Palava järvi.
Kun aurinko, joka jo kauan sitten oli kirkastunut, alkoi laskea
läntisten metsien taakse, olivat pakolaisemme sivuuttaneet varsin
metsättömän laakson ja saapuneet korkealle kukkulalle, jolla kasvoi
monen sadan vuoden vanhoja pyökkejä ja muita lehtipuita. Täällä Nick
Truve pysähtyi, heitti repun selästään ja sanoi:
"Nyt voi olla aika levätä. Meidän täytyy säästää voimiamme huomiseksi,
josta tulee varsin rasittava päivä. Puolen tunnin kuluttua on metsässä
pimeä. Parempaa yösijaa emme voi löytää, sillä täältä näemme laaksoon,
jonka yli intiaanien täytyy kulkea, jos he ajavat meitä takaa, ja
takanamme on tiheä metsä, missä pahimmassa tapauksessa löydämme hyviä
piilopaikkoja. Jääkäämme siis tänne, mutta me emme saa sytyttää tulta,
sillä se johdattaisi takaa-ajajat luoksemme."
He kävivät istumaan tuuhean pyökkipuun juurelle, jonka oksat ulottuivat
melkein maahan saakka ja muodostivat siten luonnollisen lehdon, jonka
permannolla oli runsaasti kuivia lehtiä, sopivia makuualukseksi. Mutta
nyt nälkä alkoi suuressa määrin kiusata. Metsänriistan ampumista ei
voitu ajatellakaan, sillä olisi ollut vaarallista laukaista pyssyä, ja
sitä paitsi ei ollut tulta, missä paistaa. Onneksi repuista löytyi
kuitenkin ruokaa pariksi ateriaksi, sillä intiaanit eivät olleet
ennättäneet tyhjentää niitä.
Syödessä alkoi keskustelukin sujua.
"Kuinka tuon auringonpimennyksen laita oikeastaan oli, se kun sattui
meille niin otolliseen aikaan?" kysyi Nick Truve. "Mistä sinä tiesit,
että se tulisi?"
"Sitä asiaa on helppo selittää", vastasi Pekka Drufva. "Niinkuin kai
tiedät, voivat tähtientutkijat edeltäkäsin laskea, milloin
auringonpimennykset tapahtuvat."
"Onko se mahdollista! Miten se oikeastaan tapahtuu?"
"Se käy siten, että tehdään matemaattisia laskuja taivaankappalten
liikkeistä, mutta minun tietoni eivät riitä tarkemmin selittääkseni
sitä asiaa. Siinä kyllin, että he osaavat sen tehdä. Isä Campanius,
kelpo kirkkoherramme, joka on huvitettu jos jostakin taivaan ja maan
välillä, omistaa tähtitieteellisen kalenterin, ja siinä seisoo
sellaisia asioita. Eräänä iltana, ainakin kaksi kuukautta sitten,
jolloin istuin hänen tuvassaan juttelemassa hänen kanssaan, kertoi hän,
että heinäkuun 26 päivänä tänä vuonna tapahtuu auringonpimennys, joka
alkaa viisi minuuttia yli kaksi ja meidän seuduillamme ulottuu
kolmeviidettä osaa auringon pinnan yli. No, tuo asia oli jo kauan
sitten kadonnut mielestäni, mutta seisoessani puuhun sidottuna ja
saatuani tietää, että henkeni pelastus riippui siitä, että voittaisin
intiaanien poppamiehen, välähti auringonpimennys äkkiä mieleeni. Heti
selvisi minulle, että jos isä Campaniuksen tieto piti paikkansa, niin
oli siinä paras pelastuskeino, sillä olin kuullut, että intiaanit
pelkäävät hirveästi auringonpimennystä. Siksi tartuin tuohon keinoon,
ja onneksi ei isä Campanius ollut erehtynyt. Tuo kelpo kirkkoherra
pelasti siten meidät kamalasta kuolemasta, ja niinkauankuin elän olen
hänelle siitä kiitoksenvelassa."
"Hm", mutisi Nick Truve epäilevästi, "voisiko pappi todellakin tietää
sellaista niin paljon aikaisemmin? Kyllähän hän on oppinut,
mutta -- -- --"
Nick Truve oli varsin hyvin perehtynyt erämaan salaisuuksiin, mutta
hänen koulutietonsa olivat hyvin heikot.
