Pekka Drufva voittaa maqualaisten suuren poppamiehen.
Ennenkuin kaupparetkikunta oli valmiina lähtemään siltä paikalta, jossa
heidän ilman Greta Printzin lahjaa olisi voinut käydä hyvinkin
huonosti, kutsui Styvertsen molemmat valkeat tiedustelijat syrjään ja
käski heidän omin päin lähteä parin ruotsalaisen peninkulman päässä
olevan vesiputouksen luo. Kuvernöörin tarkoitus oli rakennuttaa mylly
tähän putoukseen, jos paikka olisi sopiva, ja siksi valkoisten miesten
piti nyt lähteä ottamaan asiasta selkoa.
"Susia", päätti Styvertsen puheensa, "teidän tuskin tarvitsee pelätä,
sillä kaikkien tietojen mukaan ovat he paenneet kaukaisiin kyliinsä.
Kun olette käyneet putouksella ja tutkineet paikan, voitte te palata
metsän halki itään ja tuoda meille tietoja seuduista, joita ei tähän
asti ole tunnettu."
Tämän käskyn mukaisesti Pekka Drufva ja Nick Truve valmistuivat matkaa
varten jokea ylös päin. He olivat valmiit lähtemään samaan aikaan kuin
molemmat veneet nahkalastineen aikoivat palata Uuteen Göteborgiin.
Mugalla oli seurannut Lentävän Oravan mukana heimonsa kyliin.
* * * * *
Vähää ennen auringonlaskua seuraavana päiväni kun ystävämme olivat
lähteneet markkinapaikalta tapaamme Pekka Drufvan ja Nick Truven
istumassa nuotion ääressä ja paistamassa hirvenlihaa. Lähellä sitä
paikkaa, jossa he istuivat suuren plataanin alla, kohisi hurja koski,
jonka jyminä kuului kauaksi. He olivat näet saapuneet löytöretkensä
määrään, ensimäisen vesiputouksen partaalle Schylkilljoessa.
Seutu oli villinkaunis. Kaksi kalliosaarta katkaisi itse putouksen
kolmeen osaan, joissa vesi kuohui maidonvalkeana.
Kun paisti oli valmis, alkoivat he syödä hyvällä ruokahalulla, jonka
liikunto metsässä ja herkullinen metsänriista synnyttää. Kun pahin
nälkä oli sammunut, alkoivat he jutella. Nick Truve alotti keskustelun.
"Sen verran kuin minä ymmärrän", sanoi hän, "on itäisin noista koskista
paras myllynpaikka. Kovin korkea ei tosin putous ole, mutta kylliksi
sittenkin, niin että se voipi veden ollessa matalammallakin käyttää
vesiratasta, ja voimakkaammaksi se voi tulla, jos rakennetaan sulku
keskimäiseen jokihaaraan. Ja kaunista ja hauskaa täällä myöskin on. Sen
lisäksi metsänriistaa näyttää olevan runsaasti. Totta totisesti, jos
kuvernööri päättää rakentaa tänne myllyn, niin tahtoisin kernaasti
ruveta mylläriksi. Isälläni oli mylly, niin että jo lapsena perehdyin
myllärinammattiin. Tosin se oli tuulimylly, sillä vesimyllyjä ei ole
Hollannissa, ei ainakaan meren rannalla, jossa minä synnyin, mutta jos
kerta on oppinut hoitamaan tuulimyllyä, niin osaa sitä myös vesimyllyä
käyttää. Käyttövoima vain on toinen."
"Aiotko sitten luopua tiedustelija- ja metsästäjätoimestasi", kysyi
Pekka Drufva.
"Sitä minä olen kauan tuuminut. Katsohan, Pekka Drufva, yhtä kestävä ja
kokenut olen minä kuin useimmat muutkin, ja naimiseni kautta on minulla
enemmän suhteita intiaaneihin kuin kellään muulla, mutta minun aistini,
näköni ja kuuloni alkavat heikontua iän mukana, ja se on arveluttava
asia tiedustelijalle. Sinä, Pekka Drufva, joka olet kuvernöörin
suosiossa, voisit kernaasti sanoa hyvän sanan puolestani, jos myllyn
rakentamisesta tulee tosi."
Sen Pekka Drufva lupasi. Sehän oli vähintä mitä hän saattoi tehdä
miehen hyväksi, joka oli perehdyttänyt hänet erämaan salaisuuksiin.
Nyt aurinko oli laskenut mailleen ja alkoi hämärtää. Keskustelua
jatkettiin vielä hetken aikaa, mutta sitten Nick Truve kääriytyi
vaippaansa ja heittäytyi pitkäkseen nuotion ääreen.
"Voit sinäkin huoleti panna maata", sanoi hän, "sillä olen varma siitä,
että turhaa meidän on vahtia. Villieläimet karttavat tulta, ja mitä
vihamielisiin intiaaneihin tulee, niin saivat he kyllikseen sinun
tulikäärmeistäsi. Varmaankin he ovat nyt hyvinkin kaukana."
Juuri kun Pekka Drufva aikoi vastata, kuului metsästä, kosken
yläpuolelta kimakka huuhkaajanhuuto.
"Se ei kuulunut täysin luonnolliselta -- se oli varmaankin merkki",
sanoi hän.
Nick Truve oli kohottanut päätään ja kuunteli.
"Niin", sanoi hän, "oikeassa sinä olet, minustakin huuto kuului
epäilyttävältä. Mutta enpä luule, että se oli Suden ulvontaa. Joku
minqualainen intiaani voi olla samoiluretkellä ja antaa merkin
toverilleen, että hän on nähnyt tulta."
Nick otti kiväärinsä ja astui kukkulalle, josta oli varsin hyvä näköala
joen ja putouksien ylitse. Mutta varjot tiheikössä olivat jo synkät, ja
hän saattoi selvästi nähdä vain molemmat rannat. Niiden takana kohosi
erämaa mustana ja salaperäisenä muurina. Ei ainoatakaan ääntä kuulunut
paitsi kalan loiskinaa vedessä tai pelästyneen linnun rasahtelua
pensaikossa. Hän seisoi kauan korkealla paikallaan pyssyynsä
nojaantuneena, mutta kun huuhkajan huuto ei toistunut eikä kuulunut
eikä näkynyt mitään epäilyttävää, palasi hän tulen ääreen.
Nick Truve oli jo nukahtanut, mutta Pekka Drufva päätti valvoa. -- Tuo
huuhkaajanhuuto oli herättänyt hänen epäilyjään ja hän aavisti vaaran
uhkaavan heitä. Vasta parin tunnin kuluttua, kun ei mitään ollut
kuulunut, mikä vähimmälläkään tavalla olisi voinut tehdä häntä
rauhattomaksi, antoi hän myöten nukkumishalulleen, kääriytyi vaippaansa
ja vaipui nopeasti sikeään uneen, niinkuin väsynyt, nuori mies
tavallisesti nukahtaa rasittavan päivän jälkeen. Varmaankin unta olisi
riittänyt valoisaan päivään saakka, jollei se odottamattomalla tavalla
olisi keskeytynyt.
Hän oli nukkunut jo varsin kauan, kun hänestä äkkiä tuntui siltä, kuin
joku olisi kumartunut hänen ylitseen ja tarkannut häntä. Ja tuo tunne
oli niin voimakas, että hän heräsi siihen. Avatessaan silmänsä näki hän
aamuhämärässä, että joku todellakin katseli häntä, ja se oli täysissä
sotavarustuksissa oleva intiaani -- Susi.
Joustavana kuin teräsveitsi hän hypähti jaloilleen ja tarttui
pyssyynsä. Mutta intiaani oli liian lähellä, jotta Pekka olisi voinut
häntä ampua ja sitäpaitsi ei ollut aikaa lataamiseen. Tarttuen pyssynsä
piippuun hän aikoi iskeä katselijan pyssynsä perällä maahan ja samalla
hän päästi huudon herättääkseen Nick Truven, joka kuorsasi sikeimmässä
unessa. Mutta oli jo liian myöhäistä. Ennenkuin hän oli ennättänyt
iskeä, ja ennenkuin unimielinen Nick Truve oli ennättänyt nousta
maasta, olivat intiaanit, jotka näyttivät ikäänkuin kohoavan
suoraan maasta, piirittäneet heidät. He heittäytyivät molempien
tiedustelijoiden päälle ja sitoivat heidät ennenkuin nämä ennättivät
suuresti vastaankaan panna.
* * * * *
Päällikkö Kirjava Kotka oli yhtä pahasti kuin hänen alamaisensakin
joutunut sen pakokauhun valtaan, jonka pelottavat "tulikäärmeet" olivat
saaneet aikaan. Samoinkuin toisetkin oli hän juossut henkensä edestä ja
juossut hyvin kauan. Mutta vähitellen hänessä heräsi ajatus, että
yleinen pako oli ehkä ollut liian hätäinen. Hän tuli ajatelleeksi,
etteivät nuo tulikäärmeet olleet vahingoittaneet ketään. Tosin useat
hänen miehistään olivat kaatuneet kuin kuolleet maahan, mutta se oli
tapahtunut vain pelosta, sillä hetken kuluttua he olivat taas juosseet
kuin metsäkauriit.
Kesken tätä pelon ja epäilyksen mielentilaa oli päällikkö tavannut
Peter Irgensin, jonka yleinen pako oli riistänyt mukanaan. Tämä, joka
oli ollut merimies ja kulkenut ympäri maailmaa, tunsi erittäin hyvin
raketteja ja sähikäisiä. Yleisen hämmennyksen aikana hän ei voinut
kuitenkaan saada ääntään kuuluville. Raivosta kihisten hänen oli ollut
pakko seurata liittolaisiaan, jotta hän ei jäisi yksin ruotsalaisten
pariin. Mutta nyt hän kohtasi päällikön juuri oikeana hetkenä, kun
tämän pelko alkoi horjua, ja luonnollisesti hän käytti hyväkseen tätä
edullista hetkeä. Hän vakuutti Kirjavalle Kotkalle, että hän ja hänen
miehensä aivan turhan päiten olivat päästäneet voiton käsistään ja
antaneet ruotsalaisten vetää itseään nenästä. Tuon hirveän kauhun
olivat vain leikkikalut saaneet aikaan, joita valkoihoiset käyttivät
juhlatilaisuuksissa. Sähikäiset olivat aivan vaarattomia, eikä
päällikön miesten parissa ollut ainoatakaan, joka niistä olisi saanut
vammaa. Mutta ehkäpä ei olisi vielä liian myöhäistä korjata tyhmyys.
Nämät sanat tekivät syvän vaikutuksen Kirjavaan Kotkaan. Hän päätti
pysähtyä ja kerätä kokoon joukkonsa, niin hyvin kuin se vielä kävi
päinsä. Sillä välin hän lähetti kaksi luotettavaa tiedustelijaa joen
rantaan ottamaan selkoa, olivatko ruotsalaiset vielä markkinapaikalla.
He toivat sen tiedon, että veneet olivat lähteneet kotimatkalle, mutta
Ukkosen Veli ja Jäljetön eivät olleet seuranneet heidän mukanaan, vaan
yksinään lähteneet jokea ylös kulkemaan, vaikkeivät he tienneet missä
tarkoituksessa.
Nyt heräsi päällikön kostonhimo uudestaan, ja hän päätti koettaa
anastaa valtaansa yhtä vihatun kuin pelätynkin Ukkosen Veljen ja hänen
seuralaisensa. Siinä tarkoituksessa hän lähetti kaksikymmentä
urhoollisinta ja ovelinta miestään. Peter Irgens oli ennen heidän
lähtöään koettanut kaikella tavalla poistaa heidän pelkoaan valkoisten
vaarallista poppamiestä kohtaan. Miten hyvin tehtävä onnistui miehiltä,
sen me jo tiedämme.
* * * * *
Nyt alkoi molemmille valkoisille miehille kaikkea muuta kuin mieluisa
marssi. Heidän kätensä olivat sidotut selän taakse ja heidän
kummallakin puolellaan kävi yksi rohkeimmista Susista tomahawki kädessä
valmiina iskemään, jos vangit osoittivat vähintäkään karkaamishalua.
Molemmat vangit olivat kovasti harmissaan, ei niin paljon
kiinnijoutumisestaan, vaan itselleen siksi, että huhut Susien paluusta
kyliinsä olivat olleet syynä heidän huolettomuuteensa ja
kiinnijoutumiseensa. Niin valppaita miehiä kuin he olivat ja niin hyvin
kuin he tunsivat erämaan, eivät he koskaan olisi joutuneet kiinni, jos
he vain olisivat ymmärtäneet olla varuillansa, ja tämä seikka se
sapetti heitä kaikkein eniten.
Heidän saavuttuaan Susien leiriin, jonne suurin osa joukkoa oli jo
ennättänyt kerääntyä, ihastui Kirjava Kotka ikihyväksi, kun sekä hänen
vihansa että pelkonsa esine oli nyt hänen vallassaan. Nyt hän aikoi
kostaa julmemmin kuin koskaan vielä erämaassa kukaan oli kostanut,
mutta kosto oli säästettävä siksi, kunnes he saapuisivat kaukaisimpiin
kyliinsä. Se ei tulisi olemaan ainoastaan suloinen lievitys päällikön
vihalle, vaan myöskin sovitusuhri kansalle sen suuren tappion ja häpeän
vuoksi, joka oli kohdannut heitä tällä onnettomalla sotaretkellä. Jotta
kostonhetki koittaisi niinpiankuin mahdollista, läksi joukko heti
matkaan.
Pitkän matkan varrella ei vankeja oikeastaan kohdeltu pahasti, sillä
pelko lamautti yhä vihaa, mutta Pekka Drufvan ei tarvinnut muuta kuin
silmätä päällikön leimuaviin silmiin lukeakseen niistä tulevan
kohtalonsa, jollei hän matkan varrella tavalla tai toisella pääsisi
pakenemaan. Mutta sellaista tilaisuutta ei sattunut; siksi valppaita
olivat Sudet. Pakenemis-ajatuksista oli luovuttava, ja kun joukko viisi
päivää samoiltuaan erämaita, saapui Kirjavan Kotkan kylään, olivat
molemmat valkoiset miehet selvillä siitä, että heidän kohtalonsa näytti
varsin synkältä. Sen sanoikin Nick Truve toverilleen, kun he
rinnatusten astuivat intiaanikylään.
"Niin", sanoi Pekka Drufva, "kyllähän elämä näyttää varsin synkältä, ja
varmaankin hyvin tuskallinen kuolema odottaa meitä. En tahdo kuitenkaan
heittää kaikkea toivoa, sillä jos Jumala tahtoo pelastaa meidät villien
käsistä, niin ei häneltä keinoja puutu, vaikka me emme keksikään
niitä."
Päällikön majan edessä kasvoi kaksi puuta, ja niihin vangit sidottiin.
He olivat siis niin lähellä toisiansa, että he saattoivat keskenään
puhella, jota vahti ei viitsinytkään estää. Koska he puhuivat keskenään
ruotsia, niin ei ollut pelkoa siitä, että joku olisi ymmärtänyt heitä.
Tämä seikka oli heille alusta alkaen suureksi lohdutukseksi ja
sittemmin siitä oli paljon hyötyäkin.
Samana päivänä, jolloin joukko saapui kylään, vietettiin kaksi juhlaa
perätysten. Toinen oli tulojuhla sotilaitten kotiinpaluun johdosta,
toinen surujuhla niiden muistoksi, jotka eivät voineet enää paIata
kotiin. Molemmat juhlat olivat omalla tavallaan hyvin meluavat.
Ilojuhlan aikana rummutettiin, laulettiin ja tanssittiin niin hurjasti,
ettei valkoihoinen, joka ei ollut tutustunut intiaanien elämään siihen
aikaan, olisi voinut kuvaillakaan sellaista menoa mielessään.
Surujuhlassa laulettiin myöskin, mutta ainoastaan yksitoikkoisia,
surunvoittoisia lauluja, joita silloin tällöin kostonhuudot
katkaisivat. Varsinkin naiset pitivät suorastaan korviasärkevän
parkumiskonsertin. Muuten oli tavallista, että vankeja pideltiin pahoin
näissä surujuhlissa, mutta niin ei ollut nyt laita, joko se riippui
Susien pelosta valkoisten suurta poppamiestä kohtaan tai pelkäsi
Kirjava Kotka kiihoittuneiden naisten tappavan vangit puukoillaan,
jotta päälliköltä menisi hukkaan se nautinto, jonka hän oli itselleen
säästänyt. Joka tapauksessa heidän annettiin olla rauhassa, ja se
ihmetytti suuresti Nick Truvea, joka tunsi hyvin intiaanien tavat ja
pelkäsi pahinta.
Illalla vangit päästettiin puista irti ja heitettiin maahan, jolloin
heidän kätensä ja jalkansa sidottiin maahan hakattuihin paaluihin,
niinkuin intiaanien oli tapana tehdä. Seuraavana päivänä, päivällisen
aikana pidettiin suuri neuvottelu päällikön majan ulkopuolella, siis
aivan vankien läheisyydessä, jotka taaskin olivat sidotut puihin. He
saivat siis itse olla läsnä siinä neuvottelussa, joka ratkaisisi heidän
kohtalonsa. Kirjava Kotka ei tahtonut näet yksin päättää asiaa.
Intiaanien lakisäädäntö on varsin kansanvaltainen. Päätösvalta ei ollut
päällikön, vaan neuvoskunnan käsissä, ja sen arvossapidetyimmät jäsenet
tekivät koko heimon edustajina päätökset.
Neuvoskunnan kokous avattiin suurin juhlamenoin. Kivellä, majansa
edustalla, istui Kirjava Kotka ja hänen ympärilleen olivat heimon
päätösvaltaiset suurmiehet asettuneet puoliympyrään, jonka sisäpuolella
myös ne molemmat puut olivat, joihin vangit olivat kytketyt. Pekka
Drufva ei ymmärtänyt maqualaisten kieltä, mutta Nick Truve, joka oli
perehtynyt siihen kieleen, käänsi uskollisesti toverilleen joka
lauseen, joka lausuttiin kokouksessa. Kirjava Kotka puuttui ensiksi
puheeseen, vedettyään pari aimo sauhua neuvospiipusta. Hän kertoi,
miten hän miehineen ja runsaine vaihtotavaroineen oli lähtenyt
valkoisten markkinoille, ja Fort Nassaun Vesirottien kehotuksesta oli
aikonut hyökätä ruotsalaisten kimppuun, anastaa heidän veneensä ja
tavaransa ja viedä ne Fort Nassauhin, missä hollantilaiset olivat
luvanneet ostaa ne kalliista hinnasta. "Mutta", jatkoi hän, "Manitu
kääntää joskus kasvonsa punaisista pojistaan, ja sen hän teki nytkin,
salliessaan ruotsalaisten suuren poppamiehen, jonka me tunnemme Ukkosen
Veljen nimellä, heittää tulikäärmeitä joukkoomme. Nämä pelottivat
meidän miehiämme siinä määrin, että he päästivät varman voiton
käsistään ja pakenivat kuin heikot naiset. Mutta Manitu ei hyljännyt
kuitenkaan pitkäksi aikaa kansaansa. Hän käänsi pakomme aikana jälleen
kasvonsa meidän puoleemme ja antoi valkoisen poppamiehen valtaamme,
jotta voisimme perinpohjaisesti kostaa hänelle ja hävittää tappiomme
häpeän. Määrätäksemme millä tavalla hänelle on kostettava me poltamme
nyt neuvospiippua. Kallistakoot viisaat veljeni korvansa minun
puoleeni. Minä ehdotan, että nyljemme hänet elävältä ja teemme hänen
nahastaan kilven, joka ikiaikojen kuluessa on oleva merkkinä siitä,
että heimomme on voittanut ja rangaissut valkoista poppamiestä. Sen
jälkeen ei kukaan nuotiotulen ääressä uskalla väittää, että hän
rankaisematta olisi nähnyt maqualaisia selästä käsin. Minä olen
puhunut."
Hyvähuutoja kuului, mutta Kirjavan Kotkan synkkä muoto todisti, että
nämät huudot olivat hänen mielestään liian heikkoääniset. Maqualaisten
pelko vangittua poppamiestä kohtaan ei ollut vielä kadonnut.
Kun piippu toisen kerran oli kiertänyt koko piirin ja jokainen
neuvoskunnan jäsenistä oli vetänyt siitä sauhun, puuttui Majavantappaja
puheeseen.
"Päällikkömme Kirjava Kotka on yhtä viisas neuvoskunnassa kuin rohkea
tappelussa. Mutta meidän pakomme tuottama häpeä on pimittänyt hänen
silmänsä. Hän unohtaa, että suuri poppamies voi tehdä meille yhtä
paljon vahinkoa kuolemankin jälkeen, niin, ehkäpä vielä enemmänkin kuin
eläissään. Onko Kirjava Kotka unohtanut, mitä muutamia vuosia sitten
tapahtui, kun eräs Minquapoppamies, joka kuitenkin oli tätä paljoa
huonompi, poltettiin roviolla? Kylässä kummitteli niin pahasti, että
meidän täytyä muuttaa pois sieltä, ja kun olimme löytäneet toisen
asuinpaikan, alkoi hirveä rutto raivota parissamme, niin että me
kadotimme enemmän kansaa, kuin miesmuistiin oli sodassa kaatunut.
Tuollaiset kokemukset kehottavat varovaisuuteen. Minun neuvoni on se,
että karkoitamme Ukkosen Veljen alueeltamme ja annamme oman
poppamiehemme vetää suojelevan kehän kylämme ympärille, niin ettei
valkoisten taika enää pysty meihin. Hänen seuralaisensa, Jäljetön,
kuolkoon sen sijaan paalussa, sillä hänen kätensä ovat maqualaisten
veren tahrassa, ja meidän kaatuneet miehemme huutavat kostoa.
Majavantappaja on puhunut."
Intiaanien itsehillitsemiskyky, jota lapsuudesta saakka on kehitetty,
on suuri, ja Kirjavan Kotkan ei ollut sen vähempi kuin hänen
heimolaistensa. Oli kuitenkin selvää, että ne hyvähuudot, jotka
seurasivat Majavantappajan puhetta, pahoittivat häntä suuresti, sillä
ne olivat kahta vertaa voimakkaammat kuin hänen puhettaan seuranneet
huudot. Vaikea hänen näkyi myös olevan odottaa neuvospiipun hidasta
kiertoa miettivässä piirissä. Niin, viimeinen ei ollut ennättänyt vetää
kuin yhden sauhun, kun hän jo alkoi puhua:
"Majavantappaja on puhunut viisaasti. Mutta hänen päässään on niin
paljon viisaita ajatuksia, että tungoksessa jokunen tulee poljetuksi.
Hän on kerrassaan unohtanut, että meillä itsellämmekin on poppamies,
suuri Luspa, joka osaa torjua luotamme valkoisen poppamiehen taiat
hänen kuolemansa jälkeen. Onhan hän itsekin myöntänyt, että Luspa on
häntä voimakkaampi, sillä miten olisi Luspa muuten voinut vetää
taikakehän kylämme ympärille, joka estää valkoista poppamiestä
pakenemasta kylästämme. Luottaen Luspan voimaan pysyn ehdotuksessani.
Minä olen puhunut."
Tällä kertaa olivat hyväksymishuudot paljoa voimakkaammat kuin
edellisellä kerralla, ja Kirjavan Kotkan synkät kasvonpiirteet
kirkastuivat hiukan. Kun neuvospiippu oli tehnyt kierroksensa jälleen
ja välttämättömät sauhut oli vedetty, puhui Kalkalokäärme, yksi
vanhimmista ja kunnioitetuimmista isistä.
"Sekä Kirjava Kotka että Majavantappaja ovat puhuneet viisaasti", sanoi
hän. "Heidän viisautensa on kuin kaksi virtaa, jotka kulkevat
vastatusten. Kalkalokäärme on vanha ja hänen tukkansa on harmaantunut
taisteluissa ja kärsimyksissä. Hänen käsivartensa eivät ole enää yhtä
vahvat kuin ennen. Ehkäpä hänellä sittenkin on kylliksi voimaa kaivaa
uoma, jossa molempien virtojen vedet voivat yhtyä ja sitten virrata
samaan suuntaan. Ainakin hän tahtoo yrittää. Hänestä näyttää siltä,
kuin kaikki riippuisi siitä, kenen loihtusanat, valkoisen vai punaisen,
ovat voimakkaampia. Kilvoitelkoot siis Ukkosen Veli ja Luspa voimastaan
tässä meidän silmiemme edessä. Jos Ukkosen Veli voittaa, niin seuraamme
Majavantappajan neuvoa, sillä henki ja onni on kalliimpi kuin kosto,
mutta jos Luspa voittaa valkoisen kilpailijansa, suostumme Kirjavan
Kotkan ehdotukseen. Minä olen puhunut."
Tätä puhetta seurasi äänekäs hyväksyminen, niin voimakas ja
moniääninen, että Kirjavan Kotkan täytyi vasten tahtoaankin myöntyä
kansantahdon ratkaisuun. Hän lähetti siis heti nuoren intiaanin
hakemaan poppamies Luspaa, ja odottaessa hänen tuloaan lepäsi
neuvoskunta.
Nick Truve oli sanasta sanaan tulkinnut Pekka Drufvalle intiaanien
puheet. Pekka Drufva oli rohkea! nuorukainen, valmis katsomaan kuolemaa
suoraani silmiin missä eri muodoissa se ilmenikin erämaassa. Mutta
kuolla on toista kuin tulla elävältä nyljetyksi. Niinpä hän tunsi
hiustensa nousevan pystyyn päällikön puheen aikana ja kauhun
kouristavan sydäntään. Mutta Majavantappaja avasi jälleen toivon
kultaisen oven. Kun Kalkalokäärme oli lopettanut sanottavansa, huomasi
hän, että nyt oli toden teolla esiinnyttävä poppamiehenä. Ja hän alkoi
tuumia, mitä keinoja hänellä saattoi olla käytettävänään. No, aivan
ilman hän ei ollut. Jo kimnaasissa hän oli ollut varsin taitava
yksinkertaisemmissa silmänkääntäjäkonsteissa, ja pitkän merimatkan
yksitoikkoisina päivinä oli hänellä ollut tilaisuutta harjoitella ajan
kuluksi tuota vanhaa taitoaan ja oppia muutamia uusiakin konsteja
eräältä merimieheltä, joka oli siinä suhteessa varsin taitava. Hän kävi
ajatuksissaan läpi koko ohjelmansa, mutta epätoivoissaan hän huomasi,
ettei ainoakaan konsti ollut sopiva. Milloin puuttui tarpeellisia
aineksia, milloin noitakonstit olivat sellaisia, etteivät ne olisi
tepsineet siksi alhaisella asteella oleviin intiaaneihin.
Äkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus, joka sai hänet kohoamaan pystyyn.
"Nick Truve, eikö tänään ole heinäkuun 26 päivä?" kysyi hän.
"On kyllä", vastasi tämä.
"Voitko sanoa paljonko kello on?"
Vanha tiedustelija vilkaisi ensin aurinkoon, joka paistoi kirkkaalta
taivaalta, ja tarkasteli sitten puiden varjoja. Sitten hän sanoi:
"Kello on hiukan yli yksi."
Pekka Drufvan kasvot kirkastuivat ilosta.
"Jollei isä Campanius ole erehtynyt tai minun oma muistini petä, niin
pelastan loistavasti sekä itseni että sinut", sanoi hän.
"Hm", vastasi Nick Truve, "hyvä se olisi, silli pahassa pulassa me
olemme, mutta mitä tekemistä isä Campaniuksella voi olla tämän asian
kanssa, sitä en käsitä. Hänhän tuomitsee kaikkea noituutta. Häneltä et
ole voinut oppia mitään, millä voisit voittaa punanahkojen
poppamiehen."
Pekka Drufva ei ennättänyt vastata, sillä samassa saapui Luspa,
maqualaisten suuri poppamies paikalle, ja nyt hänellä oli kylliksi
tekemistä katsellessaan tätä omituista ilmiötä.
Olisipa voinut luulla, että harmaakarhu olisi astunut kahden jalan
varassa neuvottelukokoukseen. Luspalla oli näet päässään karhun pää,
jonka tyhjien silmäaukkojen läpi hän katseli eteensä ja jonka avonaisen
suun läpi, jota valkeat, kamalat hampaat koristivat, hän puhui. Sen
lisäksi hänellä oli, kuumuudesta huolimatta, yllään täydellinen
harmaankarhun talja, joka mukautui niin täydellisesti ruumiin mukaan,
että se näytti varsin luonnolliselta. Kaulanauhanaan hänellä oli
vihreän- ja punaisenkirjava käärme ja sitä paitsi riippui useita
kuivattuja käärmeitä, kilpikonnia, yölepakoita ja omituisia
kovakuoriaisia siellä täällä karhun turkissa. Kädessä hänellä oli
sauva, jonka päänä oli kallo, ja hänen olkapäällään istui elävä korppi,
joka silloin tällöin lausui jonkun sanan maqualaisten kielellä, jotka
Nick Truven selityksen mukaan merkitsivät: "Luspa on viisaista
viisain."
Kun poppamies oli astunut päällikön eteen, kertoi tämä, mitä valkoinen
poppamies oli tehnyt sekä mitä Luspalta odotettiin. Tämä sanoi heti
olevansa valmis kilpailemaan Ukkosen Veljen kanssa. Hän ryhtyikin heti
toimeen. Aluksi hän yritti peloittaa Pekka Drufvaa kaikenlaisilla
konsteilla, jotka eivät kuitenkaan tehneet toivottua vaikutusta, sillä
Pekka, joka nyt oli hyvällä tuulella, nauroi hänelle vasten kasvoja.
Päällikkö, jonka mielestä tämä alku oli liian lapsellinen ja typerä,
kysyi: "Millä suuri taikuri aikoo osoittaa valtaansa vieraan yli?"
"Muuttamalla kalpeanaaman mustaksi puhaltamalla häneen", vastasi
poppamies.
Koska se näytti suuresti miellyttävän intiaaneja, ryhtyi hän heti
toimeen. Hän asettui kädet selän takana Pekka Drufvan eteen, avasi
karhunkitansa auki, niin että siihen olisi mahtunut vangin koko pää, ja
alkoi sitten sähisten puhaltaa hänen ylitseen. Pekka Drufva huomasi,
että poppamies puhalsi hänen kasvoihinsa mustaa nestettä, jota hänellä
oli rakossa suussaan, aivankuin hienoa sadetta olisi tihkunut hänen
päälleen, samalla tavalla kuin räätälit ennen vanhaan puhalsivat vettä
suustaan kankaan yli, jotta se kutistuisi. Menettely ei ollut erittäin
mieluisa vangille, mutta olisihan sitä voinut sattua pahempaakin
intiaanien parissa.
Hetken kuluttua puhallus päättyi. Poppamies veti kitansa loitommalle ja
näytti riemuitsevin liikkein uhriaan katselijoille. Näiden äänekkäistä
hyvä-huudoista saattoi Pekka Drufva päättää, että hän oli musta
kasvoiltaan, ja sen hän saattoi todetakin, kun päällikön teltasta
tuotiin pieni, halpahintainen peili, joka intiaanien mielestä oli
sanomattoman kallisarvoinen vaihtotavara.
Kirjava Kotka oli hyvin tyytyväinen tähän poppamiehen konstiin.
Pilkallisella äänellä hän kysyi: "Miltä valkoisesta poppamiehestä
tuntuu muuttua mustaksi? Voiko hän tehdä yhtä suuren ihmeen?"
Kun Nick Truve oli tulkinnut kysymyksen Pekka Drufvalle, vastasi tämä:
"Muuttaa valkeat kasvot mustiksi on hyvinkin helppoa, sen konstin minä
osasin jo lapsena. Luspa ei voi kilpailla taidossa Ukkosen Veljen
kanssa."
"Millä tavalla Ukkosen Veli aikoo voittaa hänet?" kysyi päällikkö
terävästi.
"Minä aion mustata auringon", vastasi Pekka 1 Drufva sukkelasti.
"Hui", huudahtivat intiaanit. Kirjavan Kotkan kasvoilla karehteli
ilkeämielistä riemua, kun hän vastasi: "Yritäpä!" -- --
"Mutta", sanoi Pekka Drufva, "niin suurta ja vaikeaa konstia tehdessä
täytyy olla vapaa. Käske miehesi avaamaan köyteni."
Varmana siitä, että valkea poppamies häviäisi ja siten joutuisi
toivotun koston uhriksi, suostui Kirjava Kotka hänen pyyntöönsä,
asetettuaan ensin aseellisia miehiä paikan ympärille.
Nyt Pekka Drufva astui vapaana piirin keskelle.
"Henkeni riippuu nyt siitä, että isä Campanius ei ole erehtynyt",
mutisi hän itsekseen. Ja kääntyen Nick Truven puoleen hän kysyi sitten:
"Paljonko kello nyt on?"
Vanhus mittasi aikaa samalla tavalla kuin edelliselläkin kerralla ja
sanoi varmalla äänellä: "Kello on puoli kaksi."
Nyt alkoi Pekka Drufva lukea ihmeellisiä loitsuja joissa pitkät otteet
klassillisten kirjailijoiden teoksista, joita hän oli oppinut Turun
kimnaasissa, esittivät hyvin tärkeää osaa. Ja kun kreikka ja latina
alkoi loppua, siirtyi hän ruotsinkieleen. Siinä puheessa, joka virtasi
hänen suustaan, olisi ollut paljon sellaista, mikä olisi herättänyt
intiaanien raivoa, jos he olisivat ymmärtäneet. Varsinkin Kirjava Kotka
sai niin paljon osakseen, että hänen kostonhalunsa olisi kohonnut yli
kiehumapisteensä, jos hän olisi käsittänyt pienenkin osan. Puhe oli
niin väkevästi pippuroitua, että Nick Truve, joka kuitenkin oli kaikkea
muuta kuin nauravalla tuulella, veti pakostakin suunsa nauruun. Ja
samalla kun tämä monikielinen sanatulva virtasi Pekka Drufvan suusta,
sätkytteli hän jalkojaan ja käsiään kuin hullu. Se tuntui hyvältä, kun
niin kauan oli ollut puuhun kytkettynä, mutta kuumuus oli niin suuri,
että hän hikoili hirveästi ja väsyi varsin pian. Vaieten hetkeksi hän
heitti kaihoavan katseen aurinkoon, joka paistoi kuitenkin yhtä
kirkkaasti kuin ennenkin.
Ei ollut muuta neuvoa kuin alkaa uudestaan. Ja sen hän tekikin
kiitettävällä uutteruudella. Hyvän ajan kuluttua, jolloin hän ei ollut
tähystänyt aurinkoon, mutta sitä innokkaammin tehnyt työtä suullaan,
käsivarsillaan ja jaloillaan, kuului intiaanien parista äänekäs
hui-huuto. -- Nyt Pekka Drufva katsoi ylös aurinkoon ja kas --
kultaisen pyörön toisessa kulmassa oli pykälä, joka kasvamistaan
kasvoi. Ei epäilystäkään! Auringonpimennys oli alkanut. Isä Campanius
ei ollut erehtynyt. Pekka Drufva riemuitsi, sillä siinä oli pelastus.
Sanoin on mahdoton kuvailla sitä hämmästystä, joka valtasi intiaanit.
He heittäytyivät maahan ja käyttäytyivät kuin hullut. Mielettömin
kaikista oli Kirjava Kotka, jonka tummilla kasvoilla kuvastui vihaa,
kauhua ja pelästystä. Äkkiä Pekka Drufva tunsi käden olkapäällään. Se
oli vanha Kalkalokäärme. Hän osasi delawarekieltä, niin ettei tulkkia
tarvittu siinä keskustelussa, joka syntyi nyt heidän välillään.
"Armahda, valkea veli, meitä äläkä hävitä aurinkoa kokonaan. Me emme
tule ilman sitä toimeen täällä erämaassa. Kuka kutsuisi esiin heinän ja
yrtit, joista metsän eläimet elävät, jos aurinko mustenisi, kuka
lämmittäisi vanhan miehen palelevia jäseniä, jos aurinko kadottaa
säteensä, kuka laskisi päivät ja vuodet, jos sen kasvot pimenisivät?
Ajattelehan tätä, valkea veli, äläkä tuota meille turmiota."
"Ole huoleti, Kalkalokäärme", vastasi Pekka Drufva. "Niinpiankuin minä
lähden kylästä, kirkastuvat auringon kasvot jälleen."
Kirjavan Kotkan majan oven pielessä riippuivat valkoisten miesten
varustukset. Kalkalokäärme ojensi Pekka Drufvalle hänen kiväärinsä,
ruutisarvensa, puukkonsa ja laukkunsa, sanoen:
"Lähde, valkea veljeni, jotta me saisimme elää."
"Ukkosen Veli tarvitsee opasta matkallaan erämaassa. Hän ei poistu
maqualaisten kylästä, jollei Jäljetön pääse hänen mukanaan."
Kalkalokäärme leikkasi Nick Truven siteet poikki ja antoi hänellekin
hänen varustuksensa.
Sitten molemmat valkeat miehet läksivät intiaanikylästä ainoankaan
käden koettamatta estää heitä. Niinkauankuin he olivat intiaanien
näkyvissä, astuivat he levollisin askelin ja aivan hitaasti, sillä he
eivät tahtoneet osoittaa pelkoa. Mutta niinpiankuin metsäinen harju
erotti heidät intiaanikylästä, kiiruhduttivat he suuresti askeleitaan.
"Viisainta on", sanoi Nick Truve, "että joudumme mahdollisimman pian
niin kauas kuin mahdollista Kirjavan Kotkan lähettyviltä ja peitämme
jälkemme, sillä minä näin hänen silmistään, että hänen vihansa voittaa
jälleen hänen pelkonsa niinpiankuin aurinko kirkastuu. Ja silloin hän
ajaa meitä takaa ja ottaa meidät hengiltä, jollei Kalkalokäärme ja
Majavantappaja sitä voi estää."
Pekka Drufva nyökkäsi päätään ja antoi seuralaisensa johtaa heidän
pakomatkaansa. Hetken kuluttua he saapuivat puron rannalle ja he
kulkivat kauan aikaa vedessä, jotta heidän jälkiänsä ei näkyisi. Pian
he olivat kadonneet metsään.