Oikea saapuu.
Taaskin on juhannus-aatto soittoineen ja tanssineen ja salkoineen,
mutta nyt on vuosi 1657. Yksitoista vuotta on siis kulunut siitä, kun
viimeksi kohtasimme ketään tämän kertomuksen henkilöistä. Ja
näyttämökin on toinen. Me olemme näet nyt Gunillaberg nimisessä
kartanossa, joka sijaitsee noin kahden peninkulman päässä Jönköpingin
kaupungista. Talon, joka ulkomuodoltaan on varsin yksinkertainen, mutta
sijaitsee ihanalla paikalla, omisti Jönköpingin linnan komentaja, vanha
tuttavamme Uuden Ruotsin päiviltä, everstiluutnantti, nyttemmin eversti
Johan Printz. Vuonna 1655 oli hän näet saapunut kotimaahansa ja saanut
yllämainitun toimen. Talvisin hän asui Jönköpingin linnassa, mutta
ensi kertaa hän vietti nyt kesää vasta ostamassaan kartanossa,
Gunillabergissä.
Tilavalla pihamaalla, jota tuuheat jalavat varjostivat, oli kukkasalko
pystytetty ja sen ympärillä tanssitaan parasta aikaa. Katselijoiden
parissa on eversti itse, ja hänen käsivarteensa nojautuu nuori kaunis
nainen, jonka me heti tunnemme neiti Greta Printziksi, joka kuluneena
yhtenätoista vuonna on vain entisestään kaunistunut. Vartalo on
täyteläisempi ja piirteet vähemmän tyttömäiset, mutta silmät, reipas
ryhti sekä veitikkamainen ilme on sama kuin ennenkin. Hän on nyt
ainoana lapsena everstin talossa, sillä hänen toinen avioliittonsa on
lapseton ja toiset tyttäret ovat naimisissa. Vuonna 1647 sai näet
vänrikki Knut Liljehöök periä suuren tilan ja matkusti sen vuoksi
kotiin ensimäisellä laivalla. Mutta sitä ennen vihittiin hänet Uuden
Göteborgin vasta valmistuneessa kirkossa neiti Lydia Printzin kanssa,
joka seurasi miestään Ruotsiin. Neiti Gretallakin oli, palattuaan
kotimaahan, ollut useita kosijoita, mutta hän oli antanut kaikille
rukkaset.
Kun isä ja tytär olivat hetken aikaa katselleet vilkasta elämää
kukkasalon ympärillä, sanoi eversti:
"Tulehan, Greta, hetkeksi puutarhaan syreenilehtoon. Minulla on hiukan
puhuttavaa sinulle."
Käytyään istumaan tuoksuavaan lehtimajaan, jonne melu ja soitto
tanssipaikalta tuskin kuului, jatkoi hän puhettaan:
"Tahdon hyvissä ajoin valmistaa sinua erääseen vieraskäyntiin. Asessori
Frejdenfelt tulee tänne huomenna. Niinkuin voinet arvata, tarkoittaa
hänen käyntinsä ensi sijassa sinua."
"Ei, sitä en tosiaankaan voi ymmärtää, sillä annoinhan hänelle vuosi
sitten rukkaset. Hänen sitkeytensä tuntuu minusta epähienolta."
"Mutta ajattelehan toki, Greta, sinä täytät pian 27 vuotta. Etkö aio
koskaan mennä naimisiin?"
"Kyllä, kunhan oikea saapuu", vastasi hän iloisesti.
"Mutta jollei hän saapuisikaan koskaan?"
"Sitten minusta kai tulee vanhapiika. En luullut, että sinä, isä kulta,
haluaisit päästä minusta."
"Sitä en haluakaan, niinkuin hyvin tiedät, mutta isän tulee ensi
sijassa ajatella lapsensa onnea -- ei omaansa. Ja minun varma
vakaumukseni on se, että sinä tulisit onnelliseksi Frejdenfeltin
kanssa. Hän on kelpo, hyvä mies ja myöskin varakas."
"Niin, hyvänen aika, eihän minulla ole mitään häntä vastaan
huomautettavaa. Mutta hän ei voi tehdä minua onnelliseksi -- hän ei ole
oikea."
"Sinä ajattelet siis yhä edelleen luutnantti Drufvaa -- sinä annat
kuolleen miehen seisoa maallisen onnesi tiellä. Sitä en olisi otaksunut
järkevästä Gretastani."
"Pekka Drufva ei ole kuollut."
"Mistä sinä sen tiedät? Minähän olen antanut tiedustella asiaa Puolan
armeijassa. Sandomirin taistelun jälkeen vuosi sitten hän katosi.
Varmaankin hän kaatui silloin."
"Ei kukaan ole nähnyt hänen ruumistaan."
"Ei, se on kyllä totta. Mutta se ei merkitse mitään. Oi, tyttöseni,
sinä et tiedä, miten sodassa käypi. Moni urhoollinen sotilas kuolee
eikä kukaan tuttu löydä hänen ruumistaan. Sandomir sijaitsee WeikseIin
varrella. Varmaan moni vierähti jokeen ja virta kuljetti kauas heidän
ruumiinsa."
"Niin, kuuluuhan se varsin uskottavalta, mutta on olemassa kaksi
seikkaa, jotka tekevät sen, etten voi uskoa hänen kuolleen."
"Annahan kuulla."
