II.

Koti ja talous.

Moni nainen osaa hoitaa talouttaan, mutta harva perustaa _kodin_.

Taloudenhoito tuntuu usein vaikealta, mutta sen voi helposti oppia,

sillä se on aineellista ja vaatii käytännöllistä toimintakykyä, jossa

mitta, paino ja värit ovat määrääviä vaikuttimia. Mutta kodin ylläpito

on yläpuolella kaikkea tätä, siinä tarvitaan älyä ja henkevyyttä.

Tällä kohdalla meni pähkinäpuu uunissa kahtia, palat pudota romahtivat

erilleen toisistaan, levittäen hiiliä ja tuhkaa ympärilleen. Jenny

kiiruhti avuksi harjoineen. Takkavalkealla on se paha puoli, että se on

aina hoidon tarpeessa, mutta mitäpä siitä, nämä pienet keskeytykset

eivät meitä lainkaan häiritse -- ne ovat kuin sukkelan ystävän

päähänpistoja hauskassa perhekeskuudessa.

Jenny laski maahan harjansa ja sanoi:

"Isä, sinä alat liikkua metafysiikassa."

"Koko ajatuksellinen puoli luodussa maailmassa on metafyysillistä",

huomautin, koettaen herättää hänen kunnioitustaan. "Jokaisella asialla

on kaksi puolta, subjektiivinen ja objektiivinen."

"Siinä sinä isä taas tuot esiin subjektiivisen ja objektiivisen. Minä

puolestani en koskaan tunne eroa niitten välillä."

"Nyt muistan", sanoi Jenny, "vanha lastenhoitajamme kutsui sitä

sisäpuoliseksi ja ulkopuoliseksi -- siitä minä olen päässyt niiden

perille."

"No, lapset", sanoi vaimoni, "antakaa isän lukea", ja minä luin kuten

seuraa:

Nuornamiesnä ollessani muistan, miten kerran kävin hyvän ystäväni Bill

Carberryn kanssa katselemassa hänen kotiaan, johon hän aikoi muutaman

viikon kuluttua tuoda morsiamensa. Bill oli hauska ja avosydämminen

poika, ystäväpiirimme ydin, ja meille ystäville oli hänen naimisensa

hyvin vastenmielinen, sillä pelkäsimme hänet kadottavamme. Sillä

tiesimmekö, mille kannalle hän oli asettuva meidän suhteemme kerran

purjehdittuaan avioliiton "tuntemattomaan maahan". Mutta Bill vain

nauroi epäluuloillemme.

"Tiedätkö Kristo", sanoi hän juosten iloisesti ylös rappusia ja avaten

tulevan asuntonsa oven, "miksi valitsin tämän talon? Siksi, että se on

niin kodikkaan ja lämpimän näköinen. Katsoppas vain", sanoi hän, vetäen

minut huoneeseen, -- "katsele noita suuria ikkunoita etelänpuolella,

joista aurinko loistaa koko päivän; katsoppas tuota mainiota nurkkaa

tuolla, minne nojatuolin voi asettaa; kuvaile meitä täällä, kirjat ja

paperit vapaasti ympärillämme ja Katri kulkien kuin päivänsäde suojia

lämmittämässä. Tulen oikein runolliseksi, kuten näet. Ja oletko koskaan

nähnyt parempaa ja avarampaa ruokahuonetta? Ajattele, kuinka täällä

juhlimme! Mitä ihania iltahetkiä täällä vietämmekään. Kaikki niin

avarata ja vapaata -- juuri sellaiseksi olen aina kotini haaveksinut.

Tiedätkö, Kristo, että yläkerrassa on pieni huone, ja sinä ja Tom Innis

saatte oman avaimen, niin että saatte tulla ja mennä, milloin vain

haluatte. Ja tässä on kirjasto -- siinä tulee olemaan kirjoja,

etsauksia ja puupiirroksia katosta laattiaan saakka. Tänne tulette,

milloin vain päähänne pälkähtää, ja olette aivan kuin kotonanne."

