Pelastus.
Oli yö Kovapään lähdettyä Timberjärven rannalla sijaitsevasta leiristä.
Valkoiset tytöt vääntelivät itseään unettomina vuoteillaan. Entisiin
huoliin oli lisääntynyt vielä uusikin. Metsäliljan kautta olivat he
näet saaneet kuulla, että valkea mies ja mohikaani oli nähty
irokeesileirin läheisyydessä ja että Kovapää oli ajanut heitä takaa
melkein koko miesjoukollaan. Kun valkea mies ja hänen toverinsa olivat
huomanneet takaa-ajajansa, olivat he paenneet saareen, mutta sieltä he
olivat kadonneet jäljettömiin. Kovapää ja hänen miehensä olivat
varmasti vakuutetut siitä, että he olivat hukkuneet yrittäessään uida
järven yli.
Tytöt arvasivat heti, että nuo miehet olivat Pekka Drufva ja joku
mohikaani, eivätkä he liioin voineet epäillä, että heidän
tarkoituksensa oli pelastaa heidät. Nyt he olivat epäonnistuneet
aikeessaan ja vapauttajat olivat kuolleet. Samalla toivon viimeinen
tähti oli sammunut, ja kuka sytyttäisi uuden? Tosin Metsälilja oli
luvannut auttaa heitä, mutta eihän pieni intiaaninainen voinut opastaa
heitä kotiin, vaikka hän parhaassa tapauksessa voisikin auttaa heitä
pakenemaan intiaanileiristä. Kauhulla he ajattelivat Peter Irgensin
sanoja ja hänen ennustustaan. Varmaankin viimeinen pelastus olisi
kuolema.
Vähitellen Lydia oli itkenyt itsensä nukuksiin, mutta Greta makasi yhä
valveilla, kuunnellen vahdin askelia teltan ulkopuolella, yölintujen
kaameaa huutoa ja oman sydämensä rauhatonta sykintää. Hän ei kuitenkaan
ollut yhtä toivoton kuin sisar. Syynä siihen oli se, että hän luotti
täydellisesti Pekka Drufvan niin monasti koeteltuun kykyyn suoriutua
pahimmistakin tilanteista. Ei sellainen mies, tuumi hän, voinut hukkua
järveen, joka ei ollut vesisammiota suurempi. Ei, hän oli petkuttanut
irokeesejä, siinä koko juttu, ja varmaan hän tavalla tai toisella
antaisi tietoja itsestään. Juuri kun hän ainakin kahdennenkymmenennen
kerran tuumi tätä samaa asiaa, kuuli hän omituisen kolahduksen, joka
saattoi hänet hätkähtämään. Kuului aivan siltä, kuin jotakin olisi
pudonnut teltan lattialle, kahisten kaisloissa. Mitähän se saattoi
olla?
Heti paikalla häneen iski ajatus, että se varmaan oli jokin tieto Pekka
Drufvalta. Sehän soveltui erinomaisesti hänen aikaisempaan
ajatusjuoksuunsa. Lydia nukkui ja Kaketu nukkui myöskin. Hän laskeutui
maahan vuoteeltaan ja alkoi polvillaan tunnustella kaisloja, jotka
olivat levitetyt lattialle. Hänen täytyi kokonaan turvautua
tunneaistiinsa, sillä teltassa oli aivan pimeä -- kesäyöt Amerikassa
eivät ole yhtä valoisia kuin Pohjolassa eikä hän uskaltanut sytyttää
tulta pelosta, että Kaketu heräisi.
Vihdoin se onnistuikin. Hän sai käteensä pienen, varsin painavan
esineen, luultavasti kiven, jonka ympärille oli kääritty jotakin, mikä
oli paperia tai kangasta kovempaa. Hän arvasi, että se oli tuohta. Ja
varmaankin tuohessa oli joku tiedonanto. Mitä hän tekisi? Jos hän
sytytti tulen, heräisi Kaketu aivan varmaan. Mutta toisaalta tuntui
aivan sietämättömältä odottaa aina päivän valkenemiseen saakka. Hän
tuumi sinne ja tänne, mutta vihdoin viimeksimainittu ajatus voitti. Hän
piilotti kiven vuoteeseensa ja paneutui levolle. Vihdoin hän nukahti,
sillä nyt oli toivo jälleen herännyt ja karkoittanut huolet pakosalle.
