Kuvernööri ja hänen perheensä.
Printzinhovi, Uuden Göteborgin linnoituksen lähellä oleva kartano,
missä Uuden Ruotsin kuvernööri asui, siirtokunnan suurin rakennus,
muistutti ulkomuodoltaan 1600-luvun yksinkertaisempia herraskartanoja
Ruotsissa, joista vielä tänäkin päivänä on joitakuita tallella. Suuri
se ei ollut, mutta sittenkin kaksikerroksinen ja sen korkea taitekatto
ja sievästi leikkauksilla koristettu kuisti teki varsin valtavan
vaikutuksen, varsinkin verrattuna mataliin, yksinkertaisiin
hirsimajoihin naapuristossa.
Kernaimmin katselijan silmä viivähti kuitenkin ympäröivässä puutarhassa
ja puistossa, jotka olivat aistikkaasti järjestetyt sekä hyvin
hoidetut. Edellinen ei tosin ollut kuin parin vuoden vanha, mutta tässä
hedelmällisessä maassa, edullisessa ilmanalassa ja hyvässä hoidossa oli
se jo ennättänyt tulla varsin reheväksi. Puistoksi oli siistitty
rakennusta ympäröivä metsä, jossa kasvoi mitä erilaisimpia ja
kauniimpia kasveja ja puita. Siellä oli muun muassa oikeita
jättiläispuita, jommoisia ruotsalaiset uutisasukkaat eivät koskaan
ennen olleet nähneet. Täällä oli varjoa ja vilpoisuutta kuumina
kesäpäivinä ja täällä kuvernööri Printz kernaasti vietti lomahetkensä.
Vaikka hän olikin karski sotilas, oli hän samalla suuri luonnon ystävä.
Eräänä lämpimänä ja aurinkoisena päivänä noin viikko sen
jälkeen kuin uutisasukas Mack oli onnellisesti palannut omaistensa
luo, näemme kuvernöörin kävelevän edestakaisin puiston varjoisilla
käytävillä. Yliluutnantti Johan Printz oli näihin aikoihin
viidenkymmenkolmen-vuotias mies, kookas ja suora kuin honka. Vaikka
hänen elämänsä olikin ollut hyvin vaiherikas, ei hän näyttänyt juuri
neljääkymmentä vuotta vanhemmalta. Vaaleassa tukassa yhtä vähän kuin
vaaleassa parrassakaan, joka oli leikattu Kustaa Aadolfin malliin,
ei ollut ainoatakaan harmaata hiusta. Sen sijaan seikkailurikas
elämä ja monet huolet varsinkin viime vuosien kuluessa Uudessa
Ruotsissa olivat uurtaneet syviä juovia hänen otsaansa ja antaneet
hänen kauniille kasvoilleen karskin ilmeen, jota niillä luultavasti
ei ollut aikaisemmin ollut.
Niin, kyllä hänen elämänsä olikin ollut seikkailuista rikkaampi kuin
useimpien muiden, vieläpä näinä sotaisina aikoina.
Nuori Johan Björnsson, jonka isä, Baro Johannis oli pappina
Bottnarydissä, Ruotsissa, kävi Skaran kimnaasia ja opiskeli sen jälkeen
jumaluusoppia Rostockissa ja Greifswaldissa. Vuonna 1619 täytyi hänen
kuitenkin taloudellisista syistä palata kotiinsa, jossa hänet
nimitettiin isänsä apulaiseksi. Mutta seuraavana vuonna sattui Kustaa
Aadolf matkan varrella Bottnarydin pappilaan ja vietti siellä yötä.
Silloin Johan Björnsson sai tilaisuuden valittaa kuninkaalle, että
hänen varattomuuden vuoksi oli ollut pakko keskeyttää jumaluusopilliset
opintonsa. Oli yleisesti tunnettua, että Kustaa Aadolf kernaasti
ja usein auttoi nuoria ja eteenpäinpyrkiviä ylioppilaita
orjantappuraisella uralla. Niinpä kävi tässäkin tapauksessa. Hän antoi
Johan Björnssonille matka-apurahan, niin että hän saattoi palata
Saksaan ja jatkaa siellä opintojaan Leipzigissä, Wittenbergissä ja
Jenassa.
Tähän aikaan kävivät kolmekymmenvuoden sodan aallot yli Saksanmaan, ja
yksityisten ihmisten turvallisuus oli hyvin epävarma, varsinkin
maaseudulla, missä eri armeijojen joukko-osastoja tuhka tiheään
kierteli. Varomattomasti kyllä oli Johan Björnsson yhdessä useitten
muiden ylioppilaiden kanssa lähtenyt eräänä kesänä jalkamatkalle
Schwabeniin. Täällä heidän päällensä karkasi äkkiä sotajoukko. Ankaran
tappelun jälkeen, jossa useita ylioppilaita kaatui, joutuivat toiset
vangiksi ja kuljetettiin Meinurgenin linnoitukseen. Heidän parissaan
oli Johan Björnssonkin. Päästäkseen vapaaksi vankeudesta ei hänellä
ollut muuta neuvoa, kuin ottaa värvi ja seurata eversti Schavaltschin
mukana Italiaan. Mutta taisteltuaan jonkun aikaa Toskanan herttuata
vastaan tuli Schavaltschin armeija voitetuksi. Nyt Johan Björnsson oli
puilla paljailla, vieraassa maassa. Ensin hän oli aikonut pyrkiä
jälleen johonkin Saksan yliopistoon, mutta pian hän huomasi, että niin
varattomana kuin hän oli, oli se kerrassaan mahdotonta. Niinpä hänen
täytyi jälleen pukea ylleen sotamiehen takki ja ottaa värvi
arkkiherttua Leopoldin johtamassa armeijassa. Mutta sielläkään hän ei
viihtynyt, vaan karkasi jonkun ajan kuluttua. Ja nyt hän läksi hyvin
vaaralliselle ja seikkailurikkaalle vaellukselle pohjoiseen päin.
Voitettuaan monet vaarat ja seikkailut hän vihdoin pääsi Nürnbergiin.
Mutta sieltä hänen oli mahdoton päästä pitemmälle. Jotta hän ei
nääntyisi nälkää otti hän kolmannen kerran värvin ja pääsi nyt
kersantiksi herttua Fredrik Altenburgin jalkaväenrykmenttiin. Kun
herttua jonkun ajan kuluttua julisti itsensä neutraaliksi ja erosi
rykmentistään, joutui Johan Björnsson vänrikkinä kreivi Mansfeldin
armeijaan, joka läksi Brabantiin taistelemaan espanjalaisia vastaan.
Monen kiivaan taistelun jälkeen voitti espanjalainen kenraali de
Cordova Mansfeldin armeijan ja se hajaantui kokonaan. Vänrikkimme pääsi
kuitenkin hengissä pakoon ja matkusti Hampuriin. Nyt hän olisi voinut
palata kotimaahansa ja saada pastoraatti Smålannissa tai jossakin
muualla, mutta hän oli päässyt sotilasuran makuun. Sen sijaan että hän
olisi matkustanut kotiin yhtyi hän luutnanttina tanskalaisen eversti
Rantzaun rykmenttiin, joka juuri niihin aikoihin lähetettiin
apujoukkona Ranskaan. Siellä hän oleskeli puolitoista vuotta ottaen
osaa ranskalaisen armeijan moniin taisteluihin. Mutta vuonna 1625 hän
palasi Tukholmaan, jossa hän kävi kunniatervehdyksellä Kustaa Aadolfin
luona kertoen vaihtelevista seikkailuistaan ja pyytäen upseerinpaikkaa
ruotsalaisessa armeijassa.
Kuningas ei suuttunut papillisen holhokkinsa elämänuran vaihdokseen,
vaan nimitti hänet luutnantiksi, lahjoitti hänelle kaksi hyvää hevosta
omasta tallistaan ja antoi hänelle rahoja täydellistä varustusta
varten. Puolan sodassa hän korotettiin kapteeni-luutnantiksi Tottin
rykmenttiin ja paria vuotta myöhemmin Pohjanmaan rykmentin
ratsumestariksi. Saksan sodassa, jossa hän useita kertoja kunnostautui,
hänet ylennettiin majuuriksi. Kuninkaan kuoleman jälkeen liittyi hän
sotamarski Banérin armeijaan, joutui Hallessa keisarillisten
vangiksi, mutta lunastettiin vapaaksi ja nimitettiin sen jälkeen
everstiluutnantiksi sekä korotettiin aatelismieheksi vuonna 1640,
jolloin hän otti itselleen nimen Printz. Seuraavana vuonna hänet
vangittiin Halberstadtissa ja sotaoikeus tuomitsi hänet virkansa
menettäneeksi siksi, että hän linnoituksen komentajana Chemnitzissä
oli antautunut. Mutta saavuttuaan Tukholmaan ja selitettyään
asianomaisille, että linnoitus ei ollut kyllin vahva ja että kaupungin
porvarit olivat kieltäytyneet ottamasta osaa puolustukseen, peruutti
kuningatar Kristiina tämän tuomion. Luultavasti tämä ikävä selkkaus oli
kuitenkin syynä siihen, ettei hän palannut armeijaan, vaan otti vastaan
kuvernöörintoimen Uuden Ruotsin siirtomaassa Amerikassa.
Jo oleskellessaan Braunsweigissä oli nuori vänrikki nainut saksalaisen
tytön, Lydeche von Bochenin, sikäläisen ruhtinaallisen salaneuvoksen
tyttären. Heillä oli neljä tytärtä, Charlotta, Magda, Lydia ja Greta.
Mutta kun everstiluutnantti Printz palasi Tukholmaan puhdistaakseen
itseään ikävästä tuomiosta Halbenstadtissa, oli hän jo pari vuotta
ollut leskenä. Vähää ennen matkaansa Uuteen Ruotsiin hän meni uusiin
naimisiin, tälläkin kertaa saksalaisen, rouva Maria von Zinnestaun
kanssa, joka niin ikään oli leski.
Printzin neljästä tyttärestä jäi vanhin Ruotsiin, jossa hän meni
naimisiin. Kolme muuta seurasi mukana pitkällä matkalla valtameren
poikki. Heistä oli Magda vähää ennen mennyt naimisiin luutnantti Johan
Papegojan, Kristiinan linnoituksen päällikön kanssa Uudessa Ruotsissa.
Vaikka ilma oli kaunis ja luonto niin viehättävä, oli kuvernööri
kaikkea muuta kuin hyvällä tuulella kävellessään edestakaisin kauniissa
puistossa. Se ilmeni selvästi ryppyyn vetäytyneistä kulmakarvoista,
karskista ulkomuodosta ja siitä voimakkaasta tavasta, millä hän joka
askeleella iski hopeahelaisen keppinsä maahan. Ja syytä hänellä olikin
yllin kyllin huonoon tuuleensa. Samana päivänä hän oli vastaanottanut
hollantilaiselta kuvernööriltä Fort Nassausta uhkaavan vastalauseen sen
johdosta, että ruotsalaiset rakensivat Korsholman linnoitusta
Schylkilljoen suuhun, aivan lähelle hollantilaisten äskenmainittua
linnoitusta, mikä teko kuvernöörin mielestä oli vääryys Hollantia
kohtaan. Tätä vastalausetta Printz nyt ajatteli.
"Nuo mielistelevät hollantilaiset", mutisi hän itsekseen. "Alussa he
olivat kylläkin mairesuisia, sillä he pelkäsivät olevansa liian heikot
noustakseen ruotsalaisia vastaan. Mutta nyt heidän kelloonsa on tullut
uusi ääni sen jälkeen kuin he saivat lisävoimia ja aseita kotimaastaan.
Ja nyt heidän hävyttömyytensä menee siksi pitkälle, että he tahtovat
kieltää meitä rakentamasta linnoitusta alueelle, jonka me olemme
rehellisesti ostaneet intiaaneilta. Eivätkä he kateudessaan voi
sitäkään sulattaa, että intiaanit tekevät kernaammin kauppaa meidän
kanssamme kuin heidän -- minkä vuoksi -- niin, siitä yksinkertaisesta
syystä, että me kohtelemme heitä rehellisesti ja inhimillisesti, jota
vastoin hollantilaiset pettävät ja kiskovat, milloin heillä vain on
siihen tilaisuutta. -- No, Jumalan kiitos, Korsholman linnoitus on nyt
jo niin valmis, että sitä voidaan puolustaa, ja sitä paitsi ei
suomalaisten kanssa, jotka asuvat niillä seuduin, käy leikitteleminen,
jos joku astuu heidän varpailleen. Vaikka he ovatkin saaneet
vahvistusta, niin olisi viisainta, jos nuo herrat Fort Nassaussa eivät
ryhtyisi liian äkillisiin toimiin. Tuollaiseen protestiin pitäisi
oikeastaan vastata luodeilla ja ruudilla. Ja jollei armollinen
hallituksemme Ruotsissa kohtelisi niin kitsaasti meitä täällä Uudessa
Ruotsissa, niin hollantilaisten kaakotus päättyisi hyvinkin lyhyeen
Delawarejoen rannoilla. Mutta kotona Ruotsissa tahdotaan vain imeä
paljon rahaa ja tupakkaa täältä, mutta tukea he eivät tahdo kasvavaa
siirtomaata niinkuin heidän pitäisi. Jos olisin aavistanut, että nuo
hyvät herrat Tukholmassa voisivat tuolla tavalla pettää sanansa ja
lupauksensa, niin olisi itse hirtehinen saanut ruveta kuvernööriksi
Uuteen Ruotsiin enkä minä. -- No, no, voimakkaampien keinojen
puutteessa pelaan minä hollantilaisille valtin, joka varmaankin
harmittaa Fort Nassaun herroja. Minäpä perustan kauppa-aseman
Schylkilljoen yläjuoksun varrelle, -- niin, se on kaikkein sopivin
vastaus tuohon protestiin. Saa nähdä miten kaupan sitten käy Fort
Nassaussa."
Samassa pieni pehmeä käsi pistihe kuvernöörin kainaloon ja kirkas tytön
ääni kysyi:
"Mitä sinä, isäkulta täällä murahtelet yksinäsi?"
Kuvernöörin karskit kasvot kirkastuivat nopeasti ja hän sanoi
lempeästi:
"Oi; sinäkö se olet, Gretchen! Mikä on hätänä, koska sinä hiivit hiljaa
kuin haamu vanhan isäsi luo? Muutenhan sinulla on tapana viserrellä
kuin lintu, kun olet päässyt metsään."
Hän otti tytön kauniin pään käsiensä väliin ja suuteli häntä hellästi
otsalle.
Kuusitoista-vuotias neiti Greta Printz oli hyvin soma ja miellyttävä
tyttö. Äiti oli ollut kaunotar, sanottiin, ja hänen nuorin tyttärensä
ei mitenkään tuottanut hänelle siinä suhteessa häpeää. Hän oli tumma ja
pieni kasvultaan, varsinkin kookkaan isän rinnalla. Tukka oli
kastajanruskea, silmät ruskeat ja hänen kasvoillaan karehteli iloinen
ja elämänhaluinen ilme, melkeinpä jotakin veitikkamaista, joka saattoi
surullisimmankin hyvälle tuulelle. Eipä kukaan koko perheessä samassa
määrin kuin Greta voinut tasoittaa poimuja kuvernöörin otsalta, kun
tämä oli pahalla tuulella.
"Isä kulta, tule heti sisään", sanoi tyttö käskevällä äänellä.
"Kuka niin on käskenyt?"
"Minä."
"Ja mistä syystä sinä olet niin ankara, pikku Greta?"
"Katsos, luutnantti Schute on tullut tänne ja hänellä on jotakin hyvin
tärkeää asiaa sinulle."
"Jotain on kai hullusti Uudessa Jokilinnassa, arvaan minä. Niin on aina
laita, kun arvoisa alipäällikköni tulee äkkiarvaamatta tänne. No,
saadaanpa nähdä!"
"Niin, saadaan nähdä. Mutta muista se, isä, jos Schute on tehnyt jonkun
tyhmyyden, niin et saa olla ankara hänelle, sillä hän on kelpo ja hyvä
mies ja hänellä on niin herttainen pikku rouva -- sitä mieltä olen sekä
minä että äitikulta."
Nauraen kuvernööri lupasi sen, ja niinpä isä ja tytär läksivät
käsikädessä päärakennukseen.
Muutamia minuutteja myöhemmin istui kuvernööri korkeaselkäisessä
tuolissaan kirjoituspöytänsä ääressä, ja hänen edessään seisoi
luutnantti Jesper Schute. Jälkimäinen, miellyttävä sotilas, näytti
todellakin varsin alakuloiselta, niinkuin Greta oli huomauttanut.
"No, mitä uutta Uudesta Jokilinnasta", kysyi kuvernööri.
"Huonoja uutisia, herra kuvernööri", vastasi kysytelty.
"Minä aavistin sen. Eiväthän vain hollantilaiset lie valloittaneet
linnoitusta?"
"Eipä niinkään, muuten en seisoisi elävänä tässä. Niin pahasti eivät
asiat ole. Mutta hollantilainen Peter Irgens on karannut vankilasta."
"Tuhat tulimmaista", ärjyi kuvernööri ja iski niin kovasti nyrkkinsä
pöytään, että kirjoitusneuvot hypähtivät ilmaan. Mutta sitten hän tuli
ajatelleeksi, mitä hän oli luvannut pikku Gretalle, ja hän lisäsi
lempeämmällä äänellä:
"Kertokaahan, luutnantti Schute, miten se kävi."
"Joku hiipi yöllä linnoitukseen ja viilasi vankilanristikon poikki ja
sen jälkeen joko itse kiipesi sisään ja viilasi jalkaraudat poikki tai
heitti viilan vankikoppiin ja vanki itse irroitti kahleensa. Sitten hän
ryömi ulos ja molemmat pääsivät sateisessa ja pilvisessä yössä
kiipeämään muurin yli ja katoamaan vahdin huomaamatta mitään, vaikka
hän oli kaikkein luotettavimpia miehiäni."
"Onko teillä aavistusta siitä, kuka häntä auttoi?"
"Ei! -- Alussa epäilin erästä toista hollantilaista uutisasukasta, joka
sai jäädä paikoilleen kun Peter Irgens ajettiin pois, mutta lähemmin
asiaa harkittuani luovuin tästä epäilystäni."
"Minkä vuoksi?"
"Siksi, että Peter Irgensin ja hänen maanmiestensä välillä vallitsi
hyvin huono sopu. Tuskinpa kukaan heistä olisi ollut halukas auttamaan
häntä."
"Mistä te tiedätte, luutnantti Schute, että auttaja tuli ulkoa?
Olisihan linnoituksessakin voinut olla joku salainen ystävä."
"Uudessa Jokilinnassa ei ole ainoatakaan petturia."
"Se kuulostaa tosin hyvältä, mutta rakas luutnantti, joku se sittenkin
on ollut. Mutta kuka? Teidän päällikkönä tulee ottaa siitä selko."
"Olen yrittänytkin, mutta tähän saakka tuloksetta. Ehkäpä se
tuonnempana onnistuu paremmin."
Luutnantti sai nuhteet, mutta paljoa lievemmät kuin mitä hän oli
odottanut ja poistui hyvillään siitä, että tämä ikävä hetki oli ohitse.
Vähää myöhemmin ilmoitti palvelija, että Pekka Drufva seisoi ulkona ja
sanoi kuvernöörin käskeneen hänet luokseen.
Kuvernööri käski päästää hänet heti sisään. Hänen synkkä muotonsa
kirkastui huomattavasti nuorukaisen astuessa huoneeseen. Pekka Drufva
oli näet hänen erikoinen suosikkinsa. Paitsi hänen miellyttävää
käytöstään, hyviä tietojaan ja hauskaa ulkomuotoaan oli siihen syynä
vielä kolme muuta seikkaa. Ensiksikin niin mahtavan miehen kuin
valtaneuvos Jaakko de la Gardien lämmin suositus, sitten eräs tapaus,
joka sattui "Fatme"-laivalla matkan varrella. Greta neiti oli silloin
kolmentoista vuoden vanha ja sitä paitsi oikea hulivili. Kun hän näki
merimiesten kiipeävän mastoköysissä, tahtoi hän tehdä samoin. Se
onnistuikin jonkun aikaa, mutta eräänä päivänä hän putosi päälaelleen
mereen. Laiva oli hyvässä vauhdissa eikä sitä ollut helppo äkkiä saada
pysähtymään. Siksipä oli hyvinkin luultavaa, että tyttö, joka ei
osannut uida, olisi painunut pohjaan, jollei Pekka Drufva heti paikalla
olisi heittäytynyt mereen ja kannattanut häntä veden pinnalla kunnes
pelastusvene ennätti heidän avukseen. Siitä hetkestä saakka oli Pekka
Drufva kuvernöörin erityisessä suosiossa, sillä hänhän oli pelastanut
hänen lempilapsensa hengenvaarasta.
Kolmas seikka oli se, että Pekka Drufva, sinä lyhyenä aikana, jona hän
oli kuulunut siirtomaahan, oli tehnyt sille paljon hyötyä metsästäjänä
ja tiedustelijana sekä oppimalla nopeasti punanahkojen kielen ja
voittamalla heidän luottamuksensa.
"Mitä uutta kuuluu metsiin", kysyi kuvernööri.
"Ei mitään muuta, kuin että Lentävä Orava on lähettänyt minulle sanaa,
että Sudet ovat jälleen alkaneet liikehtiä. Sanotaan että Kirjavan
Kotkan tukka jälleen on kasvanut ja että hänen siksi tekee mielensä
kostaa sitä häväistystä, mikä tapahtui hänelle Nauravan veden
partaalla."
"Se kosto kai ensi sijassa kohdistuu Ukkosen Veljeen."
"Luultavasti! Mutta hänen aikeensa eivät pelota minua. Luultavasti hän
pelkää minua enemmän kuin minä häntä."
"Se ilahduttaa minua, sillä aikomukseni on lähettää sinut erääseen
seutuun, joka sijaitsee maqualaisten alueen läheisyydessä. Tarkemmin
asiaa harkitessa olisi ehkä kuitenkin viisainta vapauttaa sinut tästä
tehtävästä, sillä en tahtoisi saattaa sinua onnettomuuteen."
"Se pahottaisi suuresti mieltäni, päinvastoin tahtoisin kernaasti
uudestaan vetää Kirjavaa Kotkaa nenästä, ja minä pidän kyllä varani,
sen voin vakuuttaa, vaikka minun pitäisi lähteä ryöstöretkelle
maqualaisten kyliin."
"Hyvä, tahdon siis tehdä sinulle selkoa, miksikä tänään kutsuin sinut
luokseni. -- Kun nyt Korsholman linnoitus on siksi valmis, että sitä
helposti voidaan puolustaa varsin voimakkaankin vihollisen hyökkäyksiä
vastaan, niin on meillä siinä nyt tukikohta, jonka avulla voimme
käyttää hyväksemme Schylkilljoen alempaa juoksua. Oston kautta olemme
saaneet intiaaneilta maata joen kummaltakin rannalta, mutta siitä
huolimatta ovat hollantilaiset tähän saakka yksin harjoittaneet kauppaa
intiaanien kanssa, jotka asuvat näillä seuduin. Siitä täytyy tulla
loppu, sillä en aio sen kauemmin sietää, että meidän etujamme siten
poljetaan. Siksi aion lähettää kaupparetkikunnan sinne. Sen tulee
kulkea jokea ylöspäin ainakin niin kauaksi kuin aluettamme riittää, ja
vieläkin kauemmaksi, jos jokea myöten voi purjehtia. Retkikunnan tulee
lähteä täältä kolmen, neljän päivän kuluttua. Retkikunnan päälliköksi
ja kaupan johtajaksi tulee Styvertsen. Paitsi tarpeellisia apulaisia
seuraa mukana kymmenen sotamiestä vänrikki Liljehöökin johtamina sekä
tiedustelijoina sinä ja Nick Truve. Retkikunta viipyy Korsholmassa pari
päivää, jona aikana sinä ja Nick Truve tutkitte jokirantoja, ja lähtee
sitten eteenpäin sille paikalle, joka teidän mielestänne olisi sopiva
kauppa-asemaksi. Mahdollisesti voidaan myöhemmin perustaa toinenkin
vielä kauemmaksi. Se tulee suurimmaksi osaksi riippumaan
tiedustelijojen mielipiteestä. Ne Minquaheimoon kuuluvat intiaanit,
jotka asuvat näillä tienoin, ovat jo saaneet tietoa asiasta, ja he ovat
suuresti huvitetut yrityksen onnistumisesta. Mutta jos, niinkuin sinä
sanot, Sudet ovat jälleen alkaneet liikehtiä, on hyvinkin luultavaa
että he tuottavat teille vastusta, varsinkin kun hollantilaiset Fort
Nassaussa tulevat varmaan yllyttämään heitä meitä vastaan. Mitä sinä
arvelet asiasta, Pekka Drufva?"
"Että suurella ilolla otan osaa tähän retkikuntaan. Kuitenkin tahtoisin
pyytää yhtä asiaa."
"Mitä sitten, poikaseni?"
"Että me tiedustelijat saisimme avuksemme sopivan intiaanin. Nick Truve
alkaa olla jo vanha, ja minä olen vielä liian kokematon."
"Tunnetko jotakuta, jota tahtoisit ehdottaa?"
"Tunnen kyllä, hänen nimensä on Mugalla. Hän on sattumalta parasta
aikaa uudessa Göteborgissa, sillä hän se toi minulle sanan Lentävältä
Oravalta."
"Hyvä, sitten me otamme hänet mukaan. Saat avoimen valtakirjan pestata
hänet."
Pekka Drufva aikoi juuri lähteä, kun kuvernööri pidätti vielä häntä.
"Kuulehan, Pekka Drufva", sanoi hän, "tiedätkö, että Peter Irgens on
karannut Uudesta Jokilinnasta?"
"Ei, sitä en ole kuullut."
Kuvernööri kertoi nyt kaikki, mitä hän äsken oli saanut kuulla asiasta,
lisäten:
"Kuka sinun luullaksesi on auttanut häntä?"
"Hänen poikansa."
"Onko Peter Irgensillä poika?"
"On, jokseenkin minun ikäiseni. Hänellä on sama toimi Fort Nassaussa
kuin minulla täällä. Pari kertaa olen kohdannut hänet metsissä."
"Ettei luutnantti Schute ollut selvillä siitä. Miten leväperäinen
päällystö, kun hollantilainen tiedustelija Fort Nassausta voi kulkea
edes ja takaisin meidän linnoituksissamme."
"Sepä oli paha", sanoi Pekka Drufva, "että Peter Irgens on päässyt
irti. Nyt herra kuvernöörillä on kostaja vapaalla jalalla, joka voi
käydä paljoa vaarallisemmaksi kuin Kirjava Kotka minulle. Hän oli
Mackin vaimolle uhannut kostavansa herra kuvernöörille."
"Niin, minä tiedän."
Kuvernöörin kasvot olivat nyt muuttuneet yhtä ankariksi kuin äskenkin,
ja kädellään viitaten hän päästi Pekka Drufvan luotaan.
* * * * *
Kun Pekka Drufva saapui veräjälle, joka erotti Printzinhovin yleisestä
tiestä, tapasi hän neiti Greta Printzin. Hän seisoi veräjällä,
ikäänkuin hän olisi odottanut häntä. Ja ruskeitten silmien lämmin katse
sekä kädenpuristus todistivat, ettei kuusitoistavuotias tyttö ollut
unohtanut kolmentoista-vuotiaan velkaa nuorelle metsämiehelle.
"Mitä sanomista isällä oli sinulle, koska hän kutsutti sinut luokseen",
kysyi tyttö.
"Hän puhui kaupparetkikunnasta Schylkilljoen varrelle, jonka on
lähipäivinä lähdettävä ja minä menen tiedustelijana mukaan."
"Niin, minä tiedän. Mutta eikö siitä tule kovin vaarallista retkeä?"
"Ehkä kyllä. Hollantilaiset Fort Nassaussa eivät tahdo meidän
parastamme, vaikka he ehkä eivät haluakaan julkisesti rikkoa rauhaa, ja
Sudet, jotka elävät niillä seuduin, ovat sotajalalla, sen mukaan kuin
ystäväni Lentävä Orava ilmoitti minulle."
"Minä pelkään, Pekka Drufva, että Sudet ottavat sinut hengiltä sen
kujeen vuoksi, jonka äskettäin teit heille. Lupaa minulle, ettet
ainakaan turhaan heittäydy vaaraan!"
Ilonvälkähdys ilmestyi Pekka Drufvan ahavoituneille kasvoille hänen
kuullessaan nämät sanat.
"Olisitteko te, Greta neiti, suruissanne, jollen palaisi takaisin tältä
retkeltä", kysyi hän katsoen lämpimästi tyttöön.
"Vielä sinä sitä kysyt, Pekka Drufva. Minä joudun aivan epätoivoihini,
jos sinä et palaa. -- Mutta miksi sinä nimität minua Greta neidiksi?
Sano pikku Greta niinkuin ennenkin."
"Se ei sovi yksinkertaiselle metsästäjälle, nyt kun pikku Gretasta on
tullut suuri ja kauris neito."
"Sopii kyllä. Sinulle, Pekka Drufva, olen aina pikku Greta. Mutta sinä
et luvannut sitä, mitä pyysin."
"No, kyllä minä lupaan varoa itseäni. Ja jos joudun suureen vaaraan,
niin ajattelen pikku Gretaa. Silloin minä keksin aina jonkun keinon,
millä suoriudun vaarasta."
Greta otti nyt esille jotain, jonka hän ojensi nuorukaiselle sanoen:
"Tämän sinä saat minulta. Rasiassa on koko joukko ilotulituskojeita,
jotka jäivät yli, kun isäkullan häitä vietettiin. Arvelin, että Ukkosen
Veli voisi niillä pelottaa vihamielisiä intiaaneja, jos hän joutuu
vaaraan."
Pekka Drufva kiitti kädenpuristuksella, joka oli paljoa pitempi ja
lämpimämpi, kuin olisi ollut tarpeellista. Ja sitten nuoret erosivat.