"Mutta mitä Katri ajattelee tästä kaikesta?"

"Katri on teidän paras ystävänne ja hän voi saada vieraansa viihtymään.

Oi, Katri valmistaa tästä niin pehmoisen pesän, senpä vielä näette!"

Parin päivän perästä kuletti Bill minut jälleen asuntoonsa, veti minua

pakkilaatikkojen, olkien ja paperien välitse katsomaan komeata

vierashuoneen sisustusta -- josta hän iloitsi kuin pieni lapsi uudesta

lelustaan.

"Katsoppas näitä tuolia", sanoi hän, "granaattipunaista, kukkasellista

silkkiä, sohvat ovat aivan samaa tyyliä, samoin uutimet ja matot. En

eläissäni ole näin kaunista nähnyt. Appi-isä sisustaa kotimme, ja

anoppi hyörii ketteränä kuin mehiläinen, saadakseen meidät

järjestykseen."

"Mutta Bill kulta", sanoin, "asuntosi on ruhtinaallinen. Pelkään, että

elämäsi tulee liian kalliiksi, sillä lakimiehen ura on pitkällinen,

vanha ystäväni."

"No, ymmärräthän, että kaikki olisi ollut toisenlaista, jos itse olisin

maksanut laskut; mutta kun Katrin suku kustantaa kaiken -- niin olkoon

menneeksi -- tyttö, joka menee naimisiin, tahtoo tietysti uudessa

kodissaan noudattaa sitä elintapaa, johon hän on tottunut."

Olin vaiti, mutta sisässäni tunsin masentavan aavistuksen, tunsin,

että tämä ylellisyys pian tukahduttaisi kotoisen vapauden, jota

ystäväparkani niin haaveksi.

Häät vietettiin oikealla ajallaan, ja häiden jälkeen oli nuorilla

kutsut, joihin kaikki menimme; me saimme nähdä Billin täydellisen kodin

suurenmoisesti valaistuna ja kuulimme kaikkein kadehtivan hänen

onneaan; mutta se oli miltei ainoa kerta, jolloin siellä kävimme.

Kotiutumisesta, jokapäiväisestä käynnistä ja omista avaimista ei

puhettakaan, me tunsimme olevamme heistä niin kaukana, kuin olisi nuori

pariskunta asunut Tuilleriessä.

Katri, joka aina oli ollut reipas ja vallaton tyttö, alkoi heti

kehittää emännyyslahjojaan ja osoittaa mielipiteitä, jotka niin

erisivät hänen entisyydestään, kuin vanha hiipivä kissa vallattomasta

kissanpojasta.

Katri oli itse asiassa hyvä tyttö. Hän oli hyväsydämminen, naisellinen,

ystävällinen ja avulias; mutta sen ohessa äärettömän tarkka ja niin

tunnollinen, että talouden huolet olivat hänet melkein näännyttää, ja

hänen perheessään pidettiin taloudenhoitoa korkeampana taidetta ja

tiedettä -- se oli heillä uskontona. Katrin äiti, tädit ja isoäidit

olivat kuulut mainiosta taloudenhoidostaan. Heitä olisi voinut luulla

niitten hollantilaisten jälkeläisiksi Broeckin kaupungissa, joita

Washington Irving kuvaa, ja jotka sitoivat lehmiensä häntään sinisiä

nauharuusuja ja maalailivat polttopuunsa päät valkoisiksi. Hän kertoo,

mitenkä eräs kuuluisa saarnaaja ei voinut poistaa naisväen huomiota

maallisista askareista, ennenkuin hän rupesi saarnaamaan taivaallisen

kaupungin puhtaudesta, sen muurien kirkkaasta kristallista ja katujen

kultaisista kivistä -- silloin heti kääntyi kaikkien emäntien mieli

Zioniin. Näin juhlallinen ja totinen katsantokanta on jo silloin

raskas, kun tyttörukalla ensi hoidettavanaan on vain yksinkertainen ja

halpa koti, saatikka sitten, kun hänen pitää huolehtia komeista

huonekaluista, kun kalliit kristallit painavat hänen mieltään, kun

peilit heijastavat hänen velvollisuuksiaan, ja koi ja ruoste saattavat

tunkeutua huoneisiin ja kaappeihin.