Niinpiankuin Kaketu seuraavana aamuna oli lähtenyt aamuaskareihinsa,
kertoi Greta Lydialle yöllisestä tapauksesta ja otti esille aivankuin
taivaasta tipahtaneen sanoman. Se oli kivi, jonka ympärille oli
kiedottu pitkä tuohiliuska, ja siihen oli Pekka Drufva piirtänyt
veitsensä kärjellä seuraavat sanat:
"Me emme ole hukkuneet, vaan olemme nyt samassa tiheikössä, jossa
meidät eilenkin nähtiin. Valmistukaa pakoon ensi yönä, sillä silloin me
vapautamme teidät. Miten se tapahtuu, en voi vielä sanoa, mutta se
tapahtuu kyllä. Pekka Drufva."
Nyt alkoivat yksin Lydiankin kasvot kirkastua ja ilossaan hän syleili
ja suuteli sisartaan. Sitten he alkoivat neuvotella.
"Mitä me nyt teemme", kysyi Greta.
"Tietysti me olemme valmiit karkaamaan, niinkuin kirjeessä seisoo",
vastasi Lydia.
"Se ei riitä. Meidän täytyy koettaa auttaa pelastajiamme, jos
mahdollista antaa sana Pekka Drufvalle."
"Miten ihmeessä", kysyi Lydia, "me voisimme sitä tehdä, varsinkin kun
meitä vartioidaan entistä enemmän?"
Greta tuumi hetken aikaa. Sitten hän sanoi:
"Minä olen keksinyt tuuman. Me uskomme asian Metsäliljalle. Hän on
luvannut auttaa meitä, ja koska siihen nyt on tilaisuus -- -- --"
"Oletko aivan mieletön, Greta? Sillähän me antaisimme ilmi sekä itsemme
että pelastajamme", huudahti Lydia.
"Metsälilja on hyväsydäminen ja tahtoo meidän parastamme, siitä
o!en varma, ja sitä paitsi on hän luvannut auttaa meitä. Mutta
minä en rakenna toivoani ainoastaan tähän seikkaan, vaan hänen
mustasukkaisuuteensa. Hän pelkää, että Peter Irgensin väitteessä voi
olla perää, että sinut on määrätty Kovapään puolisoksi. Etkö muista
miten hän suuttui, kun tulkitsin hänelle hollantilaisen sanat? No niin!
Hän ei tahdo kadottaa Kovapään rakkautta, ja siksi hän on valmis
tekemään mitä hyvänsä saadakseen sinut pois leiristä. Siksi me voimme
luottaa häneen. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?"
Lydia tuumi hetken aikaa. Sitten hän vastasi: "Niin, ymmärrän kyllä,
ehkäpä olet oikeassakin. Jos hän tahtoo auttaa meitä, niin on siitä
paljon hyötyä sekä meille että auttajillemme."
Ei kestänyt kauan ennenkuin päätös voitiin panna toimeen, sillä pian
Metsälilja saapui aamutervehdykselle valkoisten ystäviensä luo.
Tullessaan telttaan hän käski Kaketun aina poistua, toimenpide, joka
oikeastaan oli hyvin turha, kun hän ei kuitenkaan ymmärtänyt kieltä,
jota he puhuivat keskenään.
* * * * *
Pekka Drufva ja Uncas olivat järjestäneet olonsa varsin mukavaksi siinä
tiheikössä, jonne he olivat palanneet järvenpohjasta. Raivaamalla
tieltä muutamia pensaita olivat he saaneet oikean lehtimajan keskelle
okaista tiheikköä. Mutkikas ja kova tie johti sinne, ja sieltä oli
käytävä "observatorioonkin", mäen harjalla olevalle kalliolle.
