III.

Mikä on koti?

Ikuisena salaisuutena keskenämme olkoon, rakas lukijani, että näillä

kirjoituksillani, paitsi julkista tarkoitustaan, on toinen,

yksityinenkin, koetan, näet, niillä vaikuttaa omaan perheeseeni.

Se ei rajoitu ainoastaan salahyökkäyksiin kuuluisaa mattoa ja

vierashuonetta vastaan, mutta se tähtää niitä uusia kotejakin, jotka

ehkä kohoavat ympärillämme.

Sillä kuten jo ennen näin meidän kesken olen maininnut, oli Mariamme

oman pesän valmistamisen hauskoissa puuhissa.

Olen huomannut, että kun perheessä sellaista on tekeillä, on jokainen

perheen naisolento kuumeentapaisessa jännityksessä, -- jokainen

naikkonen, vanha ja nuori, tuntee emännän vaistot heräävän itsessään;

ja silloin on meidän, toisen sukupuolen, liikuttava suurella

varovaisuudella ja lausuttava ajatuksemme hyvin arasti kunnioittaen

niitä salaisia voimia, jotka hallitsevat naiselementtiämme.

Vahingosta viisastuneena en koskaan mennyt suoranaisia neuvoja

antamaan, sillä suloiset äänet olisivat pian minut nolanneet ja

tukkineet minulta suun. Mutta olin vaimoni käytettäväksi antanut sen

pienen summan, jonka taisin uhrata Marian myötäjäisiin, ja siitäkös nyt

puuhaa -- Jenny ja Maria olivat peräti tottumattomat rahanhoitoon ja

neuvottelivat lakkaamatta väsymättömän äidin kanssa, kuinka rahat

parhaiten olivat käytettävät. Sanon Maria ja Jenny, sillä vaikka Marian

olisi pitänyt olla keskuspisteenä näissä hommissa, lankesi kumminkin

kaikki Jennyn päätettäväksi, hänen uutteruutensa ja intonsa tähden,

joka aina tuli näkyviin tällaisissa kotoisissa puuhissa.

Pikku Jenny on niin virkeä ja teräväpäinen ja keksii ja suunnittelee

kaikenmoista hauskaa ja hyödyllistä. Jos vieras sattuisi kuulemaan

näitä jokapäiväisiä keskusteluja, tulisi hän ihan varmaan siihen

päätökseen, että hän järjestää omaa kotiaan. Maria on lempeä,

ajattelevainen ja tyyni tyttö, joka ei tuhlaa sanoja; mutta, lähemmin

tutustuessasi häneen, huomaat pian, että hän, vaikka harvapuheinen, on

luonteeltaan luja ja taipumaton. Kaikissa perhekokouksissa antaa hän

puheenvuoron Jennylle ja äidille, mutta lyhyt, harkittu: "niin", tai

"ei", jonka Maria lausuu, tekee ratkaisevan päätöksen joka asiassa.

Tähän perhetauluun täytyy minun vielä liittää oivallisen Rob Stefensin,

tulevan aviomiehen, kuva, hänen, jonka hyväksi kaikki nämä neuvottelut

pidettiin.

Rahalliseen puoleen nähden oli hän niitä nuorukaisia, joista runoilija

laulaa:

"Hällä viisautta, arvoa,

Vaan muuta ei".

Mutta Rob oli lahjakas, hyväsydämminen poika, jolla oli monta

oivallista ominaisuutta. Hän oli mainio duettilaulaja -- tenoori --

taitava näyttelijä, ja keskustelussa oli hän sukkela ja vilkas sekä

hyvin perehtynyt kirjallisuuteen. Mutta eniten minua miellytti hänen

edistyksensä virka-uralla; hän oli nim. etevä lakimies, ja hänen

tulevaisuutensa oli hyvin lupaava verrattuna muihin pyrkijöihin tällä

samalla alalla.

Nuoret olivat tietysti korviaan myöten rakastuneet; mutta mitenkä he

taloutensa hoitaisivat, hankkisivat polttopuut ja ruoka-aineet,

maksaisivat hyyryn, valon ja verot, oli minulle oikea arvoitus, sillä

siinä suhteessa olivat he yhtä viisaat, kuin kaksi linnunpoikasta.

Mutta koska linnunpoikasetkin kaikesta huolimatta oppivat pesimään,

kuten vanhempansa, voimmehan jokaiselta ihmislapseltakin toivoa

samaa. Se on pahan onnen sattuma vaillinaisessa elämässämme, että

nuoret rakentavat pesänsä ja tulevaisen kotinsa siinä pyhässä

yksinkertaisuuden tilassa, joka ei todellisia tarpeita tunne.

Jos pariskunnalla on hyvät tulot ja varaa korjata erehdyksiään, ei

kodin järjestämisen tarvitse tuottaa heille paljon päänvaivaa; jos he

ovat järkeviä, puhdistavat he pian kotinsa niistä epäonnistuneista

laitoksista, joilla ensi innossaan koristelivat sitä ja sisustavat sen

kehittyneemmän aistinsa mukaisesti.

Mutta suurelle enemmistölle, joka ahtaissa oloissa ottaa tämän

ensimmäisen askeleen perhe-elämässä, ovat nämä erehdykset vakavampaa

laatua. Heidän täytyy vuosikausia nähdä kodissaan perin tarpeettomia

kapineita ja saavat turhaan haikaella monta välttämätöntä asiaa, vain

siitä syystä, että alusta järjestivät kaikki niin epäkäytännöllisesti

pyhässä yksinkertaisuudessaan.

Olin ollut sanattomana kuulijana monessa vilkkaassa keskustelussa

nuoren parimme välillä, joissa he tavallisesti neuvottelivat siitä,

mitä tarvitsisivat ja mitä voisivat ostaa, he keskustelivat

varovaisuudesta ja säästäväisyydestä ja toistelivat monta

hyväntahtoista neuvoa, joita meitä monin kerroin rikkaammat sukulaiset

ja tuttavat olivat heille antaneet. Ne, jotka itse ovat hyvillä

päivillä, ovat aina hyvin nopsat neuvomaan toisille säästäväisyyttä. Ja

miltä korkeudelta he antavat neuvojaan kokemattomille vasta-alkajille!

