I.

Maton tuhotyöt.

1.

"Voi, kultaseni, kuinka se on halpaa!"

Näihin sanoihin puhkesi vaimoni, istuessaan brysselimattokääröllä,

herrain Ketshem & C:on myymälässä. "Kuinka se on halpaa!"

Milton [englantilainen runoilija] sanoo, että maineen himo on viimeinen

synti, johon ylevä sielu lankee. Minäpä luulen hänen siinä erehtyneen.

Pelkäänpä melkein, että viimeinen synti on huokean tavaran himo. Käsitä

minut oikein. En tarkoita sellaista turhaa, prameilevaa korua, joka

jäljittelee hyvää ja arvokasta tavaraa. Ei, sellainen ei voi järkeviä

ihmisiä viehättää, vaan tarkoitan noita onnen sattumia, jotka tarjoavat

meille polkuhinnasta hyvän ja arvokkaan kapineen -- kuka kuolevainen

voi sellaista vastaan sotia?

Brown ystävälläni on oikea Murillo [kuuluisa espanjalainen maalari,

jonka taulusta tässä on puhe], joka on hänen sydämmensä riemu ja

silmiensä valo, mutta sitä näyttäessään kertoo hän taulun suurimpana

ansiona -- miten hän osti sen polkuhinnasta Etelä-Amerikassa, jossa se

riippui eräässä konttoorihuoneessa savuttuneena ja piilossa, miten

hän sai sen välitteenä eräässä kaupanteossa, ja kuinka hän sen

puhdistettuaan huomasikin sen oikeaksi Murilloksi. Ja sitten ottaa hän

sikarin hampaistaan ja näyttää sinulle kaikki pikkuseikat taulussa; hän

asettaa uutimet niin, että valo olisi hyvä ja tasainen; hän kulettaa

sinua edestakaisin huoneessa, ja koko ajan on sinun myönnettävä, että

taulun halpa hinta, kymmenen dollaria, suuresti enentää sen viehätystä.

Brownilla on tauluja, joista hän on maksanut tuhansia, ja jotka ovatkin

sen arvoisia, mutta tämä eksynyt karitsa, jonka hän sai miltei

ilmaiseksi, tuottaa hänelle salaisen arvon hänen omissa silmissään,

arvon, joka vastaa taulun oikeata hintaa.

Entäs rouva Croesus eilisillan kutsujaisissa, mitenkä hän vaimolleni

lateli kallisarvoisten pitsiensä uskomattoman halpaa hintaa. -- "Sain

ne melkein ilmaiseksi, kultaseni!" -- Ja hänelle vastasi ihailevain

kuulijain moniääninen kaiku: "Onko moista _kuultu_? Minä en ainakaan

eläessäni ole sellaista kuullut", ja rouva Croesus pöyhistelihe

kuin olisi hän kruunattu maailman kaikilla hyveillä, ja hänen

atlassikenkänsä tuskin koskettivat maton kukkasellista pintaa. Olenpa

itsekin hyvin ylpeä, omistaessani kappaleen "Kadotetun paratiisin"

[Miltonin teos] ensimmäistä painosta, jonka ostin yhdellä shillingillä

eräästä kirjakojusta Lontoossa, ja vakuutan usein, etten luopuisi siitä

sadastakaan dollarista. En ole siis minäkään tavallisia kuolevaisia

parempi.

Mutta vaimoni istuu yhä mattokääröllään, katsoen minua silmiin

suostumusta anoen, ja Maria ja Jenny kuiskaavat alituisesti korvaani:

"Kuinka kaunis! Kuinka aistikas! Aivan kuin rouva Teedleumin!"

"Ja hän maksoi kaksi dollaria seitsemänkymmentäviisi omastaan, jota

vastoin tämä --"

Vaimoni pani kätensä suunsa eteen ja kuiskasi tuon uskomattoman summan

pyhällä pelvolla, jota naiset aina tällaisina jännittävinä hetkinä

tuntevat. Herra Ketshem, joka seisoi siinä rakastettava hymy

huulillaan, lausui toivomuksenaan, ettei vaimoni kertoisi muille maton

hintaa, sillä se oli todellakin niin alhainen, että muut ostajat

voisivat siitä närkästyä; mutta tämä oli viimeinen tätä mallia, ja hän

möisi mielellään loppuun vanhan varastonsa. Sitäpaitsi olimme aina

tehneet siellä kauppaa, ja hän piti suuressa arvossa appeani, joka aina

oli ollut asioissa heidän kanssaan, ja kun nyt ilmestyi tilaisuus

osoittaa myötätuntoisuutta vanhoja ostajia kohtaan, hän tietysti --

herra Ketshem kumarsi miellyttävänä mittapuun ylitse vaimolleni, ja

minä suostuin.

Niin, suostuin; mutta aina kun jälestäpäin tätä hetkeä muistelen, olin

minä mielestäni kuin Adam, ottaessaan Evalta omenan, ja vaimoni

mattokääröllä muistuttaa klassillista Pandoraa aukaisemassa onnetonta

lipastaan.

Niin, toden totta, siitä asti kun olin myöntävästi vastannut herra

Ketshemin huomautuksiin ja sanonut vaimolleni ystävällisesti, joskin

arvokkaasti: "No niin, ystäväni, koska se on sinulle mieleen,

lienee parasta, että sen otat", -- tuntui sielussani raskas paino,

pahaa-aavistava tunne, jota ei tyttöjeni hyväilyt eikä vaimoni enemmän

hillitty mielihyvä kyennyt poistamaan. Ennustin surua ja kärsimyksiä,

ja kaikki ennustukseni kävivät toteen.