Nykyisestä asunnostaan he saattoivat myös puolustautua pienempää
joukkoa vastaan, sillä tiheikön muodosti melkein yksinomaan okaiset
pensaat, joiden läpi ei ollut hyvä tunkeutua.
Noin viiden ajoissa iltapuolella, samana päivänä, jolloin kuvernöörin
tyttäret olivat keskustelleet Kovapään vaimon kanssa, istuivat
ystävykset yhdessä ja suunnittelivat, miten he voisivat toteuttaa sen
yrityksen, jonka toimeenpanosta Pekka Drufva oli tuohikirjeessään
ilmoittanut. Mutta vastoin tapaansa ei Pekka Drufva voinut keksiä
mitään hyvää keinoa. Tosin hän oli tehnyt useitakin ehdotuksia, mutta
osittain hän itse, osittain Uncas hylkäsi ne. Vihdoin hän sanoi:
"Koska sinä, Uncas, viime yönä saatoit hiipiä niin kauaksi leiriin,
että sinun onnistui heittää kivi savureiästä sisään, voinet kai hiipiä
vahdinkin kimppuun ja tehdä hänet äänettömäksi. Sitten voimme esteettä
viedä tytöt pois.! Eukko, joka makaa teltassa, on kai helposti
käsiteltävissä."
"Uncas voi kieriä pitkin maata kuin käärme, mutta siihen eivät
valkoisen päällikön tyttäret pysty. Ja leirissä on useita muitakin
vahteja paitsi teltan edustalla -- ainakin kaksi muuta."
Pekka Drufva repi hiuksiaan. Mutta juuri kun hän aikoi vastata,
hätkähti mohikaani ja tarttui tomahawkiinsa.
"Mitä se oli", kysyi Pekka Drufva. "En kuule muuta kuin linnunpoikasten
piipitystä pensaikossa."
"Uncas kuuli kevyitä askelia ja -- -- --"
Äkkiä seisoi intiaani heidän edessään. Molemmat tarttuivat aseihinsa,
mutta laskivat ne maahan, huomatessaan, että se olikin harvinaisen
kaunis, nuori intiaaninainen. Hän kohotti toista kättään rauhanmerkiksi
ja hymyili. Sitten hän sanoi:
"Metsälilja on valkoisten neitojen ystävä ja he lähettivät minut
tänne."
Sitten hän ojensi Pekka Drufvalle palasen parkittua antiloopinnahkaa,
jolle Greta oli hiilellä kirjoittanut seuraavat sanat:
"Te voitte luottaa Metsäliljaan. Hän voi antaa teille tietoja ja hyviä
neuvoja. Vaikka hän onkin Kovapään vaimo, tahtoo hän kaikella tavalla
auttaa meitä karkaamaan. Greta."
Kun Pekka Drufva oli lukenut viimeiset rivit, ei hän voinut olla
hymyilemättä. Nyt hän käsitti, miksi saattoi täysin luottaa
Metsäliljaan ja hänen auttamishaluunsa. Koska hän ei erikoisesti ollut
perehtynyt irokeesien kieleen, pyysi hän Uncasin toimimaan tulkkina,
johon tämä sitä kernaammin suostui, kun hän näytti erikoisella
ihailulla katselevan kaunista sanantuojaa. Sitten seurasi seuraava
keskustelu:
"Valkoisen päällikön tytär kirjoittaa, että Metsälilja voi antaa meille
hyviä neuvoja, miten parhaiten voimme ryöstää molemmat valkoiset
neidot."
"Metsälilja voi sen kyllä tehdä."
"Puhu! Ukkosen Veljen korvat kuuntelevat."
