Tulen kohentaminen.
Meillä on kotona hauska tapa, jota sanomme _tulen kohentamiseksi_.
Tuokio ennen maatapanoamme vetäydymme liki toisiamme viimeisten
hiilosten ja kekäleitten ympärille, joita liikutamme ja kohentelemme,
saadaksemme muutamia tulenkieliä ja leimuja jäähyvästiksi. Ja silloin
heltiää kielten side. Kerromme kutsujaisista, -- keskustelemme
kirjoista, joita olemme lukeneet, vaihdamme ajatuksia ihmisluonteista
-- lausumme mielipiteitämme kaikenlaisista eri aineista,
esteetillisistä, uskonnollisista, jopa tieteellisistäkin -- tilapäinen
kuulija varmaan ihmettelisi kuullessaan tätä iltapakinoimista. Väliin
innostumme niin keskustelemaan, että joka tulenkipuna kerkiää sammua
uunissa, ja vasta tuntiessamme olkapäittemme värisevän vilusta
muistamme maatapanoa.
Luettuani viimeisen kirjoitukseni, oli meillä taas "tulen
kohentaminen", -- Jennyllä, Marialla, Rob Stefensillä ja minulla, --
vaimoni istui yhä työskennellen pöydän ääressä takanamme.
Jenny tietysti aloitti puheen.
"Mutta sano, mitä sanonetkin, isä, minusta olisi hyvä aisti rahan
yhteydessä parempi kuin yksin. Ihailen suuresti aistikasta
kokonaisuutta, kirjoja ja taideteoksia, mutta luulen niiden esiintyvän
vielä edullisemmin hienossa ympäristössä."
"Kuka sitä vastaan väittää?" sanoin. "Olipa minulla kultatynnyri, josta
kolikoita ammentaa, kylläpä ei kävisi vaikeaksi huoneita sisustaa ja
somistaa. Sama aisti, joka senteillä ja hopearahoilla luo kodin
ihanaksi, saa tietysti vielä suurempia aikaan dollareilla ja
kultarahoilla. Puhuinkin vähävaraisista ja niistä, joilla ei ole
rikastumisen toivoa, mutta kumminkin kaipaavat kaunista kotia; ja
väitän, että kauneutta pitää kunnioittaa, rakastaa ja hellyydellä
hoitaa, -- _väitän, että kauneus on halpaa, halvin asia kodissasi_,
sillä monessa suhteessa se korvaa rahamenoja. Jos nainen, jolla on
kauneudenaistia, asettaa huoneeseen tuoksuavia kukkia, kauniita
kasveja, muutamia puupiirroksia hauskoissa kotitekoisissa puitteissa,
kuvanveistoksia ja hyvän valikoiman kirjoja, on vaikutus usein niin
lämmin ja viehkeä, että poistut huoneesta huomaamatta, että nojatuolin
tyyny oli kulunut ja sohvapöydän pinta täynnä naarmuja.
"Minulla on ystävänä koulunjohtajatar, joka eleskelee pienessä mökissä.
Ilman kauneudenjumalattaria olisi se hyvinkin kurja ja viheliäinen,
mutta hiukkanen kukkaissiemeniä sekä puhdistus ja kitkeminen keväällä
teki sen niin suloiseksi olinpaikaksi, että ohikulkijat
vastustamattomasti jäivät sitä katselemaan. Vesitynnyri räystään alla
vaivasi alussa hänen kauneutta rakastavaa sieluaan, mutta se oli
välttämätön paha, sillä siitä ammensi hän kaiken pehmeän veden, minkä
tarvitsi taloudenhoitoon. Mutta herättipä muuan sulotar hänessä oivan
ajatuksen. Hän istutti elämänlankoja tynnyrin pohjan ympärille,
naulitsi pikku nupeja sen ylireunaan ja pingoitti lankaa pitkin
tynnyrin sivuja alhaalta ylös. Jonkun viikon kuluttua pujotteleiksivat
pitkin lankaa kukkivat köynnökset. Joka aamu puhkesi niissä uusia
monivärisiä kukkia, joiden tuulessa huojuvat haarat kuvastuivat veteen.
Vesitynnyristä tuli niinmuodoin oivallinen puutarhan kaunistus
naapurien suureksi huviksi ja hauskuudeksi."