Jolla on kymmenentuhannen vuotuiset tulot, voi uhrata aikaa

mietteisiin; ja tämä hieno joutilaisuus sallii myös hänen tyynesti

arvostella taloudessa tarpeellista säästäväisyyttä; siitä saavat nämä

yläluokan tyttäret sen varmuuden, jolla rohkaisevat vähäosaisempia

kanssasisariaan.

"Usko pois, kultaseni", sanoi täti Sofia Suruton. "Suurin säästö on

aina kalliimman tavaran osto. Se maksaa alussa, mutta sitten se

kestääkin. Nämä samettimatot laattiallani ovat olleet siinä yhtämittaa

kymmenen vuotta, ja katso kuinka hyvät ne yhä ovat! En koskaan käytä

halpoja mattoja talossani -- en edes arkihuoneissakaan. Sametti, ja

brysselimatot ovat ensin tosin kalliimmat, mutta ne ovat niin vahvat.

Enkä voi käsittää kuinka voi käyttää uushopeata hopean asemesta.

Uushopea kuluu pian, ja sitten sitä pitää kiilloittaa, ja siten tulee

se yhtä kalliiksi kuin hopeakin. Jos minä olisin Marian sijassa,

eroittaisin myötäjäissummasta tuhat dollaria hopeaan, ja tyytyisin

muutoin yksinkertaisempaan. Huonekaluni ottaisin kaikki David ja

Saulilta. Sitä kauppaa sanotaan kalliiksi, mutta sen tavarat tulevat

ajan pitkään sittenkin halvimmiksi, ja ne ovat aina niin hienot ja

tyylikkäät. Tietysti ei pidä mennä äärimmäisyyksiin -- yksinkertaisuus

on suuri kaunistus."

Perheen rauha häiriytyi, kun Jenny, innosta hehkuen, kertoi tämän

keskustelun. Vaimoni vertaellessa kokeneena emäntänä yksinkertaisimpia

tädin ehdottamia korutavaroita siihen summaan, joka oli käytettävissä,

venähtyivät tyttöjen kasvot melkoisesti.

"Mutta kuinka ihmiset _saattavat_ pitää taloutta", sanoi Jenny, "jos

kaikki on niin kallista."

Vaimoni huomautti tyynesti, että olimme eläneet hyvin mukavasti omassa

kodissamme, -- olimme vastaanottaneet lukemattomia ystäviä, vaikka

meillä oli vain ihan halpoja mattoja arkihuoneissamme ja kolmivartinen

vierashuoneessa, eikä kukaan vieras ole siitä välittänyt eikä sitä

paheksinut; ja mitä kestävyyteen tulee, on täti Suruton useammin

uusinut mattojaan kuin me, sillä huolimatta halpuudestaan ovat meidän

kestäneet kauemmin kuin hänen.

"Mutta, äiti, kaikki on mennyt eteenpäin sinun nuoruudestasi lukien.

Täytyyhän sentään seurata aikaansa ja sisustaa huoneensa, kuin muutkin

ihmiset."

Vaimoni vastasi tavallisella tyynellä tavallaan ja puolusti

suhteellisuutta koko taloudessa. Huonekalujen, kyökkiastioitten,

porsliinien ja liinakaappien hintain tulee suhteellisesti vastata

toisiaan niin, ettei mistään makseta enemmän toisen kustannuksella, ja

niin laski hän tyynesti kuinka pitkälle Marialle myönnetty summa

riittäisi, ja missä ylipääsemätön raja kulki. Ei mikään ole niin omiaan

tukahuttamaan nuoruuden innokkaita aikeita, kuin numeroitten selvä ja

vakuuttava logiikka. Kuinka suloista ja lohduttavaa on kuvitella, että

juuri ne tavarat, joista _pidämme_, ovat halvimmat, ja että joku ankara

velvollisuus pakottaa meidät juuri niitä ostamaan, tuottakoot ne vaikka

suuriakin uhrauksia meille. Ainoastaan kertoma- ja yhteenlaskun avulla

voit päästä tästä harhaluulosta ja saada selville, mitä sinun on

ostettava ja mitä ei.

Vaimoni numerot kumosivat tuiki täti Suruttoman vakuutukset, ja

nuorisomme rauhoittui joksikin ajaksi, vaikka huomasin Jennyssä

salaisen levottomuuden. Kuulin heidän puuhaavan retkiä jos jonnekkin,

väliin hyvinkin kauas, katselemaan korutavaroita, joita myytiin

alennettuihin hintoihin. Milloin oli kullattu peili, milloin taas

samettimatto sattumalta niin halpa, että se miltei kosketti äidin

tekemiä rajoja. Ajattelin vierashuonettamme ja rukoilin hyviä

haltijoita estämään heitä erehdyksistä.

"Koeta saada vähän tervettä järkeä tyttöihin, jos voit", sanoin

vaimolleni, "eläkä anna pienen lemmittymme hukata rahojaan ja ostella

kaikenmoista turhaa, joka häntä sitten jälestäpäin vain harmittaa."

"Kyllä koetan", sanoi hän. "Mutta Maria on, kuten tiedät, kokematon, ja

Jenny taas niin innokas, toimelias ja herkkäuskoinen. Pelkäänpä, että

molemmat pitävät meitä vähän vanhanaikaisina. Mutta ystäväni, olen

huomannut, että sinun kirjoituksesi ovat paikallaan ja oivalliset

heidän silmiään avaamaan. Jenny jo kysyi eilen illalla, milloinka luet

ensi kirjoituksesi. Tyttö on järkevä ja teräväpäinen ja kätkee

sydämmeensä sen, minkä kuulee."