Hetken kuluttua valmisti Nick Truve itselleen vuoteen kuivista
lehdistä ja vaipui uneen, jota vastoin Pekka Drufva kävi istumaan
kalliopaadelle, mistä hänellä valoisassa kesäyössä oli hyvä näköala yli
laakson. Tällä kertaa he eivät antaisi yllättää itseänsä. Siksi he
olivat päättäneet valvoa vuoroon, ja Pekka Drufva, joka oli nuorempi,
oli ensiksi vahdissa.
Kirjavan Kotkan majassa istui, heti sen jälkeen kuin aurinko oli taas
kirkastunut, päällikkö itse ja poppamies Luspa, joka oli riisunut
karhuntaljan yltään ja näytti nyt tavalliselta intiaanilta. He olivat
yksin, sillä päällikkö oli ajanut ulos naiset, ja he keskustelivat
auringonpimennyksestä.
"Sinä sanot, viisas Luspa, ettei Ukkosen Veli pimentänyt aurinkoa.
Mutta jollei hän sitä tehnyt, niin kuka sitten", kysyi Kirjava Kotka.
"Aivan varmaan", vastasi poppamies, "olet sinä, urhoollinen päällikkö
ja vihollistesi kauhu, nähnyt ennenkin auringon kasvojen pimentyvän,
eikä silloin Ukkosen Veljeä ollut lähimaillakaan loihtimassa
pimennystä."
"Mutta hänhän sanoi, että aurinko pimenisi jo ennenkuin se tapahtui."
"Viisas päällikkö, minä selitän nyt sinulle, miksikä hän saattoi sen
tehdä. Avaa korvasi ja saat kuulla. Kun auringon pyörä tai joku osa
siitä pimenee, niin tapahtuu se siksi, että hirvittävä lohikäärme
taivaan laelta on päässyt valloilleen ja koettaa nielaista hirveään
kitaansa auringon. Mutta se ei onnistu kuin lyhyeksi hetkeksi, sillä
nahka lohikäärmeen kidassa ei ole kylliksi tunteeton voidakseen ajan
pitkään kestää auringon kuumuutta. Siksi täytyy hirviön hetken kuluttua
sylkäistä aurinko suustaan, muuten se polttaisi sen nielun. Siitä
johtuu, ettei auringonpimennys koskaan kestä kauan."
"Sehän on kaikki hyvin viisasta", sanoi päällikkö, "mutta siitä ei käy
selville, kuinka Ukkosen Veli saattoi edeltäpäin tietää, milloin
lohikäärme saapuisi."
"Sinä ymmärrät sen, kunhan olen päättänyt selitykseni", jatkoi
poppamies. "Tämän hirveän lohikäärmeen, joka alituisesti himoitsee
aurinkoa, pitävät valkoiset poppamiehet vangittuna suunnattomassa
luolassa kaukana idässä. Ja joka kerta, kun lohikäärme on polttanut
suunsa, palaa se vapaaehtoisesti luolaan, sillä hänellä on hirveät
tuskat, jotka lievenevät vain siellä. Mutta jonkun ajan kuluttua,
kuukausien, ehkäpä vasta vuosien perästä, haavat parantuvat, ja silloin
se taas vastustamattomasti haluaa niellä auringon. Hän joutuu silloin
niin hirveään raivoon huomatessaan olevansa vankina, että vuori vapisee
perustuksiaan myöten, ja estääkseen tuhoavaa maanjäristystä avaavat
valkeat poppamiehet luolan ovet ja päästävät lohikäärmeen ulos. Mutta,
huomaa päällikkö, joka kerta kun se tapahtuu, saavat kaikki valkeat
poppamiehet, missä ikänä he lienevätkin, jollakin salaisella tavalla
tietoa tästä. Ja kun he edeltäpäin tietävät, miten paljon aikaa
lohikäärme tarvitsee päästäksensä aurinkoon, niin on heidän helppo
laskea, milloin auringonpimennys alkaa. Nyt huomaat, päällikkö, miten
Ukkosen Veli saattoi tehdä niinkuin hän teki. Kaikki hänen loihtunsa
tarkoittivat vain meidän pettämistämme ja pelottamistamme."
"Miksikä et sanonut tätä heti niinkauankuin valkoinen poppamies oli
vielä käsissämme", kysyi Kirjava Kotka synkkänä.
"Siksi, että veljeni eivät olisi uskoneet minua. Vain sinun korvasi,
viisas päällikkö, ovat luodut oikein ymmärtämään totuutta."
