Vanha tuttava.
Siihen aikaan, jolloin Pekka Drufva ja Uncas saapuivat mohikaanien
leiriin, oli tosin jo joitakin tappeluja ollut taistelevien välillä, ja
pääasiallisesti olivat mohikaanit ja heidän ruotsalaiset liittolaisensa
voittaneet. Mutta ratkaiseva taistelu oli vielä jäljellä. Irokeesit,
joiden päälliköksi Kovapää oli valittu, olivat peräytyneet yhä, mutta
nyt koko irokeesien voima oli asettunut metsäisen ja kivisen harjun
juurelle, jota kahdelta puolen rajoittivat pohjattomat suot, siis
erittäin taitavasti valittu asema, joka tuotti kunniaa Kovapään
sotapäällikköominaisuuksille. Heitä vastapäätä, mutta tasaisemmalla,
joskin myös metsäisellä tantereella seisoi mohikaanien joukko.
Keskiosan muodostivat mohikaanit itse "Mustan Jaguaarin", Uncasin sedän
johtamina, joka usean vuoden kuluessa, niinkauankuin Uncas oli vielä
liian nuori, oli toiminut mohikaanien päällikkönä. Oikeassa sivustassa
seisoi 15 ruotsalaista sotamiestä luutnantti Schuten johtamina ja
vasemmalla yhtä monta vänrikki Liljehöökin johdon alla. Sitä paitsi oli
mohikaanien avuksi saapunut varsin suuri joukko delawareja joen
toiselta puolelta, melkein kaikki Minquaheimoon kuuluvia. Nämät olivat
sijoitetut osittain keskustaan, osittain kummallekin sivulle.
Samana iltana, jolloin Pekka Drufva ja Uncas saapuivat leiriin,
pidettiin suurempi neuvottelukokous, jossa päätettiin, että yleisempi
hyökkäys tapahtuisi seuraavana päivänä aamun valjetessa. Jotkut
päälliköt puolustivat tosin yöllistä hyökkäystä, mikä parhaiten
soveltui intiaanien sodankäyntiin, mutta siitä luovuttiin sillä
perustuksella, että silloin pyssyistä ei olisi paljon hyötyä, ja
niihinhän sitä kuitenkin eniten luotettiin.
Muutamia minuutteja ennen auringonnousua alkoi suuri taistelu, yksi
suurimpia, mitä näihin aikoihin oli näillä seuduin tapahtunut.
Siihen aikaan, josta nyt on kysymys, erosi intiaanisota huomattavassa
määrässä niistä taisteluista, joita sivistyneet kansat kävivät
keskenään. Siinä ei näet taisteltu koskaan tihein rivein. Sellainen
taito ei kuulunut intiaanien sodankäyntiin. Sitä ammuttiin vain
suojusten takaa tai varsin harvoissa ampumalinjoissa. Tosin ei siihen
aikaan kaivauduttu maahan niinkuin myöhemmän ajan sotamiehet, mutta
intiaanit olivat tavattoman taitavat löytämään suojaa maan päältä.
Puiden runkojen takaa, vieläpä puiden tuuheista latvoista saattoi
sadella alas nuolia. Suojuksina käytettiin niinikään kallionlohkareita
tai suurempia kiviä, luonnollisia syvennyksiä maassa tai tiheitä
pensaikkoja, sillä okaiset pensaat, jotka Amerikassa ovat hyvin
tavallisia, tekivät melkein samaa virkaa kuin piikkilanka-aitaukset
meidän päivinämme. Ja valkoiset sotamiehet, jotka taistelivat punaisia
vastaan, olivat pakotetut käyttämään samaa taistelutapaa kuin hekin,
sillä muuten he olisivat olleet hukassa.
