Rumpali ja karhu.
Palatkaamme luolassa olevien miesten luo.
Luonnollisesti satimeen joutuneet miehet koettivat kaikkein ensiksi
vierittää kallionlohkaretta luolan suulta, eivätkä he siinä yrityksessä
voimiaan säästäneetkään. Mutta he eivät saaneet sitä liikahtamaan.
Mahdollisesti, vaikka varmaa se ei suinkaan ollut, yritys olisi
onnistunut heiltä paremmin, jos kaikki kuusi olisivat yhtä aikaa
voineet ponnistella voimiaan, mutta se ei käynyt päinsä, sillä aukko
oli siksi kapea, että korkeintaan kolme mahtui siihen. Suuta ei ollut
myöskään helppo suurentaa, silli seinät olivat kiveä, ja miehiltä
puuttui kivityöhön tarvittavia aseita. Nyt vuorotellen kolme ja kolme
ponnisteli voimainsa takaa, mutta lohkare ei liikahtanut. Pian he
väsyivätkin tähän yritykseen ja heidän mielensä masentui kokonaan.
Vihdoin Uncas keksi keinon, johonka ainakin hän ja hänen mohikaaninsa
uskoivat.
"Rummun voima avaa meille tien", sanoi hän.
Pekka Drufva ei hennonut riistää punaisilta ystäviltään tätä
taikauskoista lohdutusta, sillä ennen kaikkea oli miesten rohkeutta
pidettävä yllä, jos pelastus oli mahdollinen.
"Ehkä kyllä", sanoi hän. "Mutta lähdetäänpä siihen osaan luolaa, jossa
halkeama on katossa! Näen hiukan valoa pilkistävän esiin pimeästä."
Niin, he läksivät sinne. Tämä syrjäkäytävä oli aivan lyhyt, mutta sen
sijaan varsin leveä, muistuttaen pitkullaista huonetta. Ja katossa oli
muutaman tuuman levyinen halkeama, jonka kautta hämärä valo tunkeutui
sisään. Pekka Drufva huomasi kuitenkin heti, ettei tuosta raosta ollut
mitään apua. Se kulki aivan sileän ja paksun kiviseinän halki. Mutta
ehkäpä tämän raon kautta ääni saattoi kuulua ulos, jos mohikaanit
tulisivat päällikköään etsimään. Ja sehän olisi suuri etu. Sitä paitsi
oli hän kiitollinen siitä vähäisestäkin valosta, joka sen kautta pääsi
tunkeutumaan luolaan.
Kun miehet olivat virkistyksekseen juoneet vettä lähteestä -- sekin oli
verraton kaitselmuksen lahja heidän nykyisessä pulassaan -- ehdotti
Pekka Drufva, että tutkittaisiin laukkujen sisällystä, jotta
tiedettäisiin, minkä verran ruokavaroja oli olemassa. Tulos oli sangen
masentava. Mackilla ei ollut mitään ja toisilla hyvin vähän,
korkeintaan sen verran, että ne säästäväisesti käytettyinä riittäisivät
pariksi päiväksi. Nyt pantiin jako toimeen, niin että kukin sai yhtä
paljon. Kyynelsilmin Pekka Drufva huomasi, miten Uncas yritti salaa
pistää parhaat palaset valkean ystävänsä laukkuun, ja hän päätti, että
jos he koskaan pääsisivät hengissä tästä luolasta, niin hän ei koskaan
unohtaisi tätä "villin" jalomielisyyden todistetta.
Vähää myöhemmin seisoi Pekka Drufva nojautuneena kallioseinään ja
vajonneena ajatuksiinsa, juuri sillä kohtaa, missä kamari laajeni
kapeasta käytävästä. Äkkiä hän hätkähti, sillä käsi laskeutui hänen
olkapäälleen. Se oli Uncas, ja sanaakaan sanomatta hän viittasi pimeään
käytävään, jossa he eivät vielä olleet käyneet, nimittäin pitkän
käytävän viimeiseen päähän. Pekka Drufvan katse seurasi viitattuun
suuntaan, ja kauhu valtasi hänen mielensä. Syvällä pimeydessä hän näki
kaksi vihreänkeltaista, liekehtivää silmää, jotka näyttivät hitaasti
lähestyvän.
"Harmaakarhu", kuiskasi Uncas.
Sekä hän että Pekka Drufva kiiruhtivat kamariin hakemaan aseitansa ja
varottamaan toisia.
Jos kohtaa amerikkalaisen harmaakarhun avonaisella kentällä ja
kirkkaalla päivällä, niin ei se ole mikään leikin asia. Mitäpä sitten,
jos pitäisi taistella niin hirvittävän petoeläimen kanssa ahtaassa ja
pimeässä luolassa maan alla? -- -- --
Amerikkalainen harmaakarhu on paljoa suurempi, vahvempi, hurjempi kuin
sen eurooppalainen sukilainen, pohjolan metsien kuningas, ja sen
vaarallisempaa otusta ei ihminen Amerikassa voisi kohdata.
Selvästi saattoi huomata, että karhu lähestyi. Varmaankin se oli
päättänyt karkoittaa luolastaan nuo olennot, jotka olivat tulleet
häiritsemään sen rauhaa. Miehet olivat kaikki kerääntyneet kamarin
perimpään nurkkaan ja seisoivat nyt aseet kädessä valmiina
vastaanottamaan vihastunutta isäntää. Eikä häntä kauan tarvinnutkaan
odottaa. Tähän asti sen silmät yksin olivat näkyneet, mutta nyt se
ilmestyi kamarin suulle, hämärässä valossa kohosi sen valtava ja
pelottava haamu miesten eteen, ja kun se huomasi nuo kuusi miestä,
astui se epäröimättä heitä vastaan.
Sepä vasta oli suunnaton karhu, oikea jättiläinen. Silmistä tuprusi
tuli ja torahampaat kiiluivat valkeina ja pelottavina puoleksi
avoimessa kidassa, kun karhu hitaasti ja arvokkaasti, mutta
silminnähtävästi murhamielin, lähestyi vastustajiansa. Tähän asti se
oli kulkenut nelinryömin, mutta nyt se aikoi kohota pystyyn
takajaloilleen, sillä siinä asennossa karhu käy aina ihmisen kimppuun.
Samassa juolahti Gert Rumpalin mieleen hurja päähänpisto, ehkäpä sen
aiheutti mohikaanien yhä uudestaan ilmituoma kunnioitus hänen rumpuaan
kohtaan. Hän laski kiväärinsä syrjään, kiinnitti rummun vyöllensä,
tarttui kapuloihin ja asettui rohkeasti aivan karhun eteen, niin
lähelle, että se miltei olisi voinut käpälällään tarttua häneen. Ja
sitten kajahti ruotsalaisen armeijan silloinen herätyssoitto matalassa
holvissa, jyristen kuin maanalainen, kumea ukkonen.
Oli mielenkiintoista tarkata karhun käytöstä tämän pärisevän
tervehdyksen aikana.
Se ei muistanutkaan kohota etukäpälilleen. Verenhimoinen hehku sen
silmissä sammui ja sen sijalle kohosi miltei inhimillinen hämmästynyt
ilme, joka vähitellen muuttui peloksi. Karhu pudisti moneen kertaan
päätään, ikäänkuin se olisi tahtonut pudistaa päältään tuon
vastenmielisen soiton. Sitten se alkoi peräytyä takaperin.
Ja täydessä marssi tahdissa, aivankuin hän olisi marssinut komppaniian
edessä, seurasi rumpali perässä, vaihtaen nyt herätyssoiton
"Kristiinanmarssiksi", joka näihin aikoihin oli tullut Ruotsissa
muotiin. Ja nämä tiheät, rämisevät pyörteet näyttivät vieläkin
suuremmassa määrässä vaikuttavan karhun musikaaliseen mieleen,
lakkaamattomista päänpudistuksista päättäen.
Siten he kulkivat jonkun matkaa sitä pimeää käytävää pitkin, josta
karhu oli ilmestynyt. Sitten Gert Rumpali palasi takaisin toveriensa
luo.
"Suuri poppamies, suuri poppamies", mutisivat mohikaanit osoittaen
hänelle kunnioitustaan.
"Sinä olet rohkea poika", sanoi Pekka Drufva, lisäten: "Jos
ruotsalaisella armeijalla on useita sellaisia rumpaleja kuin sinä, niin
eipä ihme, että sen voitot ihmetyttävät maailmaa."
Mutta hetken kuluttua häiriytyi jälleen luolan yksitoikkoinen
hiljaisuus. Varmaankin oli karhu, sen jälkeen kuin rummun räminä ei
enää kajahtanut hänen korvissaan, harmitellut, että se oli osoittanut
niin suurta alistuvaisuutta sen rumaäänisiä rauhanhäiritsijöitä
kohtaan, joka tapauksensa: se palasi takaisin. Ja tällä kertaa se
ilmaisi tuloaan äänekkäästi muristen, niin että sen ääni kajahti
holvien alla.
Rumpukoe uudistettiin ja samalla tuloksella.
Nyt Gert valitsi marssin, jota nimitettiin "Lützenin taisteluksi". Ja
siinä oli runsaasti jymy vaikutuksia, joita karhu ei voinut vastustaa.
Lakkaamatta pudistamalla päätään se tällä kertaa näytti todenteolla
aikovan karata noin helvetillistä musiikkia, sillä se valitsi nyt sen
tien, joka johti luolan suulle. Tuskin oli Gert ennättänyt palata
toveriensa luo, kun luolan suulta kuului ärtyisää murinaa, oikeaa
helvetinkarjuntaa.
"Pitäkää varanne!" huudahti Pekka Drufva. "Luulenpa, Gert ystäväni,
että sinun täytyy nyt vaihtaa rumpu kivääriin. Karhu on huomannut, että
luolan suu on tukittu ja se on suututtanut sitä hirveästi. Siitä tuo
kamala karjunta, jommoista karhu ei päästä muulloin kuin ollessaan
erikoisen ärtynyt. Se on huomannut olevansa vangittu, siitä sen viha.
Ja sen viha kohdistuu tietenkin meihin. Nyt meidän täytyy ampua niin
tarkalleen kuin tässä hämäryydessä vain on mahdollista, sillä
harmaakarhu on vaarallinen vielä sittenkin, kun sillä on ruumiissaan
puolen tusinaa kuulia, jolleivät ne ole erikoisen taitavasti
sijoitetut. Pitäkää varanne, sillä varmaankin se pian ilmestyy taas
tänne."
Jännitetyin mielin ja jännitetyin hanoin he odottivat. Mutta aika kului
eikä karhua kuulunut. Kamala, luolan holvissa kajahteleva karjunta oli
aikoja sitten lakannut, ja väsyttäväksi alkoi käydä odotus noin
jännittyneessä tilassa. Valo, jota tunkeutui kivikamariin, himmeni
himmenemistään. Vaikka heidän silmänsä olivat ennättäneet tottua
pimeyteen, niin saattoivat he enää töintuskin nähdä toisiansa. Silloin
puuttui Pekka jälleen puheeseen:
"Ulkona ilta jo pimenee, ja pian me olemme kiedotut syvimpään
pimeyteen. Karhun vihaa on varmaankin mielenmasennus seurannut, koska
sitä ei enää kuulu. Mutta me emme voi viettää yötä suljettuina tähän
luolaan karhun kanssa. Joko se syö meidät suuhunsa, tai me hänet.
Minusta viimeinen keino on parempi. Sen lihasta me saamme riittävästi
ruokaa pitkäksi aikaa, s.o. juuri mitä me parhaiten tarvitsemme. Ehkäpä
voimme käyttää sen ihraa polttoaineena ja siinä paistaa lihaa. Meidän
täytyy saada karhu tapetuksi, mutta se ei voi tapahtua pimeässä. Anna
minulle pari nuoltasi, Uncas; laitan niistä soihtuja."
Kaikki myönsivät, että Pekan sanat olivat järkeviä.
Hän etsi laukustaan hiukan talia ja tappuroita, joilla puhdistettiin
kivääriä, ja näiden sekä parin nuolen avulla, joista kärjet olivat
poistetut, hän laittoi pari varsin käyttökelpoista soihtua. Ennenkuin
ne olivat valmiit, olikin luolassa täydellinen pimeys. Ulkona oli ilta
pimennyt yöksi eikä, halkeamasta tullut enää valoa luolaan. Pian
soihdut kuitenkin olivat valmiit; Pekka Drufva iski tuluksillaan tulta,
sytytti soihdut, ja luola oli varsin valoisa.
Nyt piti viisaasti järjestää tuo varsin vaarallinen metsästysretki.
Ensimäisenä astui Pekka Drufva ja Mack, valmiina ampumaan minä hetkenä
hyvänsä. Sitten seurasivat molemmat mohikaanit, kummallakin soihtu
toisessa ja tomahawki toisessa kädessä, sitten Gert Rumpali kivääri
ojossa ja Uncas puukko ja sotatappara kädessä.
Se oli hirvittävä joukkue, valmiina taistelemaan henkensä edestä, mutta
niinpä sillä myös oli pelottava vihollinen, joka oli nopeasti
tapettava, jotta ei yksi tai useampi heistä tulisi raadelluksi.
Hiljaa ja varovaisesti joukko eteni. Tilapäiset soihdut valaisivat
käytävän pilarimaisia seiniä melkein haamumaisella valollaan sitä
myöten kuin he astuivat eteenpäin.
Nyt ratkaiseva hetki jo lähestyi, sillä he eivät olleet enää kaukana
luolan suusta. Mutta äkkiä koko joukko pysähtyi Pekka Drufvan
huudahtaessa:
"Karhu ei ole täällä. Minä näen käytävän pään. Varmaankin se on
kulkenut huomaamatta ohitsemme meidän ollessamme vielä kamarissa."
"Mutta täällä tuntuu omituista vetoa", huomautti Mack.
He hyökkäsivät eteenpäin. Riemuhuuto kajahti käytävän holvin alla.
Luolan suu oli avoinna --
Sitä ei kukaan ollut tullut ajatelleeksi.
Ei edes karhu ollut jaksanut kokonaan vierittää pois lohkaretta, mutta
äärettömillä voimillaan oli se saanut sen työnnetyksi niin paljon
syrjään, että se oli päässyt ulos. Ja siitä aukosta, josta harmaakarhu
mahtuu kulkemaan, pääsee ihminenkin jäljessä.
Mack alkoi heti ryömiä ulos, mutta Pekka Drufva pidätti häntä.
"Sinä unohdat irokeesit. Meidän ei pidä poistua varmasta asemastamme
ennenkuin tiedämme, miten heidän laitansa on."
Päätettiin, että kaikki kolme mohikaania lähtisivät tiedustelemaan, ja
liukkaina kuin käärmeet he katosivat pimeyteen. Hetken kuluttua he
palasivat ja ilmoittivat, ettei irokeesejä ollut enää lähettyvillä.
Elävältä haudattuaan vihollisensa he luulivat päättäneensä tehtävänsä
ja lähteneet pois. Silloinpa vasta valkoiset miehet ihastuivat, ja
päätettiin heti, yön pimeydestä huolimatta, lähteä kotimatkalle.
Ennenkuin he poistuivat Mustasta vuoresta,:anoi Uncas Pekka Drufvalle:
"Rumpu se sittenkin auttoi meidät ulos."
Eikä Pekka Drufva voinut sitä vastustaa.
* * * * *
Ei ole vaikea kuvailla mielessään iloa, joka syttyi nyt Mackin tuvassa,
kun hän ja hänen pelastajansa saapuivat sinne sen enemmittä
seikkailuitta. Mutt he puolestaan eivät hämmästyneet niinkään vähän,
kun he tapasivat siellä vangitun vaalean miehen, jota kaksi mohikaania
vartioi, ja kun he tunsivat hänet entiseksi vangikseen, Peter
Irgensiksi. Kun oli kerrottu, miten hän uudelleen oli tullut
vangituksi, huomasi Mack, miltä äärettömältä onnettomuudelta hän oli
säästynyt, ja Pekka Drufva miltei katui, ettei hän ollut ampunut häntä
hengiltä, vaari sallinut hänen karata. Nyt ei voinut tulla
kysymykseenkään, että hänet toista kertaa olisi päästetty karkaamaan.
Hän vietiin Uuteen Jokilinnaan, missä hänet suljettiin linnoituksen
vankilaan odottamaan tuomiota ja tutkintoa.