Päällikkö istui hyvän aikaa ääneti ja tuumi synkkänä mitä hän vasta oli
kuullut. Vihdoin hän sanoi:
"Minä uskon sinua, Luspa, sillä sinä olet viisaista viisain. Mutta
sanohan, luuletko, että olisi vaarallista ottaa Ukkosen Veli hengiltä,
hänen ollessaan kotimatkalla ja luullessaan, että hän on lyönyt
maqualaiset sokeudella?"
Pirullinen hymyily karehti poppamiehen synkillä kasvoilla.
"Ei", sanoi hän, "vaarallista se ei olisi, jos minä olen mukana ja me
hautaamme hänen kuolleen ruumiinsa erämaahan, kauaksi maqualaisten
kylistä. Minulla on varmat keinot, joilla sidon hänen henkensä
ruumiiseen, niin ettei meillä ole vaaraa, jos vain tulevaisuudessa
kartamme sitä paikkaa, jonne hän haudataan. Minun neuvoni on siis se,
että sinä, päällikkö, lähdet minun kanssani ajamaan häntä takaa."
Tämä vastaus miellytti silminnähtävästi suuresti päällikköä. Hänen
kasvonsa loistivat voitonriemua ja mustat silmät leimusivat vihaa.
Mutta sitä testi vain hetken aikaa. Sitten näyttivät epäilyt heräävän,
eikä hän salannut niitä poppamieheltäkään.
"Veljeni on hyvin viisas", sanoi hän, "mutta voiko hän avata myös
Kalkalokäärmeen ja Majavantappajan silmät näkemään totuutta? He
vastustavat takaa-ajoa ja useimmat heimon jäsenistä puhuvat heidän
suunsa kautta. Heidän mielestään valkoinen poppamies on voittanut
Luspan eivätkä seuraa hänen neuvoansa."
Mutta Luspa tiesi tähänkin neuvon. "Paitsi minua ei urhoollinen
päällikkömme tarvitse kuin kymmenen miestä, ja he seuraavat häntä, jos
hän sanoo, että hän teltassaan on puhutellut isiensä henkiä ja heiltä
saanut tietää, että sen jälkeen kuin aurinko on jälleen kirkastunut, ei
valkoinen poppamies ole enää sen vaarallisempi kuin kalkalokäärme, joka
purtuaan on tyhjentänyt kaiken myrkkynsä. Majavantappaja ja hänen
liittolaisensa eivät tarvitse tietää koko asiasta mitään, ennenkuin
retkikunta on palannut takaisin suoritettuaan onnellisesti työnsä.
Lähdetään matkaan auringon mentyä mailleen ja pimeyden peittäessä
kylän."
Mutta Kirjava Kotka esteli vieläkin:
"Pimeässä me emme voi seurata pakolaisten jälkiä ja aamun sarastaessa
he ovat ennättäneet jo kauaksi. Valkoiset miehet eivät vitkastele, kun
he pakenevat Kirjavan Kotkan kostea."
"Lähettäköön Kirjava Kotka heti paikalla kaksi tiedustelijaa, jotka
seuraavat valkoisten jälkiä ja selvin merkein merkitsevät heidän
suuntansa. Varmaankin Ukkosen Veli ja Jäljetön lepäävät yöllä, jotta he
eivät pimeässä jättäisi jälkeensä kovin selviä jälkiä."
Tämä neuvo miellytti siinä määrin Kirjavaa Kotkaa, että hän unohti
intiaani-arvokkaisuutensa ja hyökäten pystyyn huudahti:
"Luspa on viisain kaikista, ja miksikä en silloin seuraisi hänen
neuvoaan? Kirjava Kotka menee nyt lähettämään kaksi tiedustelijaa
matkaan. Hän tietää, että Luspan avulla me voitamme."
Nyt ystävykset erosivat. Kummankin silmissä hehkui pohjaton viha.
Ukkosen Veli oli voittanut Luspan eikä sellaista intiaani-poppamies voi
koskaan unohtaa.
* * * * *
Aamu alkaa sarastaa ja punainen viiru idässä heittää salaperäisen
loisteensa puiden latvoihin, ennustaen uutta päivää. Nyt Nick Truve
vuorossaan istuu kalliolla ja valvoo Pekka Drufvan nukkuessa.