Näin mairiteltuna ryhdyin kirjoittamaan; ja samana iltana tulenvalolla

luin pienelle naismaailmalleni seuraavan kyhäelmän:

_Mikä on koti ja sen hoito_?

Olen jo osoittanut teille, että talo, jossa mies ja nainen asuvat ja

pitävät taloutta, ei aina ole koti. Mikä siis koti on? Sana koti

sisältää jokaiselle naiselle ja miehelle jotain sanomatonta -- jotain,

jota he haluavat ja kaipaavat.

"Koti," huokailee tyytymätön nuorimies, väsyneenä ravintolaelämään ja

napittomiin paitoihin. "Koti!" kuiskaa vaeltaja vieraalla maalla,

ajatellen äidin-, vaimon-, sisaren- ja lapsenrakkautta. Niin, sillä

sanalla on vielä korkeampi, uskonnon pyhittämä merkitys, ja

kristittyjen kuvaillessa toiveitaan paremmasta elämästä, puhuvat he

_kodista_ tuollapuolen hautaa. Sana koti käsittää rakkautta, lepoa,

pysyväisyyttä ja vapautta; mutta siinä sivussa koti kasvattaa meitä ja

kehittää meissä löytyvät puhtaat tunteet ylevämpiin muotoihin,

korkeampaa elämää varten. Mestari otti pienoisen lapsen kodin helmasta

polvelleen, tulkitessaan opetuslapsilleen kuningaskuntansa

salaisuuksia.

Koti on niin pyhä ja kallis asia, ja sen luominen kysyy niin suurta

kykyä, että se voittaa kaikki muut ominaisuudet. Kuvanveistäjää, joka

loihtii kylmästä marmorista elävän olennon, maalaria, joka kiinnittää

kankaalle kuolematonta kauneutta, arkkitehtiä, joka rakentaa

tuomiokirkkoja ja kohottaa Pyhän Pietarin kupoolin maan ja taivaan

välille, ei voi ansiossa ja pyhyydessä verrata vaatimattomaan

taiteilijaan, joka niistä köyhistä aineksista, joita tämä valheellinen,

oikullinen ja itsekäs maailma hänelle tarjoo, luo kodin turvallisen

Edenin.

Todellinen koti on ylevin taideteos, minkä ihmisolento voi luoda, sillä

se kuvaa sielun suurinta rauhaa ja onnea.

Vanha kristin kirkko vaatikin avioliittoon pyrkiviltä hyvin totista

ajatuskantaa menneestä elämästä, katumusta ja ajatuksissa, puheissa ja

töissä tehtyjen syntien tunnustamista sekä pyhän sakramentin

nauttimista; sillä siten mies ja vaimo, jotka lähestyvät ylevää tointa,

kodin perustamista, muistavat sen pyhyyttä ja kauneutta.

Tällaista kotia varten on minulla, kuten Euklideksellä, aksioomeja,

muutamia varsin tärkeitä periaatteita, ja ensimmäinen kuuluu: _Ilman

rakkautta ei synny kotia_.

Kaikki rahan, sovinnaisuuden ja puhtaasti ruumiillisen intohimon

vaikuttamat avioliitot tekevät oikean kodin perustamisen jo alusta

mahdottomaksi. Rakkaus on tämän uuden Jerusalemin perustus, rakkaus,

joka on taivaasta kotoisin ja vaihtelee monissa eri väreissä kuin

ihanimmat jalokivet. Rakkaudelle on kaikki mahdollista, mutta ilmaa

rakkautta emme mitään mahda.

Ulkomailla kuulemme usein puhuttavan sovinnais-avioliitoista, joita

mieluummin voisi nimittää yhtiöiksi. Rahat lasketaan kummallakin

puolella; molemmat asianomaiset panevat rahoja liikkeeseen, hoitaen

kukin omaansa. Rakkaus ei tule kysymykseen, mutta suuri kohtelijaisuus.

Kaikki on niin lainmukaisesti ja kauttaaltaan järjestettyä, ettei

tulevaisuudessakaan voi mitään selkkauksia syntyä. Herralla ja rouvalla

on kullakin omat huoneistonsa, ajoneuvonsa, palvelijansa,

sisääntulonsa, ystävänsä ja harrastuksensa -- ja he täyttävät

mielestään pyhän avioliittolupauksen kohtelemalla toisiaan hienosti ja

säädyllisesti niinä harvoina kertoina, jolloin heidän tiensä pakosta

yhtyvät.

Olisipa hyvin surullista, jos meidänkin maassa sellainen katsantokanta

avioliiton suhteen pääsisi vallalle. Se on hyvin epäjalo ja osoittaa

pakanallista käsitystä siitä suhteesta, jossa mies ja nainen yhtyvät

yhdeksi. Se on molemmin puolin kurja ja alhainen keksintö,

joka täydellisesti pudistaa pois kotisivistyksen suuren työn,

kotikasvatuksen ylevät surut ja urhoolliset vaivat -- kasvatus, jossa

vanhemmat oppivat enemmän kuin opettavat.

Omituisena seikkana mainittakoon, että niissä maissa, joissa tällainen

avioliitto on tavallinen, puuttuu kielestä meidän koti-käsitettämme

vastaava sana. Monelle Euroopan kielelle ei voisi tarkasti kääntää

lausetta, jolla alotin kyhäelmäni -- lausetta, että ihmisen _talo_ ei

aina ole hänen _kotinsa_.

Elämäntapa niissä maissa, joissa järki eikä rakkaus solmii avioliitot,

sulkee pois kotikäsitteen.

Mitenkä näissä maissa siis eletään? Tyttö saa käskyn palata luostarista

tai koulusta, sillä hänen isänsä on löytänyt hänelle miehen.

Vastustusta hänen puoleltaan ei otaksuta; ja harvoinpa sitä

tehdäänkään, sillä lapsi on innoissaan saadessaan kauniita vaatteita ja

vapautta, joita hänen käsityksensä mukaan ainoastaan naiminen antaa. Ja

nämä edut hän aina saa -- olkoon sitten mies kaunis tai ruma, viisas

tai tuhma.

