IV.

Kauneus ja säästäväisyys.

Näin kerran kuukaudessa kanssasi keskustellessani, rakas lukijani,

sattuu helposti, ettei pakinoimisemme aina jatku juuri siltä kohdalta,

jossa se katkesi. Salli minun siis huomauttaa sinulle, että istumme

tulen ääressä, luettuani perheelleni lukuni kodista ja sen hoidosta.

Tuli oli palanut loppuun, ja suuret, kokonaiset hiilet kiiluivat

uneksien vastaamme untuvaisesta, valkoisesta tuhasta -- aivan kuin

olisi joku kotoinen haltija vilkuttanut silmiään, katsellen meihin

puoliunissaan.

Kyhäelmäni loppupuoli, joka puhuu hyvästä perheenäidistä, näytti

liikuttaneen kuulijakuntaani. Maria oli hiipinyt lähelle äitiään ja

painanut päänsä hänen syliinsä, ja vaikkapa Jenny istui suorana kuin

sotamies, oli hänen työnsä solunut polvelle, ja näin kyyneleen

kimaltavan tytön vilkkaassa, eloisassa silmässä, -- niin toden totta,

kirkas pisara putosi sukkakutimelle; mutta hän hyökkäsi heti pystyyn,

sanoen tulen vaativan lisää puita; ja sitten alkoi hän liikutella

hiiliä ja kohennella puita sellaisella voimalla ja kiivaudella, että

kyllä huomattiin Jennyn mielessä jotain liikkuvan.

Kun kaikki oli valmista, istuutui hän jälleen, tuijottaen liekkiin,

joka iloisesti räiskyi ja leimusi, heitti valovivahduksia huoneeseen

sekä väreili tauluilla ja kirjoilla ynnä perheen vanhoilla

huonekaluilla, joihin se tuntui eloa ja liikettä panevan.

"Se oli hyvä kirjoitus", sanoi hän päättävästi. "Mitä asioita sietäisi

meidän tuumia."

Jenny oli nuorin lapsemme, siksipä vaimoni ja minä yhä pidimmekin häntä

"pikku tyttönä". Tämä lyhyt, päättävä, pikkuvanha tapa lausua

ajatuksiaan oli hänelle niin luonteenomaista, niin "Jennymäistä", kuten

minulla oli tapana sanoa, että me vain keskenämme hymyillen vaihdoimme

silmäyksiä hänen päänsä ylitse.

Yleensä halveksi Jenny suuresti kaikkia miehisiä mielipiteitä naisten

hommista; mutta isä sai usein kokea hänen puoleltaan suojelevaista

hyväntahtoisuutta, ja tämmöinen puuska oli varmaankin nyt kohonnut

korkeimmilleen, sillä hän jatkoi:

"Minusta isä on oikeassa, -- taloudenpito ja kodinhoito ovat vakavia

asioita, mutta ihmiset, jotka niihin ryhtyvät, ajattelevat hyvin vähän

niitä. Vaan minäpä luulen näiden seikkain miettimistä sietävän."

"Isä", sanoi Maria, "sanoppas suoraan, mitenkä _sinä_ käyttäisit

kodinsisustusta varten minulle antamasi rahat. Haluaisin kuulla

ajatuksesi."

"Niin juuri", huudahti Jenny kiihkoisasta; "sillä, kuten isä

kyhäelmässään sanoo, tekee älykäs, ajattelevainen ja kokenut mies,

tietysti naistenkin asioissa havaintoja, jotka ansaitsevat huomiota. Se

on ihan varma."

Vastaanotin kohteliaisuuden syvästi kumartaen. "Oi isä", sanoi Maria,

"en sille mitään mahda, mutta kyllä minä vaan tahtoisin olla niin

rikas, että saisin kotini kauniiksi. Ikävä, että se tulee niin

kalliiksi ja vaatii niin paljon huolenpitoa, sillä minä todellakin

kaipaan sitä. Rakastan kaunista ympärilläni. Ihailen pehmeitä mattoja

ja hienoja huonekaluja, hienoa porsliinia, kristallia ja hopeata. En

voi sietää keskinkertaisia ja jokapäiväisiä huoneita. Oi! kuinka

tahtoisin kotini kauniiksi!"