"Niin", sanoi Jenny, "mutta kaikilla ei ole äidin taitoa
kukkainhoidossa. Muutamille ne onnistuvat, toisille ei. Ei kukaan saa
selville, mitenkä äiti kukkiaan hoitaa, mutta aina ne ovat raittiit,
rehevät ja uhkeat, ne kukkivat hänen määräyksestään ja versovat aivan
hänen mielensä mukaan. Toiset ihmiset taas puuhaavat ihmeesti kukkiensa
vuoksi, sirottavat niihin tuhkaa ja pesevät niitä jos jonkinlaisilla
vesillä saamatta niitä viihtymään. Täti Suruton esim. ostaa alinomaa
kasveja kasvihuoneista, mutta ne kellastuvat, pudottavat lehtensä ja
ovat niin viheliäisen näköiset äidin kukkasten yhä rehottaessa."
"Minäpä selitän, miten äitinne saa kukat viihtymään", sanoin, "miten
hän saa lapsensa viihtymään ja koko kodin niin lämpimäksi -- hän antaa
niille -- sydämmensä. Hän rakastaa niitä; hän elää niissä ja tuntee
myötätuntoisuutta niitä kohtaan. Hän seuraa niiden elämää, kuin olisi
hän itse kasvi; hän muistaa niitä ja pitää niistä hellää huolta ilman
melua ja ponnistusta; tuskin hän itsekään muistaa milloin hän niitä
hoitaa, -- mutta sata kertaa päivässä uhraa hän niille tuokion. Hän
muuttaa ne lähemmäksi ikkunaa -- tai kauemmaksi, -- keksii jonkun madon
ja kaivaa juuria, tutkiakseen näivettymisen syytä, hän huuhtoo lehtiä
ja ripsuttaa vettä toisiin -- ja kaiken tekee hän rakkauden hellällä
huolella. Äitisi ei itsekään tiedä, miksi hänen kasvinsa versovat;
ainoastaan kirjailija ja filosoofi, kuten minä, voi sen selvittää."
Vaimoni hymyili työkorinsa ääressä, vastatessaan:
"Minunkin täytyy pian kirjoittaa aikakauskirjaan, isälle aina jää
viimeinen sana, vaikka kyllä luulen hänen osuneen naulan päähän."
"Tietysti", sanoi Maria. "Mutta tiedätkö, äiti, en uskaltaisi soristaa
kotiani yksinomaan kukilla, sillä pelkään, ettei minulla olekkaan sinun
taikavoimaasi, -- ja huonosti hoidetut, lakastuneet kasvit tekevät
kodissa perin surkean vaikutuksen."
"En neuvoisi ketään nuorta emäntää", sanoin, "hankkimaan kodin
kaunistukseksi liian paljon kukkia, ellei hän tunne rakkautta niitä
kohtaan ja kokemuksesta tiedä onnistuvansa niitten hoidossa; sillä
kasvit eivät viihdy unohtuneina ja laiminlyötyinä saaden vain
satunnaista hoitoa; sanon kuten Maria, lakastuneet kasvit tekevät
surkean vaikutuksen."
"Mutta, isä kulta", sanoi Maria, "Johnin mallikodissa luit suurimman
osan kodinsuloa kukkain ansioksi."
"Johnin kodin viehätyksen voi selvittää aivan kemiallisesti", vastasin.
"Ensinnäkin asuu siellä aurinko, joka aina vaikuttaa vahvistavasti
hermoihin. Kuinka iloinen onkaan ihminen nähdessään pitkällisen myrskyn
jälkeen taasen päivänsäteitä. Miksi on mielemme niin kevyt kirkkaina
aurinkoisina päivinä? Aurinko tuo taloon tuhansia ihania, vaihtelevia
valo- ja varjovivahduksia, -- heittää huoneeseen pehmeän, kimaltelevan
sädeloiston, joka heijastuu kaikkialla, kirjoilla, tauluilla,
kukkasilla ja huonekaluilla. Onneksi Johnilla ei ollut varaa ostaa
brokaadi-uutimia -- eikä hän olisi ostanutkaan niitä, vaikka olisikin
ollut rahoja, sillä hän rakasti aurinkoa ylinnä kaikkea muuta. Hän oli
seurustellut paljon taiteilijapiireissä ja tiesi hyvin, että raskaat
damastiuutimet pimentävät juuri ikkunan yläosaa, josta edullisin valo
tauluille ja kuvanveistoksille virtaa. Muodikkaat uutimet päästävät
päivän valaisemaan ainoastaan tuolinjalkoja ja mattoja, jättäen huoneen
yläosan varjoon. Johnin ikkunoissa oli uutimet, jotka hän mielensä
mukaan saattoi vetää ylös ja laskea alas, joten huoneissa aina oli hyvä
ja miellyttävä valo."
"No isä", sanoi Maria, "mikä on kemiallisen selvittelysi seuraava
pykälä, mikä seuraa aurinkoa?"
