Jäljillä.
Aamun sarastaessa seuraavana päivänä purjehti Pekka Drufva joen poikki
ottaakseen selkoa siitä paikasta, jossa naistenryöstäjät olivat
nousseet maihin ja sitten seuratakseen heidän jälkiään. Paitsi soutajaa
oli hänen mukanaan vanha Gabriel, jonka piti tuoda todisteita siitä,
että irokeesit todellakin olivat ottaneet osaa ryöstöön. Kuvernööri
tahtoi näet saada selvyyttä asiaan, ennenkuin hän lähetti sotamiehiä
heitä vastaan. Pekka Drufvan johtopäätökset olivat tosin vakuuttavia,
mutta kuvernööri tahtoi sittenkin saada todisteita, ja niitä
epäilemättä oli saatavissa maihinnousupaikalla. Naistenrosvojen
maihinnousupaikka joen toisella puolen löytyikin helpommin kuin mitä
Pekka Drufva oli luullut. Se oli näet melkein vastapäätä Huokausten
mäkeä; rannalla kasvoi tiheää pajukkoa ja maa oli suoperäistä.
Paremmaksi vakuudeksi löytyi pajukosta venekin, jolla tytöt olivat
soudetut joen poikki. Että vene oli oikea, kävi ilmi siitä, että sen
pohjalta löytyi nauharuusuke, joka Gabrielin vakuutuksen mukaisesti oli
neiti Gretan oma.
Nyt tutkittiin paikkaa tiheikön ympäriltä ja suoperäisessä maassa oli
helppo nähdä, että joukko intiaaneja, noin kymmenen tai kaksitoista
miestä, Pekan oletuksen mukaan, oli odottanut täällä valkoisten miesten
paluuta ja auttanut heitä tyttöjen ryöstössä. Yksinpä vanha Gabrielkin,
joka ei kuitenkaan ollut mikään tottunut tiedustelija, saattoi nähdä ja
todistaa sen. Niinpä intiaanit olivat taittaneet ohuita salkoja
pensaikosta, jotka vitsoilla olivat sidotut paareiksi -- maassa oli
vieläkin joukko vitsoja -- ja tytöt olivat sitten paareilla kuljetetut
eteenpäin. Ennenkuin paarit olivat valmistuneet, olivat he kuitenkin
saaneet käydä ja seisoa omin jaloin, mitä monet, selvät jäljet
todistivat. Näytti suorastaan siltä, kuin Peter Irgens, yhtä vähän kuin
intiaanitkaan eivät olisi vähimmälläkään tavalla yrittäneet peittää
jälkiään. Varmaankin he olivat arvelleet päässeensä niin paljon edelle,
ettei taka-ajosta olisi heille suurtakaan vaaraa, koska heillä oli
loputon erämaa edessään. Irgens tiesi, miten rohkeita ja kelvollisia
sotamiehet olivat linnoitustensa takana tai avoimella kentällä, mutta
paljon apua ei heistä ollut, kun takaa-ajo erämaassa tuli kysymykseen.
Gabrielin toimi oli täytetty ja hän palasi jälleen veneessä Uuteen
Göteborgiin ilmoittaakseen kuvernöörille matkan tulokset. Nyt Pekka
Drufva oli yksin ja hän alkoi heti takaa-ajoaan. Niin pitkälle kuin
suoperäistä rantaa ulottui oli helppo seurata jälkiä, mutta pian maa
kohosi ja vaikeudet alkoivat. Niin tottunut tiedustelija kuin hän oli,
eivät nuo vaikeudet olleet hänelle kuitenkaan voittamattomia, vaikka
hän useampaan kertaan toivoikin, että hänellä olisi ollut intiaani
apunaan. Hän lohdutti itseään kuitenkin sillä, että Uncas saisi pian
hänen sanansa, ja sitten ei kestäisi suinkaan kauan ennenkuin hänen
punainen ystävänsä ilmestyisi. Tosin sananviejä ei voinut ilmoittaa,
mitä tietä hän tulisi kulkemaan, mutta mohikaani löytäisi hänet kyllä
erämaassa, siitä ei Pekalla ollut epäilystäkään.