Viimeksimainittu on niin syvälle painunut lehtikasaan, että vain hänen
kasvonsa näkyvät. Ja nämät kasvot muistuttavat pikemmin intiaania kuin
valkeaihoista, sillä vaikka hän moneen kertaan oli pessyt kasvonsa
joessa, ei musta väri, jota Luspa oli puhaltanut häneen, ollut kokonaan
lähtenyt. Se oli vain vaalennut ja muuttunut ruskeanpunaiseksi mustan
asemesta. Mutta näillä maalatuilla piirteillä karehti onnekas ilme,
joka ei soveltunut nykyhetkeen.
Hän uneksi Greta Printzistä. Hän oli ollut Pekka Drufvan ajatuksissa,
kun hän seisoi sidottuna puuhun, kuolema silmiensä edessä. Ja nyt hän
ilmestyi hänelle unessa.
Pekka Drufva uneksi, että Greta siveli pienellä, valkoisella, pehmeällä
kädellään hänen otsaansa ja sanoi: Pekka Drufva, minä olen ollut sinun
pieni Gretasi aina siitä saakka, kun pelastit minut merestä. Ja aikaa
myöten tulen sinun pieneksi vaimoksesi. Se ei merkitse mitään, että
minä olen kuvernöörin tytär ja sinä tavallinen tiedustelija, sillä
Jumala saa tahtonsa tapahtumaan monella eri tavalla. Ja hän tahtoo,
että meistä kahdesta tulee yksi, sen minä tiedän. Tämä vakuutus tuotti
Pekka Drufvalle sanomatonta onnea, mutta juuri kun hän aikoi tarttua
tuohon pieneen valkoiseen käteen ja suudella sitä, vetäytyi se pois. Ja
sen sijaan laskeutui raskas ja känsäinen käsi hänen olkapäälleen ja
pudisteli häntä. Hän heräsi aivan ymmällä tästä äkillisestä ylimenosta.
Kun hän avasi silmänsä, seisoi Nick Truve kumartuneena hänen ylitseen.
"Ylös, Pekka Drufva", sanoi hän, "nyt ei ole aikaa nukkua, sillä muuten
vaivumme ikuiseen uneen. Sudet ovat kintereillämme. Näin koko joukon
heitä metsän reunassa, laakson toisella puolen. He seisovat aivan
liikkumatta, luultavasti odottaen täyttä päivää, jotta he voisivat
nähdä meidän jälkemme. Mitenkä he ovat voineet seurata jälkiämme yöllä,
on minulle täydellinen arvoitus. Parasta että pian muutan nimeni, sillä
Jäljetön ei sovellu minuun enää."
Samassa Pekka Drufva oli täysin hereillä. Parissa minuutissa olivat
reput ja ruutisarvet heitetyt yli olkapään, ja sitten sitä lähdettiin
matkaan kiväärit kainalossa. Nick Truve astui edeltä ja Pekka Drufva ei
voinut muuta kuin ihmetellä, miten taitavasti hän osasi valita
sellaisen tien, jossa jäljet vähimmin näkyivät. Metsässä ei vielä ollut
lähimainkaan valoisaa, mutta vaistollaan vanha tiedustelija aina näytti
löytävän parhaan tien. Ja punainen juova idässä oli tienviittana
ilmansuuntaan nähden.
Niin he olivat nopeassa vauhdissa kulkeneet lähes kaksi tuntia ja oli
tullut jo täysi päivä. Äkkiä Nick Truve nyt pysähtyi, ja sanoi viitaten
korkeaan ja tuuheaan puuhun:
"Sinä Pekka, jolla on nuoremmat jalat ja terävämmät silmät, kiipeä
tuohon puuhun ja katso jälkeemme. Minusta tuntuu, ikäänkuin Sudet
olisivat kintereillämme."
Pekka Drufva teki niinkuin häntä pyydettiin, ja hetken kuluttua hän
istui puun latvassa, oksien peitossa. Tarkastettuaan metsää hän
kiiruhti alas nopeasti ja sukkelasti kuin orava.
"Näin kaksi Sutta", sanoi hän, "vaan he eivät seuraa meidän jälkiämme,
istuvat vain pensaikossa, ikäänkuin he odottaisivat jotain."
