Pekka Drufva lähtee pois Uudesta Ruotsista.
On juhannusaatto. Ruotsalaiset Uudessa Göteborgissa pitävät kiinni
vanhan maan tavoista, ja siksi he viettävät kesän suurinta juhlaa
köynnöksillä koristetun kukkasalon ympärillä, tanssien viulun ja
klarinetin soiton säestyksellä, aivankuin kotona pohjolassa. Tosin
ympäristö oli toisenlainen kuin vanhassa Ruotsissa, mutta juhannusilo
on sama ja kansa samaa, joskin joukossa voi olla joku muukalainenkin.
Tasaisella ja kauniilla aukiolla Uuden Göteborgin linnoituksen
edustalla oli kukkasalko pystytetty ja sen ympärillä pyöri nyt
kirjavissa ryhmissä uutisasukkaita ja sotamiehiä, miehiä ja naisia,
vanhoja ja nuoria. Katselijoiden parissa näkyi siellä täällä jonkun
intiaanin teräväpiirteiset kasvot. Paitsi kaunis ilma ja juhlan vanhat
perimätavat kohotti tunnelmaa se tieto, että laiva kotimaasta oli
odotettavissa. Sellainen tapaus oli varsin harvinainen siirtokunnan
elämässä, ja siksi se oli huomattu juhlatilaisuus, sillä sen mukana
tuli kirjeitä ja uutisia vanhasta kotimaasta, elintarpeita, joita kauan
oli ikävöity, ehkäpä myös joku rakas ystävä tai tuttava, joka oli
päättänyt lähteä tälle pitkälle matkalle.
Kuvernööri vaimoineen ja tyttärineen olivat myöskin olleet
tanssipaikalla. Molemmat tytöt olivat myös sydämen pohjasta ottaneet
osaa tanssiin.
Ahvenanmaan Lassi on innokkaimpia tanssijia. Hän on nyt aivan terve
tuon kamalan rääkkäyksen jälkeen intiaanileirissä. Pekka Drufva oli
ottanut hänet mukanaan kotiinsa ja uskollisesti hoitanut häntä kunnes
hän oli parantunut. Niinpä Ahvenanmaan Lassin katse, joka alituisesti
oli kiintynyt Pekkaan, muistuttikin nyt uskollista koiraa, joka seuraa
isäntäänsä joka askeleella. Ja hänen alituinen pyyntönsä oli se, että
hän saisi jäädä Pekan läheisyyteen. Tiedustelijan toimeen ei Lassilla
kuitenkaan näyttänyt olevan taipumusta, mutta hän oli monella tavalla
suureksi hyödyksi.
Sillä välin kuin muut tanssivat, astelee Pekka Drufva käsi kädessä
Greta neidon kanssa metsätiellä, joka johtaa Huokausten mäelle. Heidän
välillään ei ollut oikeastaan koskaan ollut puhetta rakkaudesta, vielä
vähemmän Pekka oli kosinut Gretaa sanan tavallisessa merkityksessä.
Mutta he tiesivät rakastavansa toisiaan ja puhuivat keskenään kieltä,
jota vain rakkaus täysin ymmärtää -- kuitenkin enemmän katsein kuin
sanoin.
Kun he olivat käyneet istumaan mäelle, keskeytti Pekka Drufva
ensimäisenä äänettömyyden:
"Pian", sanoi hän, "tulee laiva kotimaasta tänne. Parin viikon kuluttua
se palaa takaisin. Minä aion matkustaa sen mukana, jos kuvernööri antaa
luvan."
Greta hätkähti, ikäänkuin neulan pistämänä.
"Ja lähdet pois Uudesta Ruotsista", huudahti hän.
"Niin", vastasi Pekka Drufva.
"Entäs pikku Gretasi? -- -- --"
"Hänen tähtensä minä juuri matkustankin ---"
"Mitenkä se on ymmärrettävissä? -- Minä luulin, että sinä rakastit
minua ja kerran pyytäisit isältäni minua vaimoksesi."