Ensimäisen yönsä hän vietti samalla paikalla, missä naistenrosvotkin
olivat yöpyreet. Etteivät he olleet ennättäneet kovinkaan kauas edeltä,
se kävi ilmi siitä, että hehkuvia hiiliä oli vielä tuhassa. Ilokseen
hän huomasi, että teltta oli ollut pystytettynä tytöille ja ettei
heidän ollut tarvinnut maata taivasalla, mikä muuten on intiaanien
vankien tavallinen kohtalo. Jotain huomiota oli siis sittenkin pantu
valkoisiin naisiin. Mutta Pekka Drufva oli varma siitä, ettei tämä
riippunut Peter Irgensin hyväntahtoisuudesta -- pikemmin sittenkin
päällikkö Kovapään, jos hän oli mukana, mikä tuntui luultavalta.
Pekka Drufva kääriytyi vaippaansa ja suorastaan pakottautui nukkumaan,
huolimatta levottomista ajatuksistaan, sillä huomispäivä vaati uusia
voimia.
Herättyään aamulla ja syötyään nopeasti aamiaista, keksi Pekka Drufva
jotakin, mikä edellisenä iltana oli jäänyt häneltä huomaamatta. Hän
näki näet, ettei ystävällisyys valkeita tyttöjä kohtaan ollut
rajoittunut ainoastaan telttaan, vaan he olivat luultavasti aamulla,
ennenkuin taas jatkettiin matkaa, saaneet mennä läheisen puron
reunalle, arvattavasti pesemään itseään. Siellä oli näet runsaasti
kaikenlaisia villiä kukkasia, muutamat olivat sidotut pieneksi kimpuksi
ja heitetyt kivelle.
"Nuo Greta on sitonut yhteen", huudahti Pekka Drufva ja kiiruhti kiven
luo.
Kohottaessaan kukkakimpun kasvojansa kohti huomasi hän, että pieni
paperiliuska oli pistetty kukkien väliin. Hän avasi paperin. Se, mitä
hän ei edes rohkeimmissa unelmissaan ollut uskaltanut toivoa, oli
toteutunut. Siinä oli kirje Gretalta! Paperipalaselle hän oli
lyijykynällä kirjoittamia seuraavat rivit:
"Peter Irgens ja hänen poikansa Will ovat ryöstäneet meidät. Mutta
Huokausten niemen vastakkaisella rannalla oli irokeesipäällikkö Kovapää
vastassa kymmenen intiaanin kera. Onneksi meille, sillä hän esti raakaa
Irgensiä ja hänen yhtä hirveää poikaansa pitelemästä meitä pahoin.
Kovapää näyttää edelleen tahtovan suojella meitä ja on varsin
ystävällinen. Lydia on aivan epätoivoissaan, ja minäkin olin sitä
alussa, mutta nyt olen levollisempi. Ehkäpä se on mieletöntä, mutta
minä uskon, että Pekka Drufva pelastaa meidät jonakin kauniina päivänä.
Jospa hän löytäisi tämän kirjeen ja jospa Jumala auttaisi häntä ja
meitä. Greta."
Pekka Drufvan ahavoituneet kasvot loistivat ilosta. Tämän Greta oli
kirjoittanut. Greta oli ajatellut häntä pelastajanaan ja hän oli
rukoillut Jumalaa sekä Pekan että heidän itsensä puolesta.
"Niin, niin", huudahti Pekka Drufva. "Aivan varmaan hänen rukouksensa
täyttyy ja minä pelastan heidät molemmat tai kuolen. Greta, Greta, nyt
vasta minä tiedän, miten suuresti sinua rakastan, ja rakkaus antaa
minulle voimia."
Tänä hetkenä hän tunsi uusien voimien virtaavan sekä ruumiiseensa että
sieluunsa, ja kun hän jatkoi jälleen matkaansa seuraten intiaanien
jälkiä, ei hän nähnyt enää voittamattomia esteitä tiellään. Hän
voittaisi ja saisi senjälkeen palkintonsa.
"Palkinto! Voiko", mutisi hän itsekseen, "kuvernöörin tytär tulla
yksinkertaisen metsämiehen ja tiedustelijan vaimoksi? Ei", täytyi hänen
myöntää, "mutta maailma on suuri ja kersantin poika voi kohota
everstiluutnantin tyttären tasalle."