Äiti ja tädit varoittivat Katria juhlallisesti -- he varoittivat häntä

koista, torakoista, kärpäsistä ja pölystä; kaikki huonekalut verhottiin

kylmällä hollannin liinalla, joten ne muistuttivat liinoihin käärittyjä

ruumiita -- uutimien tupsutkin saivat oman pienen verhonsa -- ja

tyttörukan päähän sullottiin ohjeita ja määräyksiä kaiken tämän

komeuden hoitamisesta, kunnes se oli niin täynnä, ettei sinne paljon

muuta mahtunutkaan.

Bill rukka huomasi pian kotinsa liian täydelliseksi ja tarvitsevansa

asumista ja olemista varten toisen talon, sillä talon ja kodin välillä

on suuri eroitus. Parin vuoden perästä perustimme vaimoni ja minä

kotimme aivan toisten periaatteiden mukaan ja Bill pistäysi usein

meillä, venyttelihe mukavassa nojatuolissa kirjoituspöydän ia sohvan

välillä, huokaili ja nautti hauskasta ympäristöstämme, ihaili lämmintä

avotakkaamme, geraniumia, ruusuja ja lintuja. Mies poloinen oli oikein

hyvillään saadessaan ojentaa jalkojaan ja liikkua vapaasti, kotonaan

pelkäsi hän aina särkevänsä tai hävittävänsä jotain. "Katri on kunnon

tyttö", sanoi hän, "ja tahtoisi tehdä minun mieleni mukaan, mutta hän

ei saa seurata tahtoaan. He antavat hänelle niin paljon neuvoja ja

sälyttävät hänen päällensä niin raskaan taakan, että tyttö rukka on

nääntyä, hän onkin jo ihan laihtunut ja sairaan näköinen. Sitten asuu

Saara täti meillä ja vahtii koko taloa kuin poliisi; on siinä

ihmisparka ihan helisemässä. Huoneet ovat kyllä komeat, mutta niin

jylhät ja kolkot! -- ei auringonsädettä eikä valoa nimeksikään, vieraan

tullessa kohotetaan hiemasen rullakartiinia. He pelkäävät niin

sanomattomasti kärpäsiä, ja kaikki peilit ja taulunpuitteet ovat harson

peitossa maaliskuusta joulukuuhun. Kyllä meidän huoneissamme ei ole

paikkaa, mihin kärpänen iskisi!"

"Mutta," sanoin, "laittakaa itsellenne arkihuone, jossa saatte olla

mielin määrin vapaudessanne."

"Siitä ei tule mitään. Katri ja Saara täti ovat asettuneet

makuuhuoneeseemme ja siellä majailevat he kaiken päivää, kunnes joku

vieras tulee. Silloin Katri pukeutuu ja tulee alas. Saara täti väittää

sen olevan ainoan keinon järjestyksen ylläpidoksi, silloin voivat

rullakartiinit olla alhaalla, ja kaikki pysyy paikoillaan; siellä

kertoo hän tyttörukalle kaikenmoisia jonninjoutavia juttuja mummoista

ja tädeistä, joilla oli sellainen järjestys talossaan, että he

pilkkosten pimeässä olisivat löytäneet kaikki tavaransa ilman

tulenvaloa. Ja sen voisivat he meilläkin tehdä. Voisi luulla, että

olemme aikeessa lähteä Englantiin ja että koko talo on lukossa matkaa

varten -- ei näy kirjaa, ei paperia, eikä hansikasta, ei mitään jälkeä

ihmisolennosta. Piano on suljettu, kirjakaappi lukossa, piirrokset

piilossa -- kaikki, kaikki sileätä, kiintonaista, lukittua.