"Juuri siksi, että kerran voisin sen tehdä, minun täytyy lähteä
täältä."
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Kyllä sinä sen heti käsität. Sanohan, pikku Greta, tahtoisitko sinä
mennä naimisiin miehen kanssa, joka ei olisi muuta kuin siirtokunnan
metsästäjä ja tiedustelija?"
"Tahtoisin, minä tahdon tulla vaimoksesi, vaikka et olisi muuta kuin
siirtokunnan piiskuri -- -- --"
Pekka puristi lämpimästi hänen kättään. "Niin, niin, siten sinun lämmin
sydämesi puhuu, mutta kylmällä järjelläkin täytyy olla sananvuoro tässä
asiassa, ja se puhuu toista kieltä. Luuletko sinä, että siirtokunnan
kuvernööri tyytyisi vävypoikaan, joka olisi minun nykyisessä
asemassani?"
"Ehkei! Mutta isäni suosii sinua, ja hän on korottava sinut suurempaan
virkaan. Niin, miksikä sinusta ei voisi tulla jonkun linnoituksen
päällikkö. Olen kuullut, että uutta linnoitusta aiotaan rakentaa."
"Ei, pikku Greta, se olisi liian suuri harppaus. Täällä on toisia,
joilla on oikeus ennen minua sellaiseen korotukseen. Vänrikki
Liljehöökillä esimerkiksi. Muuten, pikku Greta, en minä kykene
sellaiseen paikkaan, sillä voidakseen komentaa sotilaita, täytyy
itsekin olla sotilas, mutta sitä minä en ole. Eikä Uusi Ruotsi ole
sopiva koulukaan sitä varten. Ei, aivan toisella tavalla minun on
voitettava sinut."
"Lähtemällä pois luotani, palaamatta ehkä koskaan takaisin", sanoi hän
nyyhkyttäen ja heittäytyi Pekan rintaa vasten.
Pekka Drufva siveli hellästi Gretan tukkaa ja sanoi:
"Rauhoitu, pikku Greta! Miksikä ei voisi elää toivossa yhtä hyvin kuin
epätoivossa? Paljon minä viime aikoina olen tuuminut tätä asiaa, ja nyt
minä olen keksinyt suunnitelman, josta tahdon puhua sinulle. --
Katsohan, pikku Greta, Saksassa on yhä sota eikä kukaan tiedä, milloin
se päättyy. Siellä on tulevaisuutta nuorelle miehelle, joka pyrkii
eteenpäin ja jolla on korkea päämäärä edessään. Sinne minä tahdon
lähteä ja ruveta sotilaaksi. Siellä voi tulla korotetuksi. Olen kuullut
kuvernöörin sanovan, että sotamarski Wrangel on hänen vanha ystävänsä.
Hän on nyt ruotsalaisen armeijan päällikkö Saksassa. Kirje sinun
isältäsi voisi tasoittaa minun tieni. Ja luulenpa, että minun
onnistuisi muutamien vuosien kuluttua palata sinun luoksesi sellaisessa
asemassa, että punastumatta omaa vähäpätöisyyttäni voisin pyytää
isältäsi sinua vaimokseni. Se on minun uskoni ja toivoni. Ja siksi minä
lähden."
"Mutta jos sinä kaadut sodassa?"
"Se on Jumalan kädessä. Sitä paitsi voi kuolema kohdata minua täällä
yhtä hyvin kuin Saksassa. Nykyinenkin, vaatimaton toimeni on
hengenvaarallinen. Kuolemassa, samoinkuin elämässäkin olen aina sinun
omasi, pikku Greta!"
Nuori tyttö pyyhki pois kyyneleensä. Hänen silmiinsä syttyi loiste,
joka todisti, että hän oli nyt voittanut arkuutensa. Hetken kuluttua
hän sanoi:
"Alan uskoa, että olet oikeassa ja että suunnitelmasi on hyvä. En minä
tahdo asettua sinun tulevaisuutesi tielle. Sydämessäni tunnen, että
kerran tulen vielä sinun vaimoksesi. Lähde sinä. Minä odotan
uskollisena morsiamena sinun paluutasi, ja sinä voit luottaa minuun,
samoinkuin minä luotan sinuun."