Pian Pekka Drufvan täytyi kuitenkin luopua näistä
tulevaisuudenunelmistaan, niin mieluisia kuin ne olivatkin, sillä
jäljet alkoivat käydä epäselviksi ja pääasia oli nyt, ettei hän
kadottaisi niitä.
Jo viiden ajoissa iltapuolella oli hän ennättänyt naistenryöstäjien
toiselle leiripaikalle. Hän oli siis kulkenut nopeammin kuin he, sillä
ei ollut luultavaa, että he näin varhain olisivat sytyttäneet
nuotiotulen yöksi. Ja täynnä toivoa ja luottamusta hän jatkoi
matkaansa, etsittyään turhaan uutta kukkakimppua ja kirjettä. Sellaisia
ei löytynyt täältä. Varmaankaan ei paperia ollut saatavissa tai
valvonta oli ollut ankarampi.
Vasta sitten kun metsässä oli tullut niin pimeä, että jälkiä oli
mahdoton erottaa, lopetti Pekka Drufva oman päivämarssinsa, söi
yksinkertaisen illallisensa ja kääriytyi vaippaansa. Mutta juuri kun
hän oli nukahtaa, kuuli hän epäilyttävää kuivien lehtien rapinaa. Hän
kohosi pystyyn ja kuunteli. Oliko se villi eläin, joka oli alkanut
yöllisen jahtinsa, vai joku irokeesi, joka oli lähetetty tarkastamaan,
ajoiko kukaan joukkoa takaa? Tarttuen kivääriinsä hän hiipi hiljaa ja
varovaisesti läheiselle kunnaalle, jonka harjalta hän saattoi nähdä
osan metsää. Jokainen kivi ja pensas erottui selvästi valoisassa
kevät-illassa. Noin kiväärin kuulan kantaman päässä oli kalliolohkare,
jota hän erikoisesti tarkasti, sillä hänestä tuntui ikäänkuin pensaikko
sen juurella olisi hiukan liikahtanut, vaikkei tuulen henkeä tuntunut.
Äkkiä kohosi asestettu intiaani kalliolle ja seisoi siinä yksin,
kookkaana ja liikkumattomana kuin pronssipatsas. Varmaankin hän oli
noussut kivelle samasta syystä kuin Pekka Drufvakin kummulle. Mihin
heimoon intiaani kuului, oli mahdotonta näin kaukaa erottaa.
Äkkiä kajahti peipposen kutsuääni. Sen täytyi lähteä intiaanista, sillä
peipponen on ääneti pimeän tultua. Ja Pekka Drufva ymmärsi merkin. Hän
nousi ja astui reippain askelin patsasta kohti, joka puolestaan
laskeutui alas jalustimeltaan ja tuli puoli tiessä häntä vastaan.
"Uncas!"
"Ukkosen Veli!"
He puristivat toistensa kättä, sillä seurustellessaan Pekka Drufvan
kanssa käytti Uncas valkeaihoisten tervehdystapaa.
Kun he olivat käyneet istumaan sille paikalle, jonka Pekka Drufva oli
valinnut yöleirikseen, kertoi tämä ystävälleen Uncasille,
yksityiskohtaisemmin tyttöjen ryöstöstä kuin mitä sanantuoja oli voinut
tehdä, ja selvitteli hänelle lopulta pelastussuunnitelmansa. Uncas
puolestaan kertoi, että päällikkö Kovapää oli pystyttänyt pienemmän
leirinsä Timberjoen lähdejärven rannalle ja väitti varmasti, että tytöt
olivat viedyt sinne. Sitä vastoin oli irokeesien päävoimalla suurempi
leiri paria peninkulmaa idempänä, ja tätä vastaan mohikaanit olivat
aikoneet tehdä suuren hyökkäyksen, koska valkea päällikkö oli luvannut
heille 30 sotamiestä avuksi. Että Kovapäällä ja hänen miehillään
Timberjärven rannalla tulisi siis olemaan muutakin työtä kuin vartioida
naisia, oli päivän selvää, ja siten, arveli Uncas, tarjoutuisi joku
tilaisuus varmaan tyttöjenkin pelastamiseen.
Tämän jälkeen molemmat ystävät vaipuivat uneen lähteäkseen seuraavana
päivänä päämääräänsä kohti.