"Jos menen jonkun ystäväni kanssa kirjastoon, löyhkää siellä ensinnäkin

ihan kellarilta, sitten saan suurella vaivalla kiskoa ikkunat auki,

avata ja riuhtoa puolentunnin aikaa, ennenkuin löydän mitään, ja koko

ajan tiedän Saara tädin vahtivan oven takana valmiina järjestämään ja

sulkemaan kaikki jälkeeni. Kaikki halu seurusteluun ja kanssakäymiseen

sammuu sellaisissa oloissa. Entäs suuri, valoisa ruokahuoneemme suurine

ikkunoineen -- luuletko että saamme siitä iloita, -- ei, Saraa täti

ajaa meidät sieltä jo huhtikuun alussa, sillä kärpäset tahraisivat

seinämaalaukset ja porsliinit, ja niin saamme aterioida pienessä

pimeässä putkassa, jonka ikkunat ovat takapihalle päin, ja Saara täti

on siitä kovin innoissaan, hän sanoo Katrin pääsevän niin paljon

vähemmällä, että minun jo senkin tähden pitäisi suostua syömään

putkassa vaikka koko elinaikani. Siitä näet, Kristo, että tilani on

perin tukala, ja koko Katrin suku on siinä vahvassa luulossa, että mies

on tuhmin ja kauhein olento koko luomakunnassa; ja jos hän jotain saa

päähänsä, pitää sitä vastustaa minkä jaksaa. Kuulisit Saara tädin

tuomion meistä: me olemme kaikki härkiä porsliinipuodissa, valmiit

puskemaan, riistämään ja raastamaan kaikkia ja hävittäisimme koko

komeuden, ellei meitä kytkettäisi ulkohuoneeseen. Hän väsyttää tuiki

Katriparkaa, ja hänen lopetettuaan alkaa äiti. Joskus tuodessani oman

mielipiteeni esiin, purskahtaa Katri itkuun ja sanoo, ettei hän tiedä

mitä tehdä. Ketään ystävistäni en voi kutsua päivälliselle, sillä eihän

heitä sovi viedä pimeään putkaan. -- Oi! ei koskaan! Saara täti, anoppi

ja koko suku pitäisivät perheen kunnian ikuisesti häväistynä. Emme voi

kutsua heitä, ellemme avaa ruokahuonetta, käytä parasta porsliiniamme

ja tuota hopeatamme kotia pankista, ja jos niin teemme, valvoo Saara

täti yönsä koko viikon ajan ennen, valmistuksia tehden, ja jälestä

valvoisi hän toisen viikon saadakseen kaikki järjestykseen. 'Mutta',

selittäisi hän minulle, 'saattaa niin paljon vaivaa Katrille hänen

nykyisessä tilassaan, on kerrassaan inhottavaa.' Jos taas kutsun

tovereitani ravintolaan päivälliselle, itkee Katri, ja hänen äitinsä

sanoo, ettei naineen miehen sovi syödä julkisissa paikoissa; mutta,

hitto vieköön, pitäähän minulla jossain olla vapautta."

Vaimoni viihdytteli hänen kiihoittuneita hermojaan ja sanoi meidän

mukavan nojatuolimme aina häntä odottavan uunin ääressä. "Ja te

tiedätte", jatkoi hän, "huonekalumme ovat niin yksinkertaiset, ettei

meidän koskaan tarvitse niitä varjella; ja mattomme niin halvat, että

aurinko mielellään saa niille paistaa, ja niin elämme päivänsäteitten

ja kukkien keskessä."

"Niinpä niinkin", sanoi Bill katkerasti. "Mutta haalistuneet matot ovat

Saara tädin kauhu. Hän luulee, että ensimmäinen pykälä taloudenhoidossa

on auringon karkoittaminen. Mikä hupakko olinkaan, iloitessani

aurinkoisista ikkunoistamme! Miesparka, nämä ikkunat ovat

kolminkertaisesti teljetyt kaikilta päivän säteiltä. Ulkoapäin

markiisit, sisälläpäin ensin tiiviit luukut ja sitten raskaat, paksut,

vuoratut damastiuutimet, jotka ulettuvat syvissä poimuissa laattiaan

asti. Mitä varten on minulla tauluja? Ne riippuvat kyllä huoneessa,

mutta mikä häly ja touhu, ennenkuin saan niihin hiukankin valoa."