Jo päivällisen aikana oli taistelu päättynyt ja tuotti loistavan voiton
mohikaaneille ja heidän liittolaisilleen. Koko irokeesijoukko tuli
kokonaan hajoitetuksi. Sen jälkeen kuin päävoima oli tapettu tai
vangittu, pakenivat jäljellejääneet. Kovapään tarkoituksena oli
kylläkin ollut, että jos irokeesit joutuisivat tappiolle, vetäytyä
hyvässä järjestyksessä takaisin, ja siltä varalta oli jo tehty
valmistuksiakin rakentamalla murroksia taistelupaikan taakse, mutta
Kovapää kaatui, saatuaan luodin suoraan päähänsä. Kovapään pää ei ollut
kyllin kova vastustaakseen ruotsalaisen pyssymiehen kuulaa ja se
lopetti hänen päivänsä. Hänen kuolemansa jälkeen irokeesijoukko ei
pysynyt enää koossa, ja siksi ei suojelevista murroksistakaan ollut
mitään apua, vaan pikemmin ne olivat esteenä pakeneville, ja vankien
lukumäärää ne myös suuresti lisäsivät. Myöskin vastapuolueen päällikkö,
vanha Musta Jaguaari, sai haavan taistelussa, se ei kuitenkaan
ollut hengenvaarallinen, mutta hänet oli kannettava paareilla
taistelukentältä omaan kyläänsä. Tästä oli seurauksena, että Uncas,
joka joka tapauksessa varsin pian olisi ottanut päällikkyyden
haltuunsa, nyt jo sai johtaa joukkoja.
Taistelun jälkeen palasi ruotsalainen joukko kotiin, sen jälkeen kuin
luutnantti Schute oli ottanut intiaaneilta sen lupauksen, etteivät he
kiduttaisi vankejaan. Uncas asettui takaa-ajavien etupäähän, ja Pekka
Drufva seurasi mohikaanien erikoisesta pyynnöstä heidän kyliinsä. Syynä
siihen oli se, että huhu tiesi kertoa, että pienempi joukko irokeesejä
-- 30 miestä, sanottiin -- ryösti ja poltti meren rannassa
sijaitsevissa kylissä, joista kaikki miehet olivat lähteneet sotaan. Ja
niinpä oli sekä Uncas että taisteluun pystymätön Musta Jaguaari
pyytänyt häntä johtamaan sitä joukkoa, jonka heti oli määrä lähteä
näitä ryöstäjiä vastaan. Tämä pyyntö oli samalla niin suuri
luottamuksenosoitus mohikaanien puolelta, ettei Pekka Drufva voinut
kieltäytyä siitä. Ehkäpä hän siten oli ensimäinen valkoihoinen, joka
toimi intiaanijoukon päällikkönä Amerikassa, ja se kunnia oli siksi
suuri, ettei siitä käynyt kieltäytyminen.
Pekka Drufva ymmärsi vallan hyvin, miksi Uncas niin suurella innolla,
melkeinpä kuumeella kiiruhdutti pakenevien irokeesien takaa-ajoa. Hän
tahtoi anastaa Metsäliljan, ennenkuin irokeesit ennättivät lähteä
leiristään liikkeelle Timberjärven rannalta. Mutta hienotunteisuudesta
hän ei maininnut sanaakaan tästä otaksumisestaan.
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin me tapaamme Pekka Drufvan päällikkönä
tilapäisessä intiaanileirissä lähellä merenrantaa. Hänen allensa
olevaan joukkoon kuului noin 50 hyvin asestettua mohikaania. Tähän
saakka ei hänen retkensä ollut erittäin onnistunut, sillä hän ei ollut
vielä tavannut sitä irokeesijoukkuetta, jonka hävittäminen oli hänen
matkansa päämääränä. Sen sijaan hän oli nähnyt runsaasti jälkiä sen
tuottamista vaurioista: ryöstettyjä ja poltettuja kyliä, hävitettyjä
viljelysmaita, murhattujen tai ryöstettyjen naisten ja lasten
verenjälkiä, ihmisparkojen, jotka eivät olleet ennättäneet paeta
ryövärijoukkoa ja jotka olivat olleet suojelijoita vailla, koska
taisteluun pystyvät miehet olivat lähteneet sotaan. Nyt oli hänellä
kuitenkin syytä olettaa, että hän piankin saisi väkivallantekijät
käsiinsä. Tiedustelijoita oli lähetetty edeltä ja odottaessa heidän
paluutaan oli pystytetty leiri lehtevään metsään, missä puro solisi
merta kohti.