Luokaamme pieni katsaus siihen kotiin, johon matto ostettiin, jotta

lukijani oikein ymmärtäisi mitä tapahtui.

Vaimoni ja minä olimme kauan eläneet yhdessä, kotimme oli appeni meille

varustanut niinä hyvinä vanhoina aikoina, jolloin huonekalut

valmistettiin niin, että ne kestivät polvesta polveen. Kaikki oli

vahvaa ja mukavaa -- raskasta mahonkia, joka ei kaivannut uudenaikaista

vernissaa, yksinkertaista, vankkaa työtä, joka oli riippumaton muodin

oikuista. Taloutemme oli kalliolle perustettu, eikä hiedalle

juoksevalle. Ja niin asetuimme uuteen kotiimme sillä vakaumuksella,

että koti on asuttavaksi aijottu ja huonekalut käytettäviksi. Järkevä,

kunnon vaimoni oli samaa mieltä kuin minäkin -- hänestä, kuten

minustakin, koti oli meitä varten eikä vieraita varten, -- meillä ei

ollut mitään juhlahuoneita, joita käytettiin pari kertaa vuodessa,

asuessamme itse nurkissa ja sopukoissa -- ei mitään hienoa salia, jonne

pääsö oli kielletty, -- ei mitään pöytähopeaa pankinholveissa suuria

juhlia varten säilytettävänä, syödessämme itse halvoista

fajanssiastioista.

"Hankkikaamme kaikki yksinkertaista, hyvää ja kestävää", sanoin silloin

vaimolleni, tarjotkaamme ystävillemme mitä meillä itselläkin on, ei

parempaa eikä huonompaa; -- ja vaimoni hymyili minulle hyväksyväisesti.

Hymyili! Se oli enemmän kuin hymyä! Vaimoni muistuttaa noita kuperia

peilejä, joita joskus olen nähnyt. Kaikki ajatukset, jotka lausun julki

selvästi ja yksinkertaisesti, heijastuvat uudestaan hänestä tuhansissa

pienissä väreissä; hän muodostaa kömpelöt käsitteeni niin häikäisevän

hyviksi, että tuskin enää tunnen niitä omikseni. Sydämmeni lämpenee,

ajatellessani kuinka hauskalta kotimme tuntui jo hänen ensi kerran

sinne astuessaan. Suuri, laaja ja ilmakas huoneemme kaari-ikkunoineen

oli nyt niin lämmin ja valoisa, oikea auringon mielipaikka. Siellä ei

tuntunut sitä koleaa ja vieroittavaa uutuutta, joka tympäisee miehen

tovereita ja panee heidät ajattelemaan: "ei, Crowfieldille ei ole

menemistä arkivaatteissa, he voisivat loukkaantua." Ei, meidän

vierashuoneemme ei tehnyt sellaista vaikutusta; se kertoi siellä asuvan

iloista, luontevaa ja vieraanvaraista väkeä. Niin, vaikkapa Tuomas

Brown olisi tullut metsästyslaukkuineen ja koirineen, ei miehen eikä

koiran olisi tarvinnut tässä huoneessa arastella, sillä jokainen tunsi,

että täällä sitä ollaan kuin kotona.

Toisella puolella uunia oli kirjahyllyni ja kirjoituspöytäni sekavine

papereineen, toisella puolella vaimoni suuri, tilava sohva ja kodikas

työpöytä; siinä istuin ja kirjoitin artikkeleita aikakauskirjaani, ja

siinä hän käänteli, ratkoi ja paikkaili vaatteitaan, siinä oli

virkkaus, kudin ja koruompelu parsimakorin vieressä, sisarellisessa

sovussa kirjakauden viimeisen kirjan kanssa, jota vaimoni selaili,

levätessään päivällisen jälkeen sohvallaan. Kaari-ikkunalla visersivät

kanaarilintuset ja kukki alati raittiita kasveja, taulujen ympärillä

seinällä kiemurteli muratti. Mutta suloisin kaikista oli kumminkin

kodin alttari, leimuava liesi, jonka rattoisa räiske tekee majamme niin

lämpimän kodikkaaksi. Minä yhdyn täydellisesti erääseen amerikkalaiseen

kirjailijaan, joka pitää avonaista takkaa isänmaanrakkauden alttarina.

Olisivatko vallankumoukselliset esi-isämme verissään ja avojaloin

kahlanneet lumessa hiili- ja koksikamiineja puolustaakseen? Enpä luule.

Se oli muisto avonaisesta takasta, kuivine, pilkkomattomine puineen,

räiskyvine liekkineen, leimuavine tulikielineen, joka talven kinosten

läpi valoi heihin rohkeutta ja lämmitti heidän sydäntään tuhansilla

suloisilla muistoilla.

Ystävämme nauttivat istuessaan leimuavan takkamme ääressä -- itsellään

heillä ei ollut varaa, sanoivat he, sellaiseen ylellisyyteen, puut kun

olivat niin kamalan kalliita. Mutta varaa heillä kyllä oli perhearvon

ylläpitämiseksi sisustaa komeita vierashuoneita, joissa istuivat vain

kutsujaisissa, ja joissa tietysti avonainen takkavalkea ei ollut

paikallaan.