"Mutta illalla tulen valossa, silloin kai huoneesi ovat kirkkaat ja

valoisat."

"Illalla! Luuletko vaimoni viihtyvän siellä illalla. Hänellä on

sanainsa mukaan niin paljon ompelemista, että heidän täytyy Saara tädin

kanssa pysyytyä makuuhuoneessa, sillä eihän vierashuoneessa voi

työskennellä. Senhän arvannet. Ei mitään työnnäköistäkään saa sinne

kulettaa. Ajattele jos langanpätkiä sattuisi putoamaan matolle! Silloin

saisi Saara täti seuraavana aamuna murtaa ikkunavarustukset ja ryömiä

pitkin laattioita niitä etsimässä. Ei, illalla kaasu on puoliliekillä,

ja jos kierrän sen korkeammalle ja tuon ilmoille sanomalehteni tai otan

hyllyltä jonkun kirjan, tunnen laattian läpi missä kiihoitustilassa

Saara tädin hermot ovat. Hänen päänsä näkyy ovella kello kahdeksan,

neljänneksen yli, puoli yhdeksän, kello yhdeksän ja kymmenen,

katselemassa, joko olen lopettanut, saadakseen kaikki järjestykseen

tämän suuren rauhanrikkojan jälkeen. Ei kenenkään päähän pälkähtäisi

tulla meille iltaa viettämään. Naimisemme ensi aikoina tuttavamme kyllä

pistäysivät luonamme, mutta kotimme jylhyys heidät pian vieroitti.

Kaikki ovat huvenneet, ja Saara täti on siitä ikuisesti kiitollinen,

sillä nyt saavat huoneet olla rauhassa. 'En ymmärrä', on hänellä tapana

sanoa, 'mitenkä rouva Crowfield voi elää sellaisessa pyörteessä,

aamusta iltaan siellä juoksee ihmisiä. Katri ei kestäisi mokomata

elämää; mutta kaikki ihmiset eivät ole yhtä huolellisia. Katri on

kasvanut perheessä, jossa huolellinen taloudenhoito on naisen kunnia.'"

Vaimoni huulilla liikkui hymy, tuo tyven, lempeä ja leikillinen hymy,

joka oli valaissut hänen ympäristöään niin monen monituista vuotta.

Bill jatkoi katkerasti:

"Enhän voi -- kuten mielisin, -- heittää hiiteen kaikki nämä naiset

taloudenhoitoineen, silloin Katri itkisi viikkokauden ja joutuisi

epätoivon partaalle. Eihän se ole tyttöraukan syy; joskus koetan

puheillani saada hänet järkiinsä, mutta puhuppas nyt koko suvun kanssa

-- olen ihan varma, että hänen terveytensä pilaantuu -- he uuvuttavat

hänet tuiki. Katri, joka oli piirimme sielu! Ja nyt nääntyy hän

kotoisiin huoliinsa. Hän käy alituisessa tuskassa aamusta iltaan, talo

on niin täynnänsä kaikenlaista tavaraa, että aina saattaa joku vahinko

tapahtua ja palvelijamme ovat niin perin kömpelöitä. Istuessamme

yhdessä kuulen vain valitusvirsiä kyökkitytöistä. He vaihtuvat

alinomaan, särkevät ja hävittävät niin paljon, ettemme enää uskalla

käyttää tavaroitamme. Siinä ei vielä mitään, että syömme pimeässä

putkassa, mutta syömme rikkinäisistä lautasista ja laseista ja juomme

teetä korvattomista kupeista, jotka töintuskin ovat säilyneet tästä

hävityksen kauhistuksesta. Ilolla suostuisinkin näin vaatimattomasti

elämään, ellen tietäisi parempaa löytyvän, enkä ymmärrä, miksei

meidänkin pöytämme voisi näyttää herraspöydältä, mutta Saara täti

sanoo, että se maksaisi tuhansia, ja että on yhdentekevä, miten

eletään, kun ei sitä kumminkaan kukaan muu näe. Hänestä, näet, ei löydy

mitään välimuotoa hienon porsliinin ja särkyneitten astiain välillä.