Pekka Drufva loikoili polttaen piippua monen sadan vuoden vanhan
pyökin alla, ja hänen punaiset sotilaansa olivat ryhmittyneet
maalauksellisissa asennoissa hänen ympärilleen. Odottaessaan uutta
marssikäskyä söivät mohikaanit kuivaa ruokaa repuistansa, sillä tulta
ei ollut lupa sytyttää metsänriistan paistamista varten, koska
nuotiosta nouseva savu olisi voinut varoittaa irokeesejä.
Sillä välin Pekka Drufvan ajatukset kiertelivät sen päämäärän
ympärillä, joka viime aikoina oli ollut niiden keskipisteenä. Ja olihan
tämä päämäärä siksi korkea, että se vaati perinpohjaista tuumimista.
Mitenkä hän, köyhä ja vähäpätöinen tiedustelija, voisi kohota
sellaiseen asemaan, että hän saattoi pyytää kuvernöörin tytärtä
vaimokseen?
"Ei", mutisi hän itsekseen, "se ei käy täällä siirtokunnassa. En ole
käynyt sotilaskoulua ja siksi minusta tuskin voinee tulla linnoituksen
päällikköä. Mutta vaikkapa vastoin oletustani voisin siksi kohota, niin
mitäpä tarjottavaa siinä olisi Gretalle? Sanotaan, että kuvernööri
epäilee suuresti Lydiankin antamista Liljehöökille. Ja hän on kuitenkin
vänrikki ja aatelismies. Mitenkä minulla olisi mitään mahdollisuuksia,
minä, joka -- en ole mitään? Mutta hänet minä voitan sittenkin. Siksi
minun täytyy muuttaa alaa -- -- --"
Mutta mille alalle hän aikoi muuttaa, sitä me emme koskaan saaneet
tietää, sillä juuri samassa palasi toinen tiedustelijoista ja ilmoitti,
että irokeesit olivat pystyttäneet leirinsä syrjäiseen laaksoon noin
tunnin matkan päähän siltä paikalta, missä mohikaanit olivat, sekä että
kaikista merkeistä saattoi olettaa, että he aikoivat olla siellä yötä.
Tiedustelija oli nähnyt, että heillä oli paljon mohikaaninaisia ja
lapsia joukossaan sekä sitä paitsi vangittu valkoinen mies.
"Valkoinen mies", huudahti Pekka Drufva. "Kukahan se voinee olla?"
Sitä ei tiedustelija tiennyt. Nyt lähdettiin heti liikkeelle, ja
tiedustelija oppaanaan kulki joukko niin nopeassa marssissa vihollista
vastaan, kuin olosuhteet ja varovaisuus vain salli.
Kun he lähestyivät sitä paikkaa, missä irokeesien leirin piti olla
tiedustelijan ilmoituksen mukaan, kuului omituista ääntä, jota
Pekka Drufva aluksi luuli jonkun tuntemattoman villin eläimen
ulinaksi. Mutta, tultuaan lähemmäksi selvisi hänelle, että joku
hengenahdistuksessa oleva ihminen valitti ääneensä. Nyt vauhtia
lisättiin. Pian he olivatkin perillä. Ääneti ja notkeasti kuin kissat
heittäytyi pari mohikaania vahdin kimppuun, ja kun tämä oli
ikiajoiksi vaiennut, saattoi koko joukko, leirin huomaamatta, hiipiä
kattilanmuotoisen laakson reunaan, jonka pohjalle, harvan metsän
suojaan, leiri oli pystytetty. Tiheän pensaikon takana lymyten näki nyt
Pekka Drufva, mistä nuo kaameat huudot läksivät. Alaston, valkoinen
mies oli sidottu paaluun ja parasta aikaa häntä kidutettiin, irokeesien
hyppiessä ja tanssiessa ilosta hänen ympärillään.