Kun lapsia alkoi ilmestyä kotiimme, järjesti vaimoni oivallisena

emäntänä heidän kamarinsa parhaimman mukaan: hän antoi heille

lämpöisen, valoisan ja ilmakkaan huoneen, jossa oli kaikkia mitä

nouseva polvi tarvitsee huvikseen ja hyödykseen, mutta kumma oli,

kuinka siitä huolimatta pikku jalat vastustamattomasti tassuttivat

vierashuoneeseemme.

"Voi, kultaseni, miksi kuletat palikkasi tänne yläkertaan?"

"Mamman lookke, mamman lookke", vastasi pienokainen huuli lerpallaan,

eikä muuta puolustusta tarvittu.

Sitäpaitsi oli tämä pikku väki saanut päähänsä, että heidän aarteensa

olivat paremmassa tallessa äidin sohvassa ja isän kirjoituspöydän alla

kuin salaisemmissakaan piilopaikoissa heidän omalla alueellaan. Minun

kirjoituspöytäni oli laivaveistämönä Artturin uudelle laivalle, tallina

Tommin kirjavalle hevoselle ja vaunuliiterinä Kaarlon uusille

ajopeleille, kokonaisen paperinukkearmeijan majaillessa äidin sohvan

nurkassa.

Vähitellen seurasi pienokaisia lauma kotieläimiä leimuavan takan

ääreen. Pojilla oli komea newfoundlandilainen koira, jota juhlallisesti

olimme kieltäneet tulemasta vierashuoneseen; mutta kuinka olikaan,

Artturin ja Tommin rukoukset ja Roverin säälittävä alakuloisuus, sen

katsellessa ikkunaruutujen läpi kylmältä, pimeältä verannalta lämpimään

huoneeseen, saivat sydämmemme sulamaan, ja Rover hankki itselleen

pysyväisen paikan leimuavan lieden ääressä, jossa se senjälkeen aina

sijaitsi perheen ollessa koossa. Sitten tuli vuorostaan tyttöjen pieni

ruskea rottakoira ja villainen puudeli, joka lekotti vaimoni

sohvankulmassa; jokaista eläintä puolusti joku lapsen ääni, ja pikku

sydämmet olivat pakahtua, jos niitä vähänkin ahdistettiin. Vaimoni ja

minä saimme alistua kohtaloomme ja elää tässä eläintarhassa, varsinkin

kun itse asiassa salaisesti olimme hyvin kiintyneet näihin

nelijalkaisiin lapsiin. Näin me siis kasvoimme ja vaurastuimme yhdessä,

-- lapset, koirat, linnut, kukat ja kaikki tyyni; ja vaikka vaimoni

usein emännyyden innossa, johon parhaimmatkin naiset joskus lankeavat,

vakuutti, että me näissä oloissa emme koskaan voi vieraita

vastaanottaa, lohdutin häntä aina kääntämällä hänen huomionsa siihen

vierasvirtaan, joka tulvaili vierashuoneeseemme, ja josta päättäen

ihmiset kovin mielellään kävivät luonamme. Tuttavamme tuntuivat

viihtyvän hyvin siellä; siellä oli hauskaa ja kodikasta, vapaata ja

lämmintä, ja keskustelu sujui hyvästi. Lasten kasvaessa oli meillä

kotona aina jotain hauskaa tekeillä. Artturi ja Tommi kulettivat meille

koulutovereitaan, jotka heti niin kotiutuivat, että pidimme heitä

perheeseen kuuluvina. Tytöillä ei ollut mitään omaa vierashuonetta,

missä vastaanottaa nuoria miestuttaviaan, vaan kaikki suosion -- ja

lemmenosoitukset tapahtuivat laajassa huoneessamme, joka sohvineen,

nojatuolineen ja kodikkaine pikku soppineen oli kodin lämpimänä

keskustana; ja tällä vapaalla ja luontevalla seurustelutavalla on ollut

mainiot seuraukset, sillä tätä kirjoittaessani, ovat jo kaksi

tyttäristäni naimisissa, kolmannen leikitellessä kissaa ja hiirtä hyvin

ihailevaisen, tuttavapiiriimme kuuluvan nuorukaisen kanssa.

Niin lujat kuin huonekalumme olivatkin, alkoi niissä jo näkyä ajan

merkkejä, muistuttaen, että kaikki maallinen on katoavaista. Omasta

puolestani täytyy minun sanoa, ettei minua sellaiset pikku viat

lainkaan häiritse. Laajassa, hauskassa ja vieraanvaraisessa huoneessa,

jossa kaikki esineet vähitellen ja huomaamatta ovat yhdessä vanhenneet,

on rauhallinen ja sopusointuinen leima, joka minua suuresti miellyttää.

Mitäpä siitä, jos suuri, mukava nojatuoli, jossa niin monta ystävää on

istua lekottanut, vähän ravistuukin liitoksissaan? Tai jos pienoinen

reikä ilmestyy mukavan sohvamme hauskassa päällisessä. Suvaitsenhan

hyväntahtoisesti onnellisen elämämme todistajain, vanhain

palvelijaimmekin puutteita. Sillä nämä puutteet ovat vain merkkejä,

joita onnen luode ja vuoksi ovat murtaneet kotirantamme kallioon. Yhtä

vastahakoisesti annan parannella vanhaa, kulunutta huonekalustoa, kuin

antaisin uudenaikaisen töhrijän uudistaa vanhaa, hienoa maalausta.

Näin me miehet -- mutta naiset eivät aina ole samaa mieltä.

Oivallisimmissakin naisissa asuu ilkeä hävityksen haltija, joka usein

puhkee esiin aivan odottamatta. Niinpä olivat Maria ja Jenny, jotka

yhdessä olivat valikoineet sisustuksen Marian uuteen kotiin, usein

moittineet vanhoja huonekalujamme, vertaillen niitä uudenaikaiseen

tyyliin, joka nykyisissä kodeissa vallitsee.

