Kova isku.
Vähän enemmän kuin puoli vuotta oli kulunut siitä, kun molemmat
tiedustelijat olivat palanreet vaaralliselta retkeltään maqualaisten
kylästä. Kaiken aikaa oli ollut tavattoman kylmä talvi. Siirtokunnan
pellot ja viljelykset olivat olleet valkean lumivaipan peitossa, ja
metsässä puun oksia painosti raskas lumitaakka. Ruotsalaiset
uutisasukkaat, jotka kotimaastaan olivat tuoreet mukanaan suksia,
olivat nyt ensi kertaa pitkistä ajoista tilaisuudessa hiihtämään
intiaanien suureksi ihmetykseksi, sillä he eivät olleet koskaan nähneet
sellaisia kulkuneuvoja. Ja Pekka Drufva oli osoittanut olevansa taitava
hiihtäjä, mikä lisäsi yhä hänen suurta mainettaan siirtokunnassa.
Muuten oli talvi tuonut mukanaan suuren hiljaisuuden siirtokuntaan,
jota vain ruotsalaisten vierasvaraiset juhlat jouluna keskeyttivät.
Muuten ei tapahtunut mitään koko talven pitkään. Pekka Drufva metsästi,
uutisasukkaat kaatoivat hirsiä metsässä, sillä välin kuin heidän
vaimonsa kehräsivät ja kutoivat, ja kirkkoa rakennettiin myös
ahkerasti, jonka toivottiin valmistuvan vihittäväksi kesällä.
Mutta nyt oli kevät, ja kevät oli varhainen vuonna 1646. Ennenkuin
tiesi asiaakaan, olivat puut hiirenkorvalla, kevätkukkaset kutoivat
kauniin peitteensä maan yli, linnut visersivät ja rakensivat pesiä, ja
siirtolaisten pienet puutarhamaat vihannoivat ja kukkivat. Ilma tuntui
nousevan päähän kuin nuori viini, ja ihmiset heräsivät ikäänkuin uuteen
eloon, talven vallan taituttua.
* * * * *
Eräänä kauniina kevätiltana oli Pekka Drufva palannut kotiin pitemmältä
retkeltä, jonka hän oli tehnyt siirtokunnan kaukaisempiin osiin. Hän
oli väsynyt, ja syötyään illallista hän meni maata. Mutta hän ei ollut
nukkunut kauan, kun hän heräsi siihen, että joku pudisti häntä
hartioista. Kun hän avasi silmänsä, näki hän edessään Printzinhovin
vanhan palvelijan, Gabrielin. Ja sen verran kuin Pekka kevätillan
kalpeassa valossa saattoi erottaa, näytti vanha mies kalpealta ja
kiihtyneeltä.
"Mikä on hätänä, Gabriel", kysyi hän. "Onko jokin onnettomuus
tapahtunut Printzinhovissa?"
"Kuvernööri lähettää sinulle terveisiä ja pyytää sinua heti saapumaan
hänen luokseen."
Yhdellä hyppäyksellä Pekka Drufva oli pystyssä. Sillä välin kun hän
puki ylleen, herätti vanhan uskollisen palvelijan huolestunut ilme
hänen huomiotaan ja hän muisti, ettei Gabriel ollut vastannut mitään
hänen kysymykseensä.
"Minä näen sinusta, Gabriel", sanoi hän, "että jokin onnettomuus on
tapahtunut. Etkö voi edeltäkäsin kertoa minulle, mitä se on?"
"Onnettomuus se on", mutisi vanhus kyynelten noustessa hänen silmiinsä,
"luullakseni kovin isku, mikä koskaan on kohdannut kuvernööriä. Hän on
ollut monta vuotta isäntäni, ja olen seurannut häntä sekä sodan että
rauhan aikana, mutta ei koskaan kohtalo ole iskenyt häneen niin kovasti
kuin nyt."