Kuinka sietämätön mahtaa sellainen avioliitto olla! niin meistä tuntuu.

Mutta heistä se ei ole sietämätöntä, sillä se sallii heidän käydä

kunkin omaa tietään välittämättä toisistaan. Poika tai tytär, joka

ilmestyy tähän talouteen, viettää lapsuutensa hoitajan helmassa,

nuoruutensa täysihoitokoulussa ja kypsyneenä naitetaan hänet vuorostaan

samalla tavalla, ja niin jatketaan samaa elintapaa toista sukupolvea

varten. Sillä aikaa elävät isä ja äiti herran rauhassa ja hoitavat

kukin huvituksiaan. Sellainen on se järjestelmä.

Huoneistot, jotka rakennetaan tällaista elintapaa varten, muistuttavat

enemmän ravintolaa kuin yksityiskotia, ja jos meikäläinen asettuisi

pariisilaiseen huoneistoon asumaan, mahtuisi hän tuskin sinne lukuisine

lapsineen. Yksityisiä poikkeuksia tästä säännöstä tietysti löytyy. Sekä

Ranskassa että Italiassa löytyy viehättäviä koteja, joissa jalot

luonteet joko sattuman tai isän valinnan kautta yhtyneinä vuodattavat

valoa ja lämpöä siihen kylmään sovinnaisuuspiiriin, jossa elävät. Joka

kansankerroksessa löytyy luonteita, joilla on niin vahva kodin tarve,

että he missä oloissa elänevätkin, usein hyvinkin epäedullisissa,

tietävät luoda itselleen kodin. Ihmisluonne on niin lemmenhaluinen,

että rakkaus, jota ei häihin kutsuttu, usein hiipii jälestä

kuokkavieraaksi, ja minne se hiipii, seuraa koti kintereissä.

Seuraava aksioomi on: _Ilman vapautta ei synny todellista kotia_.

Kodin oikea käsite on: turvapaikka, jossa saamme vapaasti kehittää

persoonallisia halujamme ja taipumuksiamme. Siellä nautimme ateriamme,

milloin ja mitenkä tahdomme. Menemisemme ja tulemisemme on täysin

vapaa. Meillä on pieniä lepopaikkoja; kirjamme ja piirroksemme saamme

pitää, missä tahdomme, ja yleensä asettaa elämämme oman mielemme

mukaiseksi. Kultainen vapaus, sinä olet kodin suurin viehätys! "Tässä

on minun hyvä olla", huokaisee päivätyönsä päättänyt, astuessaan

kotikynnyksen yli. "Tässä odottavat minua tohvelini ja kotitakkini sekä

nojatuolini takan ääressä. Kaikki käsittävät minua täällä kotosalla ja

iloitsevat käyttäessäni vapauttani."

Sellainen on _ihannekoti_. Mutta jos muuten hyvässä kodissa ei aina

vallitse vapaus, on syy usein kodin sisustuksessa, sillä vapaus ei

viihdy _liian hienossa_ ympäristössä.

Amerikassa ei arvo eikä sääty määrää, mihin muotoon koti on asetettava.

Kaikki mikä Vanhassa Maailmassa on tunnustettu, käy täällä täydestä, ja

sitä käyttävät eroituksetta kaikki.

Nuori pariskunta, joiden varat sallivat heidän pitää korkeintaan kaksi

palvelijaa, asettuvat usein -- jos myötäjäisrahat riittävät -- asumaan

niin suurenmoisesti, etteivät palvelijat riitä. Englannissa olen

tavannut perheitä, joissa on kuusi palvelijaa, mutta joiden huoneisto

ja sen sisustus ei ole ollenkaan komeampi, kuin yksinkertaisen

amerikkalaisen perheen, joka töintuskin jaksaa pitää kolmea palvelijaa.

Tämä palvelijain puute Amerikassa tulee vielä paljon muuttamaan

elintapaa siellä; se on ja on kauan oleva edistysaskeleena uusiin

pyrintöihin; ja tämä kotoinen työ voi vielä kohottaa miestä ja naista

johonkin korkeampaankin.

Me amerikkalaiset olemme ankaria matkailijoita; olemme tunteellisia,

vastaanottavaisia ja uutuuden ihailijoita, valmiit omistamaan ja omaan

elämäämme sulattamaan kaikki, mikä meitä vieraissa kansoissa

miellyttää. Naistemme puvut jäljittelevät täysin ranskalaista kuosia --

ja kotimme ovat täyteensullotut kaikenmoista rihkamaa, jommoista

yksinkertaiset esi-isämme eivät edes unissaankaan nähneet. Kleopatra ei

purjehtinut Niilin virtaa komeampana, kuin nuoret tyttäremme astuvat

uuteen kotiinsa. Heidän vaatesäiliönsä ovat täynnään harsoa, silkkiä,

pitsiä, rintaröyhelöitä; talo kaikkine pikkutavaroineen on täydellinen

museo, mutta kaiken tämän hienon, heikon ja hennon keskessä on hän itse

ehkä kaikkein heikoin.

