Intiaanileiri.
Kauniilla pengermällä, jolla kasvoi vain harvassa puita, aivan lähellä
Timberjärveä, oli pystytetty suuremmanpuoleinen intiaanileiri,
sellainen, jommoisia he pystyttävät, kun he, ollessaan pitemmillä
metsästysretkillä, tahtoivat oleskella kauemman aikaa loitolla
kylistään, tai kun he sodan aikana tarvitsivat varsinaisen
taistelutantereen takana olevaa turvapaikkaa, jonne he tarpeen tullen
saattoivat peräytyä ja missä heidän vaimonsa ja lapsensa olivat
turvassa. Tässä oli nyt jälkimäinen tapaus kysymyksessä. Leiri oli
myöskin sen verran vahvistettu, että murrosaita ympäröi sitä.
Asuinrakennuksina oli telttoja ylhäisemmille henkilöille ja kaikkein
alkuperäisimpiä, tilapäisesti rakennettuja risumajoja suurelle
joukolle. Keskellä leiriä oli suuremmanpuoleinen teltta ja sen vieressä
pienempi mutta erittäin hyvin tehty teltta. Edellisessä asui päällikkö
Kovapää lempivaimonsa kanssa; toiseen olivat sijoitetut neidet Printz
sekä eräs vanha intiaaninainen, Kaketu nimeltänsä, joka samalla kertaa
toimi edellisten palvelijattarena ja vahtina. Hänen valvontansa
alaisena tytöt saivat vapaasti liikkua leirin alueella, niin, vieläpä
sen ulkopuolellakin, kun Kaketu oli erittäin armollisella tuulella,
niinpä esim. aina kilometrin päässä olevassa järvenrannassakin.
Paitsi sitä, että Kaketu oli pahansuopa, oli hänestä vielä sekin
vastus, etteivät neitoset voineet muuta kuin merkkien ja eleitten
avulla puhua hänen kanssaan, sillä hän ei puhunut mitään muuta kuin
irokeesien kieltä, jota tytöt puolestaan eivät lainkaan ymmärtäneet.
Sohvalla, joka oli tehty hienoista pajunoksista ja peitetty
antiloopintaljoilla, istuivat molemmat neidot. Lydia oli kalpea ja
itkettynyt, vaikka hän yrittikin parhaansa mukaan hillitä itseään.
Greta sitä vastoin oli rauhallisempi. Hänen luontainen reippautensa ja
rohkea mielensä eivät olleet lannistuneet heidän nykyolossaankaan. Sitä
paitsi hän yhäti toivoi pelastusta ja uskoi, että Pekka Drufva tulisi
pelastamaan heitä.
Neitosten luona oli vieras. Kaisloilla peitetyllä lattialla istui
heidän edessään jalat ristissä allaan nuori, tavattoman kaunis
intiaaninainen. Se oli Kovapään lempivaimo, Metsälilja.
Metsälilja oli kasvanut irokeesikylässä, joka oli aivan lähellä
englantilaista siirtokuntaa Hudsonjoen rannalla. Jo lapsena hän oli
joutunut yhteen englantia puhuvien valkoihoisten kanssa ja oppinut
jonkun verran englanninkieltä. Ja Printzin neitoset, joilla oli ollut
englantilainen opettajatar heidän asuessaan vielä Ruotsissa, tulivat
varsin hyvin toimeen tällä kielellä.
"Onko Valkealla Ruusulla ystävä valkoisen päällikön leirissä", kysyi
Metsälilja Lydialta.
"On kyllä", vastasi tämä, "nuori, kaunis sotilas, joka nyt suree
ystäväänsä ja joka kaikeksi onnettomuudeksi oli poissa kotoa noiden
kavalien hollantilaisten ryöstäessä meidät. Muuten onnettomuus
varmaankaan ei olisi sattunut, sillä hän seurasi usein mukanamme
kävellessämme metsässä."