"Mutta Gabriel, puhuhan toki suusi puhtaaksi. Mikä kova isku on
kohdannut häntä?"
"Molemmat neidit ovat kadonneet."
"Oletko hullu, mies -- neidit kadonneet", huusi Pekka Drufva ja tarttui
sanantuojaa niin kovasti olkapäihin, että tämä huojui kuin kaisla.
Jos joku olisi lyönyt Pekka Drufvaa vasaralla otsaan, ei hän olisi
voinut saada sen kovempaa iskua kuin mikä tämä oli. Mutta hän hillitsi
itsensä ja kysyi käheällä äänellä:
"Miten se tapahtui?"
"Sen saat parhaiten kuulla kuvernööriltä itseltään", arveli palvelija.
Nyt Pekka Drufva oli valmis ja nopeasti hän syöksyi ovelle. Parissa
minuutissa hän oli ennättänyt Printzinhoviin, jättäen sanantuojan
kauaksi jälkeensä.
Hänet päästettiin heti kuvernöörin luo. Vanha Gabriel ei ollut
liioitellut. Pekka Drufva ei ollut koskaan nähnyt kuvernööri Printziä
niin masentuneena. Vaivalla hän saattoi selvästi kertoa mitä oli
tapahtunut.
Viiden ajoissa iltapuolella olivat Lydia ja Greta neidit menneet
kävelemään, "ihailemaan kevättä", niinkuin jälkimäinen oli sanonut.
Äitipuolen kysymykseen minne he aikoivat lähteä, oli Lydia vastannut:
"Me menemme Huokausten mäelle ja pistäydymme Franssonilla
paluumatkalla." Ei kukaan pannut erikoista huomiota tähän
kävelyretkeen, sillä tytöt kulkivat usein kahden ympäristössä. Uuden
Göteborgin ympäristö oli kaikkein rauhallisin koko maailmassa, ja
kukapa olisi tahtonut tehdä pahaa kuvernöörin tyttärille. Uutisasukkaat
olivat hyvin kiintyneet molempiin tyttöihin, ja he kävivät usein heidän
hirsimajoissaan. Mutta aika kului, eikä heitä I kuulunut kotiin.
Kahdeksan aikana, jolloin perhe kerääntyi illalliselle, saapui
kuvernööri kotiin linnoituksesta; tytöt eivät olleet vieläkään
palanneet. Isä murahteli hiukan moittien heidän epätäsmällisyyttään,
mutta rouva rauhoitti häntä saneen, että tytöt varmaan olivat viipyneet
Franssonien luona ja että Franssonin vaimo varmaan saattaisi heidät
metsän läpi kotiin, jos tulisi pimeä. Mutta kello tuli yhdeksän, eikä
heitä vain kuulunut. Silloin kuvernööri tuli levottomaksi ja läksi itse
heitä vastaan. Mutta hän ennätti aina Huokausten mäelle saakka, missä
oli nyt varsin pimeä puiden varjossa, kohtaamatta heitä. Hän huusi,
mutta ei saanut vastausta. Silloin hän meni uutisasukkaan Franssonin
mökille, joka sijaitsi aivan mäen läheisyydessä, tiedustellakseen
sieltä. Franssonin vaimo kertoi nähneensä, kun neidit kulkivat
Huokausten mäelle johtavaa metsätietä pitkin, mutta hän ei ollut
huomannut heidän palaavan takaisin. Vielä vähemmän he kotimatkalla
olivat pistäytyneet uutisasukkaan mökillä. Nyt kuvernööri pelästyi
pahasti ja aavisti, että onnettomuus oli tapahtunut. Hän koetti
kuitenkin rohkaista mieltään sillä oletuksella, että he olivat
palanneet kotiin toista tietä. Tämä toivo näyttäytyi kuitenkin
perättömäksi hänen palattuaan kotiin, ja hirveän levottomuuden vallassa
hän oli lähettänyt hakemaan Pekka Drufvaa, joka, niin tottunut kuin hän
oli väijyskelemään metsissä, varmaankin parhaiten voisi auttaa heitä.
