Kaupparetkikunta Shylkilljoella.
Varhain eräänä kauniina aamuna paria päivää myöhemmin oli eloa ja
liikettä sillä laiturilla, joka oli rakennettu jokeen aivan Uuden
Göteborgin linnoituksen edustalle. Kaksi suurempaa soutuvenettä oli
laiturin kyljessä, joihin oli tuotu kauppatavaraa lastiksi. Suunniteltu
kaupparetkikunta oli nyt valmiina lähtemään matkaan. Paljon väkeä oli
kerääntynyt aukiolle linnoituksen ja laiturin väliin, osittain
uteliaisuudesta, osittain lausuakseen jäähyväiset retkikuntalaisille.
Katselijoitten joukossa oli myöskin, varhaisesta aamuhetkestä
huolimatta, kuvernööri Printz ja hänen kaksi tytärtään, Lydia ja Greta.
Pian miehetkin olivat veneessä, soutajat tarttuivat airoihinsa,
lähtömerkki kajahti ja veneet kiitivät joelle. "Onnea ja menestystä",
huusi kuvernööri ukkosäänellä ja sitten kohosi ilmaan kolme
eläköönhuutoa, joihin vastattiin veneistä, samalla kun heilutettiin
hattuja ja nenäliinoja. Että kuvernöörintyttärien mielenkiinto oli
kohdistunut kumpikin omalle taholleen, oli helppo nähdä. Yhtä
innokkaasti kuin Lydian silmät etsivät sotilasjoukon komeaa johtajaa,
nuorta vänrikki Knut Liljehöökiä, yhtä uskollisesti seurasi Greta
silmillään Pekka Drufvaa. Ja erikoisella mielihyvällä hän huomasi, että
Pekalla oli kainalossaan pieni rasia, jonka Greta erinomaisen hyvin
tunsi.
Soutajien voimakkaat airon vedot kuljettivat hyvinkin pian raskaasti
lastatut veneet kauaksi juhlalliselle Delawarejoelle.
Koko retkikunnan päällikkö, herra Klaus Styvertsen, oli synnyltään
hollantilainen, mutta kauan sitten hän oli ruotsalaistunut. Jo Minuitin
aikana oli hän kauppa-apulaisena liittynyt Uuden Ruotsin palvelukseen.
Kun Johan Printz oli tullut kuvernööriksi, oli Styvertsen niin sanottu
siirtomaan kauppaministeri. Kaupanteko intiaanien ja uutisasukkaiden
välillä oli oikeastaan siirtomaahallituksen päätehtävä. Vanhalla
sotamiehellä, sellaisella kuin Printzillä, ei kuitenkaan ollut
kokemusta sellaisissa asioissa, eivätkä ne edes huvittaneet häntä. Koko
kauppaa koskeva osasto oli siis pääasiallisesti Styvertsenin käsissä,
ja hän hoiti sitä sekä järkevästi että huolellisesti. Hänen runsaat
kokemuksensa ja kykynsä tulla toimeen intiaanien kanssa, olivat hänelle
suureksi hyödyksi. Siirtomaan kukoistus, joka olisi ollut vieläkin
suurempi, jos yhteys kotimaan kanssa olisi ollut taajempi ja
tavaroitten lähetys runsaampi, oli suurimmaksi osaksi laskettava hänen
ansiokseen. Häntä olikin yritetty viekotella maanmiestensä puolelle
Fort Nassauhin, mutta Styvertsen oli aina pysynyt ruotsalaisille
uskollisena. Siihen vaikutti ehkä osaltaan se seikka, että hän oli
ruotsalaisen kanssa naimisissa. Intiaanien keskuudessa häntä
nimitettiin 'Hyvien Tavaroiden Isäksi', varsin imarteleva nimi
kauppiaalle.
Knut Liljehöök oli retkikunnan sotilaallinen päällikkö, mutta hän oli
silti Styvertsenin käskynalainen. Iältään hän oli melkein yhtä vanha
kuin Pekka Drufva, s.o. 21-vuotias. Syynä siihen, että tämä nuori
aatelismies oli hautaantunut Amerikan erämaihin, oli ensiksikin se,
että hänellä oli palava seikkailuhalu, ja toiseksi hän oli ollut aivan
kykenemätön hoitamaan omia raha-asioitaan ollessaan upseerinkokelaana
Tukholmassa. Vanhempien mielestä Uudessa Ruotsissa piti olla vähemmän
kiusausta antaa taalarien vieriä kuin pääkaupungissa, ja siksi hänet
lähetettiin sinne. Ja hän viihtyi erinomaisesti uudessa toimessaan.
Suurimpana tekijänä oli erinomainen metsästystilaisuus, sillä hän oli
innokas metsämies, mutta olipa hänen viihtymiseensä vielä toinenkin
syy. Julkinen salaisuus siirtokunnassa oli se, että Knut Liljehöök ja
Lydia Printz olivat rakastuneet toisiinsa. Äitipuoli suosi tätä
rakkaudenliittoa, mutta kuvernööri ei sitä tehnyt, sillä hän pelkäsi
varmaankin, ettei nuorukainen ollut vielä kylliksi vakaantunut
esiintyäkseen kosijana.
Molemmat tiedustelijat, Pekka Drufva ja Mugalla ovat meille ennestään
tuttuja. Mutta heidän seurassaan oli vanha, varsin vähän huomiota
herättävä mies, joka ulkomuodoltaan ei näyttänyt lainkaan
tiedustelijalta eikä metsänkulkijalta, jollemme ota huomioon hänen
ilmassa ja tuulessa ahavoituneita kasvojaan. Ulkomuoto ei kuitenkaan
usein petä. Mies oli Nick Truve, synnyltään myös hollantilainen, mutta
niinkuin Styvertsenkin, oli hän jo vuosia sitten muuttunut
ruotsalaiseksi. Kun ruotsalaiset ensin saapuivat Delawarejoen
rantamille, oli vain kaksi valkoista miestä pystyttänyt asuntonsa joen
eteläiselle rannalle, nimittäin eräs englantilainen ja hollantilainen.
Viimeksimainittu oli Nick Truve. Englantilainen katosi jonkun ajan
kuluttua, mutta Nick Truve palveli ruotsalaisia metsästäjänä,
tiedustelijana ja tulkkina ja hän jatkoi yhä tätä tointaan, vaikka hän
oli jo 65 vuoden vanha. Nick Truve juuri oli ollut Pekka Drufvan
opettaja metsässä. Ja jos oppilas nyt muutamissa suhteissa, niinkuin
ampumataidossa ja terävyydessä voitti opettajansa, niin oli tällä silti
niin suuri kokemus ja paikallistuntemus, että nuorukaisella oli vielä
paljon opittavaa häneltä. Hän oli lyhytkasvuinen ja hiukan
kokoonlyyhistynyt mies, ulkomuodoltaan vain nahkaa ja luuta. Mutta
huolimatta 65 ikävuodestaan oli hän kestävämpi kuin useimmat muut ja
hyvin voimakas. Pitkä elämä erämaassa oli tehnyt hänet sitkeäksi kuin
visakoivun, mutta myös yhtä ryhmyiseksi. Kaikista valkoihoisista
Uudessa Ruotsissa oli Nick Truve ainoa, joka oli nainut intiaanitytön.
Ja niinkuin on tapa intiaanien kesken, sai "skvaw" hoitaa viljelyksiä
ja tupakkamaita tuvan ympärillä, ja hän itse samoili metsiä. Intiaanit
nimittivät häntä "Jäljettömäksi", sillä hän osasi peittää erinomaisesti
jälkensä.
Matka Uudesta Göteborgista Schylkilljoen suuhun on varsin pitkä,
raskasta oli soutaa vasten virtaa. Mutta koska tuuli kääntyi
suotuisemmalle puolelle, niin voitiin soutajien avuksi ja matkan
lyhennykseksi nostaa purje. Siten saavuttiin jo seuraavana päivänä
ennen auringonlaskua Korsholman linnoituksen laiturille, missä
retkikuntaa oli vastassa luutnantti Kare, valpas, urhoollinen ja
itsepäinen suomalainen, jonka kuvernööri oli nimittänyt uuden
linnoituksen päälliköksi, missä hän muuten olikin vain maanmiestensä
keskuudessa. Sillä melkein kaikki uutisasukkaat Schylkilljoen suussa
olivat suomalaisia, useat heistä kotoisin Värmlannin metsistä, joista
heidät oli tuomittu maanpakoon rikoksista uusia metsälakeja vastaan.
Samana iltana läksivät kaikki kolme tiedustelijaa kulkemaan jokea ylös,
toisten retkikunnan jäsenten majoittuessa Korsholmaan.
Juuri sillä kohtaa, missä. Schylkilljoki laskee Delawareen, oli
päärynän muotoinen saari, jonka leveämpi puoli antoi Delawarejoen
puolelle, jota vastoin sen kapeamman puolen Schylkilljoki halkaisi
kahtia. Sen leveämmällä puolella oli korkea tasainen penger, ja siinä
sijaitsi uusi linnoitus. Kapeammalla puolella, joka oli paljoa
matalampi, melkein rämettä, oli raivattu uutismaita, joista piti tulla
linnoituksen puutarhoja. Linnoitus oli neliskulmainen rakenne, jonka
neljässä nurkassa oli vahvat tornit; ympärillä kulki vallit ja niiden
ulkopuolella suuremmaksi vahvistukseksi vielä oli rakennettu korkeat
hirsiaitaukset. Kussakin torninsa oli kolme kanuunaa, siis yhteensä
kaksitoista kappaletta; kokonaisuutena linnoitus oli vahva
puolustuspaikka miten voimakasta hyökkäävää vihollista vastaa hyvänsä.
Sen ajan sotataidon mukaan sitä voitiin pitää voittamattomana, jollei
sotalaivoja saapunut paikalle.
Tämä osa linnoitusta oli retkikunnan saapuessa sinne valmis.
Puolivalmiita olivat sen sijaan ne rakennukset, joissa miehistön oli
määrä asua ja varastoja piti säilytettämän. Nämät rakennukset, jotka
olivat sijoitetut sileälle aukiolle vallien taakse, eivät vielä olleet
edes katon alla. Kuitenkin yksi niistä oli jo siksi valmis, että siinä
saattoi hädin tuskin asua. Täällä luutnantti Karelia oli asuntonsa, ja
sinne myös molemmat kaupparetkikunnan päälliköt sijoitettiin. Muut
saivat tulla toimeen miten parhaiten saattoivat puolivalmiissa
taloissa, mikä ei ollutkaan vaikeaa kauniissa kesäilmassa.
Seuraavana päivänä, retkikunnan saavuttua paikalle, sattui tapahtuma,
joka teki hollantilaisten ja ruotsalaisten välit niillä seuduin
vielä entistään kireämmiksi. Kuvernööri Printz oli vastauksena
hollantilaisten protestiin antanut luutnantti Karelle sen käskyn, ettei
tästä lähin hollantilaisia veneitä saisi päästää Schylkilljoelle. Mutta
kysymyksessä olevana päivänä saapui varsin suuri vene, jossa oli puolen
tusinaa hollantilaisia ja muutamia intiaaneja. Ilman muuta se suuntasi
kulkunsa Schylkilljoen oikeaan haaraan, aikeissa sivuuttaa linnoitus.
Vallilla oleva vahti huusi heille kieltäen heitä jatkamasta matkaa,
mutta tähän kieltoon vastattiin vain naurun räjähdyksellä ja veneen
perään nostettiin Hollannin lippu. Silloin pyssymies ampui, niin että
kuula osui veteen aivan veneen kokan edessä ja kutsui vahtimiehistön
paikalle.
Ei nytkään vene tahtonut pysähtyä, mutta kun korpraali, joka johti
vahtimiehistöä, annettuaan vielä uuden varotuksen, komensi "laskekaa
maihin", tottelivat he vihdoin. Nyt oli luutnantti Karekin kutsuttu
paikalle, ja hänen ja veneen päällikön välillä sukeusi seuraava
keskustelu:
"Mitä tyhmää pilaa tämä on? Onko vahti tullut hulluksi, koska hän
koettaa estää meitä soutamasta eteenpäin ja uhkaa ampua meitä, jollemme
käänny takaisin", kysyi jälkimäinen kiivaalla äänellä.
"Sotilas ei ole hullu, kun hän tottelee. Tästä lähin ei ainoakaan
hollantilainen vene saa kulkea jokea ylös."
"Sitten päällikkö on varmaankin hullu, koska hän luulee voivansa antaa
sellaisia käskyjä", sanoi hollantilainen.
"Ei lainkaan. Schylkill on ruotsalainen joki, niin pitkältä kuin sen
juoksua tunnetaan, koska me omistamme maan kummankin puolin sitä.
Emmekä me salli, että meidän alueillemme vieraat tunkeilevat."
"Te haluatte siis sotaa meidän kanssamme?"
"Siitä en ole kuullut mitään. Mutta jos te hyökkäätte meidän päällemme,
niin osaamme me kyllä puolustautua."
Nyt arvelivat hollantilaiset parhaaksi kääntää veneensä ja palata
jälleen Delawarejoelle, mutta päällikkö kohotti kättään, uhkaili
linnoitusta ja päästi joukon kiroiluja ja uhkauksia, joita ruotsalaiset
eivät täysin voineet kuulla, mutta jotka varmaankin olivat kaikkea
muuta kuin sovinnollisia.
* * * * *
Kolmannen päivän iltana istuivat Styvertsen, Liljehöök ja luutnantti
Kare viimeksimainitun asunnossa olutta juoden ja tupakoiden, vilkkaasti
keskustellen päivän tapauksista. Samassa astui eräs sotamies sisään
ilmoittaen, että tiedustelijat olivat palanneet ja halusivat jättää
raporttinsa. Hetkistä myöhemmin he seisoivat huoneessa.
"Antakaa nyt kuulla, mitä te olette keksineet", kehotti Styvertsen.
Nick Truve alotti vanhimpana.
"Minun tiedusteluretkeni oli lyhyt ja vaaraton, sillä kuljin pitkin
Schylkilljoen itäistä rantaa. Sillä puolen jokea ei ole vielä Susia
näkynyt, jollei jotakuta hyvin kätkeytynyttä tiedustelijaa. Sen sijaan
on siellä runsaasti delawareja hyvissä sotavarustuksissa, sillä he
odottavat Susien hyökkäystä ja toivovat meidän avullamme voivansa estää
heitä pääsemästä joen poikki. Siitä huolimatta he ovat hyvin halukkaita
saamaan markkinapaikan jokirantaan, luultavasti siksi, että he
tietävät, että tavaroiden mukana tulee valkeaihoisiakin, niin että he
voivat turvautua heidän apuunsa, jos Sudet hyökkäävät päälle. Löysin
myöskin noin kolmen ruotsalaisen peninkulman päässä täältä paikan,
mihin sopii erittäin hyvin pystyttää valkeita paaluja, ja ehdotan
siksi, että veneet vietäisiin sinne niinpiankuin mahdollista. Sanaa
markkinoista on lähetetty kaikille delawareille, jotka asuvat joen
läheisyydessä."
Nyt oli Pekka Drufvan vuoro.
"Minä ja Mugalla", sanoi hän, "kuljimme joen läntistä rantaa ja meidän
oli varsin vaikea päästä ehein nahoin perille, sillä seutu on aivan
täynnä Susia, jotka, niinkuin kuulimme erään päällikön sanovan, aikovat
kokonaan hävittää sekä delawarit että valkoihoiset, paitsi
hollantilaisia, jotka ovat heidän liittolaisiaan. Noin kahden
ruotsalaisen peninkulman päässä täältä kohtasimme suuren leirin, jossa
ainakin 400 Sutta oli koolla, kaikki sotavarustuksissa. Siellä oli
myöskin kolme valkoista miestä,, yksi heistä oli luultavasti
hollantilainen upseeri Fort Nassausta, vaikken tuntenut häntä."
"Entäs molemmat muut", kysyi Styvertsen.
"Peter Irgens ja hänen poikansa Will."
"Sitä minä aavistinkin", keskeytti Styvertsen. "Niin kostonhimoinen
kuin tuo mies on, on aivan luonnollista, että tapaamme hänet joka
paikassa, missä pahaa suunnitellaan ruotsalaisia vastaan. Niin, eipä
ihmetyttäisi minua, vaikkapa hän olisi yksi yllyttävistä voimista
Susien suunnittelemassa sodassa meitä ja liittolaisiamme, delawareja
vastaan. Mutta jatka!"
"Niin", jatkoi Pekka Drufva, "minulla ei ole paljon lisättävänä, sillä
jos halusimme palata takaisin määrä-ajaksi, oli meidän mahdoton
tunkeutua sen kauemmaksi kuin tähän leiriin. Sen vain voimme vielä
sanoa, että minne ikänä me saavuimme, olivat! kaikki delawarit, jotka
asuvat sillä puolen jokea, polttaneet kylänsä ja paenneet itärannalle.
Susien joukko on hyvin lukuisa, ja olemme kuulleet kerrottavan, että
heimot, jotka asuvat niin kaukana lännessä, ettei ainoakaan
valkeaihoinen ole käynyt siellä, ottavat osaa tähän sotaretkeen. Mutta
myönnettävä on, että mitä kauempana valkoisista nuo intiaanit asuvat,
sitä vähemmän meidän tarvitsee heitä vihollisina pelätä, sillä sitä
huonommat ovat heidän aseensa ja sitä enemmän he pelkäävät valkean
miehen niinsanottuja taikakonsteja. Sillä voimalla, mikä meillä on ja
delawarien avulla ei meidän luullakseni tarvitse pelätä Susien
sotaretkeä, niin paljon kuin heitä onkin."
Kun tiedustelijat olivat poistuneet, pitivät nuo kolme
päällikköä pitkän neuvottelun, jossa Liljehöök, joka oli nuori ja
kiihkeäluonteinen, ehdotti, että toistaiseksi jätettäisiin kaupanteko
syrjään ja sen sijaan lähdettäisiin joen läntiselle rannalle, jonne
delawarit myöskin olivat kutsuttavat, ja karkotettaisiin Sudet pois
ruotsalaisten ja delawarien alueilta. Styvertsen sitä vastoin oli
toista mieltä. Hän arveli, että olisi parasta lähteä sille paikalle,
jonka Nick Truve oli ehdottanut, ja ilman muuta avata siellä markkinat.
Jos Sudet olisivat siksi rohkeita, että he tulisivat joen poikki ja
tekisivät hyökkäyksen, niin olisi aika tarttua aseihin, mutta ei sitä
ennen, ei ainakaan ennenkuin oli kuultu kuvernöörin mielipidettä. Jos
ryhdyttäisiin suoranaiseen hyökkäykseen, olisi siirtokunnan asukkaat
kutsuttavat kokoon, eikä sitä voitaisi tehdä ilman kuvernöörin
erikoista määräystä.
Luutnantti Kare oli pääasiallisesti samaa mieltä kuin Styvertsen. Mutta
toisaalta hän huomautti sitä vaaraa, että hollantilaiset Fort Nassausta
mahdollisesti aikoivat auttaa sotavoimalla Susia, ehkäpä aikoivat
väkivallalla anastaa ne tavarat, joita ruotsalaiset kuljettivat
Schylkilljoelle.
"Minä tiedän", sanoi hän, "että Fort Nassaussa on suuri puute
kauppatavaroista, sillä siitä on pitkä aika, kun mikään laiva heidän
kotimaastaan on käynyt siellä. Mitä ei itse omista, sen ottaa toiselta.
periaate ei liene hollantilaisille kovinkaan vieras."
"Ei, ei", vakuutti Styvertsen, "mitään sellaista ei meidän tätä nykyä
tarvitse pelätä. Miten käynee kerran tulevaisuudessa, se on toinen
kysymys ja se riippuu pääasiallisesti siitä, ketkä meistä,
ruotsalaisetko vai hollantilaiset, saavat voimakkaampaa ja runsaampaa
kannatusta kotimaasta. Tällä hetkellä vanhat maanmieheni ovat liian
heikkoja ryhtyäkseen avoimeen sotaan ruotsalaisten kanssa. Toista on
julkinen sodanjulistus, toista yllyttää intiaaniheimoja sotaan ja sen
jälkeen salassa kerätä kastanjat tulesta."
"Mutta", väitti luutnantti vastaan, "Fort Nassaussa on enemmän
sotamiehiä kuin meillä on missään linnoituksessamme."
"Totta kyllä, mutta jos laskemme kaikki garnisoonimme yhteen, niin on
meillä melkein kaksi vertaa enemmän kuin heillä. Sitä paitsi sodan
menestys ei riipu pääasiallisesti sotamiehistä, sillä niiden tärkein
tehtävä on puolustaa linnoitusta, vaan siirtokunnan asukkaista, jotka
sellaisessa tapauksessa muodostavat sotajoukon. Mutta sotilaita meillä
on paljon enemmän kuin hollantilaisilla, jos keräämme kokoon kaikki
uutisasukkaamme."
Kun luutnantti oli myöntänyt toisen olevan oikeassa, päätettiin, että
kaupparetkikunta lähtisi matkaan aamun sarastaessa Nick Truven
esittämälle markkinapaikalle välittämättä sotaisesta mielialasta
maqualaisten parissa ja vieläkin vähemmän hollantilaisten uhkaavasta
käytöksestä.