"Kotisi ei tarvitse tulla rumaksi ja keskinkertaiseksi, -- kotisi on

tuleva kauniiksi", vastasin. "Olisipa synti ja häpeä, ellei niin

kävisi. Kotia järjestäessä on aina seurattava kauneuden lakia kaikissa

suhteissa. Olisinpa kreikkalainen, tyhjentäisin ensimmäisen kotoisan

uhrijuoman kauneudelle; mutta koska olen kristitty, huomautan vain,

että se, joka sisustaa kodin, pitämättä kauneutta silmämääränään, ei

seuraa hyvän Isämme esimerkkiä, joka on varustanut maailman niin

paljolla ihanuudella."

"Mutta isä kulta, mistä rahat!" sanoi Jenny, ravistaen pikku päätään

viisaannäköisenä. "Sitä ette te miehet koskaan ajattele. Te vaaditte

esim. meiltä tytöiltä mallikelpoista säästäväisyyttä, mutta aina pitää

pukumme olla uusi ja kaunis; te inhootte likaisia hansikkaita ja

kuluneita kenkiä, mutta uusiin tarvitaan aina rahaa. Niin myös

taloudenhoidossa. Te istutte nojatuolissanne rakentaen kaikenmoisia

tuulentupia, mutta kun äiti tulee tilikirjoineen laskemaan hintoja,

minnekkä tuulentuvat silloin häviävät?"

"Sinä erehdyt, kultaseni, ja puhut kuin nainen ainakin", -- (tämä oli

ainoa tapani kostaa) -- "teet johtopäätöksiä olematta oikein asioitten

perillä. Minä puolestani väitän, että sekä huoneitten sisustuksessa

että naisten puvuissa noudatetaan suurinta säästäväisyyttä pitämällä

kauneutta silmällä."

"Siinä taas yksi isän paradokseja!" sanoi Jenny.

"Niin", sanoin, "tämän minun väitteeni olen naulitseva tuonne uunille,

kuten Luther naulitsi omansa kirkon ovelle. Jo on aika sammuttaa tuli;

mutta huomenillalla luen teille kyhäelmän, jonka nimenä on:

"Kauneus ja säästäväisyys."

* * * * *

"Nyt saamme kuulla isän paradoksin", sanoi Jenny, lopetettuamme

teenjuonnin.

Meille oli tullut tavaksi juoda teetä minun huoneessani. Teenjuonti

itsessään ei ole mitään, mutta ne hauskat, runolliset seikat, jotka

siihen yhtyvät -- sen lämpö ja tuoksu sekä tuttavallinen seura sen

yhteydessä tekevät sen niin viehättäväksi. Mitä yksinkertaisemmin tee

nautitaan, sitä paremmin nämä kodikkaat ominaisuudet esiintyvät.

Piirissämme näkyivät tänä iltana Rob Stefensin iloiset kasvot; hän

istui luonnollisesti lähellä Marian työkoria.

"Niin, Rob", sanoi Jenny, "isä on luvannut meille todistaa, että kaunis

on aina halvinta."

"Sepä hauskaa", sanoi Rob, -- "olen iskenyt silmäni erääseen

vanhakuosiseen kirjakaappiin ja työpöytään, ja jos niitä vain jollain

tavalla käy todistaminen halpahintaisiksi --"

"Ei isä niin tarkoita", sanoi Jenny, istuutuen työnsä ääreen, "hän

tarkoittaa jossain epämääräisessä, runollisessa merkityksessä. Isä on

puoleksi runoilija, ja, jos sovitat hänen totuuksiaan tosioloihin,

huomaat ne vain kaunopuheisuuden luomiksi kuviksi."

"Maltappas pikku neitiseni", sanoin, "muistappas väitettäni, että

kaunis on halvinta; sen minä todistan kelle hyvänsä, enkä

kaunopuheisuudella, vaan laskuopilla. Tulen kokonaan pysymään

todellisissa ja jokapäiväisissä oloissa, sekä pitämään

yhteenlaskutaulua tarkasti silmällä. Väitteeni valaisemista varten

kerron esimerkin, joka on tosielämästä otettu."

_Kauneus ja säästäväisyys_.