Hän lopetti puheensa seuraavin sanoin:
"Etsi lapsiani ja pelasta heidät, jos he ovat vielä pelastettavissa, ja
minä tahdon kohdella sinua kuin poikaani koko elämäni ajan."
"Minä teen kaikki, mitä ihmisvoimassa on", vastasi Pekka Drufva
ahdistunein mielin.
Sitten hän pyysi saada kolme tai neljä soihtua sekä yhtä monta
soihdunkantajaa.
Ne hankittiin kiireessä ja kahden palvelijan sekä Gabrielin oli määrä
seurata mukana. Mutta kun pieni joukko oli lähtövalmiina, selitti
kuvernööri, että hän itse tahtoi tulla mukaan. Pekka Drufva vastusti
sitä siitä syystä, että lepo olisi välttämätöntä murheen murtamalle
miehelle.
"Mitenkä minä voisin levätä, kun joka hetki pelkään saavani mitä
kauheimpia tietoja. Parempi olla itse mukana ja päästä heti kaikesta
selville", päätti kuvernööri.
Siihen ei ollut mitään sanottavana. Siten viisi miestä läksi matkaan ja
pian he olivatkin päässeen päämääräänsä. Huokausten mäki oli
luonnollinen kukkula, joka muistutti suurta jättiläishautaa. Se
sijaitsi Delawarejoen rannalla, noin parinkymmenen minuutin päässä
Printzinhovista. Sillä kasvoi kauniita lehtipuita, ja mäen korkeimmalta
kohdalta, jonne kuvernööri oli panettanut penkin, oli kaunis näköala
yli valtavan joen. Nimen olivat Printzin neidit antaneet sille niiden
kumeitten, huokaavien äänten johdosta, jotka syntyivät aaltojen
loiskiessa sen kallioista, jokirantaan viettävää kylkeä vasten.
Soihtujen valossa oli Pekka Drufva kaiken aikaa saattanut seurata
tyttöjen jälkiä Printzinhovin puistosta mäen kukkulalle saakka, silloin
tällöin vain he olivat poikenneet kukkia poimimaan. Penkillä he olivat,
jäljistä päättäen, istuneet varsin kauan ja tehneet käsitöitä, mikä
kävi ilmi maahan heitetyistä langanpätkistä ja kangaspalasista.
Metsässä, mäen rinteillä, he eivät olleet käyneet.
Nyt piti tutkia vain mäeltä poistuvia jälkiä. Nekin olivat varsin
selvät aina mäen juurelle saakka, mutta siinä ne päättyivät. Tätä
paikkaa Pekka Drufva tutki hyvin tarkoin. Mäen juurta, ottamatta sitä
osaa lukuun, jota joki rajoitti, ympäröi tiheä ja okainen pensaikko.
Mutta niihin aikoihin, jolloin Huokausten mäki oli tullut Printzin
neitosten, ja monen muun sitä paitsi, lempipaikaksi, oli kuvernööri
hakkauttanut leveän aukon pensaikon läpi. Siinä juuri Pekka Drufva,
polvillaan maassa ja soihtu vieressään, tutki jälkiä. Ja siihen hänen
tarkastuksensa myös päättyi. Kun hän hetken kuluttua nousi pystyyn,
kysyi kuvernööri:
"Näetkö jotain, Pekka Drufva?"
"Näen kyllä", vastasi hän kiihtyneellä äänellä, "näen jotain, jota en
tahtoisi nähdä."
"Sano kuitenkin mitä sinä näet; koetan kestää pahintakin."
"Tällä paikalla", jatkoi Pekka Drufva, "hyökkäsi varmaan pahaa
aavistamattomien neitosten kimppuun kaksi miestä, toisella oli leveät
ja varsin lyhyet jalat, toisella hiukan kapeammat ja pitemmät.