Intiaaninainen kääntyi nyt Gretan puoleen. "Onko Villiruusulla myöskin
ystävä?"
Greta tuli hämilleen ja kcetti salata hämmennystään nauramalla. Vihdoin
hän vastasi:
"Ei, Villiruusulla ei ole ystävää, mutta ehkä hän saa ystävän aikaa
myöten."
"Villiruusu on hyvin nuori", sanoi Metsälilja ja lisäsi sitten:
"sieluni silmä näkee, että monet valkoiset miehet kilpailevat hänen
suosiostaan, mutta kukaan ei ole mielestään vielä kyllin arvokas
kantamaan metsänriistaa hänen isänsä majan oven eteen."
"Kyllä minä tunnen erään", sanoi Greta nauraen, "joka on kantanut
paljonkin metsänriistaa isäni taloon, mutta luulenpa sinun olevan
oikeassa siinä, kaunis Metsälilja, kun sanot, ettei hän pidä itseään
kyllin arvokkaana."
Metsälilja alkoi nyt kertoa puolisonsa, Kovapään erinomaisuuksista:
hänen vastustamattomasta rohkeudestaan, joka teki hänet kaikkien
vihollisten kauhuksi, hänen hyvästä metsäonnestaan ja -taidostaan,
hänen viisaudestaan neuvostulen ääressä, sekä monista muista eduista,
jotka ovat intiaanin kaunistus. Ja hän päätti sillä vakuutuksella, että
hän oli kovin iloinen ja onnellinen saadessaan olla sellaisen miehen
rakkain vaimo.
"Onko Kovapäällä useampia vaimoja", kysyi neiti Lydia.
"Suurella päälliköllä täytyy olla monta vaimoa. Mitenkä muuten kaikki
työt majassa, käsikivien ääressä, viljelysmailla tulisivat tehdyiksi ja
kuka kantaisi hänen taakkojaan tai ompelisi hänen vaatteensa? Siinä
olisi liiaksi työtä yhdelle. Mutta ainoa vaimoistaan, jota Kovapää
rakastaa, olen minä", vakuutti Metsälilja osoitteen varmuudeksi
sydäntään. "Jollei niin olisi", lisäsi hän, "miksikä hän olisi sitten
jättänyt kaikki muut kylään ja ottanut minut mukaansa, kun hän läksi
mohikaaneja vastaan sotimaan?"
"Enpä ihmettele, että hän rakastaa sinua", sanoi Greta, "sillä sinä
olet hyvin kaunis ja silmistäsi näen, että olet myös hyvä."
"Niin", sanoi Metsälilja vilpittömästi, "Metsälilja on kaunis ja
hänellä on hellä ja rakastava sydän. Ennenkuin Kovapää vei minut
majaansa, oli isäni majan oven ulkopuolella runsaasti metsänriistaa."
Hän tahtoi sillä sanoa, että hänellä oli ollut paljon kosijoita.
"Mutta", sanoi taaskin Greta, "salli, että kysyn sinulta jotakin,
kaunis Metsälilja. Sinä itsekö vai isäsikö valitsi Kovapään
mieheksesi?"
"Me valitsimme hänet molemmat", vastasi hän nauraen.
Varmaankin Greta neiti olisi jatkanut tutkintoaan aineessa, joka näytti
suuresti huvittavan häntä, jollei tumma varjo olisi langennut
keskustelevien yli. Eräs mies pimensi teltanaukon, ja sisäänastujan
tytöt tunsivat Peter Irgensiksi. Hänen tulonsa sai kaikki keskustelut
vaikenemaan, ja herätti, varsinkin molempien valkoisten tyttöjen
mielessä, kaikke muuta kuin mieluisia tunteita.