"Ahaa, minä ymmärrän. Ne ovat kaksi tiedustelijaa, jotka ovat lähetetyt
edeltä. He tietävät missä me olemme, mutta eivät uskalla lähestyä
ennenkuin pääjoukko saapuu paikalle. Sitä he odottavat. Jospa se
viipyisi vielä hyvän aikaa. Parasta taitaa olla nyt, että poikkeamme
etelään päin, osittain siksi, että eksytämme heidät, osittain siksi,
että maanpinta siellä käsin on kovempaa, niin että jälkemme ovat
vähemmän selvät. He löytävät ne kuitenkin lopulta, sillä heillä lienee
mainiot tiedustelijat, mutta heidän etsiessänsä voitamme me aikaa."
He jatkoivat kaikessa kiireessä siihen suuntaan, kuin vanha
tiedustelija oli ehdottanut.
Kiiruhdettuaan eteenpäin noin tunnin aikaa, kimmelsi äkkiä kirkas
vesipeili puiden lomista esiin. Parin minuutin kuluttua he seisoivat
kauniin metsälammen rannalla. Se oli aivan pieni, tuskin viidenkymmenen
tynnyrinalan suuruinen, ja muodoltaan melkein munanmuotoinen.
Vastakkaisella rannalla pisti kapea niemi veteen. Niemen kärjessä oli
kiviröykkiö, suuria kallionlohkareita, jotka olivat ladotut
päälletysten ja vierettäin.
"Kas tuossa", sanoi Nick Truve osoittaen kiviröykkiötä,
"kalliolinnoitus, jonka takaa voimme antaa pyssyjemme puhua, sillä
tämän pitemmälle tuskin pääsemme Susia pakoon. Ja tuossa on silta, jota
pitkin voimme päästä veteen jättämättä jälkiä taaksemme. Meidän täytyy
uida järven poikki."
Silta, jota hän tarkoitti, oli kumoon kaatunut puu, joka makasi latva
vedessä, mutta runko oli jonkun matkaa kuivalla maalla.
He astuivatkin pitkin runkoa jättämättä jälkeensä minkäänlaisia jälkiä,
ja hyppäsivät veteen. Kun Pekka Drufva oli uinut vähän matkaa, alkoi
hän yskiä ja syljeksiä ja huusi toverilleen:
"Hyi olkoon, mitä inhottavaa veden päällä uiskentelee -- suuria mustia
läikkiä ja niiden välissä ikäänkuin öljyä. Ja vesi hajuaa aivan
apteekille. Sain hiukan vettä suuhun ja se maistuu karvaalta kuin
lääke."
Nick Truve ei vastannut heti tähän kysymykseen, sillä hän ei liikkunut
yhtä vapaasti vedessä kuin hänen toverinsa, ja piti suunsa kiinni,
jotta hän ei saisi vettä suuhunsa. Mutta kun he olivat nousseet maihin
kiviröykkiön rannassa, sanoi hän:
"Nuo mustat läikät ovat maapihkaa. Sellaista olen nähnyt ennenkin,
sillä sitä kaivetaan maasta lähellä meidän siirtolaamme, ja intiaanit
käyttävät sitä tulisoihtuina. Mutta tuollaista öljyä kuin tuossa veden
pinnalla kelluu, en sen sijaan ole koskaan nähnyt, mutta olen kyllä
kuullut siitä puhuttavan. Sitäkin saadaan maasta ja sitä nimitetään
maaöljyksi. Siitä haju lähtee."
"Hm", mutisi Pekka Drufva, "ihmeellisen lihavaa maata tämä lienee,
koska itse maasta voi lähteä öljyä. Sellaista en koskaan ole kuullut.
-- Katsohan meidän vaatteitamme, nehän ovat aivan öljyssä, ja miltä ne
haisevat! Mikä onni, että tuuli on myötäinen, muuten me aivan
tukehtuisimme. Olinhan minä tuntevinani omituista hajua lähestyessämme
tätä paikkaa, mutta en koskaan voinut aavistaa, että se tuli järvestä."
He alkoivat nyt tarkastella sitä paikkaa, jossa he olivat. Kiviröykkiö
ei ollut kovin suuri, mutta se ansaitsi todellakin kalliolinnoituksen
nimeä, joksika vanha tiedustelija oli sen ristinyt. Näiden lohkareitten
takana oli kylliksi turvallisia ampumapaikkoja eikä myöskään ollut
vaikea väijyä niiden takana tulematta itse nähdyksi.
"Tänne me pysähdymme", sanoi Pekka Drufva. "Antaa Susien tulla! Täällä
me voimme puolustautua heitä vastaan niinkauankuin ruutia ja kuulia
riittää."