Kummallakin oli intiaanien mockasiinit jalassa."
"Hyvä Jumala, intiaanejako ne olivatkin", huudahti kuvernööri.
"Ei", vastasi Pekka Drufva, "vaan valkoihoisia."
"Mistä sinä sen näet?"
"Jäljistä. Valkea mies astuu aina hiukan ulospäin, jollei hänellä
lapsesta saakka ole ollut pahaa tapaa käydä jalat sisäänpäin. Mutta
intiaani astui aina jalka suoraan eteenpäin. Punaisen miehen askel on
aina suora, mutta valkean enemmän tai vähemmän viisto."
"Eihän se mitenkään ole voinut olla kukaan uutisasukkaista!"
"Täällä kylässä vain kaksi miestä käyttää mockasiinejä. Toinen on Nick
Truve ja toinen minä. Mutta ei suinkaan meitä voitane epäillä!"
"Ei, poikaseni, ei teitä voida epäillä. Mutta jolleivät ryöstäjät ole
intiaaneja eikä uutisasukkaita, niin keitä he sitten herran nimessä
voivat olla?"
"Se on Peter Irgens ja hänen poikansa Will. Tosin heidän nimensä eivät
ole piirretty jälkiin, mutta olen sittenkin yhtä varma asiastani kuin
jos olisin ollut paikalla."
Kuvernööri hätkähti ikäänkuin hän olisi saanut piiskan iskun.
Hetken kuluttua, seisottuaan aivan avuttomana ja epätoivoisena sanoi
hän:
"Niin, niin, oikeassa sinä olet. Peter Irgens on vannonut kostavansa
minulle, sen tiedän. Jos hän antoi minulle tämän iskun, niin, Jumala
olkoon minulle armollinen, osuipa hän myös oikeaan paikkaan."
Mutta sitten näytti kuvernööri jälleen epäilevän Pekka Drufvan
selityksiä.
"Me seisomme tässä", sanoi hän, "tuskin 200 askeleen päässä Franssonin
majasta, jonka katto näkyy tänne päiväsaikaan. Ja tietysti tytöt
huusivat apua, jos heidän kimppuunsa käytiin, niinkuin sinä väität.
Franssonit olisivat epäilemättä kuulleet apuhuudot."
"Ei", vastasi Pekka Drufva, "he eivät voineet huutaa. Nuo roistot
olivat piiloittuneet tien kummallekin puolelle. Heidän hyökkäyksensä
oli äkillinen ja odottamaton, ja tietysti kaikkein ensiksi he kädellään
tukkesivat uhriensa suut. Sitten he laittoivat suukapulat tyttöjen
nenäliinoista ja estivät heitä siten huutamasta."
"Mutta minne he ovat kuljettaneet heidät?"
"He ovat kantaneet heidät pois."
"Mutta minne?"
"Siitä me otamme heti selkoa."
Pensaikon reunasta kulki kapea polku jokirantaan. Sinne Pekka Drufva
vei nyt seuralaisensa. Siellä näkyi selviä miesten jälkiä, mutta
tytöistä ei ainoatakaan, mikä todisti hänen oletustaan, että heitä oli
kannettu. Sitä vastoin oli orjantappurapensaaseen tarttunut sininen
kangaspala.
"Tämä", sanoi Pekka Drufva, "on repeytynyt jommankumman puvusta."
Gabriel totesikin, että neiti Lydialla oli ollut sellainen puku yllään.
Kauempana oli kukkakimppu, joka oli vielä aivan tuore. Tytöt olivat
varmaankin poimineet sen. Pekka Drufva pisti sen salaa povelleen, sillä
jäljistä hän oli huomannut, että Greta oli poiminut kukkia.
Polku johti alas rantaan ja siellä oli parin kiven välissä veneen
jäljet. Ei sielläkään näkynyt tyttöjen jälkiä, joka todisti, että
heidät oli kannettu veneeseen saakka.