Välittämättä edes tervehtiä asettui raaka ja pörröinen hollantilainen
heidän eteensä seisomaan, katseli heitä ivallisin katsein ja sanoi
vihdoin hiukan murtaen ruotsiksi:
"Minä näen teidän kasvoistanne, pikku sokerinuket, etten ole
tervetullut, mutta siitä en välitä vähääkään. Minulla on kuitenkin pari
sanaa sanottavana teille, ja yhdentekevää sanonko ne ennemmin vai
myöhemmin. Teidän tulee tietää, ketä te saatte kiittää tulevasta
kohtalostanne, ja minäpä kerron teille, millaiseksi tämä kohtalo on
muodostuva. Kuka on saattanut teidät nykyiseen asemaanne. Niin, sen
teidän isänne on tehnyt. Monta vuotta sitten, vähää sen jälkeen kuin
Minuit oli perustanut ruotsalaisen siirtokunnan Delawaren rannoille,
kyllästyin minä merielämään, tulin sattumalta näille seuduille ja
huomasin, että täällä oli viihtyisää miehen elää, jolla ei ollut syytä
ikävöidä asutumpia seutuja, sellaisia, missä n.s. laki kahlehtii
vapaata ihmisiä. Valitsin itselleni uutisasutuksen lähellä nykyistä
Uuden Jokilinnan linnoitusta. Siellä minä raivasin maata, rakensin
talon ja perustin puutarhan, joka kohosi vuosi vuodelta arvossa.
Delawaren rannoilla ei ollut ainoatakaan uutisasutusta, joka olisi
ollut paremmin hoidettu tai arvokkaampi kuin omani. Minä viihdyinkin
siellä hyvin ja vaimoni ja molemmat lapset myöskin. Tosin naapurini,
vaikka he olivat maanmiehiäni, kieltäytyivät seurustelemasta kanssani
siksi, että olin ollut merisissi, mutta siitä en välittänyt, sillä olin
oppinut olemaan itselleni kylliksi. Niinpä eräänä kauniina päivänä
saapui isänne Uuteen Ruotsiin siirtokunnan kuvernööriksi, ja hän vaati,
että ne siirtolaiset, jotka eivät olleet synnyltään ruotsalaisia,
vannoisivat uskollisuudenvalan Ruotsin kuningattarelle. Minun
naapurini, suuria pelkureita kaikki, tekivät sen, mutta minä
kieltäydyin. Kerran olin vannonut uskollisuudenvalan mustalle lipulle,
enkä koskaan katunut sitä, sillä se oli tuottavaa, mutta uutta valaa en
tahtonut vannoa, kaikkein vähinten hameissa käyvälle kuninkaalle.
Tahdoin olla oma kuninkaani, mutta en kenenkään alamainen, ja juuri
siitä syystä olinkin tullut tänne, sillä niihin aikoihin ei näillä
seuduin puhuttu paljonkaan kuninkaasta tai laista. Mutta mitä tapahtui?
Niin, uusi kuningas karkoitti minut omalta uutisasutukseltani antamatta
mitään korvausta, ja luovutti sen ruotsalaisille. Oliko se oikein
tehty?"