"Ja ruokaa", sanoi Nick Truve. "Sitä paitsi unohdat sinä niemen. Järven
ympäri on helppo kulkea ja meidän päällemme voidaan hyökätä kahdelta
taholta. Ainahan me voimme ampua jonkun intiaanin, mutta ladatessamme
hyökkäävät toiset päällemme. Toista se olisi, jos olisi itsestään
latinkiin meneviä pyssyjä."
Pekka Drufva raapi korvallistaan. Muuta hän ei osannut vastata vanhan
tiedustelijan epäilyksiin, sillä hän myönsi vanhuksen olevan oikeassa.
"Siitä huolimatta olen halukas suostumaan ehdotukseesi", jatkoi Nick
Truve, "sillä ranta takanamme näyttää olevan suoperäinen ja matala, ja
meidän olisi mahdoton sekoittaa jälkemme. Paha kyllä emme osaa lentää.
Mutta jos meidän on pakko tapella, niin on sitä parasta tehdä täällä.
Mieluisinta olisi kuitenkin, jolleivät Sudet keksisi piilopaikkaamme."
Aluksi näytti todellakin siltä, kuin vanhan tiedustelijan toivomus
olisi käynyt toteen, sillä kului ainakin pari tuntia ennenkuin
ainoatakaan intiaania näkyi, vaikka miten tarkasti olisi pidetty heitä
silmällä. Sillä välin molemmat pakolaiset päättivät syödä loput
eväistänsä, jotka olivat repuissa. Syöminen saisi sitten jäädä Jumalan
haltuun, tuumivat he. Jos heidän oli pakko ruveta tappeluun Susien
kanssa, oli heidän parasta olla voimissaan.
Lopetettuaan ateriansa ja juteltuaan hyvän aikaa, ilmestyi äkkiä joukko
intiaaneja järven toiselle rannalle. He näyttivät epäröivän minne
pakolaiset olivat kadonneet, sillä he kulkivat sinne tänne etsien
heidän jälkiään. Kaksi heistä herätti erikoista huomiota, sillä he
näyttivät olevan toisia korkeammat arvoltaan. Toisen heistä saattoi
heti kookkaasta vartalostaan ja sulkapäähineestään tuntea Kirjavaksi
Kotkaksi. Toisen suhteen Nick Truve oli sitä mieltä, että hän
varmaankin oli poppamies Luspa.
"Sitä asiaa minä en voi arvostella", sanoi Pekka Drufva, "sillä minä
näin hänet ainoastaan karhuksi pukeutuneena."
"Hän se on", intti vanhus. "Etkö huomannut, miten poppamiehen ruumis
vähä väliä hytkähteli, ja samoin on tämänkin laita."
Varsin pitkän neuvottelun jälkeen, joka näennäisesti koski pakolaisten
valitsemaa suuntaa, näytti Luspa viittaavan kiviröykkiötä kohti järven
toisella rannalla. "Siellä he ovat", sanoivat hänen liikkeensä niin
selvästi, kuin olisi kuullut sanat hänen huuliltaan. Ja heti sen
jälkeen läksi koko liuta, kaikkiaan kaksitoista hyvin asestettua
miestä, veteen uidakseen niemelle.
Nyt oli ratkaiseva hetki.
Pekka Drufva istui kallion halkeamassa, valmiina nostamaan pyssynsä
poskelleen. Mutta kesken jännittävää odotusta pälkähti tuuma hänen
päähänsä. Hän laski pyssyn polvelleen ja otti sen sijaan tuluksensa
esille, iski tulta ja sytytti palan taulaa.
Siltä paikalta, missä hän istui, saattoi hän nähdä miten öljy muodosti
ikäänkuin kolmikulmaisen peilin järven yli. Sen kärki ulottui
kiviröykkiöön, jota vastoin kolmion kanta kulki pitkin järven
vastakkaista rantaa.
"Jos tuo on öljyä", mutisi hän itsekseen, "niin täytyy sen voida palaa.
Ainakin voi koettaa."
