Ovi avautui ja sisään astui -- Peter Irgens hollantilainen. Pelosta
voimattomana ja pettynein toivein Gertrud vajosi penkille. Hän tunsi
liian hyvin Peter Irgensin, tuon häikäilemättömän miehen, josta huhut
kertoivat, että hän oli ollut merirosvo ennenkuin hän asettui
uutisasukkaaksi, ja Gertrud oli varma siitä, että hän oli syypää Mackin
katoamiseen. Samaahan mohikaanipäällikön kertomuksestakin oli käynyt
ilmi, sillä kukapa muu irokeesien parissa ollut valkea mies olisi
voinut olla kuin Peter Irgens. Eikä se mitään hyvää merkinnyt, että hän
tuli nyt tänne kuin varas yöllä.
Hollantilainen naurahti raa'asti, kun hän huomasi Gertrudin kauhun.
"Niin, niin", sanoi hän, "sinulla on paha omatunto; sinä pelkäät
nähdessäsi kostajan tulevan."
Mykkänä kauhusta Gertrud ei voinut muuta kuin tuijottaa kutsumattomaan
vieraaseen. Hänen kielensä oli halpautunut.
"Sitä paitsi", jatkoi hollantilainen, "voin tuoda sinulle terveiset
Mackilta. Olin vastikään hautaamassa häntä, ja totta puhuakseni, minä
ne hautajaiset panin toimeen."
"Onko Mack kuollut?" pääsi koriseva kuiskaus vaimon huulilta.
"Ei, kuollut hän ei ole, mutta haudattu! Ha, ha, haa. Ensin hänet
haudattiin -- kuolema seuraa kyllä jäljessä. Ha, ha, haa."
Peter Irgens nauroi niin makeasti, ikäänkuin hän olisi sanonut jotakin
hyvin sukkelaa.
Peter Irgens on tullut hulluksi, tuumi Gertrud ja merkillisesti kyllä
hänen rohkeutensa palasi jälleen. Ja rohkeuden mukana puhekykykin.
"Mutta etkö tavannut Pekka Drufvaa ja Gert Rumpalia sekä mohikaaneja,
Peter Irgens?" kysyi hän.
"Hekin ovat haudatut. Ha, ha, haa, olisipa hauska tietää, kuka heistä
elää kauimmin syötyään toiset suuhunsa."
Niin, Peter Irgens oli hullu, siitä ei ollut epäilystäkään, tuumi
Gertrud. Se oli onneksi hänelle, sillä jos hän heti olisi käsittänyt,
että hollantilaisen sanojen takana piili totuus, niin vaimo raukka
olisi aivan menehtynyt. Nyt hän sen sijaan oletti, että Peter Irgensin
kostotuumat Mackia vastaan olivat epäonnistuneet, ja että hän sen
johdosta oli kadottanut järkensä.
Peter Irgens kävi Gertrudin viereen penkille istumaan ja alkoi puhua:
"Katsopas, Gertrud, tämän mainion tuvan, joka on parhaita koko
siirtokunnassa, olen minä rakentanut, ja varma on, että se kysyi paljon
rahaa, työtä ja vaivaa, ennenkuin se oli valmis. Luuletko että rakensin
sen sinua ja Mackia varten?"
"Ei, sitä en luule."
"Ja kun astuu tuvan ovesta ulos ja katselee kaunista puutarhaa, suurta
tupakkamaata, viljavaa maissi- ja ohrapeltoa sekä rehevää niittyä
jokirannassa, niin tulee ajatelleeksi: tämä uutisasukas on varmaan
ollut ahkera ja toimelias mies, kun hän on voinut raivata niin paljon
maata erämaassa. No niin! Tämä uutisasukas olen minä, ja minä voin
huoleti sanoa, että tämä työ on vaatinut paljon hikeä ja vaivaa, monta
helteistä työpäivää, joiden päätyttyä jäseniä on väsymyksestä
pakottanut. Luuletko, että suoritin kaiken tuon työn sinua ja Mackia
varten?"
"Ei, sitä en luule. Mutta yhtä vähän sinun tulee otaksua, että Mack ja
minä olemme ryöstäneet sinulta työsi hedelmät. Emme me karkottaneet
sinua kodistasi. Ei, kuvernööri sen teki, ja ennen kaikkea sinun oma
niskoittelusi ja itsepäisyytesi. Miksikä siis tahdot kostaa meille?"
"No, no, yhdessä suhteessa olet oikeassa: kuvernöörillä on kyllä runsas
osansa, mutta usko minua, hänenkin aikansa koittaa. Mutta nyt on teidän
vuoronne. Katsohan, Gertrud, sen minkä itse on tehnyt, sen saan myös
itse hävittää. Ja se tapahtuu tänä yönä. Tuvan minä poltan
perustuksiaan myöten, eikä sinun ja lastesi tarvitse erota siitä
kodista, joka ehkä on käynyt teille rakkaaksi. Teidät minä paistan
samalla tulella. Sitten kosto on täytetty -- mitä teihin tulee.
Kuvernööri ja minä juttelemme vielä yhdessä, kun hänen hetkensä on
lyönyt."
Näin sanoen hän tarttui avuttomaan naiseen ja köytti hänet
vuoteentolppaan kiinni. Sitten hän otti päreen uunista, joita Gertrud
oli pannut sinne kuivamaan ja aikoi sytyttää sen kynttilästä. Mutta
samassa hän huomasi jotain, joka keskeytti hänen sytyttämisaikeensa. Se
oli suuri, raudoitettu arkku, joka seisoi tuvan seinällä.
"Missä on tuon kirstun avain?" kysyi hän ankaralla äänellä. "Ehkäpä
siinä on jotain, josta voin saada hiukan korvausta."
Samassa Gertrud näki näyn, joka tavallisissa olosuhteissa olisi
kauheasti peloittanut häntä, mutta joka nyt suuresti lisäsi hänen
rohkeuttaan. Kattoikkuna oli auki, sillä ulkona oli hyvin lämmin. Ja
sen reunan takaa hän huomasi tumman pään ja mustien, säkenöivien
silmien kurkistavan alas.
"Avain, avain", huusi Peter Irgens.
"Se on pöytälaatikossa", vastasi sidottu vaimo.
Hollantilainen astui pöydän luo, veti ulos laatikon ja alkoi sieltä
etsiä avainta.
Hän seisoi eteenpäin kumartuneena suoraan kattoikkunan alla.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi intiaani alas ikkunasta hänen
selkäänsä.
Nyt syntyi hirveä tappelu. Hollantilainen, vaikka hän olikin lähes
60-vuotias, oli hyvin voimakas mutta intiaani toisaalta oli tarttunut
lujasti hänen käsivarsiin ja kaulaan kiinni. Molemmat kaatuivat kumoon
lattialle. Mutta sitten hyppäsi vielä toinenkin intiaani alas ikkunasta
ja silloin Peter Irgens tuli piankin voitetuksi, ja hetken kuluttua hän
oli käsistä ja jaloista sidottu samoilla köysillä, joilla hän äsken oli
kahlehtinut Gertrudin.
Gertrud tiesi, mistä apu oli tullut. Uncas oli luvannut antaa väkensä
näkymättömänä vartioida häntä, eivätkä he olleet laiminlyöneet
tehtäväänsä.
Gertrud ei osannut puhua pelastajiensa kanssa, mutta hän kiitti heitä
silmillään.