Hän vaikeni, ikäänkuin odottaen vastausta, mutta kun sitä ei kuulunut,
jatkoi hän:
"Ei, se oli verisintä vääryyttä. Mutta Peter Irgens ei anna kenenkään
kohdella itseään ynseästi, nimitettäköön häntä kuvernööriksi tai miksi
muuksi hyvänsä. Minun täytyi väistyä ylivoimaa, mutta minä vannoin,
pyhemmin kuin mitään uskollisuudenvalaa, että kostaisin perinpohjin
ensiksikin kuvernöörille ja toiseksi uutisviljelijälle, joka oli
uskaltanut anastaa minun työni ja vaivani hedelmät. Sattumalta tulin
ensiksi kostaneeksi uutisasukkaalle. No, se epäonnistui, vaikka minun
on vielä tänäkin päivänä mahdoton käsittää oikeaa syytä siihen, miten
tuo uutisasukas ja hänen seurueensa saattoi päästä ulos siitä haudasta,
jonne minä irokeesien avulla olin heidät elävältä muurannut. No hyvä,
sanoin minä, jos et saanutkaan Mackille kostetuksi, niin pidä huoli
siitä, että kostat sitä perinpohjaisemmin kuvernöörille. Minä tuumin
yötä päivää, keksiäkseni oikean keinon. Jos, tuumin minä, väijyn
Printzinhovin puistossa tai jossakin muussa sopivassa paikassa, niin ei
liene kovin vaikeaa eikä itsellenikään vaarallista ampua kuula hänen
sydämeensä. Mutta kaikkienhan meidän on kuoltava, eikä helppo ja
tuskaton kuolema ole mikään kosto tällaisessa tapauksessa. Ei, teenpä
jotain, joka tuottaa hänelle monen vuoden surun ja tuskan. Ja vihdoin
keksin oikean keinon. Minä otin selkoa hänen perheoloistaan. Silloin
sain tietää, että hänen toinen avioliittonsa oli lapseton, mutta että
hän sitä hellemmin oli kiintynyt lapsiinsa ensimäisestä aviostaan,
varsinkin kahteen nuorempaan tyttäreensä, jotka asuivat vielä kotona.
Siinä on oikea keino. Nuo tyttäret minä ryöstäisin, niin ettei hän
koskaan saisi heitä enää nähdä. Siten osuisin paremmin hänen sydämeensä
kuin lyijy kuulallani. Nyt aloin vakoilla ja pian ilmestyikin edullinen
tilaisuus, jolloin vänrikki oli poissa, sillä muulloin hän aina riippui
heidän hameenhelmoissaan, kun he kauniilla ilmalla läksivät kävelylle.
Minä pyysin ystävältäni, Kovapäältä apua, varastin veneen jokirannasta,
kaikki oli hyvin valmistettu ja miten aikeeni onnistui, sen te itse
parhaiten tiedätte."
Nyt hän taaskin vaikeni katsellen vihaa ja voitonriemua säkenöivillä
katseilla uhrejaan.
Ei tälläkään kertaa hän saanut vastausta. Nuoret tytöt olivat niin
kauhuissaan, etteivät he voineet puhua. Ja sitä paitsi, mitä hyötyä
siitä olisi ollut, Jos olisikin ruvennut keskusteluihin noin
sydämettömän roiston kanssa?
Metsälilja ei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa tästä pitkästä puheesta,
mutta kun hän tyttöjen pelästyneistä kasvoista saattoi nähdä, että sen
sisältö varmaankin oli kaikkea muuta kuin mieluisa, suuttui hän,
asettui uhkaavana Peter Irgensin eteen ja sanoi:
"Miksikä Vesirotta puhuu sanoja, jotka pahoittavat valkoisia kukkia?
Metsälilja on heidän ystävänsä, ja karttakoon Vesirotta hankkimasta
itselleen vihollisen Kovapään teltassa! Tämä teltta on naisia varten,
eikä miehiä -- mene!"
Hollantilainen näytti hiukan ällistyvän päällikön vaimon
karkoituskäskyä, sillä hän ei tahtonut riitaantua hänen kanssaan. Hän
vastasi varsin sävyisästi:
"Älä suutu, Metsälilja, kun et tiedä, mistä on kysymys. Minulla on
vielä jotakin sanottavaa valkeille tytöille ja sitten en enää häiritse
teitä."
Sitten hän kääntyi tyttöjen puoleen ja jatkoi! ruotsiksi:
"Minä olen nyt sanonut teille, ketä te saatte kiittää ryöstöstänne.