Kuivista risuista oli sytytetty pieni rovio miehen jalkojen väliin, ja
liekit nuolivat hänen pohkeitaan. Sillä välin eräs irokeeseista, joka
näytti ikäänkuin valloilleen päästetyltä hornanhengeltä, pisteli
teräväksi veistettyjä puikkoja hänen ihoonsa ja lihaksiinsa sinne
tänne.
Pekka Drufva oli nähnyt kyllikseen. Hän nosti kiväärin poskelleen
ja ampui ja päästi samalla huudon, joka oli mohikaaneille
hyökkäysmerkkinä.
Kuula oli osunut paikalleen. Mies, jolla oli teräväpäisiä puikkoja
kädessä, hyppäsi kuin haavoittunut metsäkauris, ja kaatui sitten
hengettömänä uhrinsa jalkoihin. Nyt Pekka Drufva hyökkäsi alas
rinnettä, potkaisi syrjään palavat risut ja tarttui puukkoonsa
katkoakseen vangin köydet. Mutta juuri kun hän lähestyi häntä, hätkähti
hän, ikäänkuin hän olisi nähnyt kaamean näyn. Hän oli nähnyt vangin
kasvot ja tuntenut hänet.
"Miten ihmeessä sinä olet täällä, Rapatalon Lassi, ja mistä se johtuu,
että näin monen vuoden kuluttua näen sinut näin kaameassa tilassa",
kysyi hän ihmeissään.
Vankikin oli tuntenut pelastajansa, mutta hän ei vastannut kysymykseen,
vaan sanoi surkealla äänellä:
"Jos sinä, Pekka Drufva, tahdot kostaa minulle kaiken sen pahan, minkä
tein sinulle Ahvenanmaalla, niin Jumalan tähden, iske minuun heti,
sillä olen jo kärsinyt helvetillisiä tuskia syntieni sovitukseksi sekä
sinua että muita vastaan."
Vastaamatta tähän pyyntöön kohotti Pekka Drufva puukkoansa, jolloin
Rapatalon Lassi sulki silmänsä ja lyyhistyi kokoon, sillä nyt hän
odotti kuoliniskua. Mutta sen sijaan katkottiin hänen köytensä ja
petetty nuoruudenystävä talutti hänet mättäälle, missä hän kevyesti ja
hellävaroen poisti pistävät puupuikot ja antoi Lassin oikaista itseään
pehmeässä ruohikossa.
Nyt Pekka Drufva tarkasteli mohikaaniensa askartelua sillä välin kuin
heidän päällikkönsä oli suorittanut armeliaisuuden työnsä.
Tappelu oli jo päättynyt. Irokeesit olivat tulleet siihen määrin
yllätetyiksi, että vain harvat olivat nousseet vastarintaan, ja kun
nämät olivat kaadetut maahan, antautuivat toiset vangeiksi. Ei
ainoakaan ollut päässyt pakoon kertoakseen muille irokeeseille miten
ovelan ryöstöjoukon oli käynyt. Mohikaanivangit, joita oli varsin
paljon leirissä ja jotka yksinomaan olivat naisia ja lapsia,
päästettiin vapaaksi, kuolleet haudattiin ja haavoittuneet sidottiin.
Niinpiankuin taistelu oli ratkaistu, oli Pekka Drufva kutsunut erään
lääketaitoisen intiaanin Lassin luo, joka sitoi hänen monet, joskin
varsin vaarattomat haavansa ja antoi siten mies paralle lievitystä,
jonka jälkeen hänen ylleen puettiin hänen vaatteensa, jotka löytyivät
irokeesien tavaroiden joukosta. Vasta sitten Pekka Drufva kävi hänen
viereensä istumaan ja jatkoi keskustelua, jonka pelastustyöt olivat
keskeyttäneet.