Kun Pekka Drufva oli sanonut, että hän tiesi nyt kaikki, mitä hän
toistaiseksi tarvitsi tietää, palattiin Printzinhoviin. Perille tultua
kuvernööri sanoi tahtovansa puhua kahden kesken Pekka Drufvan kanssa.
He astuivat työhuoneeseen, missä kuvernööri vaipui avuttomana
nojatuoliinsa, ja sitten alkoi neuvottelu.
"Minne sinä luulet, että hän on kuljettanut heidät", kysyi kuvernööri
ja lisäsi: "En mitenkään voi uskoa, että he ovat viedyt Fort Nassauhin
Hollantilainen kuvernööri taitaa tosin olla vihamieheni, mutta Andreas
Hudde on kuitenkin yksityiselämässään rehellinen ja kunnon mies, ja
minusta tuntuu mahdottomalta, että hän olisi sekaannut tällaiseen
roistotyöhön, tai että hänellä edes olisi siitä tietoa -- onhan se
aivan kamala naisryöstö, johon ei ollut minkäänlaista syytä, sillä
persoonallsesti me emme koskaan ole uhanneet tai halveksineet
toisiamme."
"Ei", vastasi Pekka Drufva, "Fort Nassauhin hän ei ole kuljettanut
heitä. Peter Irgens ei kuulu koko talveen käyneen Fort Nassaussa,
eivätkä hänen maanmiehensä taida suopein silmin katsovan häneen. Ja
mitä poikaan, Williin tulee, niin sanotaan hänen jo syksyllä karanneen
hollantilaisen komppaniian palveluksesta."
"Mutta minne hän sitten on vienyt heidät?" huokasi kuvernööri.
"Irokeesien luo. Peter Irgens ja päällikkö Kovapää taitavat olla
erittäin hyvät ystävät."
Kuvernööriä värisytti. Äkkiä hän hyökkäsi pystyyn ja huudahti leimuavin
silmin:
"Nuo rosvot eivät ole voineet ennättää vielä pitkälle. Minä annan
sotamiesten lähteä liikkeelle ja asetun itse heitä johtamaan, me
tavotamme heidät, ammumme väkivallantekijät ja vapautamme tytöt."
Tämä ajatus oli saanut kuvernöörin siinä määrin valtaansa, että hän
lähestyi jo ovea lähettääkseen sanaa linnoitukseen, mutta hän hillitsi
itseään Pekka Drufvan sanoessa:
"Se olisi uhkarohkea teko. Muistakaa, kuvernööri, että neidot ovat
heidän vallassaan, ja täydellä syyllä voi pelätä, että sellainen vanha
merirosvo kuin Peter Irgens, jota vihan ja koston henget sitä paitsi
hallitsevat, ei epäröisi murhata neitoja, jos hän joutuisi ahdinkoon.
Sitä paitsi otaksun, että hänellä oli vastassaan irokeesijoukko joen
toisella rannalla. He ovat laittaneet paareja, joilla neitejä on
kuljetettu, ja tuollaiset taakatkin käsissään ovat intiaanit niin
nopeajalkaiset, että sotilaat, jotka eivät ole tottuneet marssimaan
erämaissa, eivät voisi saada heitä kiinni. Ja ken tietää miten kauaksi
pohjoiseen he veisivät neidit, jos Peter Irgens huomaisi olevansa
takaa-ajettu."
Kuvernööri huokasi syvään.
"Niin, niin", sanoi hän, "minä huomaan hyvin, että olet oikeassa. Mutta
sanohan, oletko itse keksinyt jonkun paremman keinon?"
"Olen kyllä", vastasi Pekka Drufva. "Vielä tänä yönä aion lähettää
sanan ystävälleni, mohikaani päällikkö Uncasille ja pyytää, että hän
tulisi vastaan Delawaren tuolle puolen oleviin metsiin. Itse lähden
aamun sarastaessa joen poikki, etsin heidän maallenousupaikkansa ja
seuraan heidän jälkiänsä. Aivan varmaan onnistuu minun ja Uncasin
seurata heidän kintereillään ja joko viekkaudella tai väkivallalla
saada neidit vapautetuiksi."