Ystävykset Filip ja John ostivat kumpikin itselleen uuden talon

Bostonissa. Filip oli rikas, ja hän maksoi talonsa hinnan puhtaassa

rahassa tuntematta mitään vajausta kukkarossaan. John, joka oli uuttera

nuorukainen ja vast'ikään aloittanut lupaavan liikkeen, pani kaikki

monivuotiset säästönsä talon kauppaan. Loppusumman, mikä hinnasta

uupui, hankki hän talonsa kiinnityksellä ja toivoi voivansa suorittaa

tämän summan liikkeensä vaurastuttua ja tuottaessa voittoa. Filip

sisusti talonsa kuten rikkailla on tapana. Hän kulki puodista toiseen,

tilaten kaikkea, mitä hänen teki mieli ja mitä hänen seurapiirissään

pidettiin "asiaankuuluvana". Johnilla oli perin vähän rahaa. Hänellä

oli vaimo ja kaksi pienokaista, ja hän oivalsi, viisaasti kyllä, miten

tarpeellista mukava koti avonaisella, terveellisellä paikalla,

lämpöjohtoineen ja kylpylaitoksineen olisi, mutta niihin menisikin

kaikki hänen varansa.

Seuratkaamme askel askeleelta Filipiä, hänen vaeltaessaan tyytyväisenä

nuoren vaimonsa keralla puotiloissa ostamassa tarpeita uuteen kotiinsa.

Alkakaamme seinäpapereista. Heillä on kaksi suurta vierashuonetta

kaksoisovineen. Toisessa on kaksi ikkunaa kadulle ja toisessa kaksi

pihalle päin, kuten kaupunkitaloissa ainakin. Otaksukaamme näihin

huoneisiin tarvittavan kolmekymmentä rullaa seinäpaperia. Filip ostaa

paksua ranskalaista kultakukallista samettipaperia ja maksaa neljä

dollaria rullalta. Mutta, kun parhaat verhoilijat vihdoin ovat

paperoinneet huoneet ja varustaneet ne kultareunuksilla, kuten tapa

vaatii, kohoo niiden hinta aina kahteensataan dollariin.

Nyt jatkavat he retkeään mattomyymälään, jossa palvelevaiset

puotilaiset levittävät heidän eteensä mattoja niin kirjavia, kuin

olisivat tropiikan kukkatarhat liitäneet heidän ohitseen. Siinä oli

somia arabeskeja -- ruusuja, galloja, syreenejä -- kiehkuroissa,

kimpuissa, köynnöksissä, sinisine, tulipunasine ja kultaisine

reunoineen, häikäiseviä värinsä ja mallinsa puolesta. Hinnasta ei

puhettakaan, heistä oli aivan yhdentekevä, maksoiko kyynärä neljä vai

kuusi dollaria, ja niin siis viisisataa dollaria maksava satumainen

kukkatarha pian peittää heidän laattiansa. Jos tähän lisäämme vielä

kaksi komeata, viidenkymmenen dollarin sänkymattoa, niin on yksin

seinäpaperi- ja mattolaskumme kohonnut kahdeksaansataan dollariin.

Sitten ostetaan suuret peilit neljälläsadalla dollarilla, ja huoneemme

yhä edistyvät. Verhoilija ottaa mitan ikkunoista sulkeakseen ne, kuten

hänen ammattinsa vaatii, ilmalta ja päivänpaisteelta. Nämä varustukset

kaikkine lisätarpeineen, nyörineen, tupsuineen ja liistoineen maksavat

likimain kaksisataa dollaria ikkunaa kohti. Ne tosin synkistivät ja

pimittivät huoneet haudankaltaisiksi, mutta olivathan niin uhkeat.

Koettakoonpa vain joku päivänsäde heijastaa niihin, kyllä sille pian

selviää, mitä on taisteleminen ylivaltaa vastaan. Voiko löytyä mitään

plebeijimäisempää, kuin raitis ilma ja auringonpaiste!