"Oikein hävettää meidän kotimme", kuulin kerran toisen heistä

selittävän äidilleen, "entäs tämä vanha mattoriepu!"

Minua tämä puhe loukkasi. Tiesin kyllä, että nukkainen vaate, joka

peitti laattian keskustan, oli ostettu ja naulittu siihen --

juhlallisen perhekokouksen jälkeen -- peittämään liian näkyviä

parsimia, joita onnellisten vuosien kuluessa oli karttunut vahvaan,

vanhaan, kodikkaaseen ystäväämme, kolmivartiseen mattoon, joka oli

kudottu silloin kun kolmivartiset vielä olivat muodissa.

Oli iloinen ja eloisa se päivä, kun brysselimatto viimein, tuuliaispään

jälkeen, jota naiset nimittävät suursiivoamiseksi -- tuotiin sisään ja

naulittiin laattialle. Ihastuksen hyminä kulki suusta suuhun. Vanhat

ystävämme tulivat sitä ihmettelemään, ja kaikki oli paikallaan, mutta

sisässäni vaan asui selvä ja epämääräinen aavistus tulevista

onnettomuuksista.

"Meidän pitää hankkia rullakartiinit", sanoi Maria, nuoruuden

avomielisyydellä, "matto pilaantuu tällaisessa auringonpaisteessa".

"Ja tämä siivoton, pikkuinen kanaarilintunen pitää muuttaa kyökkiin",

sanoi Jenny; "se laittaa sellaista siivoa ja levittää siemeniään

yltympäri, ja kylpiessään loiskuttaa se vettä matolle. Ja, tiedätkö,

äiti, ei minusta sovi pitää kasvia tässä huoneessa. Niistä vuotaa aina

vettä matolle, putoaa kukkia ja kuivia lehtiä, ja vahingosta saattaa

ruukku särkyä tuhansiksi kappaleiksi. Ei silloin hätää, kun vanha matto

vielä oli olemassa, mutta tätä täytyy varoa".

Äiti puolusti kukkiaan, -- monivuotisia sydänkäpyjään --, mutta rupesi

epäröimään ja keskustelemaan niistä tavalla, joka aiheutti uusiin

hyökkäyksiin.

Tunnustan että vapisin, sillä hurjista hurjimpia ovat naiset, jotka

ovat saaneet päähänsä uudistaa ja siivota kotia. Pyhä tuli,

jumalallinen vimma palaa heidän rinnassaan, he ovat kuin Pythiat, ja

jokainen tuoli, jolla he istuvat, muuttuu paikalla loihtivaksi

kolmijalaksi. Siksipä me miehet niin pelkäämmekin niitä tuhoatuottavia

kevät- ja syksymyrskyjä, joita kutsutaan suursiivoamiseksi. Ken tietää

minne nämä raivottaret karkoittavat ystävälliset kotihaltijamme, mitkä

synneistämme tulevat päivänvaloon, ja mitkä vapaudet ja myönnytykset,

jotka vaimomme tavallisena kuolevaisena ollessaan meille antoi, otetaan

meiltä pois? Jos olen saanut luvan pitää tohveliparkani salaisessa

nurkassa ja anastanut takan viereisen tuolin hajanaisille papereilleni

ja aikakauskirjoilleni, riistetään minulta nämä mainiot edut, paperit

sullotaan komeroihin ja tohvelit passitetaan "oikealle paikalleen",

saanpa vielä pisteliään muistutuksenkin siitä epäjärjestyksestä, jossa

miehet voivat viihtyä.

Samana iltana kun brysselimatto naulittiin vierashuoneen laattialle.

näin profeetallisen unen. Taideaarteittemme joukossa löytyi pieni

vaskipiirros, erään englantilaisen taiteilijaystäväni tekemä, joka

esitti kotihaltijain temmellystä kirjastohuoneessa, talon asujanten

vaivuttua uneen. Pikku väki on jos jommoisissakin hauskoissa

asennoissa. Muutamat ovat kiivenneet suuren nojatuolin selkänojalle ja

katselevat sieltä alas kuin vuoren huipulta, toiset valtaavat

hiilihangon, toiset taas käyvät noitapiiriin ja tanssivat

riemuiten vielä kiiluvalla liedellä. Käyskentelivätpä jotkut

kirjoituspöydälläkin. Yksi oli istuutunut mustepullolle puhellen jalat

ristissä kynänpyyhkimellä istuvan toverinsa kanssa, kolmannen

velikullan heihin katsellessa hiekkakupista. Se oli hauska pikku kuva,

ja herätti minussa ajatuksen, jonka usein kerroin vaimolleni. Rupesin

nimittäin kuvailemaan että se erityinen turvallisuuden, rauhan ja

viihtymisen tunne, joka vallitsee monessa huoneessa ja kodissa, syntyy

tämän haltijaväen aavistamattomasta läsnäolosta, tämä ajatus oli niin

juurtunut minuun, että se melkein tuli minulle uskonkappaleeksi,

Mutta nyt kerron uneni. Sinä iltana jolloin matto oli tullut kotiimme,

torkahdin vaimoni ja tyttäreni levolle käytyä, sammuneen hiiloksen

eteen nojatuolissani, ja katso! Omassa vierashuoneessani oli kovaa

liikettä ja hommaa. Pieniä harmaita olentoja liikkui siellä

edestakaisin, mutta peräti hämillään. Heille oli jotain pahaa

tapahtunut, sillä he touhusivat ja kuiskuttelivat keskenään, kuin

puuhaisivat jotain erinomaista. Kaari-ikkunalla oli niitä koko

joukkonen, käsissään reppuja ja pusseja kuin matkalle lähtiessä.