"Ja minulle, heidän luonnolliselle suojelijalleen ja puolustajalleen,
sinä et suo mitään osaa heidän pelastamisessaan? Minunko pitäisi istua
kotona kädet ristissä, sillä välin kuin lapseni -- ei koskaan."
"Nyt minä tulen teidän osaanne suunnitelmassani. Niinkuin kai tiedätte,
herra kuvernööri, ei sotakirves mohikaanien ja irokeesien välillä ole
ollut maahan haudattuna sen jälkeen kuin me pelastimme Mackin. Tosin ei
mitään suurempia otteluja ole ollut, sillä siihen kumpaisetkin puolueet
ovat tunteneet itsensä liian keikoiksi, mutta sitä enemmän on ollut
pienempiä taisteluja. Toista se olisi, jos te, herra kuvernööri,
luovuttaisitte 20 tai 30 sotamiestä mohikaanien avuksi. Silloin he
voisivat kunnolla taistella, sillä kiväärit korvaisivat miesten
vähälukuisuuden. Ja juuri sitä minä aion nyt pyytää teiltä, herra
kuvernööri, se on hyvinkin tärkeä osa suunnitelmaani. Jos mohikaanit ja
valkoihoiset hyökkäävät yhdessä irokeesien kimppuun, niin tarvitsevat
he taistelussa kaikki miehensä, eivätkä voi kuljettaa neitoja kauas.
Heillä ei ole aikaa ajatella heitä, ja melkein varmana voi pitää, että
he siinä tapauksessa vetoavat myös Peter Irgensin ja hänen poikansa
apuun, ja silloin neidot, joiden on pakko jäädä intiaaninaisten pariin
leiriin, vapautuvat näiden roistojenkin vallasta. Silloin minun ja
Uncasin on myös helpompi vapauttaa heidät. Te huomaatte siis, herra
kuvernööri, että suunnitelmani onnistuminen riippuu yhtä paljon teistä
kuin minustakin."
Hetken mietittyään, jona aikana kuvernöörin kasvot suuresti
kirkastuivat, hän ojensi kätensä Pekka Drufvalle ja puristaen sitä
lämpimästi hän sanoi:
"Niin, minä myönnän nyt, että suunnitelma on hyvä -- paras, mitä tällä
hetkellä voimme ajatella. Olkoon Jumala kanssasi täyttäeässäsi
tehtävääsi. Minä autan sinua sillä tavalla kuin ehdotat. Lähetti, joka
tänä yönä lähtee mohikaanien luo, vieköön heille myös sen sanan, että
he saavat 30 ruotsalaista sotamiestä avukseen. Niinkuin kai käsität,
johtaisin minä itse mieluinten tätä joukkoa. Mutta valtiollisista
syistä en voi persoonallisesti esiintyä toisen intiaaniheimon
liittolaisena toista vastaan. Intiaanien silmissä minun pitää olla
matkan päästä vaikuttava voima. Luutnantti Schute saa tehdä sen minun
sijastani. Hän lienee siihen tehtävään sopivin, sillä hän, joka asuu
mohikaanien keskuudessa, tuntee heidät parhaiten. Samalla hän saa hyvän
tilaisuuden sovittaa huolimattomuuttaan päästäessään Peter Irgensin
karkuun. Jumala kanssasi."
Näillä sanoilla he erosivat toisistaan. Vänrikki Liljehöök ei ollut
ottanut osaa näihin valmistaviin toimenpiteihin armaansa
pelastamiseksi. Hän oli edellisenä päivänä lähtenyt Kristiinan
linnoitukseen ja häntä odotettiin kotiinpalaavaksi vasta seuraavana
päivänä.