"Sinä taisit pelätä, Lassi, että aioin nyt kostaa sinulle sen, minkä
Ahvenanmaalla teit minulle. Voin vakuuttaa, etten hetkeäkään ole mitään
sellaista ajatellut. Kosto on paha, joka tavallisesti tahraa kostajaa
enemmän kuin hänen uhriaan. Eihän meidän, lyhytnäköisten ihmisten asia
ole kostaa, korkeintaan meidän tulee rangaista, jos rankaisu tapahtuu
oikeuden ja kohtuuden mukaan. Sen pahan johdosta, jota minulle olet
tehnyt, Lassi, olet sinä mielestäni saanut kylliksi suuren
rangaistuksen. Muuten voidaan panna kysymykseen, tokko oikeastaan olet
tehnyt minulle mitään pahaa. Sinä tartuit minun elämääni ja annoit
sille uuden suunnan, mutta siitä ei minulla ole vähintäkään
valittamisen syytä. Jollei sinua olisi ollut, niin olisin kai minä
nälällä ja vaivalla päässyt kappalaiseksi jonnekin Ruotsissa tai
Suomessa. Se olisi varmaankin paljoa vähemmän miellyttänyt minua kuin
nykyinen elämäni, joskaan en erinäisistä syistä enää ole oikein
tyytyväinen siihenkään. Mutta nyt sinun pitää kertoa minulle, mikä
kummallinen kohtalo on tuonut sinut tänne, niin että aivan odottamatta
tapasimme toisemme tässä erämaassa."
Rapatalon Lassi kertoi nyt seikkailunsa. Pian sen jälkeen kun Pekka
Drufva oli lähtenyt Ahvenanmaalta, oli hän myönyt talonsa ja ottanut
pestin laivaan. Sitten hän oli purjehtinut monella suurella aluksella,
viimeksi englantilaisella, jonka oli määrä mennä Länsi-Intiaan.
Atlantin valtamerellä oli noussut kova myrsky, laiva oli eksynyt
oikeasta suunnastaan ja vihdoin saanut vuodon. Yötä päivää tehtiin
työtä pumppujen ääressä, sillä lännessä häämöitti maata, joka
varmaankin oli Amerikan mannerta, ja toivottiin, että laiva ennättäisi
ajautua maihin ennenkuin se uppoaisi. Mutta se ei onnistunut.
Alus alkoi vajota. Silloin miehistö asettui kahteen pieneen
pelastusveneeseen, kapteeni ja kolme miestä toiseen, ja perämies ja
kolme miestä, joiden parissa Lassikin oli, toiseen. Minne kapteenin
vene joutui, sitä ei Lassi tiennyt, sillä veneet joutuivat jo heti
erilleen toisistaan. Mutta vihdoin perämiehen vene pääsi hiekkarantaan.
Siellä he nousivat maihin. Maa näytti asumattomalta, mutta samoiltuaan
jonkun aikaa sinne tänne, kohtasivat he intiaanikylän, jossa ei
kuitenkaan ollut muita kotosalla kuin pari vanhaa ukkoa sekä naisia ja
lapsia. Heille kerrottiin, että kaikki miehet olivat lähteneet sotaan
toista intiaaniheimoa vastaan, jotka nimittivät itseään irokeeseiksi.
Aluksi oli merimiesten hyvin vaikea tulla toimeen kylässä, jossa ei
kukaan ymmärtänyt englanninkieltä. Mutta sattumalta Lassi oli
tullut puhuneeksi ruotsia eräälle intiaanivaimolle ja suureksi
hämmästyksekseen hän huomasi, että tämä ymmärsi häntä. Hän sai nyt
kuulla, että ruotsalainen linnoitus ja ruotsalaisia uutisasukkaita oli
jonkun matkan päässä sisämaassa ja että ruotsalaiset olivat mohikaanien
hyviä ystäviä, niin, olivatpa he lähettäneet apujoukkoja sotaankin
irokeesejä vastaan. Me jatkamme nyt Lassin omilla sanoilla:
"Meidät otettiin erinomaisen hyvin kylässä vastaan, varsinkin kun he
kuulivat, että minä olin ruotsalainen. Me saimme hyvän aterian ja sen
jälkeen meille luovutettiin maja, jossa saimme nukkua, sekä luvattiin
seuraavana päivänä antaa meille oppaaksi poika, joka johtaisi meidät
ruotsalaiseen linnoitukseen. No, me läksimme varhain levolle, sillä
olimme kovin väsyneet paljosta valvonnasta ja kovasta työstä merellä
sekä samoilusta päästyämme maihin. Melkein heti me vaivuimme uneen.
