Kaksi tuntia järven pohjassa.
Varmaankin lukija on jo arvannut, että nuo kaksi miestä, jotka saivat
aikaan niin mieluisan keskeytyksen Peter Irgensin ja päällikön
keskustelussa, oli Pekka Drufva ja Uncas. He olivat oleskelleet jo
kaksi päivää leirin läheisyydessä, jota he olivat tarkoin voineet
vakoilla kukkulan harjalta. Niin, olivatpa he yön aikana olleet aivan
risuvallienkin juurella ja piileskelleet niissä. Siten he olivat
saaneet tarkat tiedot eri telttojen ja majojen asemista sekä
paikallisoloista yleensä. Useamman kerran he olivat nähneet molemmat
tytötkin, heidän ollessaan teltan ulkopuolella. He huomasivat
kuitenkin, etteivät he tällä erää voineet tehdä muuta kuin odottaa. He
olivat saapuneet liian varhain intiaanileiriin. Pekka Drufva oli
laskenut, että sanoma ruotsalaisen apujoukon saapumisesta mohikaanien
luo tyhjentäisi irokeesien leirin sotilaista, mutta sanoma olikin
saapunut myöhemmin kuin hän oli laskenut.
Tähän asti heidän oli onnistunut erinomaisesti pysyä piilossa. Ei
kukaan leirissä aavistanut heidän läsnäoloaan. Mutta, niinkuin
tiedämme, sattumasta riippuu hyvinkin paljon. Usein se tekee tyhjäksi
viisaimmatkin laskut ja saattaa häpeään suurimmankin varovaisuuden.
Niinpä nytkin. Kohtalo määräsi, että kaksi irokeesiä, jotka olivat
metsästäneet metsässä, palasivat kotiin tietä myöten, jota intiaanit
eivät muuten koskaan kulkeneet. Ja he keksivät Pekka Drufvan ja Uncasin
pensaikossa. He eivät uskaltaneet kuitenkaan hyökätä heidän päälleen.
Sen sijaan he juoksivat kuin metsäkauriit leiriin ja kertoivat, mitä he
olivat nähneet. Silloin molemmat tiedustelijat näkivät heidät myöskin,
ja he tiesivät, että heidän salaisuutensa oli nyt tullut ilmi sekä
ettei heidän käynyt enää viipyminen tiheikössä, jonka intiaanit
tietenkin piirittäisivät. He pakenivat siis metsään ja juoksivat
henkensä edestä. Hetken kuluttua Pekka Drufva pysähtyi hengittämään.
"Kestää vielä kolme tai neljä tuntia", sanoi hän, "ennenkuin tulee
pimeä metsässä, jossa he seuraavat jälkiämme niinkauankuin he voivat
niitä nähdä, ja ehkäpä he saavat meidät kiinni. Kulkekaamme suuressa
kaaressa leirin ympäri järven rantaan. Rannassa on runsaasti
kanootteja. Me otamme yhden niistä ja soudamme rantapuiden suojassa
etelään. Vesi ei jätä jälkiä taaksensa."
He läksivät sanottuun suuntaan, missä maa sitä paitsi oli kovempaakin
ja missä siis oli vaikeampi seurata jälkiä. Heidän onnistuikin päästä
sen piirin ulkopuolelle, jonka Kovapää oli vetänyt tiheikön ympäri ja
pääsivät onnellisesti järven rantaan kenenkään näkemättä heitä. He
ottivat kanootin ja sousivat rantaleppien suojassa, jotka estivät heitä
leiriin näkymästä, missä kaikkien huomio muuten olikin kääntynyt
toisaalle. Mutta hetken kuluttua nousi este eteen, jota he eivät olleet
edeltäpäin laskeneet ja joka pakotti heitä heti keskeyttämään soutunsa.
Lahden pohjukassa, jota pohjan puolelta suojeli metsäinen niemi, seisoi
muutamia intiaanivaimoja vaatteita pesemässä. Heidän ohitseen oli
mahdoton salassa päästä.
Mitä nyt oli tehtävä?
"Me soudamme saareen, joka on suoraan vastassamme", sanoi Pekka Drufva.
"Niemi estää naisia näkemästä meitä. Sen sijaan voidaan leiristä nähdä
meitä. Vaikka enpä usko, että siellä kukaan tulee katsoneeksi järvelle.
Varmuuden vuoksi heittäydyn kuitenkin veneen pohjalle ja annan sinun,
Uncas, soutaa yksin. Jos joku näkee meidät, niin luulee hän sinua
omiksi miehikseen, jotka ovat lähteneet kalaan, sillä kaukaa on
mahdoton erottaa mohikaania irokeesistä."
Ehdotus toteutettiin heti. Hetken kuluttua he pääsivät saaren rantaan,
piilottivat kanootin kaislikkoon ja nousivat maihin. Saari oli hyvin
pieni, mutta siinä kasvoi tiheätä pensaikkoa, niin että he vaivoin
pääsivät sen läpi tunkeutumaan. Ei ollut siis vaikea piiloutua sinne ja
samalla tähystellä vastakkaista rantaa. Täällä, arveli Pekka Drufva, he
voisivat olla turvassa, ainakin siksi kunnes pyykinpesijät olivat
lähteneet pois ja avanneet uuden tien takaa-ajetuille.
Mutta sillä kertaa he erehtyivät. Kun irokeesit olivat tutkineet koko
tiheikön kukkulan ympärillä, keksivät he varmaankin järven rantaan
johtavat jäljet, sillä äkkiä näkyi suuri liuta heitä saaren
vastakkaisella rannalla. He näyttivät varsin epäröiviltä ja juoksivat
sinne tänne, sillä siihenhän jäljet loppuivat, mutta vihdoin he
huomasivat, että yksi kanootti oli kadonnut. Samassa itse Kovapää
saapui paikalle, ja hän viittasi saareen. Heti useampia kanootteja
työnnettiin vesille, eikä epäilystäkään, että nyt alkaisi saaren
tutkiminen. Mahdotonta oli siis enää piileskellä pensaikossa. Sitä
paitsi tiesi Pekka Drufva liiankin hyvin, miten tarkkasilmäisiä
intiaanit olivat. Mutta rohkeus ei kadonnut häneltä silti.
Tunkeuduttuaan tiheän pensaikon läpi ja saavuttuaan saaren toiselle
rannalle, sanoi hän:
"Meidän täytyy piiloutua veteen."
"Irokeeseillä on silmät -- he näkevät päämme kaislikossa, kun
kohottaudumme pintaan hengittämään", sanoi Uncas.
"Meidän ei pidä pistää päitämme ylös vedestä. Niiden pitää, samoinkuin
muunkin ruumiin, maata järvenpohjassa."
"Voiko valkoinen mies elää hengittämättä", kysyi mohikaani.
"Saat nähdä", vastasi Pekka Drufva. Hän leikkasi kaksi miehenpituista
ruokoa kaislikosta, veisti tyveen sopivan imukkeen ja leikkasi muutamia
pieniä reikiä heti lehtiröyhyn alapuolelle. Puhallettuaan ruovon läpi
nähdäkseen, että ilma pääsi esteettä sen läpi, sanoi hän:
"Tämän ruovon läpi me hengitämme, maatessamme järvenpohjassa. Mutta
sieramet on pakko tukkea, jotta vesi ei pääse sitä tietä ruumiiseen, ja
siihen savi rannassa on sopivaa. Pahalta se tuntuu, mutta ei sille
mitään mahda, kun kysymyksessä on päästä irokeesien paalua pakoon."
Hän muodosti pari tulppaa pehmeästä savesta ja tukkesi niillä molemmat
sieramensa. Ja Uncas, joka täydellisesti luotti Pekan tietoihin ja
neuvokkuuteen, miten mahdottomilta hänen keinonsa näyttivätkin, seurasi
esimerkkiä.
Sitten he pistivät torvensa suuhun ja kahlasivat veteen niin syvälle
kuin pääsivät. Sitten he painautuivat pohjaan. Veden pinnassa näkyi
pari suurta vesirengasta, mutta ne katosivat pian eikä sillä paikalla,
jonne molemmat pakolaiset olivat kadonneet, näkynyt sitten enää muuta
kuin kaksi lehtiröyhyä sekä kappale kaislan ruokoa. Mutta sellaisiahan
siellä kasvoi tuhansittain, osittain tiheinä pensakkoina rannassa,
osittain harvemmassa kauempana vedessä. Kukapa olisi voinut aavistaa,
että nämät molemmat kaislat tuhansien joukossa olivat välittäjinä ilman
ja kahden järvenpohjassa makaavan ihmisen välillä? Sitä ei edes
kaikkein teräväsilmäisin intiaani voinut aavistaa.
Miten Pekka Drufva oli keksinyt jotakin niin merkillistä?
Niin, se oli muisto kouluajalta Turussa. Koulupoikien käydessä uimassa
oli joku kekseliäs poika keksinyt tämän yksinkertaisen tempun, jonka
avulla saattoi leikitellä sukeltajaa. Ja sitä koetettiin suurella
menestyksellä. Vaikeinta oli pysytellä pohjassa, sillä kun keuhkot
täyttyvät ilmalla, on ruumis kevyempi kuin vesi ja pyrkii veden
pinnalle. Siksi toisen käden täytyi olla vapaana, jotta sillä saattoi
pidellä pohjasta kiinni. Sentähden ei sitä voitu käyttää nenän
tukkijana, vaan olivat sieramet täytettävät savella.
Seikka, joka suuresti edisti pakolaisten turvallisuutta, oli se, että
vesi järvessä oli varsin sameaa.. Intiaanit olisivat siis tuskin
nähneet heitä, vaikka heidän päähänsä olisi juolahtanut tutkia
järvenpohjaa, mitä he eivät kuitenkaan tehneet.
Ei kestänytkään kauan, ennenkuin irokeesejä vilisi pienellä saarella.
Tiheikön vuoksi kesti kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin irokeesit olivat
vakuutetut siitä, etteivät pakolaiset olleet enää siellä. Sen sijaan
katkenneet oksat ja selvät jäljet osoittivat, että he olivat
tunkeutuneet saaren poikki. Ja kun kanootti löydettiin kaislikosta,
niin oli selvää, etteivät ne sillä olleet soutaneet pois saaresta.
Kaksi mahdollisuutta oli enää olemassa, joko he olivat piiloutuneet
kaislikkoon nenä vedenpinnan yläpuolella -- piiloutumistapa, joka ei
suinkaan ollut intiaaneille outo -- tai olivat he uiden paenneet
saaresta. Ettei edellistä keinoa oltu käytetty, todisti erittäin
huolellinen kaislikon tarkastus, jota Kovapää itse johti. Ja toinen
keino tuntui aivan mahdottomalta. Lähimpään rantaan he olisivat tosin
helposti voineet uida, mutta niinpiankuin oli käynyt ilmi, että he
olivat lähteneet järvelle, olivat taitavat tiedustelijat tutkineet
kumpaakin rantaa löytämättä vähintäkään jälkeä. Jos he taas olivat
yrittäneet uida vastakkaiselle rannalle, joka oli niin kaukana, että se
tuskin häämöitti silmään, niin eivät he olleet voineet ennättää sen
pitemmälle kuin että heidän päänsä näkyisi veden pinnassa. Varmuuden
vuoksi lähetti Kovapää kanootteja joka suuntaan, mutta kaikki oli
turhaa.
Kaikki nämä tutkimukset kestivät kolmatta tuntia, mutta kun ei niistä
ollut minkäänlaisia tuloksia, päätti Kovapää, että tiedustelijat
olivat hukkuneet yrittäessään uiden paeta saaresta. Ja samaa mieltä
olivat kaikki muutkin irokeesit yhtä lukuunottamatta. Tämä,
vanhemmanpuoleinen, suurta kunnioitusta nauttiva mies sanoi:
"Ei, hukkuneet he eivät ole. Varmaankin tuo valkoinen mies oli
valkoisten suuri poppamies, Ukkosen Veli. Loihtimalla hän on muuttanut
itsensä ja toverinsa kaloiksi. Huhu kertoo, että hän kerran,
maqualaisten ajaessa häntä takaa, sytytti järven palamaan. Se, joka
osaa sellaista tehdä, voinee muuttaa itsensä myös kalaksi."
Kovapää, joka oli varsin suuri epäilijä ollakseen intiaani, kohautti
vain olkapäitään tälle selitykselle.
Että vedessä voi kuulla, on tunnettu asia. Pekka Drufva kuulikin
erittäin hyvin kaiken sen melun, jota irokeesit pitivät etsiessänsä,
joskus hän saattoi järvenpohjaan kuulla heidän puhettaankin. Pahempi
sen sijaan oli näön laita, kun vesi oli niin sameaa. Kaksi kertaa hän
näki kuitenkin kanoottien pohjat, kun ne kiitivät kuin jättiläiskalat
hänen yläpuolellaan. Toinen niistä töytäsi niin kovasti vasten hänen
kaislaruokoaan, että se olisi irtaantunut hänen suustaan, jollei hän
olisi pidellyt lujasti kiinni.
Pitkiltä tunnit tuntuivat miehistä järvenpohjassa sillä välin kuin
heitä etsittiin. Ne olivat niin pitkät kuin kokonainen päivä, arveli
Pekka Drufva. Mutta vihdoin kaikki äänet vaikenivat, josta saattoi
päättää, että intiaanit olivat lähteneet pois. Varovasti hän kohosi
veden pintaan. Ei mitään kuulunut eikä näkynyt. Silloin hän antoi
sovitun merkin Uncasille, jotta tämä tietäisi, että vankeus oli
päättynyt. He nousivat saaren rantaan, tunkeutuivat pensaikon läpi ja
näkivät, ettei ainoatakaan intiaania ollut jäänyt saareen. Kaikki
olivat palannee! leiriin, missä he hommailivat innokkaasti jotakin
vaikkei sitä tarkemmin näin pitkän matkan päähän voinut nähdä.
"He valmistautuvat sotaan", sanoi Pekka Drufva.; "Meidän täytyy
pysytellä täällä, kunnes tulee pimeä", sanoi hän. "Mutta sitten
ehdottaisin, että uimme toiselle puolelle ja palaamme entiselle
paikallemme kukkulan juurelle. Intiaanit tutkivat tiheikön niin
vastikään, etteivät he voi olettaa meidän palanneen sinne uudestaan,
varsinkaan kun he eivät voi luulla meidän olevan lähitienoilla, koska
he turhaan saivat etsiä meitä."
"Uncas kuuli, miten miehet, jotka kulkivat kanootissa vatsani yli,
arvelivat meidän hukkuneen", sanoi tämä.
"Sitä parempi. Ylhäällä kukkulalla me voimme pitää leiriä silmällä ja
nähdä mitä siellä tapahtuu. Ja se on meille tärkeintä, sillä siten
voimme keksisi tilaisuuden pelastaa neidot."
Pimeän tultua he uivat salmen poikki, joka erotti saaren mannermaasta,
ja palasivat sitten samaan tiheikköön, jossa he aikaisemminkin olivat
lymyilleet.
Varhain seuraavana aamuna kiipesi Pekka Drufva kukkulan harjulle, jossa
hänellä kahden kivilohkareen halkeamasta oli mainio näköala leiriin. Ja
nyt hän näki, ettei hän ollut erehtynyt edellisen päivän oletuksessaan.
Leirissä oltiin innokkaassa toimessa, ja heti auringonnousun jälkeen
läksi Kovapää melkein koko joukkonsa kanssa, Peter Irgens ja hänen
poikansa mukana, etelää kohti, liittyäkseen tietenkin suureen
irokeesijoukkoon idässä. Ja tämä näky ilahdutti Pekka Drufvaa suuresti.
Mutta samalla huomasi hän jotain, mikä tuotti hänelle levottomuutta.
Vahti oli asetettu tyttöjen teltan edustalle, ja yhdeksän miestä
jäi sitä paitsi leiriin. Luultavasti nämät olivat vähemmän
taistelukelpoisia, mutta yhdeksän kahta vastaan oli kuitenkin kovin
paljon.
"No, no", mutisi hän itsekseen, "jollei se onnistu voimalla, niin
käytetään viekkautta. Se asia on varma: Tytöt ovat pelastettavat."