Mutta perästäpäin kuuluu. Nuori vaimo saa pienoisen, joka anastaa äidin

tykkönään viereensä, niin ettei hän saata valvoa huolimattoman Briitan

toimia. Briitta ruostuttaa silläaikaa hienot veitset ja liottaa

elfenluiset veitsenkahvat tulikuumassa vedessä -- hopeat huuhtoo hän

rasvaisessa suopavedessä antaen niille tuontuostakin aika kolauksen,

joka koukistaa teekannun nokan tai irroittaa kahvan jostain toisesta

hienosta astiasta. Hauras porsliini saa runsaasti naarmuja ja lentää

sinne tänne pesupäivän hyörinässä, Briitalla kun on kiire

kyökkipalvelijan apuun vaatteita kuivamaan. Maija lakaisee

vierashuonetta karkealla harjalla ja tyhjentää tuhan uunista

peittämättä silkkisiä sohvia ja tuolia, joten ne pian ovat niin harmaat

ja kuluneet, kuin olisivat huutokauppatavaraa. Kun nuori vaimo viimein

vapautuu lastenkamarista ja väsyneenä ja heikkona alkaa tarkastella

valtakuntaansa, huomaa hän surukseen ja mielipahakseen kaiken olevan

ylösalaisin, koko myötäjäiskomeuden rappiolla, lapsenvaatteet huiskin

haiskin. Voi pientä prinsessaparkaa! Hänellä on ruhtinaallinen

vaatevarasto, hänen lapsensa on pikku herttua, ja koko talo

sisustuksineen vastaa suurisukuisen loordin komeata asuntoa. Mutta tätä

kaikkea hoitamassa on vain kolme palvelijaa, jotka saavat toimittaa

kokin, lakeijan, viinurin, pesijän, lastentytön, sisäkön ja

kamarineitsyen tehtävät. Sillä näin suurilukuinen miehistö Vanhassa

Maailmassa palvelee moista taloa.

Siis tulemme siihen päätökseen, että kaikki tässä talossa on _liian

hienoa_, -- ei kauneuden kannalta -- mutta oloihin, vapauteen ja

mukavuuteen nähden.

Mikä on sellaisen kodin seuraus? Vaimon epätoivoissaan koettaessa saada

kaikki sujumaan, ovat hänen hermonsa alituisessa kiihoitustilassa.

Koti, jossa kaikki on kovin kallista ja hienoa, on jäykkä ja epämukava.

Elämä on täynnä huolia ja vastuksia, aina on jotain vinossa ja

väärässä, aina on pilvi kotia painamassa. Mies on raskaalla mielellä

kotilietensä ääressä, ja kaikki korukapineet hänen ympärillään tuntuvat

hänestä maanalaisilta miinoilta, valmiina räjähtämään millä hetkellä

tahansa.

Tosin en väitä kullattujen peilien ja samettimattojen karkoittavan

rauhaa ja kodintunnetta, en suinkaan, ne saattavat olla yhtä hauskat,

kotoiset ja lämpimät, kuin karkea hirsitalo kaukaisessa Lännessä; mutta

silloin on omistaja upporikas, hän uudistaa ja korvaa kaikki vahingot

helpommin, kuin meikäläinen hankkii vaatimattoman kotitarpeen

itselleen. Ei, jos tavaroitamme jätämme käyttämättä tai käytämme niitä

pelvolla ja vavistuksella, on parempi olla ilman moisia kalleuksia,

joskin onnen sattuma ne meille tuottaisi.

Mutta liika hienous ei ole ainoa, joka karkoittaa kotoisen vapauden. Se

voi livistää tiehensä muistakin syistä, nimittäin Martan liian

tunnollista ja tarkkaa täsmällisyyttä peljäten.

Voi teitä rakkaita, herttaisia olentoja, kuinka usein olen nähnyt

teidän nousevan ennen aamun koittoa kiilloittamaan ikkunaruutuja ja

huolellisesti pyyhkimään jokaista tomuhiudetta huoneissamme. Ja sitten

suljetaan tiiviisti ikkunaluukut ja rullakartiinit, ettei vaan aurinko

päästäisi kärpäsiä sisään pujahtamaan ja siivottomuutta tekemään. Rakas

Sofia täti! suokoon sinun varjosi minulle anteeksi julkeuteni! Mutta

kuinka monta kertaa nuoruudessani karkoititkaan minut sanomalehtineni

verannalle, kyökkiin, vieläpä latoonkin asti -- jonne auringonsäde

pääsi lämmittämään, koko talon ollessa suljettuna ja pimeänä.

Kuinka usein vapisimme vilusta, kun vierashuoneen uuni kevätsiivoamisen

jälkeen oli sisästä siististi peitetty silkkipaperilla. Niin, rakas,

hyvä sielu, kaikessa hellyydessäsi ja vieraanvaraisuudessasi teit

kodistamme kolkon haudan. Ihmeteltävä oli kärsivällisyytesi istuessasi

ompelemassa ikkunan ääressä, josta kapea valojuova virtasi sisään

rullakartiinin alapuolelta.

Koko tässä siistissä talossa ei tietysti löytynyt mitään, josta pieni

poikanen olisi saattanut riemuita. Kuinka vapisin lähestyessäni Sofia

tädin kiiltäviä tina-astioita niitten riippuessa kammoittavassa

kirkkaudessaan; ja millä pelvolla pyysin häntä antamaan minulle vasun

mansikoita poimiakseni! Jos sain piparikakun, täytyi minun piiloutua

salaisimpiin paikkoihin sitä syömään. Tunsin itseni oikeaksi tattariksi

ja merirosvoksi liikkuessani kotona; ja ihmettelin sitä suunnatonta

hävityksen henkeä, joka minussa asui ja joka aina sai minut särkemään

ja repimään jotain tai saattamaan siivottomuutta tällä järjestykselle

pyhitetyllä alueella. Välistä valtasi minut vakuuttava tunne siitä,

että huoneet sisustuksineen, pestyt laattiat, valkoiset uutimet,

kiiltävät tina- ja vaskiastiat ovat suuria, pelottavia, pysyväisiä

elämän tosiasioita -- ja että ihmiset, mutta erittäinkin lapset, ovat

tämän jumalallisen järjestyksen luvattomia häiritsijöitä, joiden jäljet

viipymättä ovat puhdistettavat ja haihdutettavat. Saatuani tämän

selväksi, selvisi minulle myöskin, että talot olisivat vieläkin

täydellisemmät, ellei niissä kukaan asuisi, mutta koska nyt niin

hullusti oli asiat, pitäisi niissä asua niin vähän kuin mahdollista.

Minun käsitykseni mukaan oli talo täynnänsä pauloja ja ansoja ja

syntisiä viettelyksiä, ja lukiessani merimiesten vapaasta elämästä

merellä, paloi mieleni sinne. Mutta jättäkäämme nämä muistot ja

palatkaamme kyhäelmääni.

