemme heistä riippuvaiset, on joka kodissa alituisia palvelijain

muutoksia ja vastuksia, alituisia väliaikoja, jolloin emännän täytyy

itse tarttua ohjaksiin, olkoon hän siihen harjaantunut tai ei.

Nykyjään alkaa nuori emäntämme uransa perin vaikeissa olosuhteissa.

Ruumiinvoimiltaan on hän tavallisesti heikko -- eikä hänellä ole

minkäänlaista kokemusta voimien säästämisessä. Hänellä ei ole

aavistustakaan perheen ravintoa ja vaatteita koskevista asioista, ja

hän ajattelee näitä töitä niin vastenmielisesti, että ne tulevat vain

kahta vertaa ikävämmiksi. Hän ei voi niitä tykkönään välttää, sillä

väliaikoina on hän pakoitettu niitä suorittamaan, mutta hän tekee ne

laimeasti, huolimattomasti ja haluttomasti, enentäen siten työn

raskautta.

Jos jokainen nuori nainen opettelisi taloudenhoitoa ja kehittäisi

ajoissa käytännöllisiä lahjojaan, pystyisi hän paremmin hallitsemaan

palvelijoita, ja, heidän muuttaessaan, pääsisi hän kaikesta siitä

kuluttavasta hermojen kidutuksesta, jota alituiset vastoinkäymiset

taloudessa matkaansaattavat ja joka niin turmiollisesti vaikuttaa

perheen terveyteen ja mieleen. Tämä on puoli elämässämme, joka kaipaa

erityistä huomiota. Miksi emme voi punnita asiaa järkevästi?

Meillä on tapana suurta maksua vastaan lähettää naisväkemme

voimistelulaitoksiin harjoittamaan ja ojentelemaan toimettomia

jäseniään. Tuntikausia voivat he loikoa pitkällään palkatun hierojan

muokkaillessa heidän jalkojaan sekä taivutellessa heidän velttoja ja

hervottomia käsivarsiaan ja muita jäseniään.

Olisihan toki paljon miellyttävämpää ja huokeampaa, että nuoret tytöt

lapsuudestaan alkaen kehittäisivät jänteitään lakaisemisella,

tomuttamisella, silityksellä ja muilla kotoisilla askareilla, joita

isoäitimme niin suurella menestyksellä harjoittivat. Naisen, joka ei

näitä töitä halveksi, vaan väliaikoina pyöräyttäisi vielä rukkiakin, ei

koskaan tarvitsisi turvautua voimisteluun, joka nykyjään on niin

muodissa. Tuhlaustahan on palkata palvelijoita, jotta jänteemme

veltostuisivat, ja sitten kääntyä voimistelijain puoleen saadaksemme ne

uudelleen voimistumaan. Uskallanpa väittää, että mummomme viikossa

harjoittivat kaikki liikkeet, jotka voimistelija suinkin saattaa

keksiä, vieläpä he ne tekivät hyvillä tuloksillakin.

Tämä kirjoitus on saavuttanut tarkoituksensa, jos ne naiset, jotka ovat

oppineet ja harjaantuneet itse hoitamaan askareensa, tulisivat oman

onnensa ja arvonsa tuntemiseen, ja oikein ymmärtäisivät asemansa suuren

edun, vaikka se olisikin olojen pakoittama.