Nyt on siis kahteen huoneeseen saatu paperit seinille, matot ja uutimet

kahdellatuhannella dollarilla; nyt ne ovat sisustettavat sohvilla,

nojatuoleilla, nurkkahyllyillä, pikkupöydillä, varjostimilla ja

kaikennäköisillä ja -kuosisilla istuimilla, joista täytyy lisätä

summaan ainakin tuhat dollaria. Kahden vierashuoneen sisustus on nyt

kohonnut kolmeentuhanteen dollariin, ilman yhtäkään taulua,

kuvanveistosta tai muuta taideteosta, ja ilman minkäänlaista

valaistusta. Meidän bostonilaisten verhoilijain ja huonekaluntekijäin

kunniaksi mainittakoon, että heillä yleensä on varsin hyvä aisti, ja

että huoneissa, jotka umpimähkään uskotaan heidän sisustettavikseen,

näkee yksityisiä esineitä, jotka ovat hyvinkin aistikkaat. Mutta

Filipin kotiin olivat kaikki tavarat ostetut toisistaan tai huoneista

riippumatta, ja koottuina yhteen eivät ne tehneet kokonaista eikä

sopusointuista vaikutusta. Jos kysyn sinulta, mitä pidät Filipin

vierashuoneista, vastaat:

"Kuten yleensä tämänkaltaisista vierashuoneista -- siellä oli tietysti

kaikkea, mitä sellaiseen kotiin kuuluu -- komeat matot, veistellyt

huonekalut, suuret kuvastimet, vaskiset uunikoristukset y.m." Mutta

vieras, odottaessaan näissä puolihämärissä huoneissa, ei niistä saa

muuta vaikutusta kuin sen, että omistaja on rikas ja kykenee ostamaan

itselleen hienoja, kauniita kapineita, kuten muutkin hänen varoissaan

olevat.

Ystävämme John kuuluu samaan seurapiiriin kuin Filip, heillä on

yhteiset ystävät -- ja talot ovat saman mallin mukaan rakennetut; miten

nyt John viidelläsadalla dollarilla voi sisustaa kotinsa niin, ettei se

kovin paljon eroa Filipin komeasta ja hienosta asunnosta.

Nyt tulemme kauneuden säästäväisyyteen. Ystävämme saa turvautua

kauneuden jumalattariin -- sillä, elleivät he voi häntä pelastaa, ei

hän ole pelastettavissa. Johnilla oli arvaamaton aarre -- vaimo, jolla

on Venuksen vyö, ei vyötäisillään, vaan, jos niin saan sanoa,

sormenpäissään. Hän tuo rauhaa ja sopusointua kaikkeen, mihin hän

koskee. Hänellä on tarkka silmä väriin ja muotoon; hyvät haltijat ovat

hänelle lahjottaneet tuon kaunistamis- ja järjestämiskyvyn, joka

muutamia naisia seuraa, ja jonka aineellista arvoa voi miltei punnita

rahassa. Seuraa meitä, niin näet pariskunnan hyörivän kalustamattomissa

huoneissaan, puuhaavina ja onnellisina kuin lintupari, joka poimii

olkia ja korsia pikku pesäänsä.

"Tässä on meillä kaksi etelän ikkunaa", sanoo hyvä haltija

mielihyvällä. "Siinä viihtyvät kukat kaiken talvea."

"Niinpä kyllä", sanoo John. "En koskaan tahtoisi asua varjossa. Aurinko

on talon paras kaunistus, ja siitä kannattaisi maksaa vaikka tuhansia."

"Entäs seinäpaperit", sanoo haltija. "Joko olet niitä kysellyt, John?"

"Olen kyllä, voimme saada hyvin sievät kolmellakymmenelläseitsemällä

sentillä rullalta. Pääasiahan on, että ovat hyvänä taustana tauluille

ja piirroksille, ja että valo huoneessa on miellyttävä."

"Jaakko eno sanoo teräsharmaan soveltuvan hyvin, -- mutta minua ei tuo

kylmä, siniharmaa väri miellytä."

"Eikä minuakaan", sanoo John. "Jos otamme harmaata, pitää siinä ainakin

olla seassa kultaisia tai ruusuisia värivivahduksia, kuten iltaruskon

pilvissä."