Kirjoituspöydälläni oli myöskin kokous mustepullon ympärillä, jossa

kiihkeästi keskusteltiin, toisten kootessa ja sullotessa pikku

säkkeihin kaikenmoista noitatavaraa. Kaikkialla huoneessa oli sama

sekamelska, vaimoni sohvalla ja työkorissa, kaikkialla suuri

tyytymättömyys ja hämminki. Se oli selvää, kotihaltijat puuhasivat

suurta, yhteistä muuttoa, he aikoivat jättää majamme. Minä huokailin,

ja ojentaen käteni rupesin juuri hieromaan sovintoa, kun koko näky

hävisi ja heräsin siihen, että vaimoni seisoi vieressäni, kysyen olenko

sairas, vai ahdistiko minua painajainen kun niin huokailin. Kerroin

hänelle uneni ja nauroimme sille yhdessä.

"Täytyyhän meidän vähän taipua tyttöjen mielen mukaan", sanoi hän.

"Onhan luonnollista, että he tahtovat vähän seurata uutta muotia. Ja

onhan meidän vierashuoneemme hyvin rappiolla, ajatteleppas, kuinka

kauan olemme täällä asuneet ilman minkäänlaista uudistusta."

"Vihaan uudistuksia", huomautin koko sieluni katkeruudella. "Vihaan

kaikkea uutta".

Vaimoni vastasi maltillisesti ja valtioviisaasti, myöntäen olevani

oikeassa. Hän kyllä oli samaa mieltä. Mutta eihän siltä tarvitse

suvaita reikiä sohvan ja nojatuolien päällisissä; eihän siinä mitään

pahaa, jos lähetämme ne verhoilijan luo päällystettäviksi, omasta

puolestaan hän mielellään antoi muuttaa kukkasensa pieneen

etelänpuolella olevaan suojaan, ja kanaarilinnulla oli aivan tarpeeksi

hyvä kyökissä, olinhan usein itse valittanut sen elämöimistä lukiessani

ääneen.

Siis sohvamme vietiin verhoilijalle, mutta verhoilija oli kauhuissaan,

nähdessään kömpelön ja vanhanaikaisen huonekalun ja neuvoi vaimoani

ennen ostamaan uuden, kuin parantelemaan tätä vanhaa, ja näytti toisen,

uutta kuosia, joka olisi meille soveltunut. Voisihan sitä vähän

korjaamalla vielä käyttää ruokasalissa -- mutta vierashuoneessa, -- hän

lausuu vain puoluettoman mielipiteensä -- hän ainakaan j.n.e. j.n.e.

Sanalla sanoen ostimme uuden sohvan; tuolit, kukkaset ja lintuset

karkoitettiin ja viheriäiset rullakartiinit hankittiin sulkemaan

aurinkoa vierashuoneesta, siunatut auringonsäteet pääsivät sinne vain

silloin kun perheeni poissaollessa voin kiertää rullakartiinit ylös ja

antaa päivän lämmittää ja valaista kotiani kuten entisinä aikoina.

Mutta pahin tuli viimeiseksi. Uudet huonekalut ja uusi matto vetivät

liian paljon huomiota puoleensa. Olen täysin vakuutettu siitä, että

jokaisen pienen kotihaltijan sijaan, joka poistui rakkaitten vanhojen

tavaroittemme mukana, tuli joukkonen pieniä ilkeitä tonttuja. Nämä

pienet olennot takertuivat aina vaimoni ja tyttöjeni vaatteisiin,

työnsivät heitä kyynäspäihin, istuttivat heihin tyytymättömyyttä ja

panivat heidät vertailemaan ostamiaan uusia, tyylikkäitä tavaroita

entispäivien jäännösparkoihin. He hylkäsivät kirjoituspöytäni ja

panivat sen nurkkaan häpeämään, he työnsivät syrjään vanhanaikaisen

lepotuolin, joka vuosikausia oli ollut äidin valtaistuimena;

karkoittivat työpöydän ja suuren parsimakorin, ja kaikki tapahtui siitä

syystä, ettei uusi ja vanha sulannut toisiinsa.

"Meillä ei ole mitään vierashuonetta", sanoi Jenny kerran. "Meidän

vierashuoneemme on aina ollut kaikkea sekaisin, työhuoneena,

kirjastona, lastenkamarina ja kasvihuoneena aivan kuin mikäkin

markkinapaikka. Ei missään muualla näe semmoista sekamelskaa kuin

meillä."

"Niin, ja tämä avonainen takka on aina niin tomuinen, ja jokainen

tomuhiude näkyy tällä matolla, sitä täytyy aina niin varoa."

"Miksihän ei isällä koskaan ole ollut omaa työhuonetta; ihan varmaan

hän viihtyisi paremmin omassa huoneessa, kuin meidän kanssamme, Suuri

huone ruokasalin vieressä olisi oivallinen, siellä saisi hän viskellä

papereitaan mielin määrin ja lämmitellä takkansa edessä, jota hän niin

rakastaa, ja viihtyisi mainiosti. Me taas puolestamme nostaisimme uunin

pois, panisimme nojatuolit nurkkaan, ja äiti voisi viedä tavaransa

lastenkamariin, ja niin meillä vihdoinkin olisi vierashuone, jota ei

tarvitsisi hävetä."