"Ensiksikin on minulla selvä sisäinen tunne, että hän elää ja tulee
hakemaan kauan odottanutta morsiantaan. Tuollainen tunne voi tuntua
mielettömältä, sen myönnän kernaasti, mutta en voi päästä siitä eroon.
Se on pysynyt minussa vireillä siitä saakka, kun Pekka ja minä erosimme
toisistamme Uudessa Ruotsissa."
Eversti katseli tytärtään epäilevästi hymyillen. Mutta hetken
mietittyään hän päätti olla vastustamatta tätä merkillistä todistetta
ja kysyi sen sijaan:
"Ja mikä on toinen seikka?"
"Minä epäilen sitä miestä, jonka sinä, isä kulta käskit tiedustella
asiaa. Luutnantti Gyllenspets tiesi, missä suhteessa olen Drufvaan.
Mutta tuotuaan minulle nuo masentavat tiedot, hän kosi minua. Voihan
siis helposti epäillä, etteivät hänen tiedustelunsa olleet
puolueettomia."
"Tyttäreni, se mitä nyt sanot, on kova syytös luutnantti Gyllenspetsiä
vastaan."
"En voi auttaa sitä, mutta -- --"
Tähän keskustelu päättyi. Sen sijaan Greta tarttui lujasti isäänsä
käsivarteen kiinni ja viittasi tielle. Syreenimaja oli korkealla
kunnaalla ja sen aukosta saattoi nähdä yli koko laakson, missä tie
kulki monessa kiemurassa. Gretan huomiota oli herättänyt ratsumies,
sulkatöyhtö hatussaan, ja hänen jäljessään ratsupalvelija, kiiltävä
haarniska yllä. Oli helppo nähdä, että ratsumies oli upseeri, vaikkei
hänellä ollutkaan haarniskaa, mutta välimatka oli siksi suuri, ettei
voinut tuntea hänen kasvonpiirteitään.
"Ehkäpä", huudahti Greta kiihkeällä äänellä, "on tuo tulokas oikea.
Niin, niin, minä tunnen, että se on hän -- Pekka Drufva."
Eversti katsoi moittivasti tyttäreensä, mutta ei vastannut, sillä koko
hänen huomionsa oli kiintynyt lähestyvään ratsumieheen. Mutta turhaan
hän ponnisteli näköään, sillä vieras upseeri oli kannustanut hevostaan
ja ratsasti niin nopeasti, että mahdotonta oli tuntea häntä. Samassa
pieni koivuhaka talon edustalla peitti hänet taakseen.
"Varmaan se on joku upseereistani Jönköpingin linnasta, luultavasti
majuuri Hjärta, sillä olin erottavinani leveän kalunan hänen
hatussaan."
Tämä väite jäähdytti hieman neiti Gretan intoa, sillä olihan todellakin
todennäköistä, että tulija oli majuuri Hjärta, se hänen täytyi myöntää.
Siksi hän luopuikin aikeestaan juosta edeltä kotiin, ennenkuin vanha
isänsä ennättäisi perässä. Sen sijaan hän astui siis rauhallisesti
isänsä rinnalla, joskin hänen sydämensä sykki rajusti ja hänen poskensa
punoittivat. Seurauksena oli, että kun he saapuivat pihalle, seisoi
palvelija pitelemässä molempia hevosia, mutta upseeria ei näkynyt.
Varmaankin hän oli mennyt sisään taloon.
Eversti, joka luuli, että sotamies kuului Jönköpingin garnisooniin,
mutta ei silti tuntenut häntä, kysyi:
"Mikä nimesi, poikani?"
Kysytelty teki kunniaa ja vastasi:
"Ahvenanmaan Lassi."
Greta neidon sydän sykähti. Sillä hän oli tuntevinaan sekä nimen että
miehen.
Eversti kysyi edelleen:
"Ketä upseeria sinä teuraat?"
"Majuri Drufvaa", kuului vastaus.
"Hän se on, hän se on", kuului ilonhuudahdus Gretan huulilta.
Eversti ällistyi siinä määrin, että hän mykistyi ja katseli vain
sotamieheen. Sitten hän nousi portaita ylös ja mutisi käsittämättömiä
sanoja.
Hänen astuessaan saliin kohtasi häntä näky, joka pysähdytti hänet oven
suuhun. Keskellä huonetta seisoi pitkä, kookas upseeri, jonka kasvot
olivat everstille ennestään tutut. Ja hänen rintaansa vasten nojautui
Greta neito, miehen lujasti syleillessä häntä. He olivat niin kokonaan
syventyneet toisiinsa, ettei kumpainenkaan huomannut everstin tuloa.
Mutta hetken kuluttua palasivat he jälleen maan päälle, ja silloin
everstikin sai osansa syleilyistä, jotka päättyivät nuoren parin
siunaukseen. Pian hän jätti heidät kuitenkin kahden, syyttäen tärkeää
asiaa.
Asia oli se, että hän lähetti kirjeen asessori Frejdenfeltille
Jönköpingiin, pyytäen ettei hän saapuisi juhannuspäivänä
Gunillabergiin, ei ainakaan siinä asiassa, josta hän aikaisemmin oli
maininnut. Jos hän sen sijaan tahtoi olla läsnä Greta neidon ja majuuri
Pekka Drufvan kihlajaisissa, oli hän hyvin tervetullut.
Saapuiko hän juhlaan, sitä emme tiedä.