Nyt tahdon ilmaista kohtalonne. Helppo minun olisi ollut tappaa teidät,
mikä ehkä olisikin ollut viisainta. Velttous ei minua siitä
estänytkään, vaan se seikka, että olin joutunut riitaan ei yksin
päällikön, vaan myöskin poikani kanssa. Kuulkaa siis, mitä olen
päättänyt: sinä, Lydia, joudut päällikkö Kovapään vaimoksi, sinä,
Greta, saat sen sijaan valkoisen miehen. Saat mennä naimisiin poikani
Willin kanssa, joka vastoin tahtoani on rakastunut sinuun matkan
varrella. Paremman miniän olisin toivonut itselleni, mutta olkoon
menneeksi!" -- --
Lydia neiti oli oikeastaan lempeä ja hiljainen luonteeltaan, mutta
sellaisetkin voivat, jos jousta liiaksi jännitetään, syttyä tuleen, ja
niin hänenkin nyt kävi. Hehkuvin silmin hän nousi sohvalta, astui niin
lähelle vanhaa merirosvoa, että tämä peräytyi askeleen, ja sanoi:
"Tiedä siis, kurja roisto, että kernaammin tapan itseni kuin suostun
Kovapään vaimoksi. Sinä, kurja olento, luulet viisaudessasi
järjestäneesi kostohankkeesi siten, että ne täyttyvät tahtosi mukaan.
Mutta saatpa nähdä, että on korkeampi ja jalompikin voima olemassa kuin
sinun, joka johtaa ihmisten kohtaloita, ja jollet saa sitä ennemmin
tietää, niin ainakin sinä päivänä, kun riiput hirsipuussa."
Hermojännitys oli Lydialle ollut liian suuri. Tuo voimakas vastaus oli
siinä määrin väsyttänyt häntä, että hän vaipui voimattomana sohvalle.
Ihmeissään Metsälilja oli seurannut hänen voiman purkaustaan. Kumartuen
Gretan puoleen hän kuiskasi hänen korvaansa:
"Mitä Vesirotta sanoi, mikä saattoi suututtaa noin julmasti Valkoista
Ruusua?"
"Vesirotta sanoi, että Kovapää nai Valkean Ruusun", kuiskasi Greta.
Tämä vastaus vaikutti intiaaninaiseen melkein kuin kipinä ruutiin.
Hänen vihansa ei kääntynyt Lydiaan, vaan hollantilaiseen, jonka
suunnitelmat hän arvasi. Notkeana kuin kissa hän hyppäsi hämmästyneen
Irgensin päälle. Greta luuli, että hän aikoi repiä häneltä silmät
päästä, mutta Metsälilja pui vain nyrkkiään hollantilaisen nenän
edessä Ja sitten hän alkoi sättiä, tietenkin irokeesin kielellä.
"Manitu lähettäköön pahoja paiseita ruumiiseesi, ilkeä Vesirotta, niin
että korpitkin karttavat ruumistasi, kun se heitetään rikkatunkiolle.
Kuka on antanut sinulle luvan tunkeutua minun ja Kovapään väliin, jota
sinä, ilkeä noita, koetat viekoitella tuomalla hänen tielleen metsän
kaikkein kauneimman kukan, jotta hän unohtaisi ja hylkäisi oman
Metsäliljansa, rakkaimpansa. Nyt ymmärrän, mikä sinä, aivan kuin
pahanhajuinen kettu, joka väijyy tunturikyyhkystä, vangitsit valkean
päällikön tyttäret ja toit heidät irokeesileiriin. Mutta varo itseäsi!
Kovapäällä on kaksi korvaa. Jos sinä puhut toiseen, niini minä kuiskin
toiseen. Saa nähdä, kenen ääni tunkeutuu syvemmälle. Lähde heti pois
tästä teltasta, jotta et myrkyttäisi hengelläsi minua ja valkoisia
neitoja ja ettemme me sairastuisi katselemalla sinun inhottavaa
hahmoasi."
Tätä suullista kaunopuheisuutta säestivät niin voimakkaat iskut ja
tyrkkäykset, että Peter Irgens piti parhaana kadota teltasta.