Sitten hän ryömi veden rajaan. Miten varovaisesti, hän liikkuikin, niin
intiaanit olivat huomanneet hänet, sillä he päästivät kaikuvan
riemuhuudon. Mutta Pekka Drufva ei keskeyttänyt työtään. Sitä vastoin
hänen toverinsa raivostui kerrassaan ja huusi:
"Oletko aivan järjiltäsi, Pekka Drufva! Ettäs noin turhaan näytät
itseäsi! Nyt -- -- --"
Sen pitemmälle ei Nick Truve ennättänyt nuhdella, sillä Pekka Drufva
heitti taulan öljyn keskelle. Ja tulos oli sellainen, ettei yksin Nick
Truve vaiennut, vaan vihollisetkin väistyivät kauhuissaan. Kumeasti
puhisten syttyi öljy palamaan ja silmänräpäyksessä lähin osa järveä oli
tulen ja liekkien vallassa, Ja pihisten tuuli ajoi edelleen tulimerta,
joka sen johdosta, että öljypeili oli kolmion muotoinen, kasvoi yhä
suuremmaksi ja suuremmaksi mitä lähemmäksi se lähestyi toista rantaa.
Ja keskellä järveä intiaanit uivat. Silmänräpäyksessä liekit
piirittivät heidät. Ne, joilla oli siksi paljon mielenmalttia, että he
sukelsivat veden alle, pääsivät jokseenkin vähillä vammoilla, mutta
suurin osa sai pahoja palohaavoja.
Koska öljykerros vedenpinnalla oli hyvin ohut, ei paloa tietenkään
voinut kauan kestää. Hehkuva liekki kulki pitkin järven pintaa ja
sammui sitten.
Nyt saattoi nähdä, miten intiaanien oli käynyt. He olivat kaikki
palanneet rantaan ja useita heistä täytyi kantaa maihin. Näiden
joukossa oli sekä päällikkö että poppamies. Niin, he näyttivät olevan
pahimmin haavoittuneet, sillä äkkiä laitettiin paarit heitä varten
kuntoon. Sitten kaikki hävisivät metsään, eivätkä pakolaisemme sen
jälkeen nähneet enää ainoatakaan Sutta paluumatkansa varrella.
Kotimatkaa kesti lähes kaksi viikkoa, mutta niinpä heidän täytyi myös
samoilla suunnattomien aarniometsien halki, joissa varmaankaan ei
ainoakaan valkeaihoinen ennen heitä ollut käynyt.
Pitkä paluumatka oli kuitenkin hyvin mieluisa. He saattoivat
ampua niin paljon metsänriistaa kuin he tarvitsivat, eikä kukaan
estänyt heitä paistamasta sitä nuotiolla. Sellainen metsäelämä oli
kummallekin mieleen, jonka lisäksi he tutustuivat tuntemattomiin ja
mielenkiintoisiin seutuihin.
Kirjava Kotka ja poppamies Luspa eivät kumpikaan sairastuneet
hengenvaarallisesti, mutta he olivat kauan sairaina ja saivat kärsiä
paljon kipuja. Ukkosen Veljeä he pelkäsivät niin kauheasti, etteivät he
uskaltaneet enää lähestyä niitä seutuja, missä he tiesivät hänen
oleskelevan. Siitä johtui, ettei siitä ryöstöretkestäkään tullut
mitään, jota he kauan aikaa olivat suunnitelleet delawareja vastaan.
Vasta paljon myöhemmin, kun he saivat kuulla, ettei "Valkoisten
poppamies" enää ollut Uudessa Ruotsissa, läksivät he taas liikkeelle.
Molempien tiedustelijoiden tulo Uuteen Göteborgiin herätti suurta iloa,
sillä heidän viipymisensä oli tuottanut levottomuutta ruotsalaisten
parissa, varsinkin kun salaperäiset huhut heidän vangitsemisestaan
olivat tunkeutuneet erämaan halki. Se joka ei ollut vähimmin ollut
levoton heidän tähtensä ja joka oli salassa vuodattanut katkeria
kyyneleitä, oli neiti Greta Printz. Eikö hän koskaan enää saisi nähdä
sankariaan -- Pekka Drufvaa? Mutta hän palasikin takaisin, ja silloin
oli kaikki taas hyvin. Ja kun molempien tiedustelijoiden seikkailut
tulivat tunnetuiksi, tuli heistä koko siirtokunnan sankarit.
Heidän tiedusteluretkensä Schylkilljokea pitkin ei jäänyt myöskään
tuloksettomaksi. Sen putouksen rannalle, jonka he olivat löytäneet,
rakennettiin vesimylly. Ja Nick Truven unelma toteutui. Hänestä tuli
näet sen ensimäinen mylläri.