Kodinvapaus virkistää miestä, mutta lapsille on se välttämätön.

Vapaudella emme tarkoita vallattomuutta. Pikku John ei saa kosketella

kalliita kuvateoksia rasvaisilla sormillaan, eikä pikku neiti rummuttaa

pianoa taikka piirreskellä nuppineulalla kuvioita vernissattuihin

huonekaluihin. Mutta perhehuoneet eivät saa olla liian hienot perheen

oleskeltaviksi, ei liian hienot niille pienille onnettomuuksille,

joihin hyvinkin kasvatetut lapset usein tekevät itseään syypäiksi.

Isän ja äidin vierashuoneen tulee vaikuttaa ystävällisesti, eikä

vihamielisesti pikku väkeen, sen tulee vähitellen kehittää heissä

järjestyksen ja kauneuden rakkautta ja huolenpitoa miellyttävästä

ympäristöstään. Lapsille on kovin vahingollista tulla suljetuiksi

huoneeseen, joka on heidän nimellään epäjärjestyksensä vuoksi -- ja

jossa otaksutaan heidän yhä edelleenkin pitävän pahaa siivoa. Kuinka

usein näemme näitten pikku uhrien kaiholla kurkistavan omalta

alueeltaan hienoon vierashuoneeseen, kunnes kotoinen poliisi kaappaa

heidät käsiinsä ja passittaa lastenkamarin sekamelskaan. Vaikka lapset

matkaansaattavatkin epäjärjestystä siistissä huoneessa, eivät he siltä

viihdy epäjärjestyksessä. Heille on kuten aikuisillekin kauneus ja

järjestys mieleinen ja epäjärjestys tuskallinen, mutta he eivät vielä

ymmärrä luoda järjestystä, eikä välttää pahaa siivoa; heidän elämänsä

on täynnä kokeita, ja usein juuri koettaessaan saavuttaa järjestystä,

loppuvat nämä kokeet pahimpaan siivoon. Vaikka näin puhunkin heidän

puolestaan, en suinkaan ole sitä mieltä, että koko perheen tulee

alistua lasten tahdon alaiseksi. En suinkaan, sillä nämä pikku tyrannit

voivat olla kauheat -- mutta joka talossa, jossa lapsia on, tulee

vanhempien, joskin lasten tietämättä, _kaikissa teoissaan visusti ottaa

huomioon heidän parastaan_.

Tässä, kuten kaikessa taidossa, pitää vanha latinalainen motto

paikkansa "_Ars est celare artem_" [taito on kätkeä taito]. Lapset,

jotka vanhempiensa levottomista katseista ja sanoista ja koko

perhekomennosta huomaavat kuinka tärkeänä heidän kasvatustaan

pidetään, kehittyvät pianaikaan oikullisiksi, teeskenteleviksi ja

itsetietoisiksi. Tähdet eivät voi poiketa radaltaan eikä seisahtua

meidän tähtemme, se olisi lasten ajoissa opittava. Lasten tulee voida

vapaasti ja itsenäisesti liikkua ja kehittyä kotonaan häiritsemättä

kodin sopusointua; ja vanhempain valvova silmä tehköön havaintojaan

niin salaisesti kuin mahdollista.

Aurinkoisin ja ilmakkain huone valittakoon heidän suojakseen ja

sisustettakoon miellyttävästi, joskin yksinkertaisesti, sillä onhan

luonnollista, että huoneen, jossa pienoiset vuosikausia oleskelevat ja

vastaanottavat vaikutuksiaan, tulee olla kodikkaamman ja lämpimämmän

kuin vierashuoneen, jossa joku matkustaja silloin tällöin majailee

päivän tai pari. Pienet matkat kehittävät suuresti lapsukaisia --

samoin on tärkeätä valita heille hyvää seurustelua. Mutta kaikki tämä

on puuhattava lasten tietämättä, sillä vahingollista on pienokaisten

kasvaa ympäristössä, jonka koko huomio on kiinnitettynä heihin, he

kehittyvät helposti siten itsekkäiksi. Näennäinen ja tahallinen

välinpitämättömyys on hyvin terveellinen lastenkasvatuksessa, kun sen

alla piilee todellinen huolenpito.

Kasvatus on kodin korkein silmämäärä -- niin vanhempain kuin lastenkin

kasvatus, ja todellisessa kodissa, jossa huolenpito, vieraanvaraisuus

ja rakkaus vallitsee, saavuttavat mies ja vaimo sen ylevän

täydellisyyden, johon täällä maan päällä voi kohota, sillä maailma ei

voi heille enempää opettaa.

Kotikasvatus ei ole täydellinen, ellei se opeta vieraanvaraisuutta ja

ihmisrakkautta. Vieraanvaraisuus on apostolinen hyve, jota jo Pyhä

Raamattukin meille opettaa, mutta Amerikassa on se laiminlyöty. Kaikki

hienouden ja sopivaisuuden käsitykset olemme saaneet Vanhasta

Maailmasta. Emme uskalla rehellisesti olla kunnon amerikkalaisia, emme

vielä ole oppineet, että päivällisiä ja muita pitoja ei pidetä parin

kolmen palvelijan avulla, niiden tuottamatta huolta ja vaivaa, jotka

miltei näännyttävät emäntäparan ja panevat hänet pelkäämään moisia

laitoksia. Amerikassa, jossa ihmiset yleensä ovat jotenkin samalla

varallisuuden asteella, pitäisi yhteiskunnallisen elämän olla paljoa

yksinkertaisempaa kuin Vanhassa Maailmassa.

Vähävaraiset perheet kyllä käsittävätkin tämän -- elävät hiljakseen.

huomaamattomina -- mutta he eivät rohkene jakaa jokapäiväistä leipäänsä

ystävänsä tai matkustavan vieraan kanssa, kuten arabialainen telttansa

ja intialainen maissikeitostaan.