"Se on minunkin mielipiteeni", vastasi vaimo; "mutta mieluimmin

haluaisin jotain kellertävää; -- sen lämpimät vivahtelut tekevät niin

aurinkoisen vaikutuksen, ja pilviselläkin ilmalla saattaa se meidät

luulemaan päivän paistavan; ja illalla tulen valossa on se niin iloista

ja kirkasta. Tiedätkö, John, sahraminkeltainen on juuri se väri, joka

meidän huoneisiimme soveltuu."

"Senväristä kyllä löytyy, hyvää amerikkalaista tavaraa, jonka hinta

vaihtelee kolmestakymmenestäseitsemästä sentistä neljäänkymmeneen.

Mutta tärkein kysymys on reunat, sillä niitten mukaan ovat matto,

tuolit y.m. määrättävät. Minkä valitsemme huoneittemme perusväriksi?"

"Meillä on vain kaksi valittavana", sanoo rouva, -- "viheriä ja

kastanjanruskea, mikä on edullisempi taulullemme?"

"Luulen", sanoo John, silmäillen seinää, kuin taulu jo riippuisi siinä,

-- "ruskean samettireunan ja ruskeitten huonekalujen parhaiten

soveltuvan tauluun."

"Kyllä varmaan", arvelee hyvä haltija; "ja sitten otamme tuon ihanan

ruskean- ja punasenkirjavan maton, jonka näin Lowesilla; -- se ei tosin

ole brysseliä, mutta se on samaa mallia, siinä on sammalviheriäistäkin,

ja väri on niin lämmin ja voimakas. Päällystettyäni sohvat ja vanhat

nojatuolimme kastanjanruskealla ripsivaatteella, tulee kokonaisvaikutus

olemaan kerrassaan kaunis."

"Entäs kun taulumme tulee paikoilleen", muistutti John, "se on niin

kaunis, että se soristaa koko huoneen. Kaikki riippuu taulusta."

Taululla on oma juttunsa, jonka nyt tahdon kertoa. John oli kaiken

ikänsä ollut kauneuden ihailija ja jumaloitsija, ja mennessään

työpaikkaansa pysähtyi hän aina taidemyymälän ikkunoihin katselemaan

sen aarteita.

Kerran valtasi hänet eräs syysmaisema kauneudellaan; punaisine

vaahteroineen, purppuran- ja karmosiinipunaisine tammineen oli se

utuiseen syysilmaan verhoutunut. Etäisellä kummulla seisoi suuri,

keltainen pähkinäpuu niin luonnollisena, että John vaistomaisesti tunsi

sormensa syhyyvän halusta päästä poimimaan sen ruskeankiiltäviä

pähkinöitä. Syksyinen tunnelma oli siinä niin elävä, purppuraiset

asterit ja tulipunaiset köynnöskasvit etualalla niin kirkkaan kauniit.

John meni myymälään tiedustelemaan. Taulun oli tehnyt tuntematon

ranskalainen taiteilija, joka hiljakkoin oli tullut Amerikkaan

tutkimaan maisemiamme, ja tämä oli ensimmäinen työ, jonka hän tarjosi

myytäväksi. John oli juuri nostanut palkkansa; hän muisti talous- ja

pesulaskuja, huokasi ja tarjosi siitä viisikymmentä dollaria.

Hänen hämmästyksekseen myöntyi kauppias heti ja taulu oli hänen. John

luuli uneksivansa. Hän tutki aarrettaan sivuseikkoihin asti ja

tuli siihen vakuutukseen, ettei se ollut minkään vasta-alkavan

taiteenharrastajan töhrimä, vaan harjaantuneen, totisen

taiteilijasielun luoma. Hän meni tapaamaan taiteilijaa hänen

atelieeriinsa ja pyysi anteeksi, että hän oli anastanut niin ylevän

helmen sellaisesta polkuhinnasta.

John tutustui taiteilijaan ja tutustutti ystäviäänkin, joiden kukkaro

oli paksumpi -- tähän muukalaiseen maalariin. Tämän jälkeen alkoivat

hänen taulunsa mennä hyvästi kaupaksi, hänellä oli enemmän tilauksia,

kuin jaksoi valmistaa. Hän kuvasi kankaalle amerikkalaisia maisemia

hienon, ranskalaisen taiteilijaluonteen käsityksellä, -- kesämaisemia,

syksyisiä, väririkkaita tunnelmakuvia, lumisen talven uinailevaa,

utuista hienoutta. Joka ei minua usko, kysyköön Morvillierin

vaatimatonta atelieeria Maldenissa, nuolenampuman päässä Bostonista.