Mutta hyvä Jumala, olipa se heräämistä! Majan joka nurkka paloi, ja kun
me hyökkäsimme ulos, välkkyivät verenhimoiset kirveet päittemme päällä.
Meillä ei ollut mitään muita aseita kuin puukkomme, mutta niillä me
asetuimme vastarintaan niin hyvin kuin taisimme. Mutta niistä ei ollut
pitkälle apua. Perämies ensimäisenä kaatui pää halkaistuna, ja molemmat
toverini seurasivat pian jäljessä. Minut he iskivät takaapäin maahan ja
koko kasa intiaaneja kävi kimppuuni. Silloin antauduin vangiksi, mutta
jos olisin tiennyt, mikä minulla oli edessä, olisin, Jumala antakoon
minulle anteeksi, kernaammin iskenyt puukon omaan rintaani. Me emme
kuitenkaan olleet suorittaneet työtämme niinkään huonosti, sillä kolme
intiaania makasi henkitoreissaan ympärillämme. Siksi kai he sitten
kiduttivat minua niin kauheasti. Intiaanikylän he polttivat, ryöstivät
kaiken sen, mikä heistä oli arvokasta ja ajoivat naiset ja lapset
suurena joukkona edellään aivan kuin karjaa. Sitten lähdettiin
erämaahan, ja kaksi päivää me kuljimme ennenkuin saavuimme tänne.
Minusta tuntui kuin he olisivat pelänneet takaa-ajajia, ja siitä minä
iloitsin, sillä taistelussa toivoin pääseväni vapaaksi. Täällä he
luulivat olevansa hyvässä turvassa. Niinpä he päättivät pitää iloa
minun kustannuksellani ja paalu pystytettiin maahan. Loput sinä tiedät,
Pekka Drufva."
"Niin, minä tulin viime hetkessä, mutta Jumalan kiitos, sittenkin
ajoissa, sillä haavasi eivät ole hengenvaarallisia. Mitä nimeä sinä
käytit merimiehenä?"
"Minua sanottiin Ahvenanmaan Lassiksi."
"Hyvä, sillä nimellä minäkin tahdon kutsua sinua, sillä vanha nimi
repii turhat haavat auki. Nyt saat seurata mukanani ruotsalaisten
siirtokuntaan, missä minä asun, ja minä pidän kyllä huolta siitä, että
haavasi paranevat pian. Sitten saat jäädä sinne tai lähteä jollakin
laivalla merille, aivan niinkuin haluat."
Kyyneleet kimaltelivat Lassin silmissä, kun hän vastasi:
"Pekka Drufva, tästä lähtien tahdon palvella sinua. Silloin minusta
ehkä voi taas tulla hyvä ihminen."
"No, siitä saamme sitten puhua", vastasi Pekka Drufva äänellä, joka
ilmaisi liikutusta.
Hän antoi sitten intiaanien laittaa paarit oksista kuntoon, ja sillä
Ahvenanmaan Lassia oli kannettava, sillä hän ei kyennyt kulkemaan.
* * * * *
Palatessaan mohikaanien päällikkökylään huomasi Pekka Drufva heti, että
Uncas oli palannut takaa-ajomatkaltaan, ja ettei se ollut tulokseton
ollut, näkyi muun muassa siitä, että päällikön teltan edessä kasvavaan
puuhun oli sidottuna vanki, jonka hän heti tunsi. Se oli Peter Irgens.