Tämä lupaus vahvistettiin, niinkuin tulikin, suutelolla. Sitten nuori
pari poistui Huokausten mäeltä ja palasi tanssipaikalle. Ei kukaan
voinut heistä nähdä, että tänä juhannusaattona oli tehty päätös, joka
suuresti vaikuttaisi kahden ihmisen elämään.
Juhannuspäivän jälkeisenä päivänä seisoi Pekka Drufva kuvernöörin
edessä tämän työhuoneessa.
"Gabriel sanoi, että sinä halusit puhua jostain tärkeästä asiasta
kanssani, Pekka Drufva. Annahan kuulla, mitä se on", sanoi kuvernööri.
"Kun minut karkoitettiin Uuden Ruotsin siirtokuntaan", sanoi Pekka
Drufva, "niin tuomio kuului, että minun piti oleskella täällä, joskin
vapaana miehenä, kolme vuotta. Tämä aika on nyt kulunut loppuun, ja
ensi päivinä saapuu ruotsalainen laiva tänne, joka pian taas palaa
kotimaahan. Minä tahtoisin kysyä teiltä, herra kuvernööri, sallitaanko
minun lähteä täältä tämän laivan mukana?"
"Kuinka, poikaseni, oletko saanut meistä kylliksesi? Sinä olet tehnyt
siirtokunnalle, ja erikoisesti minulle, niin suuria palveluksia, etten
kernaasti tahtoisi kadottaa sinua. Mutta jos olet lujasti päättänyt,
jättää meidät, niin en voi enkä tahdokaan panna vastaan. Tahtoisin
kuitenkin, koska pidän sinusta kuin omasta pojasta, tietää, mitkä
tulevaisuudentuumat viekoittelevat sinua puoleensa. Uteliaisuudesta en
sitä kysy, vaan halusta voidakseni mahdollisesti auttaa sinua
neuvoillani uudessa toimessasi."
"Niin, siinäkin suhteessa aioin vedota herra kuvernöörin
hyväntahtoisuuteen."
"Hyvä, poikaseni. Avustustani, niin pitkälle kuin sitä riittää, olen
valmis antamaan. Kerrohan nyt, mitä aiot!"
Pekka Drufva esitti kuvernöörille tulevaisuudensuunnitelmansa, josta
hän aikaisemmin oli puhunut Gretallekin, Mainitsematta kuitenkaan
mikä oli syvimpänä syynä hänen haluunsa saavuttaa korkeampi
yhteiskunnallinen asema.
Kuvernööri kuunteli häntä mielihyvällä ja hänen kasvoilleen levisi yhä
kirkkaampi ilme. Kun Pekka oli lopettanut, sanoi hän:
"Ihmeellistä todellakin, että ajatuksemme kulkevat aivan samaan
suuntaan. Minä olen nimittäin syistä, joita sinun ei liene vaikea
arvata, viime aikoina paljonkin ajatellut tulevaisuuttasi. Ja olen
tullut melkein samoihin tuloksiin kuin sinä itsekin. Sinulla ei ole
tulevaisuutta Uudessa Ruotsissa, niin, menenpä niinkin pitkälle, että
uskallan väittää, ettei koko siirtokunnalla yleensä ole mitään
tulevaisuutta. 'Yhtiö', jonka pitäisi rahallisesti kannattaa sitä, ei
ajattele muuta, kuin miten se mahdollisimman pian voisi saada suurimman
hyödyn rahoistaan, välittämättä lainkaan siirtokunnan tulevaisuudesta.
Ja valtio! -- Niin, jos rakas kuningattaremme uhraisi siirtokunnalle
edes osankin niistä suunnattomista summista, joita hän tuhlaa
ulkomaalaisille oppineille ja hovin huvituksiin, niin kaikki näyttäisi
täällä toiselta. Sitä paitsi on Ruotsin valtiolla tätä nykyä niin monta
rautaa tulessa lähemmälläkin, ettei sen huolenpito ulotu tänne saakka.