"Menköön toinen teistä pimeän tultua saareen, jossa te katositte
irokeesien silmien edestä ja sytyttäkää siellä tuli ja palatkaa sitten
takaisin. Kun Bisamirotta, jolla päällikön poissa ollessa on käskyvalta
leirissä, näkee tulen, luulee hän, että olette palanneet saareen ja
sytyttäneet siellä tulen. Hän ottaa silloin mukanaan kaikki miehensä,
paitsi vahdin valkoisten neitojen teltan edustalta ja lähtee
vangitsemaan teitä. Sillä välin te ryöstätte neidot."
"Mutta", arveli Pekka Drufva, "irokeesit luulevat, että me olemme
hukkuneet. Mitenkä Bisamirotta voisi luulla saavansa kiinni vainajien
henkiä?"
"Alussa he luulivat teidän hukkuneen. Mutta sittemmin arveltiin, että
olitte vain lumonneet irokeesien silmät. Sitä mieltä on
Bisamirottakin."
"Jos olet varma siitä, että Bisamirotta lähtee matkaan nähdessään
tulen, niin on suunnitelmasi erittäin hyvä."
"Kyllä hän lähtee", vakuutti Metsälilja, lisäten: "Bisamirotta on hyvin
urhoollinen, mutta erittäin ovela ei hän ole. Hän, joka pitää itseään
suurena sankarina, oli loukkaantunut, kun hän ei saanut seurata mukana
sotaretkelle, vaan oli pakotettu jäämään tänne. Monet pilkkasivat häntä
sen johdosta, että hänet oli pantu naisia vartioimaan sillä välin kuin
muut läksivät vihollista vastaan. Mutta jos hän, heimon ollessa poissa,
saa kiinni Ukkosen Veljen ja mohikaanipäällikön, voi hän kerskailla
suurtyöstä ja saada pilkkaajansa vaikenemaan, kun nämä palaavat
takaisin. Hän voisi sanoa: Sen, mitä te ette saaneet aikaan, vaikka
koko heimo oli koossa, suoritin minä yksinäni seitsemän miehen avulla,
joita pidetään vähemmän sotakelpoisina."
"Metsälilja on yhtä viisas kuin kauniskin. Selittäköön lähemmin
suunnitelmansa."
"Kun Bisamirotta miehineen on lähtenyt järvenrantaan, hiipivät Ukkosen
Veli ja mohikaani leiriin, yllättävät ja vangitsevat vahdin, joka
vartioi valkoisten neitojen telttaa ja vievät neidot mukanaan, jolloin
heidän tulee kulkea eteläisen portin kautta, missä risumajat ovat
tyhjiä. Mutta valkoisen päällikön tyttärillä on liian pienet ja hennot
jalat, jotta he voisivat vaeltaa pitkältä erämaassa, eikä teitä ole
kylliksi monta kantaaksenne heitä. Sitäpaitsi jää jäljet metsään ja
nuoli voisi osua teihin, kun vähimmin sitä aavistaisitte. Mutta minä
annan teille toisen neuvon. Järvenrannassa, noin 200 askeleen päässä
siitä pienestä lahdelmasta, missä naisilla on tapana pestä vaatteita,
kasvaa tiheä pajukko veden reunassa. Siellä on piilotettuna kanootti,
johon hyvin mahtuu neljä henkeä. Siitä te löydätte teltan ja
ruokavaroja kolmeksi päiväksi. Ja kun te soudettuanne rantaa
pitkin saavutte Timberjoen suuhun, voitte te päästä soutaen aina
Delawarejoelle saakka, sillä kanootti on niin kevyt, että kaksi miestä
helpolla kantaa sen koskien ohi. Nyt te tunnette suunnitelmani."
"Se on erittäin hyvä. Tervehdi neitoja ja sano, että seuraamme
neuvoasi, ja paljon kiitoksia siitä, kaunis Metsälilja."
Tähän keskustelu päättyi, ja Metsälilja poistui yhtä äänettömästi kuin
hän oli tullutkin.