Kun hän oli poistunut, kuiskasi Metsälilja molemmille tytöille:
"Minä olen teidän ystävänne, ja jos teille sattuisi tilaisuus karata
Vesirotan kynsistä, niin autan teitä."
* * * * *
Sen kohtauksen aikana, jonka yllä kuvasimme, oli päällikkö Kovapää
ollut poissa leiristä. Pari tuntia myöhemmin hän palasi takaisin, mutta
hänen hahmonsa ennusti ukkosta ja salamaa. Peter Irgens oli kiiruhtanut
häntä vastaan, sillä hän toivoi päällikön avulla voivansa kiiruhduttaa
aikeitansa kuvernöörin tyttärien suhteen, ehkäpä hän aikoi myös
valittaa Metsäliljan käytöstä, mutta kun hän näki uhkaavan ja synkän
ilmeen päällikön kasvoilla, vaikeni hän ja päätti säästää asiansa
esittämisen edullisempaan aikaan. Mutta Kovapäälläkin näytti olevan
jotakin sanottavaa hollantilaiselle, sillä hän viittasi häntä
seuraamaan mukanaan päällikön telttaan.
Kun he olivat jääneet yksin, odotti Irgens, että Kovapää alkaisi
keskustelun, mutta tämä oli vaiti ja näytti vihaiselta. Silloin Irgens
päätti tarttua härkää sarviin kiinni.
"Mitä uutta kuuluu irokeesipäällikköjen neuvotulen luota", kysyi hän
pehmeällä ja mairittelevalla äänellä.
Kovapää oli näet ollut päällikkökokouksessa läsnä itäisessä leirissä.
Vastaus kuului:
"Kovapään silmä oli sumea, kun hän suostu: auttamaan Vesirottaa
valkoisen päällikön tyttärien ryöstämisessä."
"Miksikä niin", kysyi Irgens hämmästyneenä.
"Miksikä? Mene tarkastamaan mohikaanien leiriä, kun he kerääntyvät
taistellakseen meitä vastaan, niin näet heidän joukossaan kolmekymmentä
pyssyä, paitsi kahta valkeaa päällikköä, joilla on pitkät puukot. Uuden
Jokilinnan päällikkö johtaa! heitä ja hän on lähettänyt sanan meidän
päälliköillemme, että hän ja hänen miehensä ovat tulleet rankaisemaan
meitä siksi, että autoimme Vesirottaa ryöstämään ylipäällikön
tyttäret."
Peter Irgens kalpeni ja näytti kiusaantuneelta. Mietittyään hetken
aikaa hän sanoi:
"Irokeesit ovat urhoollisia ja he ripustavat valkoisten miesten luut
valkenemaan majojensa ovien! yläpuolelle."
"Kuolema on urhoollisuutta voimakkaampi ja kuolema asustaa valkoisten
miesten putkissa. Kun irokeesit palaavat kyliinsä, puuttuu moni rohkea
mies heidän paristaan ja monet lesket ja isättömät lapset itkevät.
Tahtooko Vesirotta ottaa elättääkseen leskiä ja isättömiä?"
Peter Irgensin mielestä oli parasta olla vastaamatta tähän kysymykseen.
Sen sijaan hän sanoi: "Parasta olisi heti naittaa valkoiset neidot. Kun
valkoiset miehet saavat kuulla, että niin on käynyt, huomaavat he, että
heidän on turha lähteä irokeesejä vastaan taistelemaan. Sitä paitsi,
jos me palaamme lujiin kyliimme pohjoisessa, niin valkoiset sotamiehet
kieltäytyvät seuraamasta meitä erämaahan. Kilpikonna ei ole vaarallinen
antiloopille, joskin sillä on terävät ja kovat leuat. Viettäkäämme
häitä vielä tänä iltana ja anna paluukäsky."