"Seuraava", sanoin, "on värien sopusointu. Seinäpaperien, huonekalujen
ja mattojen värien pitää sulautua toisiinsa. Sopusointu sulostuttaa
aina huoneen, mutta useimmiten se laiminlyödään.
"Usein olen nähnyt huoneita, joissa tuntuu siltä, kuin kaikki olisivat
riidassa keskenään, seinäpaperit riitelevät maton kanssa, matto
riitelee takasin, ja kaikki kapineet koko sisustuksessa riitelevät
keskenään. Sellaisen epäsovun vallitessa näyttää kaikki nololta ja
ikävältä, olkootpa eri esineet vaikkapa kuinkakin kallista alkuperää.
Toiselta puolen taas olen nähnyt hyvin halvasti, miltei köyhästi
sisustettuja huoneita, jossa vaistomaisen väriaistin kautta kaikki oli
sopusointuista ja vaikutti hienoudellaan.
"Kerran matkustaessani Lännessä läpi laajojen erämaisten seutujen,
asetuimme toverini ja minä yötä viettämään erääseen syrjäiseen
uudiskylään. Astuimme tavalliseen hirsitaloon, joka näytti olevan kylän
ainoa majatalo. Tullessamme vierashuoneeseen, hämmästytti meitä sen
somuus, vaikka emme heti voineet löytää syytä siihen. Mutta syynä
olikin aivan yksinkertaisesti ihme, minkä värien sopusoinnulla voi
aikaansaada aivan halvoista aineksista. Joku nainen oli siellä
hommatessaan jättänyt leimansa huoneeseen. Sohva, halvat puiset
kiikkutuolit ja muutamat lepotuolit (varmaan pakkilaatikoista tehdyt)
olivat kaikki halvalla, pehmeällä keltaisenruskealla hamppukankaalla
päällystetyt ja sinisellä kattuunilla reunustetut. Uutimet, pöytäliina
ja pinovaate olivat kaikki samanväriset. Halpa olkimatto peitti
laattian, kirjat pöydällä, kukat maljakoissa ja joku piirros seinällä
tekivät huoneen kodikkaan, jopa hienonkin näköiseksi, ja se erosi
jyrkästi toisista, tavallisesti huolimattomasti ja mauttomasti
sisustetuista majatalohuoneista. Kaikki ainekset tässäkin
kokonaisuudessa olivat mitä halvinta laatua -- siinä oli vain seurattu
sopusoinnun lakia, joka aina on yhteydessä kauneuden kanssa.
Erinomaisen väririkkaan vaikutuksen teki minuun kerran huone, jonka
koko sisustus oli turkinpunaista pumpulivaatetta ja jonka laattialla
oli samaan väriin vivahtava matto.
"Olen saanut siitä vihiä, tytöt, että puuhaatte samettimattoja Marian
kotiin ja siinä seuraatte ainoastaan sitä näkökohtaa, että matto on
samettia, että sen hinta on halvempi kuin samettimattojen tavallisesti,
ja että malli on hieno."
"Kas isä, kuinka tarkka korva sinulla onkin. Me kun luulimme sinun koko
ajan lukevan!"
"Kyllä tiedän, mitä aiot sanoa", sanoi Maria, "ettemme ota lainkaan
lukuun sitä seikkaa, jonka pitäisi etupäässä vaikuttaa maton valinnassa
-- mitenkä sen värisuhteet soveltuvat muihin esineihin. Mutta, näetkös,
isä, emme vielä ollenkaan tiedä, minkälaisia huonekaluja ostamme."
"Niin", sanoi Jenny, "täti Suruton sanoi, että hinta on kovin alhainen
samettimaton hinnaksi."
"Olkoon kuinka halpa tahansa, se on kumminkin toista puolta kalliimpi
muita mattoja."
"Onpa kyllä."
"Ettekä ollenkaan voi ta'ata, että sen vaikutus kodissanne on suurempi
kuin sopivan villamaton."
"Saattaa niinkin olla", sanoi Maria miettivänä.
"Mutta tiedätkö, isä", sanoi Jenny. "Täti Suruton sanoo, että niin
halpa hinta on ennen kuulumatonta, ajattele, kaksi dollaria kyynärältä
_samettimatosta_!"
"Miksi on se niin halpa? Onko kauppias persoonallinen ystävänne, joka
lahjoittaa teille dollarin kyynärää kohti, vai onko matossa joku vika?"
kysyin.
"Katsoppas, isä, hän sanoo, etteivät suurimalliset nykyjään enää mene
hyvin kaupaksi."