Kuulin kyllä tämän keskustelun, vaikka pienet villikissat luulivat

minun aivan vaipuneen saksalaiseen kirjaani, jota selailin.

Välistä tuntuu miehestä kuin naiselementti hänen talossaan olisi niin

vahva, että se uhkaa häntä sortaa. Nämä viehättävät olennot, jotka niin

monessa suhteessa luottavat sinuun, näkevät sinussa äkkiä avuttoman,

yksinkertaisen miehen, jota pitää hyväillen ja mairitellen johdattaa

luontaisesta sokeudesta heidän toiveittensa luvattuun maahan.

"Eiväthän miehet, äiti hyvä, ymmärrä tällaisia asioita", sanoivat

puuhaavat tyttäreni. "Mitä he tietävät talousasioista ja huoneiden

sisustuksesta? Eihän isä käy missään, hän ei tiedä eikä välitä muusta

maailmasta, eikä huomaa kuinka toisella tavalla me elämme, kuin kaikki

muut ihmiset."

"Ahaa, pikku naikkoseni, niin pitkälläkö sitä ollaan?" ajattelin; ja

sisässäni päätin voimaini takaa hajoittaa tämän salaliiton.

"Jos aijotte muuttaa kirjoituspöytäni tästä nurkasta, olkaa hyvät ja

ilmoittakaa minulle ensiksi."

Niin puhuin sokeudessani ja hulluudessani. Yhtähyvin olisi Jupiter

voinut pysyä valveilla Junon nukuttaessa häntä Venuksen vyöllä, kuin

voisi joku meistä kömpelöistä miehistä selvitä naisviekkauden

sokkeloisesta labyrintista.

No niin, ennen vuoden kuluttua oli kaikki käynyt heidän mielensä

mukaisesti, ilman kinaa, hälyä tai kiivautta, tuskin tiedän milloin ja

miten se kävi; he ottivat huomioon kaikki toiveeni, koettivat parhaansa

mukaan asettaa niin, etten häiriytyisi, ja jos vain toisin tahtoisin,

he kyllä muka alistuisivat.

Niinmuodoin tulin itse syypääksi tähän mullistukseen, "sattumain

oikkujen" kautta, kuten Napoleon niin sattuvasti kutsui sitä vanhaa,

tuttua logiikkaa, jonka mukaan sen, joka sanoo a, täytyy myös sanoa b,

ja sen joka sanoo b, täytyy sanoa koko kirjaimisto.

Vuoden sisässä siis meillä oli vierashuone, jossa oli hieno sohva ja

kuusi tuolia, nurkissa uudenaikaiset nojatuolit ja suuri seinäpeili

sekä kamiini, joka oli aina suljettu ja josta lämmin virtasi vain

luukun kautta. Ikkunoissa riippui suuret, raskaat uutimet, jotka

himmensivät senkin vähän valon, minkä viheriäiset rullakartiinit

päästivät huoneeseen.

Vierashuoneemme oli nyt yhtä hieno ja muodinmukainen kuin kenenkään

naapurin, ja tuttaviemme tullessa meitä tervehtimään, otimme heitä

hapuillen vastaan tässä pimeässä ja kolkossa suojassa, vedimme hiukan

vain uutimia syrjään, että näkisimme toisiamme, ja olimme parhaissa

vaatteissamme heitä vastaanottaessamme. Vanhat ystävämme kapinoitsivat

ja kysyivät, mitä olivat rikkoneet meitä vastaan, koska heitä niin

kohtelimme. He valittivat niin haikeasti, että vähitellen ilmaisimme

heille salaisuuden, että meillä oli suuri aurinkoinen huone minun

työhuoneenani, jossa kaikki istuimme, jossa vanha matto oli laattialla,

johon päivä paistoi sisään suuresta ikkunasta, jossa vaimoni kukat

rehoittivat ja kanaarilintunen lauloi; siellä oli vaimoni sohva

nurkassa ja avonaisessa takassa räiskyi leimuava tuli, -- lyhyesti

maja, jonne kaikki kotihaltijat olivat paenneet.

Kun ystävämme kerran saivat tästä vihiä, emme enää saaneet heitä

vierashuoneeseen istumaan. Olin varta vasten nimittänyt uuden huoneen

työhuoneekseni, saadakseni kaikki käskijän oikeudet siellä, vaikka

avosylin otin vastaan kaikki, jotka vain halusivat sinne tulla. Niinpä

tapahtui usein, että, istuessamme illalla tulen ympärillä huoneessani,

joku tytöistä sanoi:

"Miksi aina istumme täällä? Menkäämme vierashuoneeseen?"

Mutta silloin kaikki, koko perhe ja perheen ystävät näyttivät hyvin

vastahakoisilta.

"Armahda meitä!" sanoi Artturi; "vierashuoneella on puolensa, mutta

anna meidän olla täällä, jossa viihdymme ja voimme liikkua ja olla kuin

kotonamme", ja tähän yhtyivät myös Artturin ja Tommin toverit.

Ja tosi oli, ettei kukaan enää viihtynyt vierashuoneessa. Se oli kylmä,

säännöllinen ja täydellinen, mutta haltijat olivat sen hyljänneet, --

ja kun haltijat pakenevat huoneesta, ei siinä kukaan viihdy. Taulut,

esiriput, sohvat ja kaikki muu hienous eivät vastaa niitten läsnäoloa.