Tämä taulu oli aina ollut ylin aarre Johnin kotona, kauniin koristus

hänen poikamiehen asunnossaan; ja nyt hänen varustaessa huoneitaan

elämänsä kumppania varten oli taulu aina kaiken keskuspisteenä. Sillä

tositaiteilijan teoksella, taiteilijan, joka tutkii luontoa tarkasti ja

tunnollisesti on jotain yhteistä hurmaavan maaemon kanssa, sama

tenhovoima luoda eri tunnelmia eri valaistuksissa. John vaimoineen oli

tutkinut taulua joka hetkellä päivässä; miten aurinko aamulla valaisi

tulipunaiset vaahterat ja kultasi siniset vuoret, miltä se näytti

iltapäivän viileässä varjossa, taas lämmeten ilta-auringon valossa,

kunnes se salaperäisesti hälveni hämärään. Nytkin näitä suurempia

huoneita sisustaessaan oli taulu koko ajan heidän puuhiensa ja

toiveittensa keskustana.

"Tiedätkö John", sanoi hänen vaimonsa epäillen. "Pelkäänpä tosiaankin

täytyvämme ostaa ainakin muutamia uusia tuoleja ynnä yhden sohvan

vierashuoneeseemme? Tuonne vastapäätä kannetaan niin komeata tavaraa,

että oikein häpeän puolestamme, sillä kyllä meidän huonekalumme

oikeastaan ovat hyvin rappiolla -- oikeata romutavaraa."

"Ovatpa niinkin", sanoi John nauraen, "huutokauppakamarissa saisimme

kaikista yhteensä tuskin viisikymmentä dollaria enempää, mutta meillä

täyttävät ne mainiosti paikkansa, ja, Mary kulta, lopullisen päätöksen

asiassa tekee se juttu, _ettei meillä enää ole rahaa_."

"No, ellei ole, koettakaamme saada nämä kuntoon hyvien haltijain

avulla", sanoi Mary. "Annamme puusepän tarkastella kalujamme ja

kiilloittaa niitä; tuolin käsinoja on liimattava paikoilleen ja kaikki

uudestaan vernissattava. Olen löytänyt niin kaunista lämpimän ruskeata

ripsivaatetta, vähän punaiseen vivahtavaa, ja kun kaikessa on uusi

päällys, sohvat, lepotuolit ja kaikki samannäköiset, tuntuvat ne hyvin

kodikkailta."

"Aivan varmaan, Mary! Olen tavannut erään kunnon naisen, joka on

perehtynyt verhoilijan työhön, ja joka työskentelee päiväpalkasta ja

tekee kaikki sinun aistisi mukaan."

"Kuinka mainiota! Olen melkein iloissani siitä, ettemme voi ostaa

mitään uutta. Ja kuinka hauskaa saada vanhat kuntoon!"

"Katsoppas, Mary kulta", sanoi John, istuutuen tyhjälle laatikolle ja

vetäen esiin muistiinpanokirjansa, "olen tarkoin laskenut kaikki

varamme ja keksinyt keinon, miten huoneemme tulevat kauniiksi ja

miellyttäviksi, vaikkemme tuhlaa ropoakaan uusiin huonekaluihin."

"Annappas kuulla."

"Keinoni on peräti yksinkertainen. Hankkikaamme kotiimme esineitä,

jotka kiinnittävät huomiota puoleensa, niin ystävämme unohtavat

silmäillä huonekalujamme, sillä ihmiset eivät koskaan katsele

huonekaluja, jos vain on muuta katsottavana. Napoleonista kerrotaan

seuraava kasku: Kun keisarille eräällä sotaretkellä ilmoitettiin kansan

olevan peräti tyytymättömän, kirjoitti hän seuraavan vastauksen:

'kullatkaa _invaliiditalon kupooli_'. Niin tapahtuikin, ja

katsellessaan sitä unohti kansa kaiken muun."