"Totta puhuakseni", sanoi Maria, "ei se malli koskaan ole minua oikein
miellyttänyt; värien puolesta soveltuu se vaikka mihin huoneeseen,
sillä siinä on kaikki sateenkaaren värit."
"Se on tuota loistavata kukkaismallia", sanoi Jenny.
"No, Maria, kuinka monta kyynärää tätä ihmeellisen halpaa mattoa
tarvitsisit?"
"Tarvitsemme kuusikymmentä kyynärää kumpaankin huoneeseen", sanoi
Jenny, jolla jo oli laskut valmiina.
"Se tekee satakaksikymmentä dollaria", sanoin.
"Niin kyllä", myönsi Jenny; "olemme sen kyllä laskeneet yhdessä ja
tulleet siihen päätökseen, että säästämällä muissa kohdin, voimme ne
ostaa. Täti Suruton sanoo niiden somistavan huonetta niin, ettei paljon
muuta tarvitakkaan."
"Maria, jos haluat miehen mietteitä tässä asiassa, olen valmis
neuvomaan."
"Sitäpä juuri haluankin."
"Kuuleppas siis, kultaseni, valitse ensin seinäpaperit ja reunukset;
sen tehtyäsi valitse hyvä villamatto, joka on sopusoinnussa niihin, ja
samoin huonekalut. Niillä kuudellakymmenellä dollarilla, jotka siten
säästyvät mattohinnastasi, voit kaunistaa seinäsi piirroksilla,
väripainoksilla tai tosihyvien taideteoksien valokuvilla."
"Isä, niinpä teenkin", sanoi Maria.
"Sydänkäpyseni, isälläsi on kyllä silmät auki, vaikka luulette häntä
vanhaksi, uniseksi kirjatoukaksi. Luuletteko, etten tiedä, miksi teidän
pukujanne kehutaan aistikkaimmiksi koko kaupungissa?"
"Elähän nyt, isä!" huusivat molemmat tytöt yhteen ääneen.
"Se pitää paikkansa!" sanoi Rob pontevasti, suoristaen viiksiään.
"Kaikki puhuvat puvuistanne ja ihmettelevät kykyänne ja aistianne."
"No niin", jatkoin, "otaksun, ettette osta nauhanpätkää syystä, että
kauppias antaa sen teille puolesta hinnasta, ettekä pane sitä päällenne
koettelematta, soveltuuko se ihoonne, silmiinne, hiuksiinne ja pukunne
väreihin?"
"Tietysti emme!" vakuuttivat tytöt yhteen ääneen.
"Sitähän minäkin. Kuinka usein olenkaan nähnyt teidän tulla tipsuttavan
alas rappusia, puku täydellisessä sopusoinnussa, hansikkaihin ja
jalkineihin asti? Eikö koti siedä yhtä paljon huolenpitoa, kuin
naisenpuku?"
"Olen varma", sanoi Jenny, "että isän sisustama huone tulisi
kauniimmaksi, kuin täti Suruttoman; mutta täti sanoi tämän maton
tulevan niin _halvaksi_, se kun kestäisi kaksi sen vertaa, kuin
tavallinen villamatto."
"Se on käsittämätöntä", sanoin, "jos se kerran maksaa kahden maton
hinnan. Mieluummin minä puolestani kahdenkymmenen vuoden kuluessa otan
kaksi kaunista villamattoa, jotka soveltuvat värinsä ja mallinsa
puolesta huoneisiini, kuin kidutan itseäni kaiken ikäni räikeällä
samettimatolla, joka on toista maata kuin kaikki muut tavarat
talossani."
"Alistun", sanoi Jenny; "alistun, isä kulta."
"Käsittäkää minut vaan oikein, lapseni", sanoin; "en ollenkaan tuomitse
brysseli- ja samettimattoja. Myönnän kyllä, että ne usein kohottavat
vaikutusta huoneissa enemmän, kuin vaatimattomat villamatot. Olisin
hyvin onnellinen, jos voisin antaa Marialle rajattoman vallan
raha-asioissa, jotta hän saisi ratkaista väriongelman sametissa ja
silkissä. Tahdon vain huomauttaa, että oli aineet halpoja tai kalliita,
on vaikutus useissa väriyhdistyksissä likimain sama.
"Miellyttävä, sammalviheriäinen matto kirjaston laattialla, joka
soveltuu seinäpapereihin ja muuhun sisustukseen, voi melkein yhtä hyvin
olla villainen kuin samettinen, ero ei siinä paljonkaan tunnu.