Ne ovat oikullista sukua; toisissa huoneissa ne viihtyvät mainiosti,

toisista taas pakenevat -- mutta missään emme viihdy ilman heitä.

2.

Kuten ehkä lukijani on huomannut, olen suora ja avosydämminen mies,

siksipä luinkin kirjoitukseni matosta vaimolleni ja tyttärilleni,

ennenkun lähetin sen aikakauskirjaani, ja nauroimme sillä makeasti

kaikki. Vaimoni ja tyttärieni kelpasi kyllä nauraa, sillä he olivat

päässeet tahtonsa perille, he olivat nyt muitten ihmisten kaltaiset.

Heillä oli synkkä ja suljettu vierashuone, hienoine mattoineen,

ikkunaverhoineen, nojatuolineen ja marmoripöytineen -- kaikki niin

hienoa, ettei sitä saanut arkena lähestyä, ja tästä rauhoittuneena,

olivat he vieraineen aina minun työhuoneessani, jatkaen entistä hauskaa

elämäntapaansa, sillä tiesihän jokainen vieras nyt, ettei tämä ollut

paras huone, että heillä oli vierashuone, jonne mennä, jos niin

tahtoivat.

"Entäs jos pitäisimme kutsut", sanoi Jenny, "eikö vierashuoneemme olisi

kaunis lampun valossa! Tosin meillä ei koskaan ole kutsuja, mutta jos

nyt sattuisi -- esimerkiksi häät, ymmärräthän."

Sehän kyllä oli pätevä syy ja siihen oli kyllä syytä uhrata ne neljä

tai viisisataa dollaria, jotka olin maksanut vierashuoneen kaikesta

ylellisyydestä.

"Tiedän kyllä, ettei isä hyväksy meitä", sanoi Maria, "ja hän keksii

kaikista tehdä hauskoja juttuja. Eikö siis koskaan saisi hankkia

itselleen uutta mattoa? Pitääkö vanha kuluttaa ihan repaleiksi ensin?"

Sellainen on se ajatuksenkulku, jolla kaunis sukupuolemme aina itseään

puolustelee. He unohtavat kaikki sivuseikat ja tuovat esiin alastoman

tosiasian, käyttäen sitä aseena meitä vastaan.

"Niin juuri, eikö koskaan saisi ostaa uutta mattoa?" säesti Jenny.

"Kultaseni", sanoin, "asia on nyt kerta niin, että uusi ja vanha

harvoin sulavat yhteen, ja se, joka ostaa uutta vanhaan, pyhään

perhesuojaan, jossa kaikki esineet ovat samalta aikakaudelta, saa

noudattaa yhtä paljon huolta ja älyä kuin arkkitehti, joka uudistaa

holvin tai kaaren jossain vanhassa, hienossa rauniossa. Teidän mattonne

oli eri tyyliä kuin kaikki muu huoneessa, ja esiintyi siinä niin

räikeänä vastakohtana, että kaikki muu teki rappeutuneen vaikutuksen.

Sen väri ja laatu oli aivan toisenlaista elintapaa varten ja vaatii

alituisia muutoksia. Olettehan nähneet, että se on karkoittanut ja

raivannut ulos koko huoneen sisustan, ja minussa asuu salainen pelko,

ettei se vieläkään ole rauhoittunut, vaan vaatii yhä uusia muutoksia,

kunnes koko talo on uudestaan sisustettu."

"Voi, rakkaani, elähän toki!" huudahti vaimoni nuhdellen; mutta Jenny

ja Maria punastuivat, joskin nauroivat makeasti.

"Tunnustakaa pois", sanoin, katsellen heitä, "ettekö ole salaliitossa

eteisen mattoa vastaan."

"Kuinka sen arvasit, isä? Minä vain sanoin Marialle, että eteisen

kömpelöt villamatot hyvin huonosti soveltuvat vierashuoneen

brysselimaton kanssa; ja muistathan, äiti, minkä kauniin mallin Ketshem

ja C:o näytti meille -- ihan samaa tyyliä kuin vierashuoneen matto".

"Kyllä muistan, tytöt", sanoi vaimoni; "mutta sanoinhan heti, ettei

sellaista ole ajattelemistakaan."

"Kuulkaappa tytöt", sanoin, "kerron teille jutun, jonka kerran kuulin

hyvin järkevästä papista Uudessa-Englannissa. Hän, kuten papit

tavallisesti, oli vähissä varoissa, mutta aina tyytyväinen. Siihen

aikaan käytettiin vielä polvipöksyjä ja pitkiä sukkia ja tälle kunnon

miehelle tarjottiin kerran lahjaksi komeat mustat silkkisukat. Mutta

hän kieltäytyi niitä käyttämästä, sanoen, ettei hänellä ole varaa

siihen.

"Mitä, ei ole varaa?" sanoi ystävä; "minä _annan_ ne sinulle."

"Niinpä kyllä; mutta se maksaa minulle ainakin kaksisataa dollaria,

enkä sitä voi."

"Kuinka niin?"

"Heti pantuani ne jalkaani, sanoo vaimoni minulle: 'Ystävä kultani,

sinun pitää ostaa uudet polvipöksyt', ja niin saan ne ostaa. Sitten

sanoo vaimoni: 'Mies parkani, miltä takkisi näyttää, sinun pitää ostaa

uusi', ja niin täytyy tehdä; ja sitten hän sanoo: 'Ei raukkani, tuo

hattu ei kelpaa, ja niin saan uuden hatun'."