Mitenkähän kaiken tämän käy. kun saamme lapsia? Toivon lasten

pehmittävän vanhukset ja saattavan kodin lämpimämmäksi."

Lapsia karttuikin vuosien kuluessa. Ensin syntyi Tom, harteva, vilkas,

palleroinen Tom, oikea isän kuva; sitten Kaarle, Jim, Lovisa, Katri ja

Frank -- kaikki hyviä, iloisia ja rakastettavia lapsia. Mutta koko

heidän lapsuutensa oli alituinen taistelu huonekalujen kanssa, jossa

taistelussa huonekalut aina pääsivät voitolle. Kotityrannit valitsivat

tietysti ikävimmän ja kolkoimman huoneen, mitä talossa oli,

lastenkamariksi ja sulloivat sen täyteen vanhaa pahanpäiväistä

huutokaupparomua, ja sinne sitten kasvava polvi teljettiin.

Itsekukin tietää kuinka paljon kurinpitoa, ohjeita ja neuvoja

lastenkasvatus vaatii, ennenkuin lapsista tulee vilpittömiä, suoria,

jalomielisiä ja uskonnollisia ihmisiä. Se vaatii enemmän ohjeita, kuin

mitä vanhemmat jaksavat antaa ja lapset voivat sulattaa. Tähän

kasvatustyöhön he eivät voi uhrata kaikkia voimiaan, siis on tarkasti

määrättävä mihin suuntaan se on johdettava.

Saara tädin ja hänen hengenheimolaistensa mukaan lasten huomio on

etupäässä kiinnitettävä huonekaluihin ja niiden säilyttämiseen, ja

Billin lapset saivat siis kasvatuksen, joka oli yhtäpitävä näitten

periaatteitten kanssa. Se kasvatus oli pääasiassa seuraava: Pahat

lapset juoksentelevat paraatiportaissa, istuvat hienolla sohvalla,

koskettelevat kirjoja kirjastossa, ottavat kaapista hyviä kuppeja ja

laseja.

Ja miksi halusivat he sentään tehdä tätä kaikkea? Jos vain paratiisissa

olisi yksikin kielletty omena, eivätkö nuoret Adamimme ja Evamme

antaisi alttiiksi ruumistaan ja sieluaan, saadakseen sitä maistaa?

Pikku Tom oli urhea ja yritteleväinen, kuin itse Kolumbus ja käytti

kekseliäisyyttään kaikenmoisiin löytöretkiin luvattomilla alueilla. Hän

anasti Saara tädin avaimet, aukasi laatikot ja kaapit, katseli, koski

ja maisteli kaikkia ylvästellen synneistään.

"Tiedätkö Tom", sanoi lastenhoitaja hänelle kerran, "kun olet noin paha

ja vallaton, kiusotat äitiraukkaasi? Hän on sairas, ja kuolee varmaan,

ellet ole kiltti."

"Kuoleeko hän?" sanoi Tom miettivänä.

"Niin saattaa käydä."

"Silloin", sanoi Tom, kääntyen kantapäillään, -- "silloin saan

juoksennella paraatiportaissa."

