Ukkosen Veli päästää tulikäärmeet irti.
Markkinapaikka oli intiaanien tapaan merkitty valkoisin paaluin sillä
kohdalla, missä Schylkilljoki muodostaa puoliympyrän kauniin niityn
ympärille; niityn itäisenä rajana oli varsin laakea kukkula, jonka
rinteillä kasvoi rehevää pensaikkoa, mutta sen ylin harja oli tasainen
ja metsätön. Paalujen ympäröimällä paikalla olivat tavarat asetetut
osittain maahan, osittain mukaan tuoduille laudoille, jotka olivat
lasketut pukkien varaan, osittain myöskin, niinkuin hienommat kankaat,
helmet ja muut koristeet suurempaan, keskelle niittyä pystytettyyn
telttaan. Kaupparetkikunta oli samana päivänä saapunut paikalle, ja
tavarat oli juuri saatu järjestykseen. Mutta suuria intiaanijoukkoja
tunkeili jo valkeitten paalujen sisäpuolella ja he osoittivat suurta
ostamishalua sotahuhuista huolimatta. Kaikki nämät intiaanit kuuluivat
suureen Lena-Lenapekansan eri heimoihin, mutta suurin osa oli kuitenkin
minqualaisia. Ja metsissä markkinapaikan ympärillä oli runsaasti
nuotioita, joiden ääressä intiaanit odottivat vuoroaan päästäkseen
valkoisten paalujen sisäpuolelle, sillä tungoksen ja epäjärjestyksen
välttämiseksi ei sallittu kuin määräjoukon tulla kerrallaan paikalle.
Matkalla Korsholmasta markkinapaikalle eivät viholliset olleet
vähimmälläkään tavalla häirinneet retkikuntaa, mutta Susia
sotavarustuksissaan oli silloin tällöin näkynyt läntisellä rannalla,
näyttäen toteen, että tiedustelijat olivat olleet oikeassa
väittäessään, että nämät intiaanit varustautuivat sotaan. Sen johdosta
oli ryhdytty joihinkin varokeinoihin. Niinpä markkinapaikan edustalla
olevaa jokirantaa vartioitsi vahtimiehistö, johon kuului sekä valkoisia
että delawareja. Ja paitsi valkoisia paaluja ympäröivää vahtia, jossa
toimessa oli ruotsalaisia sotamiehiä, oli sotilasvahti myöskin jo
mainitulla kukkulalla, mistä he pyssyineen saattoivat hallita koko
markkinapaikkaa sekä suurinta osaa jokirannasta.
Intiaanien kanssa kauppaa käydessä ei tietystikään mikään raha tullut
kysymykseen, vaan tavaroita vaihdettiin keskenään. Intiaanien
vaihtotavarana oli pääasiallisesti majavan-, karhun-, oravan y.m.
metsäneläinten nahat sekä tupakka. Tämän halutun tavaran viljelys oli
ikivanha, koska tupakkaa välttämättömästi tarvittiin intiaanien
neuvotteluissa, mutta huomattuaan miten haluttua tavaraa se oli
valkoisten kauppiaitten parissa, alkoivat monet intiaanit, varsinkin
uutisasutusten läheisyydessä, viljellä sitä suuremmassa määrässä
käyttääkseen sitä vaihtotavarana. Intiaanien tupakka oli kuitenkin
hiukan halvempihintaista kuin uutisasukkaiden, sillä intiaaninaiset,
jotka enimmäkseen hoitivat tätä viljelystä, eivät osanneet oikein
taitavasti käsitellä satoa.
Ruotsalaisten vaihtotavarana olivat aseet -- paitsi kiväärit ja ruuti,
jotka olivat kiellettyjä -- yksinkertaisemmat talouskalut, viltit,
erilaiset kankaat, lasihelmet ja muut koristeet.
Sen hyvän sovun nojalla, joka aina vallitsi ruotsalaisten ja
Lenni-Lenapikansan välillä, kävi kauppa melkein aina riidatta. Mutta
hidasta se oli intiaanien monien tapojen vuoksi. Kun intiaani tarjosi
jotakin vaihdettavaksi, täytyi hänen aina kukkaskielellä kehua
tavaransa hyvyyttä sekä omaa, tai päällikkönsä ja heimonsa
erinomaisuutta. Ilman tuollaista puhetta ei kaupanteosta voinut tulla
mitään ja se kysyi aikaa, varsinkin jos tulkin tuli olla välittäjänä.
Styvertsen, "Hyvien Tavaroiden Isä", oli kuitenkin niin täydellisesti
perehtynyt intiaanien tapoihin ja tottumuksiin ja oli niin hyvin
opettanut apulaisensa että kauppa sujui varsin nopeasti. Toinen joukko
toisensa jälkeen päästettiin paalutuksen sisäpuolelle. Harvoin
kuitenkaan sellaiset markkinat, kuin kysymyksessäolevat, saattoivat
päättyä lyhyemmässä ajassa kuin viikossa.
Nyt, niinkuin sanottu, oli ensimäinen markkinapäivä. Päivällisen aikana
ilmoitti sotilasvahti kukkulalta, että joukko intiaaneja, luultavasti
maalaisia, oli tulossa rantaan joen toisella puolella. Aikoivatko Sudet
nyt jo hyökätä? Niin, sitä ei ollut hyvä tietää. Kaikissa tapauksissa
käski Styvertsen vahvistaa rantavahtia. Sitä paitsi lähetettiin sana
intiaanileireihin metsään, että minqualaisten tuli olla valmiina
sotaan.
Seuraava ilmoitus kuului, että viidettäsataa maqualaista oli
pystyttänyt leirinsä toiselle rannalle.
Styvertsen päätti antaa kaupanteon jatkua häiriytymättä. Hänen ei
tarvinnut katua tätä tyyntä myrskyn edellä, sillä epäilemättä se teki
hyvinkin valtavan vaikutuksen vihamielisiin intiaaneihin. Ja toiselta
puolen ystävällismieliset intiaanit tunsivat suurempaa turvallisuutta
nähdessään, miten rohkeat valkoiset olivat.
"Ukkosen Veli lyö heidät mäsäksi, jos he tulevat joen poikki",
tuumattiin leiritulien ääressä.
Äkkiä ilmestyi kanootti joelle. Siinä istui yksinäinen intiaani keihäs
kädessä, johon oli kiinnitetty vampumi.
Se oli rauhanmerkki, jota ei voitu käsittää väärin.
Intiaani sai nousta maihin. Hän ilmoitti, että suuri maqualaisten
päällikkö, Kirjava Kotka, halusi kahden miehen seuraamana käydä
tervehtimässä Hyvien Tavaroiden Isää.
Styvertsen vastasi, että päällikkö oli tervetullut, ja ryhdyttiin
toimenpiteihin hänen vastaanottoaan varten.
Pekka Drufva kuului rantavahtiin ja hänen paikkansa oli juuri sillä
kohtaa, missä Kirjava Kotka nousi maihin. He tunsivat kumpainenkin
toisensa, päällikkö ei ollut tietävinään, että hän oli nähnyt
pelättävimmän vastustajansa, mutta nopea katse, joka kiintyi Pekka
Drufvaan, ilmaisi kuitenkin hehkuvaa vihaa, johon sekaantui myös hiukan
pelkoa.
Kauppa oli siksi aikaa keskeytynyt ja maihinnousupaikalle oli
pingoitettu valtava kangas auringonteltaksi. Sen alle oli asetettu
istuimia Styvertseniä ja Liljehöökiä varten sekä heitä vastapäätä
samanlaiset istuimet Kirjavalle Kotkalle ja hänen kahdelle miehelleen,
joista toinen oli Majavantappaja.
Styvertsen lausui vieraansa tervetulleiksi ja lopetti puheensa, jonka
Nick Truve tulkitsi maqualaisten kielellä, seuraavasti:
"Huhun kieli voi joskus olla petollinen. Se on kertonut, että
maqualaiset ovat kaivaneet maasta sotatapparansa taistellakseen
valkoisia veljiään vastaan. Mutta kun heidän kuuluisa päällikkönsä on
saapunut rauhalliselle vierailulle valkoisten miesten leiriin,
ymmärrämme me, että se on valehdellut, Kirjava Kotka polttakoon
rauhanpiippua valkoisten veljiensä parissa."
Nyt tuotiin intiaanipiippu esille, se täytettiin tupakalla ja
sytytettiin ja sitten se kiersi miehestä mieheen tässä pienessä
piirissä, niinkuin intiaanitapa vaati. Kun Kirjava Kotka oli vetänyt
pari sauhua ja senjälkeen pari minuuttia istunut syviin mietteihin
vaipuneena, seuraten juhlamenojen sääntöjä, puuttui hän puheeseen:
"Hyvien Tavaroiden Isä on viisas, sillä hän ei usko pahoihin kieliin.
Maqualaiset ovat kaivaneet sotatapparansa niin syvälle maahan, etteivät
he ole voineet löytää sitä. Sen sijaan he ovat huomanneet, että ne
punaiset heimot, jotka asuvat lähempänä valkoisia miehiä kuin he itse,
omistavat parempia aseita, kauniimpia kankaita ja runsaampia
koristeita, ja he ovat kuulleet, että sellaisia aarteita ei voiteta
taistelulla, vaan rauhallisella vaihtokaupalla valkoisilta miehiltä.
Silloin he tuumivat: Miksikä eivät maqualaisetkin voisi tehdä kauppaa
Hyvien Tavaroiden Isän kanssa? Meidän metsämme ovat täynnä riistaa,
joiden nahat miellyttävät valkoisia miehiä. Miksikä Hyvien Tavaroiden
Isä ei vaihtaisi niitä omiin tavaroihinsa? Kun sitten pöllö, viisain
linnuista, lauloi, että valkoinen tavarapäällikkö oli lastannut kaksi
suurta venettä täyteen hyviä tavaroita ja lähtenyt länttä kohti, missä
maqualaiset vartioivat auringon vuoteen ääressä, päättivät he mennä
häntä vastaan. Vain tässä tarkoituksessa he ovat saapuneet tänne ja
pystyttäneet leirinsä joen toiselle rannalle, jonne heidän nuoret
miehensä ovat kuljettaneet raskaita nahkakuormia. Nyt minä kysyn,
Hyvien Tavaroiden Isä, sallitko maqualaisten samoinkuin
minqualaistenkin tehdä kauppaa kanssasi? Minä olen puhunut."
Tähän vastasi Styvertsen:
"Maqualaiset ovat tavaroineen tervetulleet ja kernaasti me tahdomme
ryhtyä vaihtokauppaan heidän kanssaan. Mutta koska he ovat hyvin
urhoollisia ja voimakkaita, niin sallimme vain 20 kerrallaan saapua
tavaroineen joen poikki, jotta meidän nuoret miehemme eivät pelkäisi
heitä. Jos Kirjava Kotka on tyytyväinen näihin ehtoihin, niin voi
kaupanteko alkaa milloin hyvänsä."
Kirjava Kotka neuvotteli seuralaistensa kanssa luultavasti vain näön
vuoksi, ja suostui sitten ehdotukseen. Sopimus vahvistettiin
kädenlyönnillä ja uudella rauhanpiipulla. Sitten kolme Sutta palasi
joen poikki, ja kaupantekoa jatkettiin jälleen.
Pian saapui kymmenkunta kanoottia kahdenkymmenen maqualaisen ja
tavaroiden kera. He näyttivät olevan hyvin ostonhimoisia ja
vaihtotavarana heillä oli erinomaisen hyviä nahkoja. Sitten nämä
kymmenen kanoottia kulkivat alituisesti edestakaisin joen poikki,
milloin saattaen kahtakymmentä kauppansa päättänyttä intiaania, milloin
tuoden yhtä monta uutta asiakasta. Styvertsen oli erittäin mielissään,
sillä tavarat menivät hyvin kaupaksi ja kaikki kävi rauhallisesti.
Pelätyn sotaretken päättyessä näin rauhallisella tavalla alkoivat
minqualaiset suurin joukoin poistui paikalta, sen mukaan kuin he olivat
kauppansa päättäneet. Styvertsenillä ei ollut mitään sitä vastaan
sanottavana, sillä hänkin uskoi rauhaan ja iloitsi mielessään, että
ensi kertaa, sen jälkeen kuin Uuden Ruotsin siirtokunta oli perustettu,
hän oli joutunut näin rauhalliseen ja edulliseen kosketukseen läntisten
intiaaniheimojen kanssa.
Kaksi miestä oli sittenkin ruotsalaisten leirissä, jotka eivät olleet
yhtä tyytyväisiä asioiden kehitykseen, nimittäin Nick Truve ja Pekka
Drufva. "Tämän rauhan takana piilee petos", sanoivat he. "Maqualaiset
koettavat saada meidät rauhallisiksi ja odottavat hetkeä, jolloin
liittolaisemme ovat poistuneet. Sitten he aikovat tehdä hyvät kaupat
anastamalla omat tavaransa sekä voittamalla meidät." Mutta Styvertsen
ei tahtonut ottaa tätä varotusta korviinsa. Hän uskoi Kirjavan Kotkan
rehellisyyteen ja väitti, ettei koko hänen pitkän kokemuksensa aikana
intiaanit olleet tehneet itseään syypäiksi sellaiseen petokseen, jota
nämät molemmat pelkäsivät.
"Ei", sanoi Pekka Drufva, "ei kukaan lenni-lenapeista sitä tekisikään.
Ja muitten intiaanien kanssa ruotsalaiset tähän saakka ovat olleet
hyvin vähän kosketuksissa. Mutta maqualaisista voi olettaa mitä
hyvänsä."
"Intiaani kuin intiaani", arveli Styvertsen.
Punaisten ystävien parissa oli kuitenkin eräs, joka oli samaa mieltä
kuin tiedustelijatkin, nimittäin Minquaspäällikkö, Lentävä Orava.
Tämä tarjoutui koko heimonsa kera, johon kuului hiukan toista
sataa miestä, viipymään Schylkilljoen rannalla yhtä kauan kuin
valkoihoisetkin. Suuressa arvossa pidetyn Minquaspäällikön mielipide
teki vaikutuksensa Styvertseniin, niin että tämä suostui
tarjoumukseen.
Tavaroiden hyvä menekki sai aikaan sen, että ne loppuivat paljoa
aikaisemmin kuin mitä oli oletettu tai jo viidentenä päivänä
päivällisen aikana. Lopun päivästä käytettiin ostettujen tavaroiden
sälyttämiseen veneisiin. Varhain seuraavana aamuna oli määrä lähteä
kotimatkalle.
Vähää ennen auringonlaskua sinä päivänä tapasi Pekka Drufva sattumalta
Styvertsenin, jolloin tämä sanoi:
"Nyt näkyy, että olin oikeassa maqualaisten rauhallisiin aikeihin
nähden."
"Mistä se näkyy", kysyi tiedustelija.
"Mene ylös kukkulalle sotilasvahdin luo, niin saat nähdä. Maqualaiset
ovat hajottaneet leirinsä, sammuttaneet tulensa ja ovat nyt
kotiinlähdössä."
"Niin, kunhan voisi olla oikein varma siitä, että he lähtevät kotiinsa.
Pian he katoavat metsän kätköön, ja kuka tietää, mitä tietä he sitten
kulkevat."
"Sinä olet parantumaton epäilijä", vastasi Styvertsen nauraen.
"Toivottavasti on sinulla vahvempi usko mitä kristinuskon oppiisi
tulee, sillä muuten ei isä Campanius ole sinuun tyytyväinen ensi
lukukinkereillä."
Tuli ilta ja vielä lisäksi hyvinkin pimeä ilta, sillä taivas oli
pilvessä, vaikkei vielä satanutkaan. Päivä oli ollut rasittava, niin
että jokainen pyrki hyvissä ajoin levolle, varsinkin kun seuraavana
aamuna täytyi varhain olla liikkeellä. Vahdit olivat entisillä
paikoillaan, mutta muuten ei oltu ryhdytty minkäänlaisiin
varokeinoihin. Siitä saakka kuin retkikunta oli saapunut tälle
paikalle, olivat tiedustelijat vuoron perään vahtineet yöllä hiukan
kauempana leiristä kuin minne vahtien silmä kannatti. Nyt oli Mugallan
vuoro ja hän oli hyvissä ajoin lähtenyt lähiseuduille. Pekka Drufva ja
Nick Truve sen sijaan olivat panneet maata telttaan, joka heille oli
luovutettu.
Pekka Drufva ei saanut kuitenkaan unta silmään. Levottomasti hän
heittelehti kuusenhavuista tehdyllä vuoteellaan, ihmetellen kuluisiko
tämä yö rauhallisesti. Hän epäili sitä. "Minä näin Kirjavan Kotkan
silmistä", kuiskaili hän itsekseen, "että hänellä oli paha mielessä ja
että kostoajatukset kiiluivat hänen leimuavan katseensa pohjalla. Kunpa
Styvertsenin herkkäuskoisuus ei syöksisi meitä vaaraan! No, yhdessä
suhteessa onnistui kuitenkin varotukseni. Lentävä Orava ja hänen
miehensä ovat paikalla."
Vähitellen väsymys voitti kuitenkin hänet ja hän vaipui uneen.
Miten kauan hän oli nukkunut, sitä hän ei selvästi tiennyt, mutta äkkiä
hän heräsi siihen, että käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Hämärässä
hän oli näkevinään, että intiaani seisoi hänen vuoteensa ääressä ja hän
kohosi unenpöpperössä ja pelästyneenä pystyyn. Mutta niinpiankuin
intiaani alkoi puhua, rauhoittui Pekka Drufva, sillä hän tunsi hänet
ystäväkseen Mugallaksi.
"Ukkosen Veli", sanoi tämä, "hiero uni silmistäsi ja herätä leiri,
sillä Sudet ovat hiukan eteläpuolella leiriämme kulkeneet joen poikki
ja tunnin kuluttua valkeat miehet saavat kuulla heidän sotahuutonsa."
Samassa silmänräpäyksessä Pekka Drufva oli jalkeilla. Ensin hän herätti
Nick Truven ja pyysi sitten Mugallan varottamaan Lentävää Oravaa, jonka
leiri oli kukkulan toisella puolen. Sitten hän läksi itse Styvertsenin
telttaan ilmoittaakseen asiasta päällikölle ja lähetti Nick Truven
samassa asiassa sotilasvahdin luo.
Parin minuutin kuluttua koko leiri oli jalkeilla. Neuvottelua pidettiin
päälliköiden, Lentävän Oravan ja molempien valkoisten tiedustelijoitten
kesken miten olisi nyt parasta ryhtyä puolustukseen. Kukkula, missä
sotamiehet olivat vahdissa, oli paras puolustusasema, mutta jos
päävoima siirrettäisiin sinne, niin olisi vaara lähellä, että veneet ja
niiden lasti kadotettaisiin. Ja sitä Styvertsen ei tahtonut millään
ehdolla, yhtä vähän kuin jakaa kahteen osaan joukkonsa, joka oli
vähäinen vihollisen suureen voimaan nähden. Jonkun aikaa epäröityään he
päättivät kaikessa kiireessä rakentaa puista ja pensaista, joita varsin
suuressa määrin oli kaadettu markkinapaikalta, sekä laudoista, pukeista
ja laatikoista puolikuun muotoisen sulun venevalkaman eteen, jonka
takana olisi tilaa myös intiaaneille. Tämä suojus varjelisi
erinomaisesti nuolia vastaan, ja niillä 17 kiväärillä, jotka olivat
puolustajien käytettävinä, arveltiin hyvin voitavan pitää puoliaan
ylivoimaa vastaan. Avuliaista käsistä ei ollutkaan puutetta, ja
tavattoman lyhyessä ajassa tilapäinen sulku saatiin valmiiksi.
Melkein samassa hetkessä kajahti Susien sotahuuto, joka ilmaisi samalla
kertaa sekä hurjuutta ja verenhimoa että vihaa, kun heidän ei ollut
onnistunut yllättää leiriä. Ensimäinen hyökkäys torjuttiin loistolla ja
se maksoi Susille monta kuollutta ja haavoittunutta. Taistelu keskeytyi
vähäksi aikaa, ja sillä välin puolustajat vahvistivat vielä
vallituksiaan.
Pahaksi onneksi oli varsin pimeä sinä yönä, niin että oli melkein
mahdoton osua tarkasti, ainakin pitemmän matkan päästä. Sen vuoksi oli
vaikea pitää vihollista kylliksi loitolla, missä kieltämättä piili
suuri vaara, heitä kun oli paljon enemmän kuin toisia. Tuntui siltä,
kuin koko niitty olisi ollut täynnä vihollisia, vaikkei heitä voitukaan
nähdä.
Kun vihollinen hyökkäsi toistamiseen, lennättivät he joukostaan oikean
nuolipilven, joista suurin osa kuitenkin takertui suojukseen kiinni.
Monet osuivat kuitenkin maaliinsakin, niin että useat puolustajista
haavoittuivat. Mutta kun tämä hyökkäys, jossa pari pyssyäkin paukahti
-- ne olivat varmaankin Irgensin ja hänen poikansa -- ei tehnyt
toivottua vaikutusta, alkoivat Sudet taistella mies miestä vastaan. He
raastoivat puita ja risuja suojuksesta ja saivat siten paljon vahinkoa
aikaan. Nyt taisteltiin mies miestä vastaan. Keihäät, kirveet ja
puukot; tekivät veristä tuhoaan kummallakin puolen ja puolustajien tila
näytti jo arveluttavalta. Kuitenkin heidän onnistui torjua tämäkin
hyökkäys, ja taaskin vallitsi hetken aikaa petollinen rauha.
Nick Truve astui Styvertsenin luo ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Kolmannella hyökkäyksellä he voittavat meidät, sillä pyssyistämme ei
ole paljon hyötyä, kun on näin pimeä ja viholliset ja ystävät ovat
aivan toisissaan kiinni. Minun käsitykseni mukaan on yksi ainoa
pelastumisen keino. Se on, että menemme veneisiin ja soudamme pois
ennen seuraavaa hyökkäystä."
"Ja jätämme Lentävän Oravan ja hänen miehensä vihollisen valtaan, sillä
he eivät mahdu veneisiini He ovat rehellisesti taistelleet puolestamme
-- heittäisimmekö heidät vaaralle alttiiksi? Ei, siihen en koskaan
suostu", vastasi Styvertsen.
Pekka Drufva, joka seisoi vieressä, oli kuullut keskustelun ja sanoi
nyt:
"Minä tiedän toisen keinon. Antaa heidän hyökätä! Jumalan avulla minä
saan heidät pakenemaan."
Ei ollut aikaa ottaa lähemmin selkoa, mitä Pekka Drufva tarkoitti,
sillä samassa huomattiin, että Sudet valmistautuivat uuteen
hyökkäykseen.
Samassa kun Susien sotahuuto kajahti, kiipesi Pekka Drufva suojuksen
korkeimmalle kohdalle. Toisessa kädessään hänellä oli ennenmainittu
pieni puurasia ja toisessa palanen hehkuvaa taulaa.
Ja nyt tapahtui jotain, joka hämmästytti sekä vihollisia että ystäviä
ja josta pitkän aikaa myöhemmin juteltiin nuotiotulten ääressä Amerikan
erämaissa. Hänen käsistään sinkosi sähätteleviä tulikäärmeitä, jotka
putoilivat maahan intiaanien päälle, sylkien ja poristen ja levittäen
salaperäistä valoa pimeään kesäyöhön sekä silloin tällöin heittäen
kipinäryöpyn ylös ilmaan. Vuoroin ne kohosivat korkealle ylös, vuoroin
laskeutuivat alas, milloin miltei kuoliaaksi pelästyneitten intiaanien
jalkoihin, milloin heidän käsilleen, tai hiuksiinsa. Ja toinen säihkyvä
käärme seurasi toistaan kaikkiin ilmansuuntiin sammuakseen lopulta
kovalla paukahduksella.
Pahempaa pakokauhua voi tuskin ajatellakaan kuin sitä, joka nyt syntyi
intiaanien keskuudessa. Heidän sotahuutonsa tarttui heiltä kurkkuun; he
hyppivät, juoksivat, heittäytyivät maahan ja käyttäytyivät ikäänkuin he
kaikki olisivat olleet täysin mielettömiä. Ja kun viimeinen sähikäinen
oli sammunut, oli niin hiljaista ikäänkuin vihollinen olisi tullut
poispuhalletuksi maan päältä.
Niinkauankuin oli pimeä, eivät ruotsalaiset uskaltaneet poistua
suojuksensa takaa, sillä hiljaisuuskin oli petollinen. Mutta vähitellen
alkoi päivä sarastaa ja silloin he näkivät, että paitsi monia ruumiita
ei näkynyt ainoatakaan Sutta. He olivat juossee| "tulikäärmeitä" pakoon
ja olivat kuin poispyyhkäistyt koko tienoolta.
Mutta ei yksin viholliset olleet pelästyneet aivan piloille tuosta
ilotulituksesta, vaan ystävätkin, nimittäin Lentävä Orava ja hänen
väkensä olivat aivan halpaantuneet kauhusta, joskin he näkivät, että
heidän ystävänsä oli päästänyt tulikäärmeet valloilleen! Yksin Lentävä
Oravakin, joka niin monta kertaa oli osoittanut suurta rohkeutta,
seisoi vavisten, ja varmaan lapsikin olisi voinut vangita hänet.
Neiti Greta Printz oli siis lahjansa välityksellä pelastanut
kaupparetkikunnan kadotuksesta. Mutta miten tyttö oli tullut sellaista
ajatelleeksi?
Kuvernööri Printzillä oli usein tapana kertoa takkavalkean ääressä
juttuja seikkailurikkaasta elämästään. Kerran hän oli kertonut, miten
hän ja pari toveria olivat Saksassa pelastuneet kapinallisten
talonpoikain käsistä heittämällä sähikäisen heidän keskeensä. Tämä
juttu oli miellyttänyt Gretaa ja hän oli tehnyt sen johtopäätöksen,
että jos sähikäinen oli hyvä ase saksalaisia talonpoikia vastaan, niin
vieläkin sopivammat ne olisivat intiaanien parissa. Ja kun nyt
sattumalta rasiallinen oli talossa, antoi hän sen Pekka Drufvalle
toivossa, että hän voisi pelastaa itsensä, jos hän joutuisi pahaan
pälkähäseen.