"Retkesi on ollut onnekas", sanoi hän Uncasille, "sillä näen, että olet
saanut vangiksi miehen, joka varmaankin oli koko sodan alkusyynä, ja
jolla sitä paitsi on paljon tilitettävää ruotsalaisille."
"Niin", vastasi Uncas, "Vesirotta oli varmaankin ensimäisiä, jotka
pakenivat, sillä hän oli jo ennättänyt takaisin Timberjärven leirille
ja parhaillaan oli hajottamassa sitä yhdessä siellä olevien intiaanien
kanssa, aikoen paeta pohjoiseen, irokeesien vakinaisiin kyliin. Mutta
minä ennätin paikalle viime tingassa, piiritin leirin ja vangitsin
heidät kaikki."
"Eikö Peter Irgens tehnyt vastarintaa vangittaessa?"
"Hurjaa vastarintaa. Mutta me piiritimme hänet ja iskimme maahan. Hän
olisi nyt kuollut, jollei Uncas olisi sitä estänyt. Hän on jätettävä
luutnantti Schuten käsiin."
"Se on oikein! Siellä hän on tervetullut. Mihin hänen poikansa, Will
joutui?"
"Hän kaatui puolustaessaan noita risuvalleja, jotka Kovapää oli
rakennuttanut paon varalta. Uncas itse halkaisi hänen päänsä
tomahawkilla."
Mutta Pekka Drufvan uteliaisuus ei vieläkään ollut tyydytetty.
"Miten Metsäliljan kävi?" kysyi hän.
"Ukkosen Veli astukoon punaisen ystävänsä majaan", kuului vastaus.
Tietysti Pekka Drufva seurasi kutsua, ja päällikön suojasta astui häntä
vastaan kaunis Metsälilja. Pekka hämmästyi suuresti, ei sitä, että
Metsälilja oli siellä, sillä sen hän oli arvannut jo edeltäkäsin, vaan
sitä, että hän astui häntä vastaan hymyilevänä ja iloisena, eikä
lainkaan surullisena.
"Eikö Metsälilja sure Kovapään kuolemaa", kysyi hän ihmeissään.
"Kovapää oli urhoollinen soturi, ja nyt hän on päässyt onnellisille
metsästysmaille, missä hän saa uuden vaimon. Miksikä Metsälilja sitä
surisi", vastasi hän vilpittömästi.
"Mutta Metsäliljahan rakasti Kovapäätä", intti Pekka Drufva, "ja sitä
jota rakastaa, sitä myös suree."
"Niin, Metsälilja rakasti suuresti Kovapäätä, mutta ei intiaaninainen
voi rakastaa kuollutta miestä. Nyt hän rakastaa Uncasia. Kovapää on
onnellinen, ja Metsälilja on onnellinen. Miksi siis surra?"
Että hänen rakkautensa Uncasiin ei ollut vain huulilla, sen saattoi
helposti huomata niistä hellistä katseista, joilla hän seurasi nykyistä
miestään.
Pekka Drufva oli aikonut pikimmiten palata kotiin Uuteen. Göteborgiin,
mutta suurta juhlaa oli vietettävä kylässä ja Uncas oli hartaasti
pyytänyt häntä jäämään sen yli, jota Pekka ei hennonutkaan kieltää.
Uncas oli näet juhlallisesti nimitettävä koko heimon päälliköksi.
Samassa tilaisuudessa nimitettiin myös Pekka Drufva kaikilla
juhlamenoilla mohikaanien alipäälliköksi, arvonimi, joka lienee tullut
hyvin harvojen muiden osaksi. Joka tapauksessa hän oli ensimäinen,
jolle se kunnia suotiin. Uncas itse laski sulkakruunun hänen päähänsä.
Ahvenanmaan Lassin seuraamana, jonka intiaanit kantoivat paareilla
veneeseen, hän palasi sitten kotiin.
Viikkoa myöhemmin hirtettiin Peter Irgens Uuden Jokilinnan
linnoituksessa.