KAHDESKYMMENES LUKU.

Kaksi tuntia järven pohjassa.

Varmaankin lukija on jo arvannut, että nuo kaksi miestä, jotka saivat

aikaan niin mieluisan keskeytyksen Peter Irgensin ja päällikön

keskustelussa, oli Pekka Drufva ja Uncas. He olivat oleskelleet jo

kaksi päivää leirin läheisyydessä, jota he olivat tarkoin voineet

vakoilla kukkulan harjalta. Niin, olivatpa he yön aikana olleet aivan

risuvallienkin juurella ja piileskelleet niissä. Siten he olivat

saaneet tarkat tiedot eri telttojen ja majojen asemista sekä

paikallisoloista yleensä. Useamman kerran he olivat nähneet molemmat

tytötkin, heidän ollessaan teltan ulkopuolella. He huomasivat

kuitenkin, etteivät he tällä erää voineet tehdä muuta kuin odottaa. He

olivat saapuneet liian varhain intiaanileiriin. Pekka Drufva oli

laskenut, että sanoma ruotsalaisen apujoukon saapumisesta mohikaanien

luo tyhjentäisi irokeesien leirin sotilaista, mutta sanoma olikin

saapunut myöhemmin kuin hän oli laskenut.

Tähän asti heidän oli onnistunut erinomaisesti pysyä piilossa. Ei

kukaan leirissä aavistanut heidän läsnäoloaan. Mutta, niinkuin

tiedämme, sattumasta riippuu hyvinkin paljon. Usein se tekee tyhjäksi

viisaimmatkin laskut ja saattaa häpeään suurimmankin varovaisuuden.

Niinpä nytkin. Kohtalo määräsi, että kaksi irokeesiä, jotka olivat

metsästäneet metsässä, palasivat kotiin tietä myöten, jota intiaanit

eivät muuten koskaan kulkeneet. Ja he keksivät Pekka Drufvan ja Uncasin

pensaikossa. He eivät uskaltaneet kuitenkaan hyökätä heidän päälleen.

Sen sijaan he juoksivat kuin metsäkauriit leiriin ja kertoivat, mitä he

olivat nähneet. Silloin molemmat tiedustelijat näkivät heidät myöskin,

ja he tiesivät, että heidän salaisuutensa oli nyt tullut ilmi sekä

ettei heidän käynyt enää viipyminen tiheikössä, jonka intiaanit

tietenkin piirittäisivät. He pakenivat siis metsään ja juoksivat

henkensä edestä. Hetken kuluttua Pekka Drufva pysähtyi hengittämään.

"Kestää vielä kolme tai neljä tuntia", sanoi hän, "ennenkuin tulee

pimeä metsässä, jossa he seuraavat jälkiämme niinkauankuin he voivat

niitä nähdä, ja ehkäpä he saavat meidät kiinni. Kulkekaamme suuressa

kaaressa leirin ympäri järven rantaan. Rannassa on runsaasti

kanootteja. Me otamme yhden niistä ja soudamme rantapuiden suojassa

etelään. Vesi ei jätä jälkiä taaksensa."

He läksivät sanottuun suuntaan, missä maa sitä paitsi oli kovempaakin

ja missä siis oli vaikeampi seurata jälkiä. Heidän onnistuikin päästä

sen piirin ulkopuolelle, jonka Kovapää oli vetänyt tiheikön ympäri ja

pääsivät onnellisesti järven rantaan kenenkään näkemättä heitä. He

ottivat kanootin ja sousivat rantaleppien suojassa, jotka estivät heitä

leiriin näkymästä, missä kaikkien huomio muuten olikin kääntynyt

toisaalle. Mutta hetken kuluttua nousi este eteen, jota he eivät olleet

edeltäpäin laskeneet ja joka pakotti heitä heti keskeyttämään soutunsa.

Lahden pohjukassa, jota pohjan puolelta suojeli metsäinen niemi, seisoi

muutamia intiaanivaimoja vaatteita pesemässä. Heidän ohitseen oli

mahdoton salassa päästä.

Mitä nyt oli tehtävä?

"Me soudamme saareen, joka on suoraan vastassamme", sanoi Pekka Drufva.