"Ja sitten sanon minä vaimolleni: Vaimo kultani, miltäs nyt näyttää,

että minä olen näin hieno ja sinä olet vanhoissa vaatteissasi, ja niin

saa vaimonikin uuden hameen; uusi hame vaatii uuden hatun ja saalin.

Mutta ellen nyt vastaanota näitä hienoja silkkisukkia, emme kaikesta

tästä tarvitse mitään, sillä me olemme tyytyväiset, ja vanhat

vaatepartemme tulevat mainiosti toimeen keskenään."

Tytöt nauroivat tälle jutulle, ja minä lisäsin hyvin päättäväisesti:

"Ilmoitan teille edeltäpäin, tytöt, että olen päättänyt henkeni takaa

puolustaa vanhaa rappumattoa. En tahdo, että minua suljetaan

pääkäytävästä ja että päästäkseni makuuhuoneeseeni minun täytyy kiivetä

erityisiä tikapuita, sillä sitä tapaa tulen käyttämään niin pian kuin

ostatte uuden maton."

"Mutta isä kulta!"

"Vai eikö? Ettei matto haalistuisi, karkoitatte auringon

vierashuoneesta. Takkavalkeaa siellä ei saa sytyttää tomun pelosta,

eikä saa istua sohviin ja tuoliin niitä kuluttamaan. Jos te hankitte

uuden maton eteiseen ja rappusille, olen pakoitettu käyttämään

tikapuita mennessäni makuuhuoneeseen."

"Eihän toki, isä kulta", sanoi Jenny viattomasti, "voimmehan ostaa

käyntimattoja päälle, niin se ei kulu ollenkaan."

"Peittäkää sitten vanha matto niillä, niin kaikki tuttavamme luulevat

alla olevan uuden."

Koko naisvalta nauroi tälle ehdotukselleni ja sanoi sen olevan niin

miesten kaltaista.

"Entä jos olisikin", sanoin valmiina puolustamaan sukupuoltani, "miehen

mietteet naisaskareista ansaitsevat myöskin vähän huomiota. Älykäs,

sivistynyt mies, joka vuosikausia on ajatellut ja innolla tutkinut

jotain asiaa, on siinä myös niin selvillä, että kannattaa kuulla mitä

hänellä on sanomista. Olen kirjoittanut uuden artikkelin

aikakauskirjaani, jonka tahdon teille lukea."

"Isäkulta, odota hetkinen, niin otamme työmme", sanoivat tytöt, jotka,

totta puhuen, suureksi mielihyväkseni aina halukkaasti kuuntelivat isän

kirjoituksia, eivätkä koskaan keskeyttäneet niitä kuiskuttamalla

ristipisteistä ja silkkilangoista, kuten naisten yleinen tapa on.

Kaikki semmoiset asiat järjestävät minun naiseni edeltäpäin. Jane, tai

Jenny, kuten häntä kutsun hyvällä tuulella ollessani, lisäsi pesään

pulskan pähkinäpuun, joka leimusi niin kirkkaasti ja levitti niin

suloista lämmintä, etten vaihtaisi sitä kaneelipuuhun, jolla

upporikkaat huoneitaan lämmittävät.

Minun täytyy ilmoittaa sinulle, rakas lukijani, että minulla on

salainen noitavoima, jolla loihdin pölyä naisväkeni silmiin, etteivät

koskaan älyä niitä persoonallisia viittauksia, jotka kohdistuvat heihin

näissä artikkeleissani. Keskinäisen sopimuksemme kautta loihtivat

muste- ja kynähaltijat verhon heidän silmiinsä minun lukiessani ääneen;

muutoin voisi se tuttavallinen tapa, jolla kaikessa vapaudessani kerron

sinulle heidän sisimmät asiansa, suuresti loukata heidän naisellista

hienotunteisuuttaan.

Siis voin, rakas lukijani, kuiskata korvaasi, että pikku Jennyssäni,

joka niin uutterasti kohentaa tulta ja huolellisesti korjaa kaiken

tuhan takan edestä, että pikku Jennyssäni piilee emännyyden salainen

lahja. Se tuntuu hänen pienten kättensä jokaisessa liikkeessä,

päännytkähdyksessä ja silmien viisaassa katseessa -- koko hänen pieni

olentonsa henkii kodin tuoksua, joka on suloisempi koko maailman

ruusutuoksua. Hän on siisti, tarkka ja puhdas, soma ja hieno kuin

valkoinen kissa sekä aina vireä kuin mehiläinen, ja, jos sieluoppiin

voi luottaa, oli ajan, mitan ja suhteitten tajunta tarkasti merkittynä

hänen päähänsä. Sitäpaitsi oli pikku Jennylläni paljon tervettä järkeä,

joka usein voitti mielikuvitukseni ja runolliset käsitykseni, milloin

eivät olleet hyvillä perustuksilla.

Sellaisille naisille on ihanteellinen kasvatus tarpeellinen, muuten

muodostuvat he vanhoina oikeiksi kotifarisealaisiksi ja

kotityranneiksi. Mutta heitä pitää opettaa rakastamaan taidetta, sekä

kauneuden kaikkia muotoja, ja silloin ovat he viehättäviä. Nämä pikku

naikkoset ovat hyvin tarpeelliset ja välttämättömät, heissä asuu se

sentripetaalivoima, joka johtaa kaikki kodin kiertotähdet oikealle

radalleen -- ja oikealla kasvatuksella täyttävät he kodin järjestyksen

kauneudella ja sopusoinnulla. Jennyn kasvatus silmämääränäni olin siis

kirjoittanut artikkelin, jonka luin ja jonka nimeksi panin: _Koti ja

talous_.