"Ei meidän käy seurusteleminen kenenkään kanssa", sanovat he. Miksikä

ei? Mikä puuha ottaa esiin kaikki paraat astiat ja taas asettaa

ne paikoilleen? Mutta elä puuhaa suotta. Anna vieraasi tulla

jokapäiväiseen kotiisi, tarjoa hänelle sija pöytäsi ääressä ja pyydä

häntä istumaan kotilieden luo, ja vaikka teekupista puuttuukin korva

tai lautasessa on halkeama, ei hän siitä välitä, häneltä pääsee

helpoituksen huokaus, ja hän ajattelee: "Kas, muillekkin tapahtuu

vahinkoja, minä en ole ainoa", ja hän tuntee vain lähestyvänsä sinua ja

kutsuu sinut omaan pöytäänsä juomaan haljenneista teekupeistaan, ja

näin lohdutatte toisianne maallisen tavaran katoavaisuudesta. Jos

sellaisissa tuttavallisissa keskusteluissa käykin ilmi, että lapsesi

eivät aina ole siistejä, että paisti toisinaan palaa pohjaan ja että

sisäkkö on kömpelö sekä unohtaa veitset ja kahvelit pöydältä, ei

vieraasi sinua siitä tuomitse. Hän tuntee, että ymmärrätte toisianne,

ja että hän vapaasti voi avata kotinsa sinulle.

_Vieraiden vastaanotto_ lisää aina kustannuksia! mutta jokapäiväinen

vieraanvaraisuus -- sija ystävälle pöytäsi ääressä -- on meno, joka ei

paljonkaan tunnu talon tilikirjoissa, mutta tuottaa sinulle vain iloa

ja huvia.

Ottakaamme esimerkki. Englannista tulee matkustaja, joka haluaa

tutustua amerikkalaisiin oloihin. Hän tahtoisi perehtyä meikäläisten

kotitapoihin ja saada selville, mikä niissä on alkuperäistä

amerikkalaista. Smilax elää jotenkin ahtaissa oloissa, hän muistelee

sitä vieraanvaraisuutta, jota tämä sama matkustaja hänelle Englannissa

osoitti -- ja levottomuudella kiintyvät hänen ajatuksensa järjestettyyn

kotiin, moitteettomaan pöytään ja siisteihin, täsmällisiin

palvelijoihin. Smilaxilla on vain kaksi palvelijaa, jotka jakavat talon

työt keskenään. Mitä on hänen tekeminen? Sanokoon hän ujostelematta ja

miehekkäästi: "Hyvä ystävä, iloitsen tulostasi. Elän vaatimattomissa

oloissa, mutta parhaan kykymme mukaan pidämme sinua hyvänä, vaimoni ja

minä. Syö päivällistä luonamme muutamain ystäviemme seurassa." Ystävä

tuleekin. Rouva Smilax ja palvelijat panevat parhaat voimansa

liikkeelle, ja niin syntyy päivällinen, yksinkertainen, mutta hyvä. Se

ei jäljittele englantilaisia eikä ranskalaisia ruokia, eikä missään

suhteessa eroa siitä juhla-ateriasta, jolla rouva Smilax vastaanottaa

matkalta palaavan isänsä tai veljensä. Näytä hänelle avomielisesti

kotisi ja puhu siitä peittelemättä hänen kanssaan, aivan niinkuin

hänkin Englannissa näytti sinulle komean kotinsa ja kallisarvoiset

kapineensa. Jos ystäväsi on suora mies, on hän sinulle kiitollinen

näistä vaatimattomista ja vilpittömistä tervetuliaisista; jos hän taas

on pintapuolinen herrasmies, ei rouva Smilaxin kannata tuhlata voimiaan

hänen makuaan tyydyttääkseen. Mies, jolla on sydän paikallaan, antaa

suurempaa arvoa kotoisalle tunnelmalle perheessäsi kuin kaikille muille

varustuksillesi. Ranskalaisia ruokalajeja saa hän tarpeekseen

ravintoloissa, hienoja viinejä ensiluokan hotelleissa; mutta huolimatta

rikkaudestaan ja mukavasta kodistaan, on hän ihminen, kuten sinäkin,

ihminen, joka kaipaa todellista, oikeata perhe-elämää, johon ei kylmän

hotellielämän leimaa ole painettu. Kenties hänen haluttaisi näyttää

sinulle vaimonsa valokuvaa tai pienen kymmenvuotiaansa pyöreällä lapsen

käsialalla kirjoitettua kirjettä, jonka hän tänään sai. Hänen silmänsä

vettyvät vain niitä ajatellessaankin.

Tässä mielentilassa tulee hän luoksesi, haluten kodinlämpöä, mutta sinä

otatkin hänet vastaan jäykässä juhlahuoneessasi, jonka sisustuksessa on

tyystin seurattu verhoilijan aistia, ja joka yksityiskohtiin asti

muistuttaa kaikkia muita kaupungin vierashuoneita. Päivällisen

tarjoovat vuokratut vahtimestarit, ja tämän aterian valmistuksiin on

rouva Smilax parka uhrannut koko viikon vaivat -- ja vielä toinenkin

viikko kuluu, ennenkuin hän selviää tästä pyörteestä. Pikku vauva on

saanut toria ja on suurella melulla karkoitettu näkyvistä, ja pikku

nelivuotias on viety tätien luo.

Vieras syö päivällisen ja pitää sen ala-arvoisena ja epäonnistuneena

jäljennöksenä. Tuttavasi luona hän kenties vielä arvosteleekin

laitoksiasi; sinä satut sen kuulemaan ja katkeroittuneena päätät olla

kutsumatta ketään muukalaista luoksesi. Mutta jos olisit avannut

hänelle sydämmesi, jakanut hänen kanssaan kotisi lämpöä ja tunnelmaa --

näyttänyt hänelle vauvaa ja antanut hänen kiikuttaa pikku

nelivuotiasta, sekä syödä kanssasi arkiaterian -- tokko hän olisi

silloin ollut vilpillinen sinua kohtaan? Eipä suinkaan. Hän luuli

saavansa nauttia kotitunnelmaa -- mutta sinä tarjosit hänelle näytelmän

-- ja näytelmä kiihoittaa aina arvostelemiseen.