"En ollenkaan ymmärrä", sanoi Mary, "mitä tarkoitat tällä

kaunopuheisuudellasi."

"Niinpä selitän sen sinulle. Uudet, aistikkaat pähkinäpuu-huonekalut,

moitteettomat ja hienot tyyliltään, maksaisivat ainakin kolmesataa

dollaria, ja niitä minulla ei ole. Siis kuinka teemme? Meidän täytyy

pitää hyvänämme vanhat aarteemme ja tutkia varastomme. Sieltä löydämme

ihanan milolaisen Venuksen pään, nuo kuusi kaunista valokuvaa Roomasta,

jotka Brown meille toi, suuren saksalaisen kivipiirroksen

sikstiiniläisestä madonnasta ja kaksi ihanaa enkelinpäätä; onhan meillä

sitäpaitsi suloinen Headen hämäräkuva, Bradfordin merivalokuvat ynnä

Billingin kaunis kynäpiirros -- ja onhan meillä 'taulumme'. Turhaanko

olisimme kaiken ikämme vartioinneet kauneuden porttia. Heltyihän

jumalatar vähemmästäkin, raotti oveaan ja viskeli meille silloin

tällöin leipäkannikan ensimmäiseen hätäämme. Näetkös, Mary kulta,

meidän on nyt sisustettava huoneitamme aivan kuten kaunis, varaton

nainen hoitaa vaatevarastoaan. Hän suoristaa ja silittää vanhat

nauhansa, katsoo, soveltuvatko ne hänen silmiensä ja hiuksiensa väriin,

pistää nauharuusun somistavaan kohtaan ja tekee siellä täällä pieniä

muutoksia, kunnes hän aivan häikäisee meidät kaunistusvarastollaan,

jonka luulemme loppumattomaksi.

"Huoneemme ovat uudet ja itsessään kauniit; seinäpaperit reunoineen

sulautuvat niin hyvin mattojen ja huonekalujen kanssa, kohottaen

niitten vaikutusta. Suunnitelkaamme hiukan järjestämistapaa ja

aloittakaamme kadunpuoleisella huoneella. Kirjahyllyni asetamme

nurkkiin tulisijan kummallekin puolelle toista kyynärää korkealle

laattiasta, ovathan ne vain pelkkää petäjätä, mutta hyvin maalatut,

eikä luulisi kenenkään neulalla koettelevan, ovatko ruusupuuta.

Ylimmäinen hylly päällystetään samalla vaatteella kuin huonekalut, ja

reunustetaan karmosiinipunaisilla ripsuilla. Toiselle hyllylle asetamme

ylevän Venuksemme, toiselle ostan ihanan Klytemnestran. Sitten menen

Williams ja Everettiin ostamaan kaksi väripainosta, joissa ilmenee

parhaan englantilaisen suunnan tyyli ja viehätys. Amalfin lumoavan

merilahden ripustan Venuksen ja Komojärven Klytemnestran yläpuolelle.

Mutta keskellä, tulisijan yläpuolella, on 'meidän taulumme' paikka,

Kummankin oven päälle asetamme 'sikstiiniläisen' enkelinpään,

varjelemaan ulos- ja sisäänkäyntiämme. Kuulun madonnan lapsineen

sijoitamme vastapäätä Milon Venusta, osoittamaan, mitenkä kreikkalainen

ja kristitty yhtyvät ylevimmän naistyypin kuvaamisessa. Ja lyönpä

vetoa, että saatuamme kaikki kivipiirroksemme ja kuvamme puitteisiin,

kasvimme kukkimaan, murattisi sulavasti kiemurtelemaan ja kaarteilemaan

huoneen seinillä sekä pikku esineesi, näkinkenkäsi ja maljakkosi

asetetuiksi juuri sinun aistisi mukaisesti, tulevat huoneemme

hauskuutensa ohella oikein kauniiksikin. Ja ihmiset tulevat ovellamme

huudahtamaan: 'Oi, kuinka kaunis koti!' jota tuskin tekisivät, jos

olisimme tuhlanneet kolmikertaisen hinnan uusiin huonekaluihin."