Meidän työmme hedelmä on jonakuna kauniina päivänä joutuva
hollantilaisten käsiin, jotka, sellaisia kauppiaita kuin he ovat,
ymmärtävät kylläkin siirtokuntien tulevan arvon. Itse en tahdo vielä
jättää työtäni kesken, vaikka kiusaus voisikin olla suuri, mutta sen
verran voin sanoa sinulle, poikani, etten kovin kauan pysy täällä
kuvernöörinä. Kun kunnialla voin luopua toimestani, teen sen myöskin.
Tällaisten olosuhteiden vallitessa en voi kehottaa nuorta miestä, jonka
parasta harrastan, jäämään tänne, kun hänellä voi olla hyvä tulevaisuus
muualla tarjona. Ja se sinulla varmaankin on, Pekka Drufva. Sinä olet
juuri sellainen nuorukainen, jolla täytyy olla hyvä tulevaisuus
sotilasuralla, ja mitä siinä voin hyväksesi tehdä, sen myös teen. Saat
kirjeen mukanasi sotaherra Wrangelille ja siitä varmaankin tulee
sinulla olemaan hyötyä. Hyvät suositukset ovat aina edullisia nuorille
eteenpäinpyrkiville miehille."
Pekka Drufva kiitti lämpimästi ja aikoi poistua, mutta kuvernööri
pidätti häntä, laski kätensä hänen olkapäälleen ja katsoi syvästi häntä
silmiin sanoessaan:
"Minä tiedän, mikä on sisimpänä syynä kohoamishaluusi, minä hyväksyn
sen täydellisesti ja olen vakuutettu siitä, että jos Herramme sallii
sinun elää, niin voit myös varmaan saavuttaa pyrkimystesi päämäärän."
Pekka Drufva iloitsi suuresti näistä sanoista. Nehän sisälsivät
lupauksen, ja siksi hän hyvillä mielin poistui sen miehen luota, jota
hän kerran toivoi saavansa nimittää apekseen.
Seuraavana päivänä laski "Enkeli" niminen laiva Uuden Göteborgin
laivalaituriin, jossa se viipyi viikon päivät purkaen lastiaan ja
lastaten uutta. Tänä aikana Pekka Drufva kävi jäähyväiskäynneillä
monien ystäviensä luona siirtokunnassa. Joka hirsimajaan hän oli aina
ollut tervetullut vieras, siksipä hänen lähtönsä herätti myös suurta
surua ja kaipausta. Myöskin Pekka kävi päällikkö Uncasin luona
mohikaanikylässä. Hyvästi jättäessään sanoi Uncas:
"Johtakoon suuri henki, joka hallitsee sekä valkoisia että punaisia
miehiä, Ukkosen Veljen askeleet siten, että hänen tiensä autuaita
metsämaita kohti kävisi suoraan eikä monissa mutkissa. Ja ajatelkoon
Ukkosen Veli joskus punaista ystäväänsä meren toisella puolen, kun hän
istuu omassa wigwamissaan tai nuotiotulen ääressä. Uncas ei ikänä
unohda Ukkosen Veljeä."
Metsäliljalta Pekka Drufva sai jäähyväislahjaksi heinistä
taiteellisesti palmikoidun laukun, jonka hän omin taitavin sormin oli
tehnyt.
Koittipa sitten lähtöpäivä. Koko aukio Uuden Göteborgin ja laiturin
välissä oli täynnä ihmisiä, joista toiset tahtoivat lausua Pekka
Drufvalle jäähyväiset, toiset taas vielä viimeisen kerran nähdä laivan,
joka edusti pientä osaa heidän rakkaasta isänmaastaan. Nyt köydet
irroitettiin, purjeet nostettiin, viimeiset jäähyväissanat vaihdettiin,
ja hitaasti "Enkeli" soljui Delawarejoen aavalle ulapalle. Laivan
reunaan nojautuneena seisoi Pekka Drufva kiinnittäen kyyneleisen
katseensa määräpaikkaan, missä Greta Printz istui korkean säkkikasan
päällä, vuoroin painaen nenäliinansa silmilleen, vuoroin heilutellen
sitä ilmassa. Eikä kumpainenkaan siirtynyt paikaltaan niinkauankuin he
saattoivat nähdä toisensa.