Niinpian kuin tämä rasavilli oli kouluijässä, lähetettiin hän

täysihoitoon erääseen poikakouluun, ja kaikenmoiset esteet ehkäisivät

sittemmin hänen kotiintuloaan. Keväällä hän ei voinut tulla

suursiivoamisen tähden, ja syksyllä oli myös suursiivoaminen estämässä;

ja niin poikarukka vietti lupa-aikansakin koulussa, ellei joku kunnon

toveri, jolle onnetar oli antanut oikean kodin, säälistä kutsunut häntä

luokseen. Hänen äitinsä tiesi hänen tovereistaan, elämästään ja

ajatusmaailmastaan yhtä vähän, kuin olisi hän lähettänyt poikansa

Kiinaan, Saara täti nautti siitä rauhasta, joka nyt vallitsi kotona

pojan poistuttua, ja sanoi vain odottavansa sitä aikaa, jolloin Kaarle

ja Jimkin tulisivat siihen ikään, että heistäkin pääsisi; Kaarle ja Jim

taas, karkoitettuina äidin ja isän läheisyydestä, ja inhoten pimeätä

ja yksinäistä leikkihuonettaan, vetelehtivät pitkin katuja,

rautatieasemalla ja laivasilloilla. Jos ei koti sulje helmaansa

poikiaan, voivat vanhemmat olla varmat, että he hakevat muita

turvapaikkoja, jotka useimmiten ovat vahingollisia. Kyllä muualla on

lämpimiä, iloisia, hauskoja ja hilpeitä paikkoja turvana niille

pojille, jotka eivät kotona saa oleskella äidin hienoissa huoneissa.

Pahoja ihmisiä löytyy yllinkyllin kuiskuttelemassa heidän korviinsa

juttuja, jotka eivät ole aiotut äidin kuultaviksi, ja naureskelemassa

heille heidän kohottaessaan heikot äänensä häpeällisiä ja syntisiä

lauluja renkuttamaan.

Katriparka, joka tyttönä oli niin reipas, iloinen ja elokas, oli

keski-ikäisenä näivettynyt ja kuivunut teräväksi, luisevaksi naiseksi

-- joka murehti paljon, mutta unohti, että yksi on tärkein. Yksi

pojista karkasi merille, enkä luule, että he sittemmin ovat hänestä

mitään kuulleet. Tom esikoinen vietti ensin hurjaa elämää sekä koulussa

että yliopistossa, ja palatessaan kotia hän melkein mursi äitinsä

sydämmen julkealla ja vaativalla käytöksellään. Äiti, joka ei ymmärrä

vallata lapsensa sydäntä sen pienenä ollessa, saa usein sen kalliisti

maksaa. Jos hän lapsiaan laiminlyö heidän pieninä ja avuttomina

ollessaan, kostavat he tämän välinpitämättömyyden, tultuaan suuriksi ja

voimakkaiksi. Tom saattoi kaikki ympärillään epäjärjestykseen, loikoili

sohvilla, sylkäsi pitkin mattoja, viskeli kirjoja ja piirroksia sinne

tänne ja pani kaikki vanhat perhemuistot ylösalaisin. Kaikkea tätä ei

hän koskaan olisi tehnyt, ellei hänen lapsuutensa olisi ollut pelkkää

kieltäytymistä ja kurissapitoa. Hän oikein vihasi järjestystä,

hienoutta ja aistia -- ja oli oikea poroporvari.

Bill ystäväni taas oli iloisesta, hauskasta velikullasta muuttunut

äreäksi ja juroksi jöröpääksi. Kerrassaan oivallinen on Benjamin

Franklinin sananparsi: "Silkki ja sametti sammuttavat tulen takassa."

Silkki ja sametti -- ylellisyys kodissa -- sammuttaa usein muutakin

kuin tulen takassa, se sammuttaa pyhemmänkin liekin, kotoisen rakkauden

tulen. Miehen ja lasten suurin onnettomuus on _kodittomuus_; monella

miehellä on komea talo, mutta ei mitään _kotia_."

"Isä", sanoi Jenny, "sinun pitää kirjottaa meille kodinhoidosta."

"Lapsi", sanoin, "ajattele äitiäsi ja mitenkä hän on sinut

kasvattanut."

Onnellisena aviomiehenä tahdon saattaa selväksi vaimoni järjestelmän ja

ensi kirjoitukseni on:

Mikä on koti ja sen hoito.