Myymälöissä on kumpikin laji asetettu vierekkäin, malli niissä on aivan
sama, ja molemmat vastaavat yhtä hyvin tarkoitustaan. Eräs nainen,
jonka tunnen, pyysi moniaita vuosia sitten erästä taiteilijaa auttamaan
itseään kodin järjestämisessä. Lopetettuaan freskomaalaukset ja
saatuaan seiniin mielensä mukaisen värin, tuomitsi hän kalliit
samettimatot huutokauppakamariin ja vaati toisia seiniin soveltuvia.
Kun hän ei kyennyt löytämään senvärisiä ja -kuosisia, joita halusi,
tilasi hän ne viimein eräästä läheisestä tehtaasta, jossa kudottiin
ainoastaan villamattoja. Tässä tapauksessa ainakin noudatettiin
etupäässä sopusoinnun vaatimuksia.
"Sivumennen sanoen tapahtui tämä aikana, jolloin ei Bigelowin nero
vielä ollut paljastanut Amerikassa matonkutomisen salaisuuksia, mikä
seikka nykyään sallii jokaisen tilata itselleen mattoja mitä mallia ja
lajia hän suinkin halajaa.
"Mutta palatkaamme Johnin huoneisiin.
"Niitten kodikasta näköä lisäsivät suuresti kirjat. Monet ihmiset
kohtelevat kirjojaan samoin kuin lapsiaan, valitsevat huoneen, jonne ne
kaikki työnnetään. Mutta kirjat, jos mitkään, luovat huoneeseen
kotoisan, lämpimän ja hienon tunnelman. Ne poistavat vierashuoneesta
tavallisen kolkon leiman ja tekevät sen asutun, turvallisen ja
rauhallisen näköiseksi. Taulujen jälkeen ovat minusta kirjat
monivärisille siteineen ja kultauksineen kodin paras kaunistus."
"Mutta Maria", sanoi Rob, "sittenhän olemme rikkaat. Onhan minulla
klassikkoni ja englantilaiset runoilijani, onhan minulla Scott,
Thackeray, Macaulay, Prescott, Irving, Longfellow, Lowell, Hawthorne ja
koko joukko muita. Onpa siinäkin jo jotakin."
"Olet onnellinen, Maria", sanoin, "saadessasi lukea niin monta hyvää
kirjaa. Tyttö, joka on kasvanut kodissa, missä on yllin kyllin kirjoja
ja joka on tottunut selailemaan mielikkipaikkojaan milloin toisen,
milloin toisen kirjailijan teoksissa, ei arvaa, kuinka kylmä kirjaton
koti voi olla."
"Sen kyllä uskon", sanoi Maria, "äidin kanssa laskimme tässä
aarteitamme kerran. Tiedätkö, että minulla on hyvin hieno, vanha
puupiirros, jota Rob kehuu hyvin arvokkaaksi; sitten on minulla vielä
tuo kynäpiirros, jonka Schöne teki minulle kuukautta ennen kuolemaansa
-- se on todellinen taideteos."
"Ja minulla on muutamia Landseerin luonnoksia", sanoi Rob.
"Olen varma, että teidän huoneenne tulevat kauniiksi", sanoin, "sillä
te olette oikealla tolalla."
"Mutta isä", sanoi Maria, "yksi asia minua vaivaa. Minun kauneuden
rakkauteni ulettuu kaikkialle. Himoitsen kauniita pöytäastioita --
mutta, kuten sanoit, palvelijat ovat niin huolimattomia, ettemme voi
käyttää niitä kotitarpeissa."
"Minä puolestani", puhkesi vaimoni puhumaan, "puolustan aito
porsliinia, jos sitä vain huolellisesti säilytetään ja käytetään
ainoastaan juhlapäivinä; ehkäpä se on taikauskoa, mutta minä puolustan
sitä. Elköön sitä koskaan otettako esiin, ellei emäntä itse ole
valvomassa, että sitä varovaisesti käsitellään. Äitini pesi aina itse
porsliininsa, oli hauska nähdä hänen teenjuonnin jälkeen istuvan meidän
keskessämme pesemässä kauniita kuppejaan, pyyhkien niitä hienoon
damastipyyheeseen."
"Rakasta kaiken mokomin aito porsliiniasi", sanoin, "ja kunnioita sitä
-- sehän on varsin rakastettava, kodikas tunne, ellei se vain tympäse
vieraanvaraisuuttasi ja estä sinua kutsumasta ystäviäsi teelle, syystä,
että sinun täytyy kiivetä ottamaan astiat alas, pestä ne ja jälleen
asettaa ne paikoilleen.