Kun hän oli poissa, sanoi Pekka Drufva: "Kun hätä on suurin, on apukin
lähinnä. Minä tuumin jotakin hyvää keinoa, millä pelastaa tytöt, mutta
sellaista en voinut keksiä. Silloin tuo pieni intiaaninainen saapuu
tänne ja esittää suunnitelman, joka on kerrassaan mainio ja onnistuu
varmaan. Vai mitä sinä luulet, Uncas?"
"Uncas uskoo samaa."
Hetken kuluttua huudahti Pekka Drufva: "Olipa se harvinaisen viisas,
kiltti ja kaunis intiaaninainen, tuo pieni Metsälilja."
Silmien säihkyessä, mikä todisti, että hän puhui sydämenkyllyydestään,
sanoi mohikaani:
"Uncas tahtoisi, että Metsälilja istuisi hänen wigwamissaan mohikaanien
kylässä ja olisi hänen vaimonsa."
"Kyllä minä huomasin, että hän miellytti sinua, Uncas, mutta sinä et
saa ryöstää häntä, sillä se olisi mustinta epäkiitollisuutta tuota
hyvää sielua kohtaan."
"Uncas ei aiokaan ryöstää häntä nyt, mutta sittemmin hän aikoo
avonaisessa taistelussa voittaa hänet", vastasi mohikaani leimuavin
katsein.
* * * * *
Tuli ilta ja pimeys laskeutui nopeasti maahan, niinkuin aina tapahtuu
näillä leveysasteilla. Valkoisten neitojen teltan edustalla seisoi
vahti, vanhemmanpuoleinen irokeesi, nimeltään "Villisika". Hän oli
kerran saanut nuolen polveensa, niin että hänen jalkansa oli hiukan
jäykkä ja siksi hänen ei arveltu kelpaavan sotaan. Sen sijaan häntä
tavallisesti käytettiin vahtina leirissä ja siihen toimeen hän olikin
varsin sopiva, sillä hän oli valpas ja luotettava ja naiset pelkäsivät
häntä. Nyt hän seisoi nojautuneena keihääseensä ja katseli ympärilleen,
niin hyvin kuin se pimeydessä kävi päinsä. Toiset leirin miehiset
jäsenet, paria lukuunottamatta, jotka vartioivat portteja, olivat jo
vetäytyneet majoihinsa.
Kun hän käänsi päänsä järvelle päin, näki hän äkkiä tulen leimahtavan
saarella. Mutta jo parin minuutin kuluttua sen voima kasvoi ja näytti
kaikin puolin tavalliselta leirinuotiolta.
"Valkea poppamies kummittelee ja on sytyttänyt nuotionsa härnäilläkseen
meitä. Siitä on ilmoitettava Bisamirotalle", mutisi Villisika
itsekseen.
Kun Bisamirotta astui leiriaukiolle ja näki tulen saaressa, innostui
hän suuresti. Metsälilja tunsi varmaan erittäin tarkasti tämän miehen
luonteen, tehdessään suunnitelmansa, sillä Bisamirotta toimi aivan
niinkuin hän oli olettanut. Kaikki miehet leirissä kutsuttiin kokoon,
kaikkiaan yhdeksän kappaletta, Bisamirotta mukaanluettuna, ja tämä
esitti heille, miten valkoinen poppamies ja mohikaani olivat
vangittavat, koska he luultavasti olivat nyt palanneet saarelle, josta
he niin kummallisella tavalla olivat kadonneet. Hän ei myöskään ollut
huomauttamatta, mikä kunnia heille olisi, jos he pääjoukon
poissaollessa saisivat kaksi niin arvokasta vankia. Vain yksi
intiaaneista uskalsi panna vastaan.
"Jos valkoinen poppamies ja mohikaani todellakin olisivat saarella,
niin he eivät uskaltaisi sytyttää nuotiota, sillä tietäisiväthän he,
että me näkisimme tulen ja he siten antaisivat itsensä ilmi."