"Niemi estää naisia näkemästä meitä. Sen sijaan voidaan leiristä nähdä

meitä. Vaikka enpä usko, että siellä kukaan tulee katsoneeksi järvelle.

Varmuuden vuoksi heittäydyn kuitenkin veneen pohjalle ja annan sinun,

Uncas, soutaa yksin. Jos joku näkee meidät, niin luulee hän sinua

omiksi miehikseen, jotka ovat lähteneet kalaan, sillä kaukaa on

mahdoton erottaa mohikaania irokeesistä."

Ehdotus toteutettiin heti. Hetken kuluttua he pääsivät saaren rantaan,

piilottivat kanootin kaislikkoon ja nousivat maihin. Saari oli hyvin

pieni, mutta siinä kasvoi tiheätä pensaikkoa, niin että he vaivoin

pääsivät sen läpi tunkeutumaan. Ei ollut siis vaikea piiloutua sinne ja

samalla tähystellä vastakkaista rantaa. Täällä, arveli Pekka Drufva, he

voisivat olla turvassa, ainakin siksi kunnes pyykinpesijät olivat

lähteneet pois ja avanneet uuden tien takaa-ajetuille.

Mutta sillä kertaa he erehtyivät. Kun irokeesit olivat tutkineet koko

tiheikön kukkulan ympärillä, keksivät he varmaankin järven rantaan

johtavat jäljet, sillä äkkiä näkyi suuri liuta heitä saaren

vastakkaisella rannalla. He näyttivät varsin epäröiviltä ja juoksivat

sinne tänne, sillä siihenhän jäljet loppuivat, mutta vihdoin he

huomasivat, että yksi kanootti oli kadonnut. Samassa itse Kovapää

saapui paikalle, ja hän viittasi saareen. Heti useampia kanootteja

työnnettiin vesille, eikä epäilystäkään, että nyt alkaisi saaren

tutkiminen. Mahdotonta oli siis enää piileskellä pensaikossa. Sitä

paitsi tiesi Pekka Drufva liiankin hyvin, miten tarkkasilmäisiä

intiaanit olivat. Mutta rohkeus ei kadonnut häneltä silti.

Tunkeuduttuaan tiheän pensaikon läpi ja saavuttuaan saaren toiselle

rannalle, sanoi hän:

"Meidän täytyy piiloutua veteen."

"Irokeeseillä on silmät -- he näkevät päämme kaislikossa, kun

kohottaudumme pintaan hengittämään", sanoi Uncas.

"Meidän ei pidä pistää päitämme ylös vedestä. Niiden pitää, samoinkuin

muunkin ruumiin, maata järvenpohjassa."

"Voiko valkoinen mies elää hengittämättä", kysyi mohikaani.

"Saat nähdä", vastasi Pekka Drufva. Hän leikkasi kaksi miehenpituista

ruokoa kaislikosta, veisti tyveen sopivan imukkeen ja leikkasi muutamia

pieniä reikiä heti lehtiröyhyn alapuolelle. Puhallettuaan ruovon läpi

nähdäkseen, että ilma pääsi esteettä sen läpi, sanoi hän:

"Tämän ruovon läpi me hengitämme, maatessamme järvenpohjassa. Mutta

sieramet on pakko tukkea, jotta vesi ei pääse sitä tietä ruumiiseen, ja

siihen savi rannassa on sopivaa. Pahalta se tuntuu, mutta ei sille

mitään mahda, kun kysymyksessä on päästä irokeesien paalua pakoon."

Hän muodosti pari tulppaa pehmeästä savesta ja tukkesi niillä molemmat

sieramensa. Ja Uncas, joka täydellisesti luotti Pekan tietoihin ja

neuvokkuuteen, miten mahdottomilta hänen keinonsa näyttivätkin, seurasi

esimerkkiä.