Paitsi vieraanvaraisuutta on kodilla toinenkin kutsumus s. o.

ihmisrakkaus. Vanhassa Maailmassa on olemassa oiva asetus, joka koskee

kaikkien suurten taideteosten omistusoikeutta, määräten ne kaikkien

niiden yhteiseksi omaisuudeksi, jotka haluavat niistä nauttia. Hienot

palatsit avaavat määrä-aikoina ovensa yleisölle -- maalaukset ja

kuvanveistokset ovat nähtävinä, ja tätä sanon ihmisrakkaudeksi. Niinpä

niittenkin onnellisten olentojen, jotka ovat päättäneet suurimman

inhimillisen taideluoman, tulisi käyttää sitä pyhää ihmisrakkauden

käskyä noudattaen. Kuinka monta henkisesti väsynyttä, eksynyttä,

kykenemätöntä raukkaa onkaan kodinlämpö lohduttanut ja lieventänyt!

Lähetettyään poikansa kaukaisen kaupungin kiusauksiin, on äidin niin

suloista ja rauhallista kuulla pojan tavanneen jonkun hyvän, tyynen

perheen, jossa hän on _kuin kotonaan_. Kuinka monta nuorta miestä

onkaan hyvä nainen pelastanut viettelyksistä ja haaksirikoista kodin

rauhaisaan satamaan! Köyhä taiteilija, harhaileva nero, joka on eksynyt

maailmassa ja haparoi lapsen tavalla elämän kylmässä todellisuudessa --

lukuisat miehet ja naiset, joilla on huoneet mutta ei kotia -- näkevät

kaukaa synkän ja kolkon matkansa varrelta turvallisen kotilieden valon,

ja sen lieden ääressä lämmiteltyään jähmettyneitä jäseniään, jatkavat

he vaellustaan uusilla voimilla. Antakoon hän, joka on tämän kauniin ja

täydellisen työn luonut, sen runsaasti vaikuttaa ympäristöönsä. Elköön

hän sulkeko oviaan, elköön peittäkö ikkunoitaan; sillä hän ei tiedä,

eikä tule tietämään, ennenkuin tulevassa elämässä, kuinka paljon hyvää

hän vaikuttaa harjoittamalla tätä suurta ihmisrakkautta kodin piirissä.

Paljon puhutaan naisen rajoitetusta toiminta-alasta, puhutaan monesta

voimakkaasta, siteistään vapautuneesta ja suurenmoisesta naishengestä,

joka ei sovellu talouden jokapäiväisiin askareihin. Moni nainen tosin

lienee liian viisas, ylevä ja suurihenkinen pelkkään taloudenpitoon,

mutta kuka on se nainen, joka olisi liian viisas, ylevä tai

suurihenkinen kodin luomiseen? Mikä tehtävä on tätä jumalallisempi,

korkeampi tai ylevämpi? Niistä kodeista lähtee uljuutta, innostusta ja

suuria tekoja. Sellaiset äidit ja kodit kasvattavat sankareja ja

marttiiroita.

Kodin taideteos on tykkönään naisen hengen luoma. Mies on _avuliaana_

tässä työssä, mutta nainen johtaa; jos _kuningatar_ puuttuu, on

mehiläispesä aina sekaisin. Mutta kuinka suuri onkaan se nainen, joka

tämän tehtävänsä täyttää oikein! Hänen vaikutuksensa ulottuu

kaikkialle, hän tasoittelee ja järjestelee kaikkea, rauhoittaa mielet

ja eri luonteet, yhdistäen vastakkaiset ainekset lämpimän hiilloksen

luona. Järjestys kulkee hänen kantapäillään, lempeyteen kätketty ja

verhottu järjestys, eikä tämä hänen järjestyksenrakkautensa loukkaa

eikä soimaa ketään, ei sorra kenenkään oikeuksia, sillä hän tietää,

että järjestys on olemassa perhettä varten eikä päinvastoin. Ääneti

ottaa hän korjatakseen muiden laiminlyömiset ja tasoittaa tyynesti

toisten tekemän epäjärjestyksen. Kaikki hänen ympärillään hengittävät

keveästi tuntiessaan vapauden suloista tunnetta. Kuivakin oksa alkaa

hänen lämmittämänään puhjeta nuppuihin ja kukkiin. Niin hiljaisesti

liikkuu hän töissään ja toimissaan, ettei kukaan huomaa kodin

sopusoinnun hänestä lähtevänkään; mutta kun hän on poissa, voi sitä

epäjärjestystä ja sekaannusta, joka kodissa vallitsee, ja silloin vasta

näyttäytyy, kuka se hymysuin heikolla kädellään kaikkea johti.

Voikohan kukaan nainen luoda sellaista kotia ilman rakkautta? Ei.

Luottakoon hänen sielunsa Jumalaan, oikean kodin, uuden Jerusalemin

lähde on Jumalassa. Mutta sellaisen kodin luominen on tehtävä, niin

korkea ja suuri, että sen tulisi tyydyttää _jokaista_ naista.

Vielä sananen. Täydellisyyttä saavuttaaksemme on meillä _risti_

kannettavana. Ristin yli ei kukaan pääse, kiertää sitä ei kukaan voi.

Ilman vaivaa ja kieltäytymystä eivät Rafael, Michel Angelo, eikä Newton

olisi maailman kuuluja neroja. Oikeata kotia ei koskaan synny, elleivät

mies ja vaimo alusta pitäen suostu uljaasti kamppailemaan elämän

kanssa, kärsimään vaivoja ja uhrauksia. Ainoastaan täten voimme

maailmassa luoda kodin, joka on heijastus taivaasta.