Siihen vastasi Bisamirotta:
"He tekevät sen vain härnätäkseen meitä. He tietävät, että vain harvoja
miehiä on leirissä, ja siksi he tahtovat näyttää meille, etteivät
pelkää meitä. Ei kukaan muu kuin he ole voineet sytyttää tuota tulta,
sillä eihän muita valkoisia eikä punaisia ole koko seudulla."
Joko tämä selitys tuli hyväksytyksi tai ehkäpä pikemmin siihen aiheutti
Kovapään käsky totella Bisamirottaa hänen poissa ollessaan, joka
tapauksessa ei kukaan pannut vastaan, kun Bisamirotta käski heitä nyt
ottamaan aseensa ja seuraamaan hänen mukanaan. Vain Villisika sai
käskyn pysyä paikallaan valkoisten neitojen telttaa vartioimassa,
käsky, jota hän ei lainkaan pannut pahaksi, sillä palatessaan
paikalleen hän mutisi hampaittensa välissä:
"Hyvä onkin, Villisika ei tappele kernaasti kummitusten kanssa."
Nojautuneena keihääseensä seisoi Villisika valkoisten neitojen teltan
edessä ja tuijotti järvelle. Sillä puolellahan piti jotakin tapahtua,
ja siksi hän suuntasi katseensa sinne, kääntämättä huomiotaan muuhun
osaan leiriä. Vihollisia ei ollut näillä seuduin, korkeintaan saarella,
vaikkei hän oikein siihenkään uskonut, niin ettei vahtiminen suurta
vaivaa tuottanut. Bisamirottahan oli vienyt mukanaan vahdit porteilta,
sehän todisti parhaiten, ettei siltä puolen mikään vaara uhannut.
Tuli saarella paloi yhä kirkkaammin, mutta ei ainoatakaan ihmisolentoa
näkynyt tulen ääressä. Hetken kuluttua hän oli näkevinään
vedenpinnalla, saaren ja rannan välissä tummia varjoja, jotka
liikkuivat saarta kohti. Varmaankin siinä Bisamirotta ja hänen
toverinsa sousivat salaperäistä vihollista vastaan.
"Eivät he löydä sieltä muita kuin kummituksia", mutisi Villisika.
Juuri kun hän oli päässyt tähän lopputulokseen, tunsi hän vahvojen
käsivarsien tarttuvan kiinni ja ennenkuin hän ennätti ruveta
vastarintaan, makasi hän aseettomana maassa ja intiaani, välkkyvä
tikari kädessä, painoi polvellaan häntä rintaan kuiskaten:
"Ole vaiti tai kuole -- -- --"
Villisika oli kernaammin vaiti. Samassa ilmestyi valkoinen mies
pimeästä ja Villisika sidottiin käsistä ja jaloista ja kapula pantiin
hänelle suuhun.
Nyt teltan oviverho siirtyi syrjään ja Lydia ja Greta Printz astuivat
ulos, täysin valmistuneina pakoon. Nähdessään pelastajansa unohti Greta
ilossaan kaikki sovinnaisuuden säännöt ja heittäytyi Pekka Drufvan
kaulaan. Onnen huumeessa heidän huulensa yhtyivät.
"No mutta Greta", huudahti Lydia varsin kovalla äänellä, mutta hänen
nuhdesaarnansa keskeytyi huutoon, joka heti sai hänet vaikenemaan.
Kaketu oli herännyt, nähnyt neitojen pakenevan teltasta ja seisoi nyt
huutaen teltan ovella. Mutta hänen huutonsa ei toistunut enää. Kaketu
joutui saman kohtalon alaiseksi kuin Villisikakin ja laskettiin maahan
tämän viereen.
"Se olisi harmillista", sanoi Pekka Drufva, joka nyt oli ennättänyt
virota suudelmasta, "jos hänen huutonsa on herättänyt naiset leirissä.
Tosin meidän ei tarvitse pelätä heitä, mutta he voisivat nähdä, mitä
tietä me pakenemme ja uhuttaa takaa-ajajat kintereillemme."