Hollantilaisella ei ollut paljon iloa tästä viekkaasta neuvostaan. Sen
sijaan että päällikkö olisi talttunut, hän suuttui vain yhä enemmän.
Hänen silmänsä säihkyivät tulta ja hän tarttui tomahawkinsa varteen
tavalla, jotta Peter Irgens väistyi pelästyneenä syrjään.
"Sinun neuvoistasi", ärjyi hän, "olen saanut kyllikseni. Valkoisen
päällikön tyttäristä ei sinulla ole enää mitään sanomista, ja varo
itseäsi, jos sinun tai poikasi jalat lähestyvät heidän telttaansa.
Valkoiset neidot ovat meidän panttivankejamme, ja vapauttamalla heidät
me hankimme itsellemme luvan palata kotiimme, jos onni olisi meille
vastainen. Mutta että heidän silloin pitää olla koskemattomia sen kai
Vesirotankin pitäisi ymmärtää. Ei, sen sijaan saat heti lähteä Fort
Nassauhin ja käskeä päällikköä lähettämään yhtä monta sotamiestä
avuksemme kuin mohikaaneillakin on."
Kuullessaan tämän käskyn, joka lausuttiin lujalla äänellä, kävi Peter
Irgens kovin hämilleen. Mietittyään hiukan, jona aikana hän ei
uskaltanut katsoa irokeesiä silmiin, vastasi hän:
"Se mitä pyydät minulta, Kovapää, on mahdotonta ja minä selitän sinulle
suoraan, minkä vuoksi. Fort Nassaun päällikkö, Andreas Hudde, ja minä
emme enää ole ystäviä. Me jouduimme pahaan riitaan ja siksi minä viime
syksynä poistuin Fort Nassausta ja tulin sinun luoksesi. Ja vielä
kireämmiksi meidän välimme tulivat, kun poikani, joka oli tiedustelija
ja metsästäjä hollantilaisen siirtolan palveluksessa, karkasi Fort
Nassausta ja seurasi minua. Jos minä tulisin nyt sinne irokeesien
lähettiläänä, niin seuraus olisi, ettet saisi sieltä apua, ja että
minut heitettäisiin tyrmään, jolloin kadottaisit hyvän pyssyn sekä
uskollisen ystävän."
"Kauan olenkin epäillyt", vastasi päällikkö vavisten vihasta, "että
Vesirotalla on kaksi kieltä! suussaan, mutta nyt sen tiedän. Etkö
vakuuttanut minulle moneen kertaan, että voisit hankkia minulle apua
Fort Nassausta, jos se olisi tarpeen? Mutta --"
Ei tiedä, miten tämä keskustelu olisi päättynyt -- ehkäpä Peter Irgens
olisi kadottanut päänsä, sillä Kovapää oli hirveän vihoissaan -- jollei
viime tingassa se olisi kehkeytynyt intiaanin hyökätessä telttaan ja
kiireisesti kertoessa, että kaksi miestä, valkoinen ja mohikaani,
hiiviskeli leirin lähettyvillä ikäänkuin väijyen jotain.
"Missä heidät on nähty", kysyi Kovapää, jonka viha, Peter Irgensin
onneksi, sai nyt uuden käänteen.
"He piileksivät siinä melkein läpipääsemättömässä tiheikössä, joka
peittää tuota kukkulaa metsän reunassa", vastasi intiaani.
Heti paikalla Kovapää hyökkäsi risuvallien väliselle aukiolle, jonne
hän kiireesti kutsutti väkensä ja lähetti heidät piirittämään
tiheikköä. Itse hän suurella innolla otti osaa tähän ihmisjahtiin.
Hitain askelin ja mutisten jotain hampaittensa välissä läksi Peter
Irgens päällikön teltasta palatakseen omaansa. Hän oli kaikkea muuta
kuin tyytyväinen keskustelunsa tulokseen päällikön kanssa. Kaikki kävi
tänään häneltä takaperoisesti.