Sinä vuonna kuulin usein puhuttavan John Mertonin kodista: "Kuinka

kauniit huoneet! -- ja aistikas sisustus, -- meneppäs katsomaan. Enkä

ymmärrä miksi ne ovat niin paljon miellyttävämmät, kuin Filipin,

vaikka siinä kodissa ei ole rahoja säästetty." Niin puhuivat

tuttavat keskenään -- sillä enimmät ihmiset tajuavat kyllä kauniin

kokonaisvaikutuksen, mutta eivät kykene arvostelemaan missä sen lähde

on. Toiset huoneet tuntuvat kyllä synkiltä, ikäviltä ja jylhiltä,

toiset taas iloisilta, ilmakkailta ja kauniilta, mutta he eivät näe

syytä tähän eroitukseen.

Johnin vierashuoneessa kuultiin niin usein huudahdus: "Oi kuinka

kaunista!", että se jo oli tullut sananparreksi perheessä. Rahallisessa

suhteessa olivat eri esineet hyvinkin ala-arvoisia, mutta näin

ryhmitettyinä ja asetettuina muodostivat ne viehättävän kokonaisuuden.

Vaikka kuvanveistokset olivatkin kipsiset ja valokuvat sekä

väripainokset hyvin helppohintaisia, oli jokaisella oma arvonsa, ollen

hyvä jäljennös jostain suuresta mestariteoksesta. Hyvä kipsivalaus,

vaikkapa se maksaakin vain kuusi dollaria, on hyvin tarkka kuva

alkuteoksesta, joka tuskin rahallakaan olisi saatavissa. Väripainos,

jonka ostat viidellä tai kymmenellä dollarilla, tulkitsee mainiosti

etevien, nykyaikaisten taiteilijaimme tyyliä ja värisuhteita,

alkuteoksen maksaessa tuhansia. Kivipiirrokset Rafaelin kuolemattomista

maalauksista tuovat esiin kokonaisen aikakauden taiteellisen

kulttuurin, ja ne voit hankkia itsellesi hyvin vaatimattomalla

hinnalla. Sellainen taulu lastenkamarin seinällä kehittää pienoisen

silmää lapsuudesta alkaen, mutta moni pitää itseään liian köyhänä

hankkimaan tällaisia taideteoksia lapsilleen, vaikka kyllä uhraa viisi

dollaria heidän koruvaatteisiinsa.

Johnin koti oli lapsille perin mukava, sillä he taisivat liikkua siellä

esteettömästi. Vaikka se olikin kaunis, ei siinä ollut tuskallisen

kallista komeutta, eikä hauraita pikku leluja. Taulut seinillä,

kuvanveistokset jalustoillaan puhuivat lapsille mykkää kieltään, mutta

eivät olleet heidän sormiensa saavutettavissa, eivätkä kaatuneet heidän

hyppäyksistään. Ne eivät porsliinin ja kristallin tavalla ole

palvelijain pahoinpitelemisen alaisina, ne eivät kulu, eivätkä

vahingoitu pölystä, eikä niitä koikaan syö. Se on pysyväistä kauneutta,

ja kun äiti on sairas ja suljettu huoneeseensa, ei häntä vaivaa pelko,

että sillä aikaa kaikki särjetään ja hävitetään. Tämänkaltainen kauneus

on kaikessa halpuudessaan kasvatuksen ja sivistyksen välikappaleena.

Onko koskaan kuultu brysselimaton tai sohvapöydän virittäneen lapsessa

lukemisen halua? Ei, mutta taulut, valokuvat ja hienot kuvanveistokset

synnyttävät tuhansia ajatuksia ja kysymyksiä, kiihoittaen silmiä ja

pikku käsiä. Lapsi istuu usein piirtämässä, pyytää kirjan, jossa

kerrotaan Venetsiasta tai haluaa kuulla kerrottavan Rooman Forumista.

Mutta kirjoitukseni venyy liian pitkäksi. Kirjoitan toisen, jossa puhun

kotisisustuksen siveellisistä ja henkisistä vaikutuksista.

"Olen todistanut väitteeni, Jenny neiti, vai kuinka? Taloa sisustaessa

on säästäväisintä ottaa lukuun kauneutta."

"Niin isä kulta", sanoi Jenny; "minun on alistuminen."