"Mutta mitä pöydänkattamiseen tulee, toistan samaa, minkä sanoin
talonsisustuksestakin, että kauneus on välttämätöntä ja halpaa.
Kaunista voit hankkia itsellesi tavalla tai toisella. Jollei sinulla
ole varaa arkipäivinä käyttää haurasta porsliinia ja kristallia, jota
kömpelöt ja huolimattomat palvelijat pahoin pitelisivät, ei sinun siltä
tarvitse syödä rumista, mauttomista astiapahasista, komeitten
astioitten odottaessa juhlapäivällisiä.
"Jos valkoiset, siistit pöytäastiat sievästi asetetaan lumivalkealle
pöytäliinalle, jos lasit ovat kirkkaat, ja järjestys sekä aisti muuten
vallitsee, ei lainkaan kaipaa aito porsliinia. Eikö ole tärkeämpää,
että perhepöytä arkena on hauska ja kukilla koristettu, kuin että se
kerran kuukaudessa pyntätään vieraita varten."
"Minäpä tiedän kokemuksesta kertoa teille, tyttöni", sanoi vaimoni,
"että hienoa porsliinia ja muita kalliita pöytäkaluja saatatte hankkia
itsellenne, jos itse pidätte niistä huolen. Niin pian kun siihen
kyllästytte ja jätätte aarteenne muka luotettavien palvelijainne
käsiin, voitte olla varmat, että joku kiltti hyvänsuopainen sielu
pahottaa sekä teidän että oman mielensä murskaamalla kalliin
mielikkimaljanne, eikä tytön mieletön epätoivo suo teille edes
torumisen tuottamaa huojennusta."
"Luulen varmaan", sanoin, "että löytyy häijyjä pikku haltijoita, jotka
viettelevät hyviä naisia syntiin ja vartioivat porsliinikaappia. Jos
kuulet kyökin puolelta säräyksen ja huutoja, et koskaan epäile melun
syntyvän vanhan kivivadin tai hirveän, korvattoman soppamaljan tähden,
jonka olet vuosikausia toivonut särkyvän pirstaleiksi, ei, tiedät
paikalla, että ihana, maalattu porsliinivatisi elämänlanka- ja
hernekukkaköynnöksineen tai kaiverrettu lasimaljasi on sirpaleina.
Porsliiniuhrit varmaan suuresti auttavat naista pyhimysarvon
saavuttamiseen. Pope, muistaakseni, mainitsee naisen ylimpänä avuna
itsensähillitsemisen porsliinin särkyessä."
"Silloin olisin minäkin pyhimys", arveli äiti; "sillä elämäni aikana on
minulta särkynyt niin paljon lempikapineita tapaturmissa, jotka aina
kummallisen kohtalon oikun kautta kohdistuivat kauniimpiin aarteisiini,
että nykyjään katselen kaikkia kauniita, hauraita porsliiniesineitä
melkein pyhällä kunnioituksella."
"Ellei ole rikas", sanoi Maria, "ei tosiaankaan kannata kiinnittää
rahojaan niin hupenevaan tavaraan."
"Mutta", sanoin, "kauneus on kenties kaikkein kiehtovin ollessaan
pöytäkumppalinamme. Ruokasaliksi olisi valittava hauska ja aurinkoinen
suoja, jossa värit ovat iloiset ja jonka seiniä kaunistavat sievät
taulut. Inhoon huoneita, jotka ovat sisustetut ravintolatyyliin ja
ainoastaan syömistä varten. Ruokahuoneen pitää olla viihtyisän, että
voisimme siellä viettää joitakuita hetkiä päivässä. Pehmyt sohva,
nojatuoli ja pari kirjaa tekevät jo lämpimän vaikutuksen. Silloin
nautitte aterianne hauskassa ympäristössä. Ja jos vielä emäntä aterian
jälkeen itse pesee kauniit astiansa, käy tämä perheen koossaoleminen
kahta vertaa rattosammaksi.
"Pöydänkattamisen suhteen, Maria, annan sinulle neuvon. Osta kauniita
pöytäliinoja, somista pöytäsi aina vereksillä kukilla ja seuraa
jokapäiväisissäkin asioissa hyvää aistiasi; eläkä koskaan osta mitään
rumaa, jos vähällä vaivalla voit hankkia itsellesi kaunista. Joskus
kovasti himoitessasi kristallia ja hienoa porsliinia, joka on niin
katoavaista, mene taidemyymälään ja ilahuta sieluasi ripustamalla
seinällesi sitä kauneutta, joka ei muserru eikä haalistu, joka ympäröi
sinua vuosikausia. Siinä neuvoni, Maria.