Pekka Drufvan takaa häämöitti Ahvenanmaan Lassin hoikka vartalo. Hän
oli pyytänyt ja rukoillut saadakseen seurata Pekka Drufvan mukana, ja
tahtoi ruveta sotamieheksi samoinkuin Pekkakin. "Kun sinusta tulee
upseeri", oli hän sanonut, "niin voin minä olla sinun passarisi." Eikä
Pekalla ollut sydäntä kieltää.
Pekka Drufva oli aikonut seurata laivan mukana Göteborgiin, joka oli
sen matkaan määränä, ja sieltä käväistä Jakobsdalissa isäänsä
tervehtimässä, ennenkuin hän läksi Saksaan armeijaan. Mutta kohtalo ja
oikulliset tuulet tekivät tämän aikeen tyhjäksi. "Enkelin" täytyi,
kärsittyään vahingon merellä, laskea Amsterdamin satamaan ja viipyä
siellä pitemmän aikaa saadakseen vaurionsa korjatuiksi. Näin ollen oli
Pekka Drufvan mielestä viisaampaa matkustaa suoraan Hollannista
sotanäyttämölle, kirjoitettuaan kotiinsa, että hän oli palannut
Eurooppaan ja kerrottuaan tulevaisuudentuumistaan.
Saavuttuaan ruotsalaiseen armeijaan, hyväksyttiin sekä hänet että
Ahvenanmaan Lassi sotaväkeen. Mutta jo vuoden kuluttua tuli Pekka
Drufva upseeriksi, ja kun hän rauhan jälkeen syksyllä jo palasi
Ruotsiin, oli hän luutnantti ja hänet kirjoitettiin Helsingen
rykmenttiin.
Nyt hän oli kahden vaiheilla: matkustaisiko Uuteen Ruotsiin hakemaan
morsiantaan?
Sydän käski, mutta järki kielsi. Kokemuksesta, joka johtui aina
lapsuusajoilta saakka, hän tiesi, että hyvällä toimeentulolla on suuri
merkityksensä kodissa. Voisiko hän elättää vaimonsa ja perheensä?
Siihen hänen täytyi vastata kieltävästi. Tähän aikaan, jolloin
ruotulaitos ei vielä ollut voimassa, oli upseereilla rauhan aikana vain
puoli palkkaa, jolleivät he olleet garnisoonissa. Ja puolella palkalla
ei hän itse edes voinut elää, vielä vähemmän vaimo ja lapset. Siksi
hänen täytyi totella järjen ääntä ja, sen sijaan että hän olisi
ajatellut naimista, koettaa hankkia itselleen sivutyötä, niinkuin
kaikki upseerit saivat tehdä, joilla ei ollut yksityistä omaisuutta.
Hänestä tuli maanmittari.
Maanmittareista oli siihen aikaan suuri puute, mutta ansio oli
hyvä. Siten aika kului. Luopuipa kuningatar Kristiina vihdoin
valtaistuimestaan ja Kaarle Kustaa tuli kuninkaaksi. Sen mukana syttyi
Puolan sota, ja Pekka Drufva läksi kesällä 1655 taas mukaan. Samana
vuonna everstiluutnantti Printz palasi Ruotsiin, jätettyään kuvernöörin
paikkansa Uudessa Ruotsissa luutnantti Johan Papegojalle. Mutta vasta
syksyllä hän perheineen astui maihin Göteborgissa, ja silloin oli Pekka
Drufva jo Puolassa.
Rakastavaiset eivät siis saaneet tavata toisiaan.