Tämä pelko oli kuitenkin turha. Jos joku nukkuvista naisista oli
herännyt huutoon, niin luuli hän varmaankin, että joku villi eläin oli
päästänyt tuon äänen.
Pakolaiset kiiruhtivat nyt eteläiselle portille. Juuri kun he olivat
kulkeneet ahtaasta aukosta, joka oli avattu risuvalliin, astui varjo
heidän tielleen. Miehet tarttuivat aseihinsa, mutta se oli Metsälilja,
joka tahtoi sanoa jäähyväiset suojateilleen. Lydia ja Greta syleilivät
ja suutelivat häntä.
Kun he hetken kuluttua erosivat, sanoi Metsälilja:
"Suokoon Manitu onnea matkallenne! Ja kun te istutte taas hyvässä
turvassa valkoisen päällikön wigwamissa, niin ajatelkaa joskus
Metsäliljaa, joka ei koskaan unohda teidän kauniita kasvojanne eikä
ystävällisyyttänne punaista naista kohtaan."
Sitten hän katosi kuin haamu pimeään.
Paikalla, jonka Metsälilja oli neuvonut, he löysivät kanootin, joka
heti työnnettiin vesille, ja siinä oli paitsi luvattua telttaa ja
ruokavaroja, myöskin pari lämmintä vaippaa. Rannan varjossa he sousivat
etelään, ja jo aamun sarastaessa olivat he ennättäneet siihen kohtaan,
missä Timberjoki laskee vetensä järvestä. Täällä virta tuli soutajien
avuksi ja nyt kevyt kanootti kiiti joen tuuheiden rantojen lomassa
nopeaa vauhtia eteenpäin. Vähää ennen auringonlaskua he saapuivat
ensimäiselle koskelle. Täällä tytöt nousivat pois kanootista, ja Pekka
Drufva ja Uncas kantoivat helposti kevyen veneen kosken ohi. He
käyttivät nyt myös tilaisuutta hyväkseen ja aterioivat rannalla. Lydia
kysyi Pekka Drufvalta:
"Etkö luule, että nuo yhdeksän intiaania, jotka olivat leirissä, ajavat
meitä takaa?"
"Aivan varmaan he sen tekevät", vastasi Pekka Drufva, "mutta ei ole
luultavaa, että he saavat meidät kiinni. Vasta päivän valossa voi olla
kysymystäkään meidän jälkiemme etsimisestä. Ja kun he löytävät ne,
eivät he voi tietää, minnepäin me olemme kulkeneet, sillä vesi ei jätä
jälkiä jälkeensä. Mutta vaikka he arvaisivatkin, että olemme soutaneet
Timberjoelle, mikä oletus on hyvin lähellä, niin olemme sittenkin
päässeet niin paljon edelle, ettei luulisi heidän saavan kiinni meitä.
Varmuuden vuoksi me valmistamme teille makuusijat kanootin pohjalle ja
jatkamme soutua koko yön."
"Mutta", sanoi Greta luoden lämpimän katseen Pekka Drufvaan, "siinä
tapauksessa et sinä eikä Uncaskaan saa levätä."
"Se ei merkitse mitään", vastasi Pekka Drufva hymyillen. "Me olemme
sellaiseen tottuneet ja sitä paitsi me ensi yönä pystytämme teltan
rannalle, ja voimme silloin vuoroon vahtia ja nukkua."
Koska matkan varrella ei tapahtunut mitään seikkailuja, supistamme
kertomuksemme vain siihen, että sanomme Pekka Drufvan ja Uncasin
saattaneen neljäntenä matkapäivänä molemmat tytöt onnellisesti
vanhempiensa luokse. Tietysti oli ilo suuri Printzinhovissa ja tietysti
kumpaistakin pelastajaa kiitettiin mitä lämpimimmällä tavalla. Mutta
paljon aikaa ei heillä ollut nauttia näistä kiitoksista, sillä vielä
samana iltana Pekka Drufva ja Uncas läksivät mohikaanien kyliin
ottaakseen osaa suureen taisteluun.