"Sulkumerkkien sisässä tahdon mainita, eitä vaimoni, jonka heikkoutena
on hieno porsliini, samana iltana ilmaisi minulle, ollessamme kahden,
tilanneensa salaisesti Marialle morsiuslahjaksi teevehkeet, joiden
kuppeihin hänen määräyksensä mukaan oli tarkasti maalattu Amerikan
metsäkukkia. 'Ne kestävät koko hänen ikänsä', sanoi vaimoni, 'ne ovat
hänelle suurena ilona -- kaunis teepöytä on ihana näky!' Niin puhui
kyynelsilmin rouva Crowfield, jonka rakkautta aito porsliiniin monen
monituiset tapaturmat eivät olleet haihduttaneet. Kyllä on nainen
tosiaankin tuhatkielinen kannel!
"Mutta palatkaamme aineeseeni. --
"Kuvaillessani Johnin viehättäviä huoneita, mainitsen viimeiseksi
pääasian -- niitten _kodikkaisuuden_, sen sanomattoman tunteen, joka
ilmaisee huoneen _tosiaankin_ olevan kodin. Tätä viehätystä ei mikään
taitavuus voi esiin loihtia. Eräs Ranskan kuningas sanoi kerran
pojalleen:
"'Poikani, sinun tulee _näyttää_ rakkautta kansaasi kohtaan.'
"'Isäni, mitenkä voin _näyttää_ rakkautta sitä kohtaan?'
"'Poikani, sinun pitää rakastaa kansaasi.'
"Jotta huoneet näyttäisivät kodikkailta, pitää sinun itse olla niissä
kotiutuneena. Muutamista huoneista puuttuu peräti valo ja lämpö, niistä
heti näkyy, että ne ovat kylmillään, eikä niissä kenenkään ole hyvä
olla. Turhaan siirtelee sisäkkö sohvaa ja tuolia; turhaan emäntä
liikuttelee sohvapöydässä olevia kirjoja, saadakseen näennäistä
epäjärjestystä toimeen.
"Kirjoihin, joita käsitellään, luetaan ja selaillaan, ja tuoleihin,
joita vilkkaassa kanssapuhessa on liikuteltu sinne ja tänne huoneessa
-- jää jonkun verran ihmishenkeä; ja huone, jossa eletään ja
riemuitaan, eroaa yhtä paljon suljetusta, asumattomasta huoneesta kuin
elävä nainen vahakuvasta.
"Aistitonkin huone voi sinua joskus viehättää vain siksi, että jo
ovella tunnet olevasi kotipiirissä, perheen helmassa, eikä missään
asumattomassa 'esikartanossa'.
"Me seurustelemme vuosikausia ihmisten kanssa, tietämättä heidän
tunteistaan, tavoistaan ja mielihaluistaan enemmän, kuin jos he
asuisivat Kamtschatkassa! Ja mikä on siihen syynä? Luulenpa, että
niinkutsuttu vierashuone, jossa tapaamme toisemme, on niin omiaan sitä
meiltä salaamaan. Arkihuoneissaan he työskentelevät, juttelevat ja
lueskelevat. Kun palvelija on saattanut sinut vierashuoneeseen ja
nostanut hiukan ikkunaverhoja, odotat, kunnes he saavat pukua
muutetuksi ja voivat esiintyä, ja istut miettimässä mitenkähän he
elämänsä viettävät. Jostain kaukaa kuulet lapsen naurua, tai
kanaarilintusen viserrystä, sitten ovi pikaisesti suljetaan.
Rakastavatkohan kukkia? Kirjoittavatko kirjeitä? Ompelevatko,
virkkaavatko ja tekevätkö kauniita koruompeluksia? Ovatkohan he koskaan
iloisia ja leikillisiä? Mitä he lueskelevat? Tokkohan he piirustelevat
ja maalailevat? Kaikkiin näihin kysymyksiin mykkä ja verhottu huone ei
mitään vastaa. Sohva ja kuusi tuolia, kaksi äskettäin verhoilijan luota
palautettua lepotuolia, brysselimatto, sohvapöytä kullattuine
korukansikirjoineen, pariisilainen pöytäkello ja pronssiset
kukkamaljakot -- kaikki nämä vastaavat kysymyksiisi kolkolla äänellä:
'tämä on paras huoneemme', siinä kaikki. -- Pian tipsuttaa huoneeseen
emäntä parhaassa puvussaan, pyytää anteeksi viipymistään, kysyy äitisi
terveydentilaa ja huomauttaa lopuksi, että ilma on hyvin kaunis. Näin
jatkuu tätä tuttavuutta vuosikausia. Hetkinen arkihuoneessa kasvien,
kanaarilinnun ja lasten kanssa olisi ehkä tehnyt teistä elinaikuiset
ystävät, mutta nyt ette välitä toisistanne enemmän kuin tuosta
kullatusta pendyylistä peilipöydällä.
"Ja nyt, tytöt", sanoin, vetäen esiin paperin taskustani, "tietäkää,
että isänne alkaa saavuttaa mainetta näillä kyhäelmillään. Luen teille
kirjeen, jonka vasta sain":
"Korkeasti kunnioitettava herra Crowfield.
"Teidän aatteenne ovat tunkeutuneet perhepiiriimme ja herättäneet
vastakaikua sydämmissämme. Olemme vakuutetut niiden totuudesta ja
ihastuneet siihen tapaan, jolla käsittelette ainettanne. Te olette
ottanut puheeksi aineen, joka on lähellä sydäntämme, ja esitätte sen
nerokkaasti, maltillisesti ja vakuuttavasti. Kaikkein täytyy tunnustaa,
että mielipiteillänne on suuri vaikutus heidän mielikuvitukseensa --
jospa vain todellisessa elämässä voisimme luottaa niihin! Siinäpä juuri
pulma.
"Eräästä kirjoituksessanne löytyvästä seikasta tahtoisin keskustella
kanssanne. Olette tähän asti (tietysti en tiedä mihin suuntaan tulette
jatkamaan) puhunut ainoastaan kodeista, joiden johto riippuu
palvelijoiden avusta. Periaatteenne, kuten olemme käsittäneetkin,
soveltuvat kyllä kaikkiin kansankerroksiin; mutta useimmat ihmiset
tahtovat nähdä itsensä selvästi kuvattuina. Pyytäisimme siis, että
kääntäisitte huomionne meidän puoleemme, jotka emme viljele
palvelijoita, vapauttamalla _meitäkin_ muutamista taakoista, joita
terveestä järjestämme huolimatta, emme uskalla viskata luotamme. Jos
esim. meille tulee vieras kaukainen ystävä, (kenties rikaskin) pappi
tai joku muu hänen arvoisensa. Mitä silloin teemme? Otammeko vastaan
vieraamme kodikkaan vieraanvaraisesti ja vapaasti? Emme; me (talon
naiset) juoksemme edes takasin, järjestäen ja anteeksi pyytäen, ettemme
olleet valmistuneet hänen tuloonsa. Saatuamme hänet vierashuoneeseen
istumaan, rupeamme suuriin päivällis- tai illallispuuhiin, kuten olisi
taloon tullut suurikin herkkusuu. Näihin ruokahommiin sekä astiain
pesuun kulutamme suurimman osan siitä ajasta, jonka vieras meillä
viettää, sillä tahdomme näyttää hänelle, mitä voimme saada aikaan. Mikä
hyödytön ja turha työ! Hyvä herra Crowfield, sinä köyhien ja
epätoivoisten ystävä, astuos alas kiirastuleemme ja kerro maailmalle ne
surulliset muistot, jotka siellä mieleesi jäävät. Opeta meitä, joiden
on pakko kuten halukin itse suorittaa askareemme, miten kodissamme
harjoittaisimme yksinkertaista, lämmintä vieraanvaraisuutta, ja
kestitsisimme ystäviämme ilman puuhaa, touhua ja huolta, sillä eihän
syöminen ole ihmisen ylin ilo. _Tahdotteko_ tehdä tämän, herra
Crowfield?"
Nöyrin palvelijanne.
R. H. A.
"Mikä oivallinen kirje", sanoi Jenny.
"Vastaatko siihen, isä?"
"Ensi numeroon tulee vastaus. Se kansanluokka, joka itse suorittaa
työnsä on voimakkain, suurilukuisin -- ja aivan yhtä sivistynyt, kuin
mikä muu luokka hyvänsä. Se on maamme omituisuus --, merkillinen piirre
siinä uudessa yhteiskunnassa, joka meillä on nousemassa, ja jos
seuraamme kansallista kutsumustamme, on tämä luokka enentyvä eikä
vähenevä. Koitan parastani, vastatessani näihin järkeviin ja tärkeihin
kysymyksiin."
Huomasin Marian värisevän ja kääriytyvän saaliinsa Jennyn
haukotellessa. Vaimoni kääri kokoon valmiin työnsä ja kello löi
kaksitoista.
Rob vihelsi hiljaa. "Joko niin myöhäinen?" huomautti hän.
"Nyt olemme puhuneet tulen sammuksiin", sanoi Jenny.