Sitten he pistivät torvensa suuhun ja kahlasivat veteen niin syvälle

kuin pääsivät. Sitten he painautuivat pohjaan. Veden pinnassa näkyi

pari suurta vesirengasta, mutta ne katosivat pian eikä sillä paikalla,

jonne molemmat pakolaiset olivat kadonneet, näkynyt sitten enää muuta

kuin kaksi lehtiröyhyä sekä kappale kaislan ruokoa. Mutta sellaisiahan

siellä kasvoi tuhansittain, osittain tiheinä pensakkoina rannassa,

osittain harvemmassa kauempana vedessä. Kukapa olisi voinut aavistaa,

että nämät molemmat kaislat tuhansien joukossa olivat välittäjinä ilman

ja kahden järvenpohjassa makaavan ihmisen välillä? Sitä ei edes

kaikkein teräväsilmäisin intiaani voinut aavistaa.

Miten Pekka Drufva oli keksinyt jotakin niin merkillistä?

Niin, se oli muisto kouluajalta Turussa. Koulupoikien käydessä uimassa

oli joku kekseliäs poika keksinyt tämän yksinkertaisen tempun, jonka

avulla saattoi leikitellä sukeltajaa. Ja sitä koetettiin suurella

menestyksellä. Vaikeinta oli pysytellä pohjassa, sillä kun keuhkot

täyttyvät ilmalla, on ruumis kevyempi kuin vesi ja pyrkii veden

pinnalle. Siksi toisen käden täytyi olla vapaana, jotta sillä saattoi

pidellä pohjasta kiinni. Sentähden ei sitä voitu käyttää nenän

tukkijana, vaan olivat sieramet täytettävät savella.

Seikka, joka suuresti edisti pakolaisten turvallisuutta, oli se, että

vesi järvessä oli varsin sameaa.. Intiaanit olisivat siis tuskin

nähneet heitä, vaikka heidän päähänsä olisi juolahtanut tutkia

järvenpohjaa, mitä he eivät kuitenkaan tehneet.

Ei kestänytkään kauan, ennenkuin irokeesejä vilisi pienellä saarella.

Tiheikön vuoksi kesti kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin irokeesit olivat

vakuutetut siitä, etteivät pakolaiset olleet enää siellä. Sen sijaan

katkenneet oksat ja selvät jäljet osoittivat, että he olivat

tunkeutuneet saaren poikki. Ja kun kanootti löydettiin kaislikosta,

niin oli selvää, etteivät ne sillä olleet soutaneet pois saaresta.

Kaksi mahdollisuutta oli enää olemassa, joko he olivat piiloutuneet

kaislikkoon nenä vedenpinnan yläpuolella -- piiloutumistapa, joka ei

suinkaan ollut intiaaneille outo -- tai olivat he uiden paenneet

saaresta. Ettei edellistä keinoa oltu käytetty, todisti erittäin

huolellinen kaislikon tarkastus, jota Kovapää itse johti. Ja toinen

keino tuntui aivan mahdottomalta. Lähimpään rantaan he olisivat tosin

helposti voineet uida, mutta niinpiankuin oli käynyt ilmi, että he

olivat lähteneet järvelle, olivat taitavat tiedustelijat tutkineet

kumpaakin rantaa löytämättä vähintäkään jälkeä. Jos he taas olivat

yrittäneet uida vastakkaiselle rannalle, joka oli niin kaukana, että se

tuskin häämöitti silmään, niin eivät he olleet voineet ennättää sen

pitemmälle kuin että heidän päänsä näkyisi veden pinnassa. Varmuuden

vuoksi lähetti Kovapää kanootteja joka suuntaan, mutta kaikki oli

turhaa.

Kaikki nämä tutkimukset kestivät kolmatta tuntia, mutta kun ei niistä

ollut minkäänlaisia tuloksia, päätti Kovapää, että tiedustelijat

olivat hukkuneet yrittäessään uiden paeta saaresta. Ja samaa mieltä

olivat kaikki muutkin irokeesit yhtä lukuunottamatta. Tämä,

vanhemmanpuoleinen, suurta kunnioitusta nauttiva mies sanoi:

"Ei, hukkuneet he eivät ole. Varmaankin tuo valkoinen mies oli

valkoisten suuri poppamies, Ukkosen Veli. Loihtimalla hän on muuttanut

itsensä ja toverinsa kaloiksi. Huhu kertoo, että hän kerran,

maqualaisten ajaessa häntä takaa, sytytti järven palamaan. Se, joka

osaa sellaista tehdä, voinee muuttaa itsensä myös kalaksi."

Kovapää, joka oli varsin suuri epäilijä ollakseen intiaani, kohautti

vain olkapäitään tälle selitykselle.

Että vedessä voi kuulla, on tunnettu asia. Pekka Drufva kuulikin

erittäin hyvin kaiken sen melun, jota irokeesit pitivät etsiessänsä,

joskus hän saattoi järvenpohjaan kuulla heidän puhettaankin. Pahempi

sen sijaan oli näön laita, kun vesi oli niin sameaa. Kaksi kertaa hän

näki kuitenkin kanoottien pohjat, kun ne kiitivät kuin jättiläiskalat

hänen yläpuolellaan. Toinen niistä töytäsi niin kovasti vasten hänen

kaislaruokoaan, että se olisi irtaantunut hänen suustaan, jollei hän

olisi pidellyt lujasti kiinni.

Pitkiltä tunnit tuntuivat miehistä järvenpohjassa sillä välin kuin

heitä etsittiin. Ne olivat niin pitkät kuin kokonainen päivä, arveli

Pekka Drufva. Mutta vihdoin kaikki äänet vaikenivat, josta saattoi

päättää, että intiaanit olivat lähteneet pois. Varovasti hän kohosi

veden pintaan. Ei mitään kuulunut eikä näkynyt. Silloin hän antoi

sovitun merkin Uncasille, jotta tämä tietäisi, että vankeus oli

päättynyt. He nousivat saaren rantaan, tunkeutuivat pensaikon läpi ja

näkivät, ettei ainoatakaan intiaania ollut jäänyt saareen. Kaikki

olivat palannee! leiriin, missä he hommailivat innokkaasti jotakin

vaikkei sitä tarkemmin näin pitkän matkan päähän voinut nähdä.

"He valmistautuvat sotaan", sanoi Pekka Drufva.; "Meidän täytyy

pysytellä täällä, kunnes tulee pimeä", sanoi hän. "Mutta sitten

ehdottaisin, että uimme toiselle puolelle ja palaamme entiselle

paikallemme kukkulan juurelle. Intiaanit tutkivat tiheikön niin

vastikään, etteivät he voi olettaa meidän palanneen sinne uudestaan,

varsinkaan kun he eivät voi luulla meidän olevan lähitienoilla, koska

he turhaan saivat etsiä meitä."

"Uncas kuuli, miten miehet, jotka kulkivat kanootissa vatsani yli,

arvelivat meidän hukkuneen", sanoi tämä.

"Sitä parempi. Ylhäällä kukkulalla me voimme pitää leiriä silmällä ja

nähdä mitä siellä tapahtuu. Ja se on meille tärkeintä, sillä siten

voimme keksisi tilaisuuden pelastaa neidot."

Pimeän tultua he uivat salmen poikki, joka erotti saaren mannermaasta,

ja palasivat sitten samaan tiheikköön, jossa he aikaisemminkin olivat

lymyilleet.

Varhain seuraavana aamuna kiipesi Pekka Drufva kukkulan harjulle, jossa

hänellä kahden kivilohkareen halkeamasta oli mainio näköala leiriin. Ja

nyt hän näki, ettei hän ollut erehtynyt edellisen päivän oletuksessaan.

Leirissä oltiin innokkaassa toimessa, ja heti auringonnousun jälkeen

läksi Kovapää melkein koko joukkonsa kanssa, Peter Irgens ja hänen

poikansa mukana, etelää kohti, liittyäkseen tietenkin suureen

irokeesijoukkoon idässä. Ja tämä näky ilahdutti Pekka Drufvaa suuresti.

Mutta samalla huomasi hän jotain, mikä tuotti hänelle levottomuutta.

Vahti oli asetettu tyttöjen teltan edustalle, ja yhdeksän miestä

jäi sitä paitsi leiriin. Luultavasti nämät olivat vähemmän

taistelukelpoisia, mutta yhdeksän kahta vastaan oli kuitenkin kovin

paljon.

"No, no", mutisi hän itsekseen, "jollei se onnistu voimalla, niin

käytetään viekkautta. Se asia on varma: Tytöt ovat pelastettavat."

Punaiset sudet: Historiallinen